Babymetal - Metal Resistance (2016)

CD 13,99€ / EMP.fi

Juuri kun luulee kuulleensa lähes kaiken mitä metallimusiikkiin voi sisällyttää, iskee joku takavasemmalta, tai paremminkin kaukoidästä, ja tekee jotain ennenkuulumatonta. Japanilaisen Babymetalin animepoppia sekä muun muassa death metalia keskenään sekoittanut debyyttialbumi onnistui yllättämään ja ihastuttamaan taidokkaasti rakennetulla kokonaisuudella ja erinomaisilla yksittäisillä kappaleilla.

Debyytiltä tuttu meininki jatkuu tälläkin levyllä, mutta esikoisalbumin yllätyksellisyys on tiessään. Tarttuvia poppimelodioita ja äkkivääriä metalliriffejä löytyy edelleenkin ja mausteita on haettu konemusiikista, kuten vaikkapa dubstepista.

Levy käynnistyy edellisen levyn maneereilla rullaava Road To Resistance, jossa lähestymistapa animemetalliin tuntuu olevan hieman aikaisempaa suoraviivaisempi ja pelkistetympi. Japanilaisen yhtyeen musiikki onnistuu kuulostamaan yllättävän paljon kotimaiselta melodiselta power metalilta. Yhtyeen parasta antia on ehdottomasti jykevien death/thrash-riffien ja mahtipontisten kertosäkeiden vastakkain asettelu ja sitä tarjoaa Karate, joka jää yhdeksi harvoista yllättäjiksi tältä levyltä.

Levyn lyyriset aiheet ovat jälleen kerran musiikkityyliin nähden harvinaisen kekseliäitä. Industrial metal-tykitys Awadama Fever kertoo purukuminhimosta, mikä on lähes yhtä mielenkiintoista kuin pakottava tarve saada suklaata. Heti. Parhaimmillaan ja äkäisimmillään Velcran konemetallimätöltä kuulostava kappale ei kuitenkaan yhtä huikeaa kuultavaa ole kuin parin vuoden takainen Gimme Choko!. 

Pääsääntöisesti levyn taso on melko ennakoitavaa ja pirteällä asenteella soivaa power metalia kaikenmoisilla höysteillä. Karaten muassa albumin tehokkaimpia teoksia on death metal-marssittelu Meta Taro, rujoilla riffeillä ja kitarasoundeilla polkeva rymistely GJ! sekä mahtipontinen miltei progehtava hevibiisi Tales of the Destinies. Viimeisenä mainitun pianosoitannat ovat myös maittavaa kuunneltavaa. Levyn kevyempää kastia edustavat heviballadit No Rain, No Rainbow ja The One eivät juuri vaikutusta tee, ja osoittavat sen, että yhtyeen tehokkuus tulee parhaiten esiin yhdistelemällä juurikin sitä raskaampaa paukutusta ja animepoppimelodioita.

Odotukset Metal Resistancea kohtaan olivat luonnollisesti korkealla, mutta todellisuus paljastui pieneksi pettymykseksi. Tuotanto on tällä kertaa jykevämpää,  mutta kappalemateriaalin kanssa on ehkä yritys jäänyt liian vähälle. Ehkä tässä paistaa läpi sellainenkin asia että levy yrittäisi itsetarkoituksellisesti olla helpommin lähestyttävä ja suoraan sanottuna myyvä. Vaikka soundit ovatkin erittäin kohdillaan, sisältö ei vaan potki tällä kertaa paria yksittäistä sivallusta lukuunottamatta. Siitäkin huolimatta kelpaa kuunnella muutamaan otteeseen, ei tällaista kukaan muukaan toistaiseksi tee.

