perjantai 24. huhtikuuta 2015

Björk - Vulnicura (2015)


Omaperäisiä yhtyeitä tai artisteja mahtuu kymmeneen jotakuinkin tusina. Niitä, jotka pysyvät sekä omaperäisinä että jäljittelemättöminä, ei sitten niin kovin montaa löydykään. Esimerkiksi islantilainen Björk on yli kahdenkymmenen vuoden ajan edustanut omaa tyyliään ilman, että lähellekään samankaltaista artistia olisi tullut apajille. Mahtavan debyytin Debut (1993) jälkeen Björk julkaisi kolme lähes täydellistä albumia putkeen. Post (1995), Homogenic (1997) sekä Vespertine (2001) kuuluvat ehdottomiin suosikkilevyihini kautta aikojen. Vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaistua taiteellista Medúllaa (2004) en kuitenkaan ole vieläkään osannut täysin sisäistää, kuten en myöskään sitä seuranneita Voltaa (2007) ja Biophiliaa (2011). Hyviä levyjä nekin toki ovat, vaan Björk-asteikolla harmittavan keskitasoisia.

Vulnicura on siis kahdeksas virallinen studioalbumi. Viimeisimpien levytysten johdosta en uskaltanut asettaa minkäänlaisia erityisiä odotuksia tätäkään kohtaan. Yllätys onkin erittäin positiivinen, kun levyn avaava Stonemilker tuo tuulahduksia 90-luvulta, varsinkin ehkä siltä parhaalta levyltä Homogenicilta. Minimalistinen elektro ja elokuvallinen, lähes musikaalia muistuttava jousitaustoitus yhdistettynä Björkin täydelliseen laulusuoritukseen miltei aiheuttaa väristyksiä selkäpiissä. Lionsong jatkaa vielä samanlaisella, valoisammalla tyylillä, mutta History of Touches muuttaa tunnelmaa kohti tummempia vesiä.

Kokeellisempaa sävyä mukaan tuo kymmenen minuutin mittainen Black Lake, jossa tunnelma on tiivis kuin jossain kauhuelokuvan soundtrackissa. Kieltämättä yllättävän synkästä äänimaisemasta tulee mieleen Ulverin maittava orkesteriambienssi Messe I.X.-VI.X (2013). Valoa, ainakaan auringonvaloa, ei nähdä myöskään kappaleessa Family, joka tekee viimeistään selväksi Vulnicuran luonteen. Se kertoo Björkin hiljattain tapahtuneesta erosta, mikä on musiikillisesti sivuseikka, mutta henkilökohtaisella tasolla varmasti suunnattoman suuri inspiraation lähde ja albumin intensiteetin kannalta kantava voima.

Musiikin sävy muuttuu jopa uhkaavaksi hypnoottisessa kappaleessa Notget, joka on kuin hallittu maisemakuvia pään sisäisestä kaaoksesta. Atom Dance vilauttaa jo hieman sadepilvien takana siintävää auringonvaloa, joskin pienellä varauksella. Mouth Mantra laahailee ja viipyilee vielä hetken kohti päätöstä. Quicksand on nimensä mukaisesti elohopean kaltainen vauhdikas ja valoisa kappale, joka lopulta pysähtyy kuin seinään. Ja kyllä jättää hiljaisen olon mieleen ja sydämeen.

Vulnicura on jälleen kerran, mutta silti pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Yksityiskohtaisista kappaleista muodostuu voimakas ja tiivistunnelmainen kokonaisuus, joka on täynnä herkkyyttä ja äärettömän suurta tunnetta ja tunteiden kirjoa. Aivan ensimmäisellä kuuntelulla tämäkään kokonaisuus ei aukea, mutta vaikeaksi tätä levyä ei silti voi sanoa. Muutaman kertauksen jälkeen yksinkertainen ja pelkistetty elektronisen minimalismin ja orkestraalisen massiivisuuden yhdistelmä lumoaa, vangitsee ja vie mukanaan. Se tarjoaa tunnin verran melko tutulta kuulostavaa, 2010-luvulle päivitettyä Björkiä. Marraskuussa 50 vuotta täyttävä Björk on onnistunut tekemään uransa alkupuolen tyylisen levyn, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Vain aika näyttää kuinka täydellinen Vulnicura lopulta on.

5/5