sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

On vacation (29.06.-04.07.)

Murska-arviot hiljentyy ja antautuu hyttysten syötäväksi maanantaista 29.6 lauantaihin 4.7. Tauon jälkeen arvioissa muun muassa Cradle of Filth, Saor, Orden Ogan, Blind Guardian, Desolate Shrine ja Kontinuum.

Hyvää kesä-heinäkuun taitetta kaikille tasapuolisesti!



Tässä vuoden tähän asti parhaat 15 levyä.


Lomakappaleeksi valikoitui Panteran Psycho Holiday.

Casket Soil - Reptilian Verses EP (2014)

Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva pieni kunta Muhos on tunnettu muun muassa eräästä takavuosien suuresta metalliyhtyeestä Sentencedista. Tässä listaan toinen nimi, joka voi tulevaisuudessa jatkaa muhoslaisen metallin maailmanvalloitusta: Casket Soil. Yhtye on soittanut death metalia vuodesta 2010 ja ensimmäinen EP Reptilian Verses julkaistiin noin vuosi sitten heinäkuussa.

Yhtyeen nimestä voisi tehdä päätelmän, että kyseessä on perinteistä brutaalia dödöä runttaava porukka. Vaan eipä ole. Levyn ensimmäinen kappale Writhe in Spite alkaa lyhyellä puhtaalla kitarasoitannolla, josta tulee mieleen Borknagar. Kappaleen käynnistyttyä mukaan astuu Opethin sekä Enslavedin tyylistä kitarakoukeroa, vaikka ihan progeiluun ei Casket Soil kuitenkaan sorru. Black metal -elementtiä on jonkun verran havaittavissa, mutta kyllä tämä kuitenkin enemmän kuolonmetalliin nojaa ja varsin tukevasti.

25-minuuttinen minilevy jatkuu vähintäänkin yhtä tasokkaissa merkeissä. Raskasta deathia pienin progevaikutelmin ja välillä kuullaan kevyempiä osuuksia. Levyn viidestä kappaleesta yksi mielenkiintoisimpia on Serpent of Today, jonka alkupuoli on raskasta ja raadollista runttausta. Loppupuoli tarjoaa vastapainoksi hillittyä melodiaryöpytystä. Hillitty onkin hyvä adjektiivi kuvaamaan kokonaisuutta. Kaikenlaisia nyansseja löytyy runsain mitoin, mutta niitä on käytetty erittäin maltillisesti.

Reptilian Verses asettaa riman melko korkealle. Tämän minikokonaisuuden perusteella voisi odottaa debyyttilevyltä jotain sellaista, mikä olisi erittäin varteenotettava vaihtoehto sille tyylille, minkä tekemisen Opeth lopetti muutama vuosi sitten keskittyen vähemmän metalliseen progeiluun. A. Sipolan vokaalisuoritus on myös niin mahtava, että itse Åkerfeldtkin kalpenisi. Eipä tästä pahaa sanottavaa keksi, mutta sen sijaan esikoislevy meni odotettavien albumien kärkisijoille.

4,5/5

Nightland - Obsession (2015)

Sinfoninen death metal tuo ensimmäisenä mieleen kreikkalaisen Septicfleshin ja suomalaisen Shade Empiren. Pienen mietinnän jälkeen muistiin tulee myös vanhempi ja kauan telakalla ollut Bal-Sagoth. Jotain vaikutteita näistä kaikista ja varsinkin tuosta viimeksi mainitusta löytyy italialaiselta Nightlandilta, joka julkaisi tänä vuonna ensimmäisen albuminsa Obsession.

Levyn intro on joko elokuva- tai pelisoundtrackia muistuttava ambientmainen orkesteri-instrumentaali Benediction to Madness. Tunnelmaa nostattava hämärissä sfääreissä liikkuva aloitus ei kuitenkaan voinut millään tavalla antaa ennusmerkkiä tulevasta: pitkästä aikaa jotain Bal-Sagothilta kuulostavaa mahtipontista kuolonmetallia ja vieläpä erittäin hyvin onnistunutta sellaista. Dreamless Life yhdistelee taitavasti mainituilta yhtyeiltä tuttua sinfonista deathia, jossa on aimo annos Dimmu Borgirin kitarajunttauksia sekä melodiakulkuja, jotka kuuluvat etenkin joissain pianosoitannoissa. Seuraava Ares on vieläkin ytimekkäämpi kappale, jonka riffeissä on ihan selvää Sagothia.

Kappalemateriaali on melko hillytyn kuuloista ja hyvin selkeällä kaavalla rakennettua. Voimakkaiden sinfonioiden kyllästämien raskaampien death metal -riffien väliin isketään tarttuvia kuoroin höystettyjä kertosäkeitä, joissa ei kuitenkaan yllytä ylenpalttiseen mahtailuun, joka sopii paremmin vaikkapa Turisakselle. Yksi levyn voimakkaimpia esityksiä on upealla melodialla varustettu Icarus. Myös toinen samankaltainen Cradle of Sufferance on viehättävä teos. Suoraviivaisinta antia löytyy levyn lyhyimmästä, hieman yli kolmeminuuttisesta nimikkobiisistä.

Levyn viimeinen varsinainen kappale Last Dance of a Treacherous Mind onkin veret seisauttava kokemus. Kun muutenkin tasokkaista elementeistä kasattuun konseptiin heitetään vielä iso siivu Wintersunin kunnianhimoista Timea, on viimeinen naula lyöty arkun kanteen ja lujaa. Talviseen fantasiateemaan puettu kuolonsinfonia on niin mahtavaa kuunneltavaa, että hetkeksi aikaa unohtaa muutaman muunkin yhtyeen yltävän samanlaiseen suoritukseen. Ihan viimeinen kappale on Dreamless Lifen orkesteriversio, joka on hyvä demonstraatio metallin taustalla jylläävästä (digitaalisesta) sinfoniaorkesterista.

Vain kaksi EP:tä aiemmin julkaissut Nightland on kyllä tällä levyllään iskenyt suoraan veriseen kultasuoneen. Orkestraatio on erittäin voimakasta ja sovitettu metallisoitannan kanssa täydellisesti yhteen. Yhtye on löytänyt oman tyylinsä ja osaamisalueensa. Ratkaisut eivät ehkä ole maailman omaperäisimmästä tai kekseliäimmästä päästä, mutta pääasia on se, että homma toimii erittäin hyvin ja saumattomasti. Jos oma tyyli tästä vielä hioutuu ja personoituu voi tältä yhtyeeltä odottaa ties vaikka minkälaista sinfonisen death metalin mestariteosta. Ei sillä, etteikö tämä kolmevarttinen jo tavallaan olisi sitä.

4,5/5

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Gian - All Life Erased (2015)

Suomi on selvästi melodisen metallin maa. Genrellä ei sinänsä väliä, mutta melodisia death metal -yhtyeitä on vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmaantunut kuin sieniä sateella. Yksi näistä on Äänekosken tehtaiden sankassa löyhkäpilvessä jo kymmenen vuotta metelöinyt Gian.  Debyyttilevyä ollaankin saatu odotella, mutta tänä vuonna se julkaistiin otsikolla All Life Erased.

39-minuuttisen levyn ensimmäisenä kappaleena esitellään maittavia runttausriffejä sekä nopealla että hitaalla tempolla jauhava Trauma. Se kiteyttääkin levyn rautaisen sanoman noin neliminuuttiseksi turpiinvedoksi. Albumin parhainta antia on kuitenkin Bloodstorm, jossa puhtaat laulutkin saavat vallan. Murinavokaalien ja taustahuudahdusten rinnalle laulu tuo todella miellyttävää kontrastia. Sitä olisi mielellään kuullut paljon enemmänkin. Nimikkokappale itse iskee kipinää thrashimmalla lähestymistavallaan tuoden mieleen jopa Slayerin mainion levyn Christ Illusionin.

Ensimmäisten runttausten jälkeen tuntuu vähän siltä, että tunnelma ja kappaleet polkevat aavistuksen verran paikoillaan. Self-Immolation Party on kuitenkin upea kappale hieman opethmaisine kitarakuvioineen. Puolen välin jälkeen meininki saa lisää pontta kappaleessa Perfect Shot, jossa melodinen puolisko on enemmän esillä. Vauhdikkaampi Pain and Pleasure on tärykalvoja värisyttävä tykitys ja Aggression Unleashed polkee kulkusille groovaavalla kitaratyöskentelyllään. No Absolution pelaa erinomaisilla temponvaihdoksilla. Alkupuoli rullaa vauhdikkaasti ja lopussa pistetään laahaten. Levyn päätösraita Capital Punishment on tyylikäs lopetus levylle ja varsinkin viimeinen minuutti sisältää levyn huikeinta jumitusta.