3/5

CD 13,99€ / EMP.fi

 

Dir en Grey - Arche (2014)

2CD Digipak 19,99€ / EMP.fi

Japanilainen alternative/crossover metal-yhtye Dir En Grey julkaisi viime vuonna yhdeksännen studioalbuminsa nimeltä Arche. Mestarillisen ja tajunnan räjäyttävän sekametelisopan Vulgarin (2003) jälkeen yhtye rantautui virallisesti Eurooppaankin levyillään Withering to Death (2005)  ja Marrow of the Bone (2007), joilla yhtye hieman selkeytti tyyliään. Hieman tasapaksuille kokonaisuuksille toi jatkoa erinomainen, jopa progressiivisia elementtejä sisältänyt, henkilökohtainen Dir En Grey-suosikkini Uroboros (2008). Edellinen Dum Spiro Spero (2011) oli siihen nähden jälleen paljon keskinkertaisempi tuotos.

Vaikka Dir En Grey-levytysten taso on ollut hyvinkin vaihteleva innovatiivisen ja niin sanotun ennalta-arvattavan välillä, on yhtye kuitenkin osannut tehdä vähintäänkin mielenkiintoisia kokonaisuuksia omalla tavallaan eksoottisella ja genrerajoja halventavalla tyylillään. Kiinnostavasta tyylistään ja hyvistä kappaleistaan huolimatta kokonaisuuksista vain Vulgar ja Uroboros ovat onnistuneet lähentelemään mestariteoksen kriteereitä.

Archen ensimmäiset hetket tuntuvat kierrättävän Dir En Greyn tuttua, muttavaikeasti paikannettavaa kaavaa. Siitäkin huolimatta levyn aloituskolmikko Un Deux, Soshaku ja Uroko esittelevät yhtyeen kierolla tavalla tarttuvaa vaihtoehtometallia ja Kyon komeaa ja karismaattista äänenkäyttöä aina puhtaasta laulusta örinään. Ensimmäinen aidosti yllättävä kappale on hämyinen ja hitaasti kulkeva Phenomenon, jossa alun psykedelia saa vastapainokseen loppupuolen death metal-soundit. Kevyempää, kauniimpaa ja melodisempaa puolta edustavat Tousei ja Rinkaku tuovat mukavaa vaihtelua raskaamman soitannan väliin.

Tasaiseksi ei voi levyä kutsua, vaikka jokainen kappale edustaa tutun kuuloista Dir En Greyta. Tyyli ja tunnelma saattaa vaihtua ja todennäköisesti vaihtuukin peräkkäisissä kappaleissa. Yhtye kuitenkin osaa pitää palaset koossa vaikka kuinka poukkoiltaisiin tyylilajien ääripäissä. Maittavia kappaleita vaihtelevilla tunnelmilla levyn loppupuolella edustavat raskaammat runttaukset Inferno, Sustain The Untruth sekä Midwife, melodisempi hituri Kukoku No Kyouon ja yhtyeen tyyliin sopivan popahtavat Kaishun sekä Magayasou. Levyn päättävä Revelation of Mankind tarjoaa aloituskappaleen lailla hyvän läpileikkauksen levyn death metalista poppimetalliin rajoittuvasta tyylistä.

Dir En Greyn edelliset julkaisut tuntien Arche ei juuri pääse yllättämään. Muussa tapauksessa "yllätyksettömyys" on sana, joka ei sovi tälle yhtyeelle. Albumi on täynnä upeita kappaleita, joissa rokin äärilaitoja yhdistellään häpeilemättä mutta taidokkaasti. Ainut purnaamisen arvoinen aihe on se, että tämän tyyliselle yhtyeelle tällaiset yli tunnin mittaiset levyt ovat kenties vähän yliampuvia. En voi kuitenkaan väittää, etteikö mielenkiinto pysyisi alusta loppuun. Arche on taas upea ja taidokas levy Japanin parhaalta yhtyeeltä, vaikka ihan mestariteoksen tasolle ei päästäkään.