All Life Erased on toimiva levy jota varten Gianin varmaan kannattikin haudutella ideoita kymmenen vuoden ja lukuisien demojulkaisujen verran. Kappaleissa on potkua munille ja ilman, joskin kokonaisuus pysyy tasaisen varmana ja pääosin vaivattoman vaihtelemattomana. Jokin jää puuttumaan ja jotain jää kaipaamaan, vaikka soitanta ja tuotanto toimii täysillä. Sen verran varma tapaus tämä kuitenkin on esikoislevyksi, että kyllä tälle jatkoa toivoo kuulevan ja jos noita lisävivahteita saadaan mukaan reilumminkin, voi luvassa olla erittäin upea kakkos-albumi.

3,5/5

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Sirenia - The Seventh Life Path (2015)


CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Norja on tullut tunnetuksi varsinkin suunnattoman tiiviistä black metal -skenestä, mutta pinnan alla on kytenyt paljon muunlaistakin musiikkia. Goottimetallin saralta ainakin The Third and the Mortal, Theatre of Tragedy ja Tristania ovat avanneet väyliä naislauletulle metallille. Tristanian yhden alkuperäisjäsenen, Morten Velandin, perustama Sirenia on jäänyt ainakin omalta osaltani lähes täysin aiemmin mainittujen suuruuksien varjoon, mitä nyt satunnaiskuunteluun on sattunut muutama kappale osumaan. Levyjä on kuitenkin tullut 14 vuoteen suhteellisen runsaasti ja tänä vuonna julkaistiin seitsemäs The Seventh Life Path.

Luvassa on melko tuhti paketti goottilaista sinfoniaa: bonusraita Tragica mukaanluettuna levylle mahtuu kaksitoista biisiä ja yli 70 minuuttia kestoa. Lyhyt instrumentaali Seti esittelee orkestraalista komeutta muhkeimmillaan ja siitä on hyvä jatkaa samanlaisella sinfonisella loistolla raskaan kitaroinnin, murinavokaalien, kuorojen ja naislaulajan kera. Serpent ja Once My Light edustavat täysin sitä mielikuvaa, mikä tulee mieleen sanoista "gothic" ja "symphonic". Äänimaailma on muhkea ja hämmästyttävän upean kuuloinen, mutta jostain syystä kappaleen runko itse ei nappaa mukaansa täysillä. Melodiakulut ovat hieman laimeita eikä raskaampi puolikaan tule näyttävästi esiin.

Ensimmäinen tarttuva ralli on Elixir. Siihen on saatu kiteytettyä musiikkityylin vetävämpi puoli jokseenkin hyvin. Levyn pisin kappale, reilun kahdeksan minuutin Sons of the North onnistuu myös viehättämään raskaalla riffityksellään ja siihen onnistuneesti liitetyllä sinfonisuudella. Levyn keskiväli tuntuu laahaavan samankaltaisissa tunnelmissa, josta on vaikea erottaa tai nostaa jalustalle erinäisiä kappaleita. Loppupuolen jo häämöttäessä vauhtia ja räväkkyyttä tuodaan lisää kappaleessa The Silver Eye, joka on kevyesti levyn tehokkaimpia kappaleita. Threatre of Tragedya muistuttava loppukevennys Tragedienne tuo naislaulaja Ailynin ääntä hieman paremmin esille, vaikka kappale ei muuten tarjoakaan mitään yllätyksellistä tai mitään mitä ei olisi jo ennen jonkin yllämainitun yhtyeen toimesta kuultu. Bonuskappale Tragica on sama tarina espanjaksi.

The Seventh Life Path on yksitoikkoisudestaan ja tasaisuudestaan huolimatta kelvollista ja miellyttävääkin kuunneltavaa. Sinfonian ja metallin yhdistyminen on onnistunut ihan hyvin. Jonkinlaista räväkkyyttä ja raakuutta lisäämällä tai tarttuvia melodiakulkuja enemmän sisältävänä tämä voisi olla todella iskevää sinfoniametallia. Siihen nähden, että levyllä esiintyy vierailevan kuoron lisäksi vain kaksi muusikkoa, Veland ja naisvokalisti Ailyn, lopputulos on yllättävän orkestraalinen ja täyteen ahdettu. Ailynin osuus vaan tuntuu jäävän mahtipontisten orkesteri- ja kuorosovitusten varjoon jättäen murinavokalisaatiolle paljon näkyvämmän roolin. Kyllä tämä maistuu välipalaksi Nightwishin, Tristanian tai Therionin kuunteluun, mutta ei mitenkään tarjoa mieleenpainuvaa tai ikimuistoista kokemusta.

3/5

torstai 25. kesäkuuta 2015

Babymetal - Babymetal (2014)


CD 15,99€ / EMP.fi


Kun japanilainen j-poppia ja death metalia yhteen sekoittava yhtye Babymetal julkaisi viime vuonna esikoislevynsä, nousi siitä oitis suunnaton hypetys. Koulupukuihin sonnustautuneet nuoret japanilaistytöt laulamassa poppia death metalin jyristessä taustalla ja se kohu saivat minut suhtautumaan tähän projektiin vähintäänkin epäilevästi. Mutta kun kyseessä on kuitenkin Nintendon, Playstationin, Uematsun, Kurosawan, Miyachakin, Final Fantasyn, Dir En Greyn, animen, karaoken, Toyotan, Sonyn ynnä muiden laadukkaiden nimikkeiden kotimaa, niin pitihän Babymetalillekin antaa mahdollisuus.

Koska Japanista on totuttu kuulemaan kaikenlaista erikoista, varsinkin musiikin saralla, niin eihän tämäkään idea loppujen lopuksi mitenkään omituinen ole. Uusi ja tuore kyllä. Ennakkoluuloille ja negatiivisille ajatuksille voi antaa lähtöpassit heti ensimmäisen kappaleen aikana. Raskaasti soiva kitaravalli yhdistettynä pirteään j-pop-lauluun on kieltämättä kierolla tavalla erittäin mukavan kuuloista. Metallinen anti tuo mieleen Metallican, Panteran, lukuisat (melodiset) death metal-yhtyeet ja jonkun verran industrialiakin on mukana. Japanilaista kulttuuria edustetaan animetunnareiden ja jopa videopelimusiikilta kuulostavan tapailun muodossa. Mukaan on päässyt kaiken lisäksi jopa reggaeta ja dubstepia.

Levyn avaajana toimii eeppisen intron omaava Babymetal Death, joka kiteyttää otsikossaan ja esityksessään Babymetalin raskaampaa ja deathimpaa puoliskoa. Seuraava Megitsune tarjoaa popimpaa ja melodisempaa animepoppinäkemystä. Gimme Chocolate!!n otsikko kertonee paljon ja on levyn yksi vetävimmistä ja väkevimmistä kappaleista panteramaisine kitarajunttauksineen. Industrial metalia hieman Turmion Kätilöiden tyyliin esitetään kappaleessa Iine!, joka on myös tarttuvan kertosäkeensä ansiosta levyn mieleenpainuvimpia teoksia. Sopisi erinomaisesti jonkun animesarjan lopputunnukseksi. Muusta materiaalista edukseen erottuva Onedari Daisakusen kuulostaa etäisesti Kornilta ja on myös levyn hienoimpia teoksia.

Yllättävän paljon suomalaiset metalliyhtyeet tulevat mieleen muutamista kappaleista. Akatsukin kitarasyntikkaleadi on vähän kuin Nightwishia tai Children of Bodomia, kone-elementein koristeltu runttaus Catch Me If You Can muistuttaa Velcraa tai Havoc Unitia ja levyn viimeistelybiisi Ijime, Dame, Zettai tuo mieleen kotimaisen melodisen death ja power metalin kirkkaimmat nimet. Liekö syynä suomalaisten melodiametalliyhtyeiden menestyminen Japanissa, vai onko kyseessä kuitenkin sattuma? Mielenkiintoinen seikka kuitenkin. Lähes tunnin mittaisella levyllä kuullaan kaikkiaan kolmetoista kappaletta, joista on turja heikkoa lenkkiä etsiä. Oikeastaan ainut yhtye johon tätä voisi kokonaisuutena verrata on tavallaan tasaisempaa vaikkakin toisaalta räväkämpää ja härskimpää vaihtoehtoista metallia ja rokkia esittävä Dir En Grey.

Babymetalin esikoislevy edustaa kawaii metalia parhaimmillaan. Ehkäpä tämä pistää isojen metalliyhtyeiden nokkamiehet pelkäämään Japanin kiertueillaan, ettei vahingossakaan tulla korvatuksi paikallisilla pikkutytöillä. Vaikka metalli onkin aivan yhtä raskasta kuin kaukaisilla läntisillä sukulaisillaan, eikä vaikutteiden määräkään mitenkään päätä huimaa, on tässä kuitenkin onnistuttu iskemään palapelin palaset juuri oikeille paikoilleen. Vokalisointi tuo raskaaseen metalliin mukavaa pirteyttä ja juurikin sitä tuoreutta ja uutuuden viehätystä. En sano, että juuri tällaista pitäisi olla enemmän, mutta Babymetal onnistuu tässä lajissa lähes täydellisesti. Pistää kyllä odottamaan seuraavaa julkaisua ja asettaa melko korkeat odotukset sen varalle.

4,5/5

Cradle of Filth - Deflowering The Maidenhead, Displeasuring The Goddess (Hammer of the Witches 10.7.15)

CD (10.7.15) 16,99€ / EMP.fi
Dark metalin ja lukuisten muiden metalin alatyylien pitkän linjan pioneeri Cradle of Filth julkaisee heinäkuun 10. päivä yhdennentoista täyspitkän levynsä Hammer of the Witches. Viime kuussa kuultu näyte Right Wing of the Garden Triptych antoi jo olettaa yhtyeen ikään kuin palaavan ajassa puolitoista vuosikymmentä taaksepäin. Samanlaista vetoa oli kuultavissa kuin 15 vuoden takaisella Midianilla.

Toinen näytekappale, lyriikkavideon muodossa Youtubeen ladattu Deflowering the Maidenhead, Displeasuring the Goddess, alleviivaa vahvasti sitä linjaa, että yhtye todella on jälleen voimissaan. Kenties jäsentenvaihdos on saanut aikaan sen, että yhtyeen musiikki tuntuu pitkästä aikaa tuoreelta ja jopa yllättävän toimivalta ja hyvältä. Saa nähdä, mitä parin viikon kuluttua paljastuu. Tähän asti kuitenkin näyttää erittäin hyvältä.

4/5

Avant Garden - Apollo (2015)

Keski-suomalainen vaihtoehtorokkia soittava Avant Garden on julkaissut ensimmäisen virallisen musiikkivideon esikoissinglestään Apollosta, joka puolestaan on ensimmäinen maistiainen tulevalta The Amazing Adventures Of Space Cadet EP:ltä.

Kappaleessa on rouhean rento meininki ja soundeissa yhdistyy Kyuss ja Queens of the Stone Age sekä aimo annos 70-luvun psykedeliaa. Desert rock ja stoner paistaa läpi, mutta ehkä hieman kevyemmällä soitannalla. Yhtä kaikki, tulossa on erittäin mielenkiintoinen kotimainen ja kotikutoinen minilevy, josta löytynee persoonaa ja tyyliä.




4/5



keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Fifth Law - Make it Real EP (2014)

Italialainen Fifth Law julkaisi viime vuonna neljän kappaleen EPn nimeltä Make it Real. Kotimaastaan ja naislaulajasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ollut sinfoninen power metal -orkesteri, vaan kevyesti alternativeen nojautuvaa raskasta rokkia soittava yhtye.

Noin vartin mittainen kokonaisuus avataan popahtavalla kappaleella In Media Res, joka näyttää olevan tunnelmaltaan suhteellisen valoisa ja kevyt rock-biisi. Alice Chiricon kirkas lauluääni on miellyttävää kuunneltavaa, vaikka tuntuu, ettei se oikein pääse täyteen mittaansa. Jonkinlainen Faith No Moren tyylinen räväkkyys voisi olla poikaa. Siihen suuntaan on kuitenkin hieman pyritty. Seize Your Timen intro on kuin jostain 80-luvun imelästä heviballadista a lá Whitesnake tai joku vastaava. Sävyissä on kieltämättä häivähdys ysäriäkin, ajaltu kun vaihtoehtorock ja moni muukin rokin lajityyppi oli in. Quake Inside on levyn raskain kappale ja toimii erinomaisena vaihteluna muuten kevyempää fiilistä välittävien kappaleiden joukossa. Viimeisenä raitana soi Your Hero, joka on kaikin puolin EP:n toimivin teos. Haikeasävyinen kappale tuo vokalistin äänen parhaiten esiin ja se toimii kappaleessa todella upeasti.

Vaikka Make It Realin viisitoistaminuuttinen onkin viihdyttävä kuunneltavaa, ei se kuitenkaan tarjoa mitään erikoista tai mullistavaa musiikkielämystä. Esikoisdemolle materiaali ja tuotanto on onnistunutta, mutta jonkinlaista räväkkyyttä, vaihtelua tai näyttävyyttä voisi olla enemmänkin. Eikä tuo mikään mahdottomuus liene, etteikö tulevilla julkaisuilla kuultaisi varmemmalla otteella esitettyä vaihtoehtorock/metalia. Make It Real ei tällaisenaan erotu lukuisten yhtyeiden joukosta, mutta mukavan rennon otteensa vuoksi se on kuitenkin mukava tuttavuus.

3/5

Ru Fus - Ru Fus (2014)

Sain käsiini kasan italialaisia promolevyjä, joiden joukossa oli Ru Fus -nimisen stoner rock -yhtyeen esikoisalbumi. Nimikkoalbumi on viime vuoden satoa tältä kolmen hengen sorakitarabändiltä. Taustatietojen puutteessa yhtyeen alkuhistoriasta oli mahdotonta mennä sanomaan mitään, joten yhtyeen materiaali oli otettava vastaan täytenä yllätyksenä.

Yllätys olikin suhteellisen positiivinen, kun levy käännähti ensimmäiset kierroksensa soittimessa. Suttuinen ja pörisevä kitarasoundi muistutti melko paljon Kyussia eikä laulajankaan suoritus ärhäkimmillään kaukana tuosta stoner rock/metalin kruunaamattomasta kuninkaasta ollut. Stonerin sukulaisgenreä doomiakin kuullaan hetkittäin ja mausteena on jonkun verran grungeakin. Jotkin melodiakulut ja lauluäänessä olevat vibat tuovat mieleen Kurt Cobainin ja Nirvanan.

Levyn terävintä kärkeä kuvaavat hienosti avausraita Fader Up & Down, Joker sekä erinomaisilla kitaroinneilla varustettu Dead Set. Viimeisenä mainitun tunnelmassa on havaittavissa hivenen verran psykedeelisiä sävyjä, joita olisi toivonut albumille enemmänkin. Nirvanasta muistuttavat kevyemmät ja puhtaalla kitarasoundilla väritetyt biisit People As People sekä Fragments of Asteroid. Doomahtavia sävyjä maalaillaan kappaleessa Outside Now.

Ru Fusin albumi on esikoiseksi melko varmaa ja tukevaa tavaraa. Neljäänkymmeneen minuuttiin on saatu ahdettua tarpeeksi vaihtelua ja meneviä ralleja. Toteutuskin on purevaa, joskin jonkinlaista rohkeutta ja ennalta-arvaamattomuutta olisi voinut olla mukana enemmänkin. Esikoislevy on kuitenkin hyvä näyte siitä, että yhtyeellä on potentiaalia ja ehkä tulevaisuudessa Ru Fusilta voidaan odottaa ainakin joltain kantilta katsottuna merkittäviä stoner rock-albumeita.

3,5/5



Horna - Amadriada (Hengen Tulet 2015)

Suomalaisen black metalin merkittävimpiin ja tuotteliaimpiin yhtyeisiin lukeutuva Horna julkaisee jossain vaiheessa tätä vuotta yhdeksännen kokopitkänsä nimeltä Hengen Tulet. Julkaisupäivä ei ole vielä tiedossa, mutta tulevalta kokonaisuudelta on Youtubessa kuunneltavissa hyvinkin maittava viisiminuuttinen Amadriada, joka on erinomainen osoitus, että yhtye edustaa edelleenkin suomibläkin terävintä ja mustinta kärkeä. Ainakin näytekappaleen perusteella olisi tulossa hyvä levy. Jälleen kerran.

 4/5


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Carnalation - Ghosts EP (2015)

Vuonna 2008 perustettu seinäjokelainen deathgrind-viisikko Carnalation julkaisi ensimmäisen albuminsa kolme vuotta sitten ja jäi sen myötä viettämään muutaman vuoden hiljaiseloa. Tänä vuonna bändi kiinnitettiin Inverse Recordsille ja sai juuri aikaiseksi vajaan puolen tunnin mittaisen Ghosts EP:n.

Carnalation tarjoaa EP:llään teknistä sekä progevaikutetta sisältävää death metal -runttausta, jossa äärinopeat mättöosuudet yhdistyvät satunnaisiin kevyempiin soitantoihin. Levy avataan vauhdikkaasti kokonaisuuden lyhyimmällä Drowned in Silverillä, jossa kutakuinkin kiteytetään EP:n syvin olemus: raskasta ja rujoa kitarointia kevyillä progekoukuilla sekä huutavalla murinavokalisaatiolla varustettuna. Against the Burning Skyn intro esittelee kevyempää antia, joka toimii mainiona sävyerona äärinopealle ja koukeroiselle death-mätölle. Minilevyn parhaimmistoon nousee upeilla kitarakoukuilla jumittava Prometheus ja samaa rataa jatketaan vähintään yhtä maittavassa Passengersissa. Viimeisenä biisinä tarjoiltava Death and Rust ei jää rujoilla turpiinveroriffeillään ja köykäisemmillä tunnelmakevennyksillään yhtään EP:n alkupään jalkoihin.