4/5
 2-CD Digipak 19,99€ / EMP.fi

Babymetal - Babymetal (2014)

CD 15,99€ / EMP.fi

Kun japanilainen j-poppia ja death metalia yhteen sekoittava yhtye Babymetal julkaisi viime vuonna esikoislevynsä, nousi siitä oitis suunnaton hypetys. Koulupukuihin sonnustautuneet nuoret japanilaistytöt laulamassa poppia death metalin jyristessä taustalla ja se kohu saivat minut suhtautumaan tähän projektiin vähintäänkin epäilevästi. Mutta kun kyseessä on kuitenkin Nintendon, Playstationin, Uematsun, Kurosawan, Miyachakin, Final Fantasyn, Dir En Greyn, animen, karaoken, Toyotan, Sonyn ynnä muiden laadukkaiden nimikkeiden kotimaa, niin pitihän Babymetalillekin antaa mahdollisuus.

Koska Japanista on totuttu kuulemaan kaikenlaista erikoista, varsinkin musiikin saralla, niin eihän tämäkään idea loppujen lopuksi mitenkään omituinen ole. Uusi ja tuore kyllä. Ennakkoluuloille ja negatiivisille ajatuksille voi antaa lähtöpassit heti ensimmäisen kappaleen aikana. Raskaasti soiva kitaravalli yhdistettynä pirteään j-pop-lauluun on kieltämättä kierolla tavalla erittäin mukavan kuuloista. Metallinen anti tuo mieleen Metallican, Panteran, lukuisat (melodiset) death metal-yhtyeet ja jonkun verran industrialiakin on mukana. Japanilaista kulttuuria edustetaan animetunnareiden ja jopa videopelimusiikilta kuulostavan tapailun muodossa. Mukaan on päässyt kaiken lisäksi jopa reggaeta ja dubstepia.

Levyn avaajana toimii eeppisen intron omaava Babymetal Death, joka kiteyttää otsikossaan ja esityksessään Babymetalin raskaampaa ja deathimpaa puoliskoa. Seuraava Megitsune tarjoaa popimpaa ja melodisempaa animepoppinäkemystä. Gimme Chocolate!!n otsikko kertonee paljon ja on levyn yksi vetävimmistä ja väkevimmistä kappaleista panteramaisine kitarajunttauksineen. Industrial metalia hieman Turmion Kätilöiden tyyliin esitetään kappaleessa Iine!, joka on myös tarttuvan kertosäkeensä ansiosta levyn mieleenpainuvimpia teoksia. Sopisi erinomaisesti jonkun animesarjan lopputunnukseksi. Muusta materiaalista edukseen erottuva Onedari Daisakusen kuulostaa etäisesti Kornilta ja on myös levyn hienoimpia teoksia.

Yllättävän paljon suomalaiset metalliyhtyeet tulevat mieleen muutamista kappaleista. Akatsukin kitarasyntikkaleadi on vähän kuin Nightwishia tai Children of Bodomia, kone-elementein koristeltu runttaus Catch Me If You Can muistuttaa Velcraa tai Havoc Unitia ja levyn viimeistelybiisi Ijime, Dame, Zettai tuo mieleen kotimaisen melodisen death ja power metalin kirkkaimmat nimet. Liekö syynä suomalaisten melodiametalliyhtyeiden menestyminen Japanissa, vai onko kyseessä kuitenkin sattuma? Mielenkiintoinen seikka kuitenkin. Lähes tunnin mittaisella levyllä kuullaan kaikkiaan kolmetoista kappaletta, joista on turja heikkoa lenkkiä etsiä. Oikeastaan ainut yhtye johon tätä voisi kokonaisuutena verrata on tavallaan tasaisempaa vaikkakin toisaalta räväkämpää ja härskimpää vaihtoehtoista metallia ja rokkia esittävä Dir En Grey.