Aikaisemmasta tuotannosta minulla ei ole hajuakaan, mutta ainakin Ghosts vakuuttaa täysin. Levylle on taitavasti tiivistetty puoleen tuntiin värikäs ja vaihteleva kokonaisuus. Koukeroiset ja erittäin rouheat kitarariffit tästä varsinkin jää mieleen, mutta muutenkin kappaleet onnistuvat potkaisemaan tärykalvoja oikeassa kulmassa. Ulkoasussa on pientä karkeutta varsinkin vokaalipuolella, mutta se istuu täydellisesti muhkeaan metallisoundiin. Melodiapuoltakin on hallitusti onnistuttu iskemään rankempien osien väliin. Tämä pistää suhteellisen korkeat odotteet yhtyeen toiselle ja toivottavasti pian ilmestyvälle täyspitkälle.

4/5 

Graveworm - Ascending Hate (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Vuonna 1992 perustettu Graveworm aloitti levytysuransa samoihin aikoihin kun melodinen black metal kukoisti komeimmillaan. Yhtyeen musiikki sopi mainiosti 90-luvun puolenvälin jälkeisen Dimmu Borgirin, Hecate Enthronedin, Catamenian ynnä muiden vähänkään melodista mustaa metelöintiä harrastaneiden aktien joukkoon. Ainut ero, merkittäväkin sellainen, olivat yhtyeen osin kristillistä aihepiiriä ammentaneet lyriikat. Sittemmin Graveworm on vaihtanut lyyrisiä aiheitaan siihen perinteisempään synkkyyden ruotimiseen ja levyjäkin on ehtinyt ilmestymään nyt jo yhdeksän kappaletta. Viimeisimpänä päivänvalon näki Ascending Hate.

Aikaisemmin lähinnä satunnaisesti Gravewormin tuotantoa nauttineena koin jopa pienen yllätyksen, miten varmaa ja tehokasta melodista black metalia italialais-saksalainen yhtye onkaan saanut aikaiseksi. Levyn ensimmäiset kappaleet kiteyttävät hienosti sen mitä hyvä melodinen black metal on. Upealla puhtaalla kitaroinnilla alkava The Death Heritage ja hitaampia rytmityksiä sisältävä Buried Alive ovat maittavia biisejä, mutta levyn ehdottomin kohokohta on death metalin puolella käyvä Blood/Torture/Death, jota en malta olla vertaamatta Hypocrisyn erinomaiseen nimikkolevyyn. Biisi esittelee suhteellisen hitaasti etenevää syntikkamelodiaa ja matalavireisiä kitarariffejä sekä upeita leadeja. Kappale polkee tajuntaan melkein kuin Fractured Millennium tai Elastic Inverted Visions.

To The Empire of Madness jatkaa aggressiivisen kitararunttauksen parissa esitellen jälleen nykyään folk metalin ulkopuolella harvemmin kuultavaa puhdasta kitarointia.  Downfall of Heavenin deathimmat mättösoundit purevat ja siihen hienoa vaihtelua tuo Stillbornin kaunis, mutta yksinkertainen melodiakulku. Levyn loppupuoli ei enää tarjoakaan mitään sen erikoisempaa, mitä ei jo alussa olisi kuultu. Kauniisiin pianomelodioihin puettu Rise Again on kuitenkin hieno yksinkertaiseen riffi/melodiaideaan puettu tunnelmointi, joka olisi voinut olla erittäin toimiva ratkaisu levyn viimeistelevänä loppuhuipennuksena. Son of Lies sisältää upeaa riffittelyä ja levyn päättävä Nocturnal Hymns pt. II (The Death Anthem) antaa levylle arvokkaan lopetuksen.

Ascending Hate on erinomaisella tuotannolla toteutettu albumi. Yhtyeen tyylissä yhdistyy aikaisemmin mainittujen lisäksi Cradle of Filth ja esimerkiksi Shade Empire, mutta kuitenkin tämä onnistuu seisomaan hyvinkin pitkälti omilla jaloillaan. Levyn alkupuolisko tykittää täysillä ja harmillisesti ennen loppua materiaali käy jonkun verran ennalta-arvattavaksi ja yllätyksettömäksi. Moni yhtye tekee tämän paljon paremmin ja monipuolisemmin, mutta toisaalta Graveworm edustaa melkolailla tyylipuhdasta ja perinteistä melodista blackia death-elementeillä, eikä sen puoleen yritäkään olla muuta kuin on. Graveworm on myös malttanut olla hyppäämättä lukuisten sinfonisten metal-yhtyeiden joukkoon melko hillityllä syntikkamaalailullaan runsaiden keino-orkestraatioiden sijaan. Miellyttävä ja toimiva levy, mutta yhtyeellä olisi tämän perusteella potentiaalia paljon parempaankin.

3,5/5

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Mørket - Musta Luonto (2015)

Stam1na julkaisi noin vuosi sitten albumin nimeltään SLK, jossa oli kuultavissa pieniä blackmetalmaisia elementtejä parissa kappaleessa. Se herätti kysymyksen, miltä kuulostaisi black metal, jossa olisi stam1namaisia elementtejä. Ainakin osittaisen vastauksen siihen antaa helsinkiläinen viime vuonna perustettu bläkkiä, progea ja punkkia hämmentävä Mørket esikoislevyllään Musta Luonto.

Yhtyeen Bandcamp-sivulla esikoislevy esitellään näillä sanoilla: Pitkäsoitolta roiskuu mustaan tehosekoittimeen heitetty ja siellä pyöritetty rapa, vimma ja räkä. Esittely ei voisi olla osuvampi. Räkäisempi black metal soundi kitaroineen ja korinavokaaleineen roiskuu mustaan tehosekoittimeen jostain Hornan ja vastaavien suunnalta kun taas jonkinasteinen progeileva rytmittely on kuin Stam1naa itseään. Räkä ja rapa lentää kaaressa myös punk rockin ja crustin suunnalta.

Omaperäistä ja rujoa musiikilliset genrerajat ylittävät Musta Luonto ja Kylväjä avaavat levyn luvatulla tyylillä, mutta seuraavat kappaleet ne vasta hienoja ovatkin. Lykantropia ja Syli ovat runsaasti koukkuja sisältäviä tyylien sekametelikeitoksia, joissa maistuu täysin oman makuiseksi suodatettu tyyli. Levy tuntuukin paranevan loppuaan kohden. Yhdeksi suosikeistani levyltä nousee Suitset, jonka hypnoottinen intro johdattelee hienojen kitarointien sävyttämään synkkään psykedeliaan. Kappaleen Kulje Kanssani yksinkertaiset junttariffit polkevat oikein mallikkaasti ja Suon introriffi on melkein kuin Mastodonilta lainattu. Tarjoaapa kappale oikein upeaa runttausta ja erinomaisen kertosäkeen. Arvo ja Tarkoitus vierailee hetkittäin jo melkein post-metalin/rockin rajamailla. Levy päättyy Outroksi nimettyyn riipaisevaan instrumentaaliin.

Mørket on varsin mielenkiintoinen tuttavuus kotimaisen black metalin niin tarkasti perinteiden perässä kulkevien yhtyeiden joukossa. Levyllä on näkyvissä useita tyylejä, jotka on taitavasti sotkettu ja sekoitettu oman näköiseksi, rapaiseksi ja räkäiseksi, suunnattomalla vimmalla toteutetuksi kunnianhimoiseksi kokonaisuudeksi. Tuttuja elementtejä sisältävä levy onnistuu olemaan ennenkuulumaton ja varsinkin mieleenpainuva kokeus. Noin puoleen tuntiin puristettu Musta Luonto on omaperäinen ja viehättävä albumi, jonka seuraajalta voi odottaa ja paljon jos yhtye tästä vielä onnistuu jauhamaan räkänsä ja rapansa vielä hienojakoisemmaksi ja ytimekkäämmäksi seokseksi.

3,5/5


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Whorion - The Reign of the 7th Sector (2015)

Sinfoniaa ja teknistä death metalia soittavia yhtyeitä ei ole koskaan liikaa. Näihin musiikillisiin raameihin mahtuu myös esikoislevynsä vastikään julkaissut helsinkiläinen Whorion. The Reign of the 7th Sectoriksi nimetty kokonaisuus on pikaisesti tarkasteltuna aivan Shade Empiren ja Septicfleshin veroinen ja kuuloinenkin suoritus.

Levyn ensimmäinen kappale Flesh of Gods iskee tajuntaan sellaisella voimalla, että jopa mainitut vertaisensa yhtyeet saavat kauhistua. Hallitun kaoottista synteettistä taustasinfoniaa ja äärinopeita death-koukeroita naitetaan yhteen niin taidokkaasti ja upeasti, ettei sitä todeksi meinaa uskoa. Vieläkin mahtipontisempiin sfääreihin yltävä When The Moon Bled ei jää yhtään aloituskappaleen varjoon ja lyhyen orkestraali-instrumentaalin Awakeningin jälkeen levy lähteekin vasta kunnolla käyntiin.

Blood of the Weak ja Forbidden Light jatkavat mahtipontisen ja aggressiivisen metallisinfonian parissa. Gates of Time on albumin toinen instrumentaali. Kestoa on vähän enemmän ja tunnelma on elokuvamaisen maalaileva. Levyn loppuun on laitetti pisimmät noin kuuden ja puolen minuutin teokset. Niistä ensimmäinen, Immaculate, on yksi albumin hienoimmista kappaleista tarjoten orkestraatioden ja death metalin täydellisesti käsi kädessä kulkevia harmonioita. Aikaisempien kappaleiden valossa levyn päätökseltä ei voikaan muuta odottaa kuin suun ammolleen jättävää loppuhuipennusta. Sen tarjoaakin Arrival of Coloss, jossa albumin syvin olemus on tiivistetty kuuteen minuuttiin.

The Reign of the 7th Sector on harmillisen lyhyt, vain noin 35 minuuttinen kuolonmetallisinfonia, jolla olisi voinut olla kestoa puolet enemmänkin. Joka tapauksessa mahtipontinen ja sinfoninen kokonaisuus on saatu puristettua erittäin tehokkaaksi puolituntiseksi, jossa lyhyestä kestostaan huolimatta löytyy runsain mitoin vaihtelua ja kontrasteja. Paljoa tästä ei jää valittamista. Tämä on yksi hienoimpia puolituntisia mitä tänä vuonna on tähän mennessä kuultu ja kotimaisista julkaisuista nousee eittämättä vuoden parhaimmistoon. Kun otetaan huomioon vielä se seikka, että kyseessä on debyyttijulkaisu, on tämä siihen nähden lähes täydellinen suoritus. Ei tässä muuta voi kun painaa replay-näppäintä ja odotella toista kokopitkää albumia tulevaksi joskus lähivuosina.

4,5/5


Lindemann - Skills in Pills (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Mitä tulee kun laitetaan Rammsteinin ja Painin nokkamiehet Till Lindemann sekä Peter Tägtgren samaan yhtyeeseen? No tietysti Painstein. Yksi kuluvan vuoden ehdottomasti mielenkiintoisimmista uutukaisista on tämän Lindemanniksi nimetyn ruotsalais-saksalaisen industrial-kaksikon ensimmäinen kokopitkä Skills in Pills. Levyltä ollaan aikaisemmin kuultu lyhyitä näytteitä sekä yksi kokonainen single Praise Abort. Tämä kokonainen tyylinäyte oli hivenen verran kummallinen ja jätti hieman epäröivän ennakko-odotteen tulevaa levyä kohtaan.

Levyn aloituskappale, nimikkobiisi Skills in Pills, joka kuulostaa juuri siltä, mitä tältä projektilta alunperinkin odotti. Lindemann tuo pakkaan omat Rammstein-vaikutteensa, kun taas Tägtgrenin instrumentaatio on tuttua niin Painista kuin Hypocrisysta. Tuli siitä vähän mieleen Benzin ja jostain koneellisista elementeistä myös Kornin taannoinen ja asteen verran koneellisempi Paradigm Shift. Ladyboy ja Fat eivät aivan yhtä teräviä hittejä ole kuin avauskappale, mutta hoitavat hommansa ihan hyvin. Fish On on hieman nopeampi ja iskevämpi konemetallibiisi kuten myös kohtuuhyvällä kertosäkeellä väritetty Children of the Sun. Levyn hienoimpiin kappaleisiin kuuluu ehdottomasti hitaampi vedos Home Sweet Home, josta tulee kovasti mieleen Rammsteinin vastaavat balladinomaiset kappaleet.

Levyn toinen puolikas on alkupuolta vähän iskevämpi vaikkei kuitenkaan tarjoa suurempia yllätyksiä. Cowboy on menevä induralli, jossa kuullaan nasevat kertosäkeet tahdikkaiden runttausten väleissä. Levyn kärkikastiin lukeutuu myös menevä Golden Shower, jossa kuullaan selvästi levyn paras kitaratahditus. Jonkinlaisia mielikuvia nousee myös norjalaisen pitkään telakalla olleen The Kovenantin suuntaan.  Yukon tarjoilee mukavia kevyitä osioita raskaamman soitannan väleissä ja se ennakkoon kuultu Praise Abort sopii vallan mainiosti levykokonaisuuteen, vaikka yksittäisenä siivuna aiheuttikin ristiriitaisia tuntemuksia. Päätöskappaleena soi tietysti kevyempi tunnelmointi That's My Heart, jossa on melko paljon samoja sävyjä Ohne Dichin kanssa. Levyn vakavimmin otettava kappale on myös levyn paras kappale, kiitos voimakkaan ja jopa kauniiksi yltyvän kertosäkeen.

Levyllä kuullaan Lindemannin äidinkielestä huolimatta vain ja ainoastaan englanniksi suollettua härskiä lyriikkaa. Sanoituksissa käydään läpi kaikenmaailman pervouksia ja outouksia, joita kuunnellessa ja lukiessa ei voi kuin huvittua. Hyvällä tavalla tietenkin. Musiikki on tuotantoarvoiltaan erinomaista ja kappalemateriaali parhaimmillaan viihdyttävää. Kokonaisuus on kuitenkin melko vaisu ja yllätyksetön, eikä oikein saavuta kliimaksia kuin muutamassa kappaleessa. Näiltä kavereilta olisi voinut odottaa paljon enemmänkin, mutta industrial metalin yleisen tason ja lukuisien yhtyeiden tuntien tämä sijoittuu kuitenkin hikisesti sinne parempaan päähän. Ja onhan tämä ihan hyvä ja rasvainen välipala Rammsteinin ja Painin tulevia levyjä odotellessa.

3,5/5

Slayer - Repentless (11.09.2015)

Slayerin tuleva yhdestoista levy Repentless julkaistaan jälleen kerran erään katastrofin vuosipäivänä, eli syyskuun 11. päivä. Albumilta on annettu taas houkutteleva näytekappale Youtubeen kuunneltavaksi, nimikkokappale itse. Vaikka minuun puri enemmän hieman modernimpi When The Stillness Comes on perinteisempää Slayer-mättöä edustava Repentless todella lupaava ja nykypäivän thrashia parhaimmillaan edustava neljäminuuttinen. Tuli siitä vähän mieleen yhtyeen 2000-luvun paras teos Christ Illusion. Kuunnelkaa itse.

4/5



torstai 18. kesäkuuta 2015

Infernal War - Axiom (2015)

Pari vuosikymmentä takaperin black metal maistui melkein missä tahansa muodossa. Mustana, maidon ja sokerin kanssa ja inkiväärillä ja kanelilla maustettuna. Merkillä ei niin väliä. Perinteisempi black metal jäi kuitenkin ns. kokeellisempien ja moderniempien tyylisuunnan edustajien varjoon ja vanhoja klassikoita lukuunottamatta en kovinkaan moneen uudempaan perinteistä bläkkiä takovaan aktiin ole ehtinyt tutustua. Puolasta en kovinkaan montaa artistia tiedä, mutta death metal-vaikutteilla varusteltua rujoa black metalia murjova Infernal War on sieltä kotoisin ja kolmannen Axiom levynsä kanssa on minulle uusi tuttavuus.

Levy näyttää jo ensimetreillä minkälaisista palasista se on rakennettu. Äärinopeaa death metal soundeilla kuorrutettua black metalia, joka saa aikaan tunteen, ettei tällaista vauhdin ja voiman huumaa ole kokenut pitkään aikaan. Äkäisiä riffejä ja tiukkoja soolokitarapurskahduksia taotaan korvakäytävään kovaan tahtiin. Tämä käy melko lähellä sitä toista puolalaista ja hieman tunnetumpaa black/death metal-poppoota Behemothia. Jonkinlaisia vaikutteita on myös norjalaisesta ysäribläkistä, kenties jopa Bathoryn vanhemmasta tuotannosta.

Kappale toisensa jälkeen tahti pysyy kireänä, eikä hengähdstaukoa tarjoilla. Aloituskappale Coronation saa heti peräänsä huimaa vauhtia takovtn Militant Hate Churchin ja Into Dead Soilin. Kappalemateriaali ei suinkaan heikkene levyn edetessä, mutta tunnelma alkaa latistumaan jatkuvasta itsensä toistamisesta. Suurempia yllätyksiä levyltä ei avaudukaan, vaikka loppupuolella pari kappaletta nousee hieman keskitason yläpuolelle. Eater of Hope sekä No Forgiveness tarjoilevat kyllä todella upeita riffejä. Levyn päätöskappaleessa Axiomissa rohjetaan vähän hidastellakin välillä, mutta pääosin biisi on samaa tasaista ja armotonta black/death-mättöä.

Axiom ei paljoa vaihtelua tarjoile. Kappaleet ovat kuitenkin melko lyhyitä ja todella ytimekkäitä ja siksikin juuri erittäin toimivia. Infernal War lainailee black ja death metalin parhaimpia elementtejä ja naittaa ne mustaa energiaa huokuvaan kompaktiin pakettiin. Vähän yli nelikymmenminuuttisen albumin 11 kappaletta ovat voimakkaalla soundilla esitettyä mustaa kuoloa, joka vyöryy päälle panssarivaunun tavoin. Varsinaisesti levystä ei jää mitään valittamista, mutta olisin kyllä kaivannut edes lyhyitä suvantokohtia kappaleeseen jos toiseenkin. Axiomilla on kuitenkin hetkensä ja yksittäisinä kappaleina tai pienempinä satseina kerrallaan tämä on oikein mainiota kuunneltavaa.

3,5/5

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Steve'n'Seagulls - Farm Machine (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Suomen syvistä korpisoista ollaan ponnistettu aikaisemminkin vaihtoehtoisella tavalla coveroida vanhoja heviklassikoita. Apocalyptica teki sen vuonna '96 soittamalla Metallicaa neljällä sellolla ja nyt jatkoa seuraa kantrin muodossa, kun keski-suomalainen Steve'n'Seagulls otti asiakseen coveroida rock- ja metal-klassikoita klassikoita punaniskatyyliin. Ensimmäiset vedokset Thunderstruck ja Trooper keräsivät Youtubessa miljoonia katsojia ja yhtye saikin kasattua lainalauluista kokonaisen levyllisen. Yhtyeen esikoislevy Farm Machine julkaistiin hiljattain.

Levyllä kuullaan kaiken kaikkiaan 13 coveria, joista jokainen on puettu uusiin vaatteisiin. Haalareihin ja Nokian kumppareihin tietenkin, heinäpaalia kauhovaa talikkoa unohtamatta. Läskisoosin ja perunamuussin makuiseen kattaukseen mahtuu lainoja niin AC/DC:ltä, Iron Maidenilta, Metallicalta, Guns'n'Rosesilta ja jopa Rammsteinilta.

Parhaiten on talikko löytänyt tiensä heinäkasan alla lököttelevän maalaisen persuksiin vauhdikkaassa Thunderstruckissa ja yllättävän hyvin omiin nimiin varastetulla The Trooperilla. Yllättäen parhaaksi kappaleeksi nousee Gary Moorelta napattu ja Nightwishinkin aikoinaan coveroima Over The Hills and Far Away, joka tuntuu Steve'n'Seagullsin käsittelyn jälkeen kuin olisi yhtyeelle itselleen mittatilauksena tehty. Siinä on kaukaiset peltomaisemat kauneimmillaan.

Hikistä ja punaista niskaa pyyhitään varsinkin Rammsteinilta lainatulla ja traktorin lailla eteenpäin puskevalla Ich Will -hitillä, joka esitetään alkuperäisen tavoin saksaksi. Heavy metal-klassikko Dion Holy Diver taipuu kauniiksi herkistelyksi ja Panteran kaikkein herkin balladi ja levyn viimeiseksi aseteltu Cemetery Gates muuntautuu hilpeitä elementtejä sisältäväksi latohumpaksi.

Farm Machine ei ole millään tavalla huono levy ja parhaimmillaan se onnistuu välittämään soittamisen sekä laulamisen iloa hauskalla maalaisromantiikkaa ylistävällä ulkoasullaan, jopa saamaan hymyn nousemaan suupielille. Yksittäisinä kappaleina tämä on erittäin viihdyttävää kyllä, mutta kolmentoista kappaleen kokonaisuutena jää kuitenkin vaisuksi ja ehkä vähän liian pitkäksi venyneeksi vitsiksi. Jos tämä esitettäisiin livenä, ympärillä olisi kesäterassi, lämpömittari paukuttaisi hellerajaa ja kourassa olisi tuopillinen kuohuvaa ohrapirtelöä, olisi tämä tuotos täydessä huipussaan ja ansaitsisi aivan varmasti pari pojoa lisää antaen terävää talikkoa kesäillan valsseille sun muille iskelmähömpötyksille. Näillä eväillä yhtyeen voisi kuitenkin odottaa tekevän seuraavalla levyllä jotain paljon huikeampaa ja Apocalyptican tavoin ehkä irtautumaan cover-yhtyeen ikeestä tehden jotain ennenkuulumatonta, nimittäin farm metalia (suom. maalaismetallia).

3/5


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Forefather - Curse of the Cwelled (2015)


Brittiläinen kahden hengen kansanmusiikkihenkinen black metal yhtye Forefather on ollut toiminnassa jo vuodesta 1997. Kaksikko on tahkonut jo seitsemän kokopitkää albumia ja niistä viimeisin Curse of the Cwelled julkaistiin pari kuukautta sitten.

Levyn aloituskappale Havoc on Holy Island on sieltä bläkimmästä päästä tuoden mieleen Thyrfingin. Seuraavassa kappaleessa The Anvil muistuttaa varsinkin melodioidensa perusteella Ensiferumia. Levyllä vuorotellaankin melko pätevästi bläkimpien ja nopeatempoisempien sekä melodisten jopa heavy metal -elementtejä hyödyntävien kappaleiden välillä.

Päällisin puolin kappalemateriaali on miellyttävää kuunneltavaa ja parhaiksi kappaleiksi aloituskaksikon lisäksi nousee heavy metalia ehkä eniten ammentava Fire of Baited Blood, vauhdikas black metal rykäys Painted With Blood ja levyn maittavimman melodiakitarakuvion esittelevä Edge of Oblivion.Levyn päättävä instrumentaali The River-Maid's Farewell on oikeastaan ainut kappale joka ei oikein toimi. Melodia vastaa vähän Moonsorrowin esikoislevyn tyyliä, Turisaksen Katuman Kaikua tai Ensiferumin varhaistuotantoa, mutta muovisen syntikkasoundin ohella kappale on niin monesti kuullun oloinen, ettei se jaksa herättää mielenkiintoa. Ei se silti varsinaisesti huono ole.

Curse of the Cwelledilla Forefather kuulostaa soitannoltaan ja tuotannoltaan hyvin hioutuneelta sekä todella vaivattomalta ja varmalta. Se pistää miettimään, josko yhtye olisi saanut puristettua kappaleisiin vielä enemmän tehoa, voimaa ja mahtipontisuutta. Potentiaaliinsa nähden albumi jää ikään kuin vajaaksi ja kaipaamaan jonkunlaista muhkeaa täytettä kappaleisiinsa. Siitä huolimatta levy toimii todella hyvin ja tarjoaa viisikymmentäminuuttisen annoksen folk/black metalia ja on ehdottomasti tutustumisen veroinen tyylisuunnasta, etenkin mainituista yhtyeistä muutenkin pitäville.

3,5/5

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Shape of Despair - Monotony Fields (2015)

CD 18,99€ / EMP.fi
Doom metal ja varsinkin sen death metaliin päin kallellaan olevat yhtyeet kolahtivat allekirjoittaneeseen joskus vuosituhannen alkumetreillä. Samoihin aikoihin myös kotimainen Shape of Despair julkaisi toisen levynsä Angels of Distress, joka on edelleenkin yksi yhtyeensä ja jopa koko funeral doom genren upeimmista teoksista. Sitä seurannut Illusion's Play ei yltänyt aivan edeltäjänsä tasolle, mutta pirun kova levy sekin oli. Sitten tulikin pitkä hiljaisuus. Yksitoista vuotta kesti saada ulostettua neljäs täysilaidallinen, mutta onneksi odotus on nyt ohi.

Monotony Fieldsista julkaistiin kolme näytekappaletta, joista tarkastin ennakkoon vain nimikkokappaleen. Se ol lyhyesti sanottuna kymmeneen minuuttiin pakattua täydellisyyttä. Useammankin laulutyylin taitaja ja useassa raskaan musiikin sopassa keitetty Pasi Koskinen on korvattu Throes of Dawnin Henri Koivulalla, joka tuntuukin oleva täydellinen seuraaja Koskiselle. Ehkä jopa Shape of Despairiin sopivampi kuin edeltäjänsä.

Levyn aloittaa kolme kymmenminuuttista järkälettä Reaching The Innermost, Monotony Fields ja Descending Inner Night. Painostava ja ahdistava tunnelma kylmää sielua kappaleiden edetessä laahaavan hitaasti kuin kaukaisen ja tuntemattoman kulman takana odottava kuolema. Pelkistetyn yksinkertaiset sävellykset purevat syvälle luihin ja ytimiin, kun taustalla viiltävä koskettimisto yhdistyy matalaan kitarasoundiin. Levyn lyhyin kappale The Distant Dream, joka on muihin kappaleisiin verrattuna noin tuplasti nopeampitempoisempi, on, hassua kyllä, kuin hidastettua Throes of Dawnia. Mielleyhtymä tosin saattaa johtua Koivulan puhtaasta laulusta ja yhtyeiden jonkun verran samankaltaisista tyyleistä.

Levyn puolivälissä vauhti hidastuu uudestaan ja pitäytyy loppuun asti viipyilevän verkkaisessa tahdissaan. Withdrawn ja varsinkin In Longing edustavat levyn alkupuoliskon kanssa samaa hämyisää sarjaa, mutta jonkun verran uudenlaisia sävyjä tarjoilee The Blank Journey. Kauniin intron jälkeen maisema hiljenee yksinäiseksi pianosoitoksi, joka muuttuu yhtäkkiä raskaaksi death/doomiksi. Hetkittäin soiva muista taustasoittimista riisuttu pörisevä kitara tuo mieleen Triptykonin. Upean päätöksen levylle antaa kauniiden pianomelodioiden sävyttämä Written in My Scars.

Monotony Fieldsin tunnelma on tiivis ja vangitseva kuin Vangeliksen maalauksellisissa soundtrackeissa yhdistettynä Angelo Badalamentin hypnoottisiin ja selkäpiitä karmiviin sfääreihin. Tämä yhdistettynä vielä hitaasti laahaviin rumputahdituksiin, alaviritteisiin kitaravalleihin ja Koivulan raastaviin murinavokalisaatioihin on täydellisyyttä hipova kokemus, joka pysäyttää ja jähmettää 75 minuutiksi paikalleen. Täydennyksen antaa päälaulajan sekä pitkäaikaisen naislaulaja Natalie Koskisen puhtaat ja herkkyyttä huokuvat laulut. Tässä on yksinkertaisesti yksi vuoden ehdottomasti parhaita levyjä, joka nousee pakostakin sinne Angels of Distressin kannoille.

5/5

Overview Effect - Tundra EP (2015)

Sain käsiini australialaisen progerokkiyhtye Overview Effectin esikois-EP:n. Australiahan on viime aikoina noussut ryminällä progerockin ja metallin kärkikastiin muun muassa Karnivoolin, Arcanen ja Ne Obliviscariksen myötä. Siinäkin on jo hyvä syy, tai kolme, tutustua tähän yhtyeeseen.

Levyn introna toimii lyhyt instrumentaali Untitled 1, jonka jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. 15-minuuttinen Inertia esittelee herkkää naislaululla koristeltua hämyisää progetunnelmointia. Pääosin rauhallinen äänimaisemointi saa puolenvälin jälkeen vastakaikua raskaammista kitaroinneista. Tyylillisesti liikutaan jossain Anatheman ja Pink Floydin välimaastossa Porcupine Treeta unohtamatta.

Untitled 2 tuo hieman kokeellisempaa aspektia levylle ambientmaisen instrumentaation muodossa. Kappale on erittäin hienoa vaihtelua ja silti erinomaisesti kokonaisuuteen sopivaa materiaalia. Lyhyenä välisoittona ennen viimeistä kappaletta toimii jälleen otsikoimattomaksi nimetty Untitled 3 joka toimii hyvänä johdantona vajaan 16 minuutin finaaliin, itse nimikkokappaleeseen Tundraan. Kappaleessa on Inertian kanssa samantyyppinen kappalerakenne: aluksi kevyttä ja tunnelmallista, sitten raskaampia kitarakuvioita jne. Tundra on kuitenkin piirun verran voimakkaampi tunnelmaltaan.

Tundra on kokonaisuutena varsin herkullista maisteltavaa. Levy on myös äänitetty jossain kotistudiossa ahtaissa tiloissa, mikä tuntuu materiaalin ja tuotannon tason nähden uskomattomalta. Myöskin naislaulanta tuo eriäväisyyttä muihin genren vastaaviin yhtyeisiin. Ihmettelen suunnattomasti, jos tästä yhtyeestä ei kuulla vähän enemmänkin esikoislevyn myötä. Tundra on sen verran toimiva kokonaisuus, että jos tästä vielä soundi paranee ja kappalemateriaali monipuolistuu ja voimistuu, on tässä kelvollinen yhtye yllämainittujen joukkoon.

4/5

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Fortíð - 9 (2015)

Joskus tulee vastaan sellaisia julkaisuja, joiden niin ulkoisesta kuin sisäisestä olemuksesta saa vahvan käsityksen yhtyeen alkuperästä. Näin kävi islannista hiljattain norjaan muuttaneen Fortíðin kanssa. Yhtye julkaisi edellisen albuminsa Pagan Prophecies kolme vuotta sitten ensimmäisellä vokalistia lukuunottamatta norjalaistuneella kokoonpanolla. Viimeisin ja kokonaisuudessaan viides albumi 9 julkaistiin pari kuukautta sitten.

Yhtyeen nimi toki on selvä Islanti-viite, mutta myös Solstafiria muistuttavat elementit puhuivat puolestaan. Samaan aikaan tuli kuitenkin mieleen Enslaved ja myös sekin piti paikkansa. Tyylillisesti yhtye on kuitenkin lähempänä näitä norjalaisia veljiään tuoden mieleen vahvasti 90-lukulaisen black metalin aina Satyriconin ensimmäisistä kolmesta levytyksestä Emperorin esikoiseen ja rajanylityksenä mainittakoon saksassa kotoileva yksi viikinkimetallin merkittävimmistä esi-isistä. Nimittäin Falkenbach.

Levyn aloituskappale Hrafnar antaa jo erinomaisen kuvan kokonaisuudesta. Lievillä, juurikin niillä enslavedmaisilla progressioilla sävytettyä black metalia, jossa on aavistuksen verran Solstáfirin haurasta rouheutta.Hugur ja Nornir jatkavat yllätyksettömästi samanlaisella meiningillä, mutta raivokkaalla introlla käynnistyvä Viska tuo syntikoineen mieleen Dark Medieval Timesin (1994), sekä Thyrfingin ja Falkenbachin uudemman tuotannon. Levyn yhdeksi hienoimmaksi teokseksi nousee Galdur, joka voisi olla vuosien 94-97 väliseltä black metalin kulta-ajoilta.

Aivan täydelliseksi en voi levyä kehua. Se on kyllä päällisin puolin todella hyvä, mutta progressiivisilla rytmityksillä leikkiminen tuntuu jopa hieman väkinäiseltä. Ei sillä, ettei se toimisi, mutta jollain tapaa tuntuu, että idea on jäänyt kesken. Muutama kappale toistaakin samaa rautalangasta väännettyä viikinki-proge-bm-kuviota. Se on kuitenkin hyvä mauste melodiselle ja tunnelmalliselle vanhankantaisella black metalille ja vaikka kokonaisuus onkin vähän tasapaksu ja paria lukua lukuunottamatta yllätyksetöntäkin, paketti kuitenkin toimii. Ja toimii melko hyvin.

4/5 

 

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Athesis - Athesis EP (2014)

Athesis - Athesis cover artAthesis on italialaisen Adige-joen muinainen tai latinalainen nimi. Se on myös power metalia, deathia ja folkkia sekoitteleva nelihenkinen porukka, joka ammentaa aiheita kyseisen joen läpivirtaamista legendaarisista paikoista. Yhtye on perustettu 2013 ja nyt arvioitava esikois-EP näki päivänvalonsa viime vuoden lokakuussa.

Yhtyeen nimeä kantava levy koostuu introsta ja kolmesta varsinaisesta kappaleesta. Intro As The River Flows on perinteinen syntikoin toteutettu soundtrackmainen tunnelman nostatus. Mahtipontisuus tosin jää turhankin mielikuvituksettoman melodian ja ohuen äänimaailman jalkoihin. Köykäisillä soundeilla jatkaa myös Hostilia. Soundit ovat melko tunkkaiset, tosin nekin vielä menettelevät. Vokalistin puhdas laulusuoritus on ponnetonta ja onnetonta kiljuntaa. Murinalaulanta sen sijaan olisi ollut paljon parempi sijoitus. EP:n upein kohtaus on ehdottomasti Kingdom of Fanesin puolen välin jälkeinen huilun ja akustisen kitaransoiton kansanhenkinen tunnelmointi. Viimeisenä soiva nimikkokappale on näteistä melodioistaan huolimatta mitäänsanomaton teos.

Athesis ei esittele esikoisjulkaisullaan mitään, mitä joku ei olisi jo aikaisemmin tehnyt. Tusinasta kolmetoista osaa tyylin paremmin tai toteuttaa sen ainakin paremmilla soundeilla. Aina on kuitenkin toivoa ja jos yhtye saa mielikuvituksen ja luovuutta siihen päälle ja laulaja keskittyy örinälauluunsa voi tämäkin yhtye saada aikaiseksi edes keskitason folkkimetallieepoksen.


2/5

Day After Rules - Innocence EP (2015)

D.A.R. (Day After Rules) - Innocence cover artSkotlantilais-italialainen pienlevyjulkaisija Ghost Records lähestyi Murska-arvioita digitaalisen EP-nipun kera. Ensimmäisenä mielenkiintoa herätti, ihme kyllä, italialainen naislaululla varustettu punk-yhtye Day After Rules. Yhtyeen historiasta en pikagoogletuksella saanut muuta selville, kuin että yhtye on perustettu 2011.

Oli tämä sitten ensimmäinen tai mones julkaisu, niin ainakin tuotantopuoli on kunnossa ja soitto on tiukkaa ja osaavaa. Innocence on siis EP:nimi, ja sen seitsemääntoista minuuttiin mahtuu seitsemän kahden ja kolmen minuutin väliin sopivaa melodista punkrallia. Aloituskappale Swamp tuo musiikillisesti mieleen Paramoren, eikä vain laulusuorituksensa takia. Onnistuu vokalistilta kunnon rääkyminenkin, vaikka se tarvitsisi ehkä raskaampaa taustatukea kielisoitinosastolta. My Fall voisi ajoittain olla No Doubtin sen kaikkien tunteman levyn lähisukulainen. Seitsikon viimeinen veistely My Innocence on ehkä levyn toimivin melodinen ralli. Kappaleen raskaammatkin osiot ovat sopivassa balanssissa rääkynävokaalien kanssa.

Vaikka en ole punkin suurkuluttaja oikein koskaan ollut, tämän tyylistä kevyesti alternativen suuntaan kallistuvaa melodiapunkkia kuuntelee ihan ilokseen. Innocence on ihan kokonaisuutena ihan toimiva, mutta sille voisi tehdä hyvää tukevampi soundipolitiikka ja vaihtelevampi kappalekattaus. Varsinaista vikaa tästä julkaisusta ei muuten löydykään. Yksittäisinä kappaleina tämä on mukavaa kuunneltavaa.

3,5/5

torstai 11. kesäkuuta 2015

Ethereal Shroud - They Became the Falling Ash (2015)

Brittiläinen yhden miehen orkesteri Ethereal Shroud on noin kaksi vuotta ollut olemassa. Perustamisvuonnaan 2013 niin sanottu yhtye julkaisi saman tien esikoislevynsä ja tämän vuoden alkupuolella projektilta tuli ulos jo toinen albumi They Became the Falling Ash.

Ensimmäinen huomiota herättävä seikka levyn sisältöä tarkastellessa on sen massiiviset puittet. Noin tunnin mittainen kokonaisuus koostuu vain kolmesta todella pitkästä eepoksesta. Ensimmäisenä kuullaan Look Upon The Light, jossa selvästi liikutaan Summoningin viitoittamalla atmospheric black metalin synkeällä polulla. Äänimaailma tuo jonkun verran mieleen kyseisen yhtyeen Dol Guldurin (1996) aikaisen materiaalin. Melodiat ovat kieltämättä komeaa kuunneltavaa eikä eetterissä leijaileva tunnelma jätä kylmäksi.

Levyn raainta ja vauhdikkainta antia tarjoilee lyhyin, eli vain noin kymmenen minuutin mittainen Desperation Hymn. Hieman rankempi näkökulma antaa mukavia mielikuvia Satyriconin upeasta debyytistä Dark Medieval Times (1994). Toisaalta massiivisen syntikkamaalailun ja taustalla särisevän kitaran kauniita melodioita tapaavan soitannan yhdistelmästä tulee jonkun verran mieleen monelle varmasti täysin tuntematon suomalainen Vordven. Levyn tematiikasta yhtään poikkeamatta viimeinen kappale Echoes in the Snow on kahden aikaisemman kappaleen täydellinen jatke. Ja varsin upea loppuhuipennus.

They Became the Falling Ashista ei paljoa keksi sanottavaa. Se on omalla tavallaan todella hyvä ja erityisesti tunnelmansa puolesta toimiva. Soundeissakaan ei tavallaan ole vikaa. Ehkä muutamalla lisäidealla ja aavistuksen verran selkeämmällä äänenlaadulla tästä voisi saada paljon enemmänkin irti. Tarjoaa tämä kuitenkin todella upeita otteita kaikissa kolmessa kappaleessa ja varsinkin taustamusiikkina tämä on juuri sitä, mitä genren edustajilta toivookin.

3,5/5

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Gorgoroth - Instinctus Bestialis (2015)


CD 18,99€ / EMP.fi
Ruotsalaisen black metalin kärkikastiin kuuluvan Mardukin Frontschweinia arvostellesani tuli mainittua, että suurin osa merkittävistä norjalaisista black metal -yhtyeistä on aikapäivää sitten modernisoinut tyyliään tai jopa muuttaneet sitä kokonaan. Yksi joka ei ole liiemmin kajonnut tyyliinsä on monenlaisista miehistönvaihdoistaan ja raa'asta musiikillisesta ulkoasustaan tunnettu Gorgoroth, joka millä tahansa mittapuulla tarkasteltuna kuuluu niihin "vanhoihin kunnon" black metal -porukoihin.

Instinctus Bestialis on yhtyeen yhdeksäs albumi joka tarjoilee hieman reilun puolen tunnin matkan black metalin syvimpiin syövereihin. Ensivaikutelma on todella positiivinen ja onhan tämäkin yhtye hieman soundiansa hionut. Melodioita tuntuu olevan jonkun verran reilummin ja kitarasoundi on korviahivelevän muhkea. Radix Malorum esittelee jonkinlaista kitaramelodian varaan rakennettua mättöä Dionysian Ritesin paukuttaessa kallon sisään Immortalin viimeisimpien levyjen tyylisellä väkivaltaisella taonnalla.

Ad Omnipotens Aeterne Diabolus hämmästyttää myös yltiöpäisellä melodisuudellaan ja kappaleeseen on eksynyt jopa heavymetalmaista riffittelyä. Samaan taipuu myös vajaaseen kolmeen minuuttiin puristettu Come Night, joka tarjoilee levyn erikoisimman ja mahtipontisimman intron. Burn In His Light lisää heavy vaikutteiseen bläkkiin upean kitarasoolon, joka tälle yhtyeelle on suhteellisen harvinaista herkkua. Tasaisemman keskivaiheen jälkeen levyn parhaimmistoon lukeutuva Rage palauttaa tunnelman mustempaan uomaan, josta toiseksi viimeinen Kala Brahman luontevasti jatkaa. Viimeisen naulan tummaan arkkuun iskee pariminuuttinen Awakening, joka myös on levyn hienoimpia runttauksia.

Instinctus Bestialiksen puolen tunnin telaketjumainen turpiinveto on niin tasaisen varmaa, että piti jonkun aikaa miettiä onko tämä kolmen ja puolikaan vai nelosen veroinen albumi. Olisihan kappaleiden välillä voinut enemmänkin vaihtelua olla, mutta toisaalta hurmoksellinen puolituntinen on kuitenkin sen verran lyhyt aika, ettei sitä montaa kertaa ehdi miettimään. Kyllä tämä levy nousee Gorgorothin parhaiden julkaisujen joukkoon ja edustaa myös nykyhetken perinteisemmän black metalin parhaimmistoa.

4/5


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Kamelot - Haven (2015)


CD 16,99€ / EMP.fi

Vuonna 1991 perustettu amerikkalainen sinfonista power metalia esittävä Kamelot on julkaissut yhdennentoista studioalbuminsa Haven noin kuukausi sitten. Mittavasta tuotannostaan ja lukuisista vierailijoistaan tunnettu yhtye oli kuitenkin ennen tätä levyä minulle nimeään lukuunottamatta tuntematon.

Levyn aloituskappale Fallen Star on erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Hans Zimmeriä tapailevalla orkestraatiolla väritetty melodinen metallikappale sisältää mahtipontisia sävyjä ja kauniita melodioita. Ehkäpä levyn parhaimmasta päästä oleva Insomnia sekoittaa sinfoniseen ulosantiinsa raskaampaa kitarasoundia ja todella vetävän kertosäkeistön. Citizen Zero hidastaa tahtia hieman äärimmäisen raskaalla Dream Theaterin kuuloisella kitaravallilla. 

Veil of Elysium tuo jonkun verran mieleen Nightwishin ja Sonata Arctican mahtipontiset tunnelmat. Ensimmäisenä mainittua lähentelee myös kaunis balladimainen Under Grey Skies, johon heleää ääntänsä lainaa Charlotte Wessels, kuulostaen lähes Anetten aikaiselta Nightwishilta. Nimeään myöten samaa sarjaa edustaa myös orkestraatioiden koristelema End of Innocence. Raskaampia sävyjä kuullaan kappaleessa Liar Liar (Wasteland Monarchy) ja jopa death metalia lähentelevässä Revolutionissa. Biiseihin omat raskaat elementtinsä antaa komealla kurkkuäänellään Arch Enemyn Alissa White-Gluz. Levyn päättää teeman mukaisesti elokuvamainen ja mahtipontinen pariminuuttinen outro.

Haven on tiukka ja taidokas reilun 50 minuutin mittainen kokonaisuus. Sovitukset toimivat ja kappalemateriaali sisältää runsaasti vaihtelevuutta ja sisäkorvaan soimaan jääviä koukuttavia melodiakuvioita. Vaikka albumi edustaa melkolailla tyylipuhdasta nykyajan proge/powermetallia, on se siihen nähden suhteellisen ennakkoluuloton. Enemmänkin voisi olla rohkeutta ääripäiden kanssa taiteiluun. Omaperäisyys on kuitenkin lukuisista vivahde-eroistaan huolimatta ainut asia, mitä ei Kamelot tarjoile. Eikä välttämättä tarvitsekaan, koska Haven on joka tapauksessa toimiva levy. Ja erittäin hyvä sellainen.

4/5