Babymetalin esikoislevy edustaa kawaii metalia parhaimmillaan. Ehkäpä tämä pistää isojen metalliyhtyeiden nokkamiehet pelkäämään Japanin kiertueillaan, ettei vahingossakaan tulla korvatuksi paikallisilla pikkutytöillä. Vaikka metalli onkin aivan yhtä raskasta kuin kaukaisilla läntisillä sukulaisillaan, eikä vaikutteiden määräkään mitenkään päätä huimaa, on tässä kuitenkin onnistuttu iskemään palapelin palaset juuri oikeille paikoilleen. Vokalisointi tuo raskaaseen metalliin mukavaa pirteyttä ja juurikin sitä tuoreutta ja uutuuden viehätystä. En sano, että juuri tällaista pitäisi olla enemmän, mutta Babymetal onnistuu tässä lajissa lähes täydellisesti. Pistää kyllä odottamaan seuraavaa julkaisua ja asettaa melko korkeat odotukset sen varalle.

4,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

Sigh - Graveward (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Japani tunnetaan kenties parhaiten Toyotasta, Akira Kurosawasta, animeleffoista sekä törkeän laadukkaasta elektroniikasta. Musiikkipuolelta nousevan auringon maa on kuitenkin enemmän jäänyt hämärän peittoon muutamia erikoisia ja vähemmän erikoisia nimiä lukuunottamatta. Sigh lienee ensimmäinen sikäläinen yhtye, jota olen joskus parikymmentä vuotta sitten sattunut kuulemaan. Silloin yhtyeen tyyli oli perinteisempää black metalia, mutta avantgardistisempaan suuntaan lähteneen albumin Hail Horror Hail (1997) jälkeinen tuotanto on jäänyt kokonaan tarkastamatta. Nyt korjataan hieman sivistyksessä olevaa aukkoa ja otetaan kuunteluun Sighin kymmenes albumi Graveward.

Albumi koostuu kymmenestä noin viiden minuutin mittaisesta tyylisuuntia sekoittavasta kappaleesta. Levyn avaava Kaedit Nos Pestis alkaa sinfoniselta powermetalilta kuulostavalta kitaratilutuksella, mutta jo hetken kuluttua rääkynävokaalit ja kitarariffit tuovat mukaan thrashin ja bläkin kuvastoa. On kappaleeseen upotettu Ulverin kaltaista elektronisen ja klassisen sekoitustakin. Omaperäisyyden tai mielikuvituksen puutteesta ei yhtyettä voi ainakaan syyttää. Elokuvamaista orkestraatiota tuodaan vielä paremmin esiin nimikkokappaleessa ja varsinkin jouhevasti polkevassa melodisessa voimarallissa The Tombfiller.

Levyn yksi hienoimpia vetoja on arcturusmaista äänimaailmaa ja industrialvaikutteita sekoittava Molesters of My Soul. Bal-Sagothin sinfonista deathia muistuttava Out of the Grave on myös erittäin toimiva ja vakuuttava rykäisy. Reilun seitsemän minuutin spektaakkelimainen ja mahtipontinen A Messenger from Tomorrow on upea näyte sinfonisesta progemetallista. Se olisi kaivannut rinnalleen pariakin samankaltaista huipennusta. Dwellers in Dreamin synasooloilut ja Iron Maidenilta vohkitut riffittelyt tuovat viimeisen progressiivisen säväytyksensä levyn loppuun.

Monenlaisia omaperäisiä levyjä on tullut kuunneltua vuosien saatossa, mutta Graveward on yksi erikoisimmasta päästä. Tavallaan tässä on paljon samaa kuin joissain samojen genrejen edustajissakin, mutta aivan näin räikeää palettia ei ole tullut vastaan. Sinfoniaa, progea ja erilaisia äärimetallivaikutteita sisältävä yksityiskohtainen albumi on taidokkaasti tehty, mutta kokonaisuuden kannalta tässä onkin ehkä vähän liikaa sitä sun tätä. Yhtye on kuitenkin sopivasti vinksahtanut ja sopivasti erilainen, ettei tästä voi olla pitämättä vähän sekavampanakin kattauksena. Vaikka Graveward olisi ollut varmasti erittäin upea levy punaisen langan kanssa varustettuna, toimii se tällaisena vapaana ajatusvirtanakin hyvin.

3,5/5

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi