perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kalidia - Lies' Device (2014)

Lähestulkoon aina kun joku yhtye breikkaa ja kunnolla, siitä seuraa jonkinkokoinen matkijoiden aalto. Naislaulettu metalli ja edes sinfoninen sellainen oli toki keksitty jo kauan ennen Nightwishin läpimurtolevyä Oceanbornia, mutta sen jälkeen vastaavanlaista on ilmaantunut tolkuttomat määrät vaihtelevalla menestyksellä. Samaan kelkkaan on hypännyt myös italialainen vuonna 2012 perustettu Kalidia, joka julkaisi viime vuonna esikoislevynsä Lies' Device.

Noin kolmevarttinen albumi käynnistyy harmillisen muovisella syntikkasoundilla, joka palauttaa mieleen kaikenmaailman keskinkertaiset räpellykset reilun viidentoista vuoden takaa. Kappaleessa The Lost Mariner kierrätetään oikeastaan kaikki mahdollinen klisee, mitä genre pitää sisällään. Ja jos vertailukohtaa rupeaa miettimään, se on ihan selvästi Nightwish ja heidän lähes klassikoksi luokiteltava albuminsa Oceanborn sekä pari muuta vuosituhannen vaihteen julkaisua.

Levyn soundit ovat nykyiseen power metalin tasoon nähden melko ohuet, mutta ei niissä silti vikaa ole. Ne toimisivat muovisine syntikoineen aivan hyvin, mikäli sävellyksiin olisi saatu enemmän pontta. Selvästi yrityksen makua tarjoaa ihan kivalla melodialla varustettu Dollhouse (Labyrinth of Thoughts) ja toimivalla riffittelyllä polkeva Reign of Kalidia. Harbinger of Serenityssa vierailee Andrea Rocco, jonka puoliksi murisevat vokalisaatiot tuovat etäisesti mieleen Marco Hietalan rouheimmat suoritukset. Miesvokalisointi tuokin ihan mukavaa kontrastia Nicoletta Rosellinin ponnettomalle laulannalle, vaikka päälaulajan äänessä ei sinänsä valittamista ole. Levyn vauhdikkaampi nimikkoralli on kanssa ihan hyvä yritys.

En voi väittää että kokonaisuus tekisi vaikutuksen. On sillä muutamat hetkensä eikä tuotantopuolella varsinaisesti vikaa ole, mutta sävellykset itsessään ovat niin monta kertaa pureskeltua kamaa, ettei tästä ainakaan jaksa enää innostua. Soittotaitoa bändiltä kuitenkin löytyy ja ehkä kovasti hiomalla sävellyspuolta, saattaa olla hyvinkin mahdollista kuulla vielä kelvollista jatkoa Lies' Devicelle. Jos tämä radiosta soisi, tuskin kääntäisin kanavaa, mutta ei tästä myöskään paljoa käteen jää. Ja jos joku tästä todella voi kiinnostua, niin luultavimmin naislauletun sinfoniapowermetalin suurkuluttajat.

2/5

torstai 30. heinäkuuta 2015

Inkvisitor - Doctrine of Damnation (2015)

Jyväskyläläinen vuonna 2012 perustettu thrash metal-yhtye Inkvisitor lupailee saatekirjeessään tarjoavan mielenkiintoisen lyyrisen aihion lisäksi luomusoundeja ilman ylimääräistä studiohäsläämistä. Perinteinen thrash metalin kuunteleminen onkin minulla rajoittunut enimmäkseen kolmeen neljäsosaan niistä neljästä suuresta ja muutamaan muuhun tunnetumpaan yhtyeeseen. Uudemmista toimijoista ainakin omiin kuuntelutottumuksiin perustuen on tarttunut enemmänkin modernisoitunutta ja genrerajoja rikkovia thrash metal-yhtyeitä. Katsotaan siis, tarjoaako Inkvisitorin ensimmäinen kokopitkä perinteistä rässiä isolla peellä ja teellä.

Fiilistä nostattavan ja slayermaisen hämärän intron jälkeiset ensimmäiset sekunnit kertonevat jo kaiken tarpeellisen. Soundissa on sellaista vanhaa kunnon rouheutta ja riffit ovat kovasti velkaa Slayerille. Laulajakin kuulostaa ainakin vähän reilun kolmenkymmenen vuoden takaiselta Tom Arayalta. Metallica- sekä muiden thrash metal-vaikutteiden lisäksi kappaleissa on ainakin Slayeria reilummin "rentoa" heavy metal-otetta, mutta myös kurkkua raastavaa murinaakin kuullaan satunnaisina karjaisuina.

Omaperäistä tai ei, kappalemateriaali on ainakin erittäin toimivaa. Damnation iskee kasarimeininkiä sen verran taidokkaasti, että kyllä tässä jo lähelle nostalgiaa päästään. Mainiosti otsikoitu nataS ageM on myös kelpo kappale albumin parhaimmasta päästä ja hitaammasta temposta vastaa Abduction At Night. Sanoituksissa käsitellään apatiaa, yhteiskunnan tuhoa, kreikkalaista mytologiaa, kauhua sun muuta genrelle tyypillistä aihetta. Mielenkiintoisin ajatus on kuitenkin saksaksi suollettu Eine Box (Mobile Shredding Unit), jossa pohdiskellaan tuskallista kuolemaa jättiläismikrossa. Ja lopuksi vielä kaikille tuttu ääniefekti, joka kertoo yleensä ruoanvalmistukseen liittyvän prosessin olevan valmis. Pakko mainita vielä pari erinomaista kappaletta, joista Three Phrases of Disembodiment tuo mieleen jopa Christ Illusionin, mutta vanhemmalla soundilla. Levyn loppupuolella soiva parin minuutin rykäisy Hellbound For Carnal Knowledge pistää myös helposti sormet ilmakitaran kielille.

Kaiken kaikkiaan biisit toimivat erittäin hyvin, vaikka ne lähinnä kierrättävät vanhaa thrash-kuvastoa. Kuultavissa on joitain tutunkuuloisia riffejä ja esimerkiksi Slayerin niin sanotut hitit South of Heaven, Kill Again ja Angel of Death haiskahtavat muutamassa kappaleessa. Se ei ole kuitenkaan ollenkaan huono juttu. Päinvastoin. Ainut kappale, joka ei tunnu sopivan tunnelmaan, on J-town Anthem. Vaikka ajatus oman kotikaupungin tutusta kesäisestä iltasoitosta on ihan jees, jää se silti irralliseksi välisoitoksi.

Kokonaisuutena Doctrine of Damnation on melko maittava noin kolmenkymmenen vuoden takaiseen thrashiin. Levylle on saatu erittäin rouhea ja miellyttävä soundi, joka palauttaa mieleen ne ensimmäiset kokemukset thrashista ja varsinkin Slayerista. Aivan yhtä tukevaa kamaa tämä ei kuitenkaan ole kuin esikuvansa, eikä ainakaan esikoislevy sisällä mitään kovinkaan yllättävää. Tämä antaa kuitenkin todella hyvän tyylinäytteen yhtyeen osaamisesta ja varmasti kun se oma jälki muodostuu muuten samalla ajatuksella toteuttaen, voidaan sitä ehkä odotella uusia uljaita thrash-eepoksia. Ja kun palataan vielä 32 vuoden taakse, niin eihän se Slayerin debyyttikään vielä niin mahtava ollut, kuin sitä seuranneet puolisen kymmentä merkkiteosta.

3,5/5

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Sarpanitum - Blessed Be My Brothers... (2015)

Nimi Sarpanitum viitannee Babylonialaiseen mytologiaan, mikä sopiikin itämaista sekä muinaista historiaa sanoituksissaan ammentavalle yhtyeelle kuin nyrkki silmään. Tyyliltään tämä brittiyhtye edustaa teknistä death metalia. Sarpanitum perustettiin jo vuonna 2003 ja internetistä kaivetun tiedon mukaan olisi debyytin jälkeen telakoitunutkin pariksi vuodeksi. Tauon jälkeen kestikin viisi vuotta työstää tämä yhtyeen toinen kokopitkä Blessed Be My Brothers....

On pakko myöntää, että ensimmäisellä kuuntelulla suurin osa albumista meni täysin ohi. Matemaattiset riffikuviot ja rytmit vyöryvät päälle sellaisella vauhdilla, että melkein kiireen tunne tulee. Onneksi maltoin hetken ja laitoin levyn uusintakierrokselle, jolloin se rupesikin jo toimimaan. Introna toimii vähän rauhallisempi metalli-instrumentaali, jonka matikkadjent on vielä melko vaisua. Seuraava kappale By Virtuous Reclamation vasta pistää mutkikkaan kuolonmetalliriffittelyn elämään kuin Meshuggah konsanaan. Vauhtia riittää runsain mitoin, mutta aivan yhtä tarkkaa laskupäätä ei tarvita kuin esimerkiksi edellämainitun kanssa.

Päällisin puolin kitarointi on jouhevaa ja poukkoilevaa deathia, mutta toinen äärilaita edustaa mustempaa tyyliä. Raskaimmillaan soundi on kuin Immortalin Battles in the Northia ja välillä se kuulostaa Dödheimsgardin uudemmalta tuotannolta. Varsin mielenkiintoiset ainekset on kasassa. Levyn ensimmäinen puolisko on ihan toimivaa tavaraa. Parhaimpana niistä mainittakoon levyn pisin, melkein kuuden minuutin kestoinen Glorification upon the Powdered Bones of the Sundered Dead, jossa kosketinsoitotkin saavat vähän enemmän jalansijaa.

Lyhyt instrumentaali Immortalized as Golden Spires katkaisee vauhdikkaan mättämisen mukavan rauhallisiin tunnelmiin. Sitä seuraavat Thy Sermon Lies Forever Tarnished ja I Defy For I am Free ovat hivenen tukevampia kappaleita, mutta albumin kolmannen ja parhaimman instrumentaalin, vähän vanhalta Bal-Sagothilta haiskahtavan Homelandin jälkeen seuraa levyn huipentava loppu. Black metal -runttauksella käynnistyvä Malek al-Inkitar on levyn huipuimpia teoksia ja samaa sarjaa edustaa päätösraita Blessed Be My Brothers. Tällaisia vähän melodisempia kappaleita olisi toivonut reilusti enemmänkin. Valittaa ei silti voi. Uusintakuuntelut olivat täysin ansaittuja.

Blessed Be My Brothers... edustanee jonkinlaista blackened deathin ja djentin ristisiitosta, joka ei sinällään tuo genreen mitään uudismielistä. Ensimmäisen kuuntelun perusteella ei albumia kannata tuomita, koska sen sisäistää uusintakierroksella jo paljon paremmin. Tarttumapintaa on, ehkä vähän liikaakin. Kuitenkin se toimii erittäin hyvin. Se mitä Sarpanitumilta kaipaisi, olisi paremmin jäsennellyt kappaleet ja vaikka puolitoista kertaa pidemmällä kaavalla toteutettuna. Levy tuntuu olevan nopeasti ohi, eikä siitä oikein mitään mieleen jää ensimmäisillä kuunteluilla, paitsi ne tunnelmallisemmat ja hitaammat kohdat, varsinkin levyn loppupuolelta. Pääasia on kuitenkin se, että levy on erittäin miellyttävä kuunnella ja sisältöä ainakin löytyy. Kelpo jatke kaikille mahdollisille raskaammille progeprojekteille.

3,5/5

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Rifftera - Pitch Black (2015)

Kun yhtye on nimetty Riffteraksi, ensimmäinen mielikuva joka tulee, on se, että kyseessä on joku Pantera-coverbändi. Näin ei kuitenkaan ole. Vaasalainen deathia ja thrashia puurtava Rifftera on perustettu viisi vuotta sitten ja kolmen demon jälkeen on luonnollisesti vuorossa debyyttialbumi nimeltään Pitch Black, joka näkee päivänvalonsa elokuun 28. päivä.

Levyn avauskappaleen Back To Lifen ensimmäiset riffit ja rääkynät voisi kyllä yhdistää Panteraan. Tai miksei Metallicaankin. Kumpaisetkin yhtyeet kun mainitaan vaikuttimissa. Pääosin puhtaasti lauletuissa kertosäkeissä soi melko selvästi ruotsalaisdeath ja tarkemmin eriteltynä jälki on jotain Hypocrisyn, Painin ja In Flamesin väliltä. Periaattessa melodeathin ja thrashin hybridiä voisi verrata Children of Bodomiin, vaikka Rifftera luottaakin enemmän tukevaan riffittelyyn ja melodisiin sekä tarttuviin kertosäkeisiin kuin yltiönopeisiin kitaratilutuksiin. Ja se on hyvä se.

Kappalerakenteet käyvätkin selväksi jo ensimmäisen kappaleen perusteella. Tiukkoihin riffeihin perustetut soitannat huipentuvat maittaviin ja melodisiin kertoihin. Tarttuvimpia kappaleita ovat One Step Closer, Open Wounds sekä Soilworkin vokalistia Björn Stridia lainaava Rotten to the Core. Lopetuskaksikko onkin sitten kovaa tavaraa. Levylle ominainen, mutta silti jollain tapaa tykimpi The Ruins of the Empire johdattelee kohti levyn ehdotonta huipennusta. Vain vähän vajaan kahdentoista minuutin mittainen nimikkokappale käynnistetään levyn ainoalla puhtaalla kitarasoitannalla antaen hetken ajaksi jopa Bathoryn kaltaisen eeppisen vaikutelman. Puolentoista minuutin avauksen jälkeen on kuitenkin vuorossa tiukkaa deathia levyn muiden biisien tyyliin, mutta silti vähän mahtipontisemmalla asenteella. Upea päätösraita.

Pitch Black on melko pitkä kokonaisuus. Kahdeksan kappaletta on saatu venytettyä lähes tunnin mittaan ja siinä on albumin yksi, vaikkakin pieni heikkous. Vaikka materiaali on varmaa, se on myös kohtalaisen tasaista. Rifftera ei myöskään tuo genreensä mitään uutta, vaan kierrättää kasallisen vanhoja tuttuja elementtejä. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin keskivertoa parempi ja oikeasti jopa hyvä. Tuotanto toimii ja soitto pelaa aivan niin kuin pitääkin. Mainittakoon vielä, että niin sanottuja ammattilaisia ei käytetty muuhun kuin rumpunauhoituksiin ja masterointiin, muuten kyseessä on täysin kotikutoinen tuotanto. Debyytiksi Pitch Black on miellyttävä pelinavaus ja pistää odottelemaan innolla seuraavaa siirtoa.

3,5/5 

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Leviathan - Scar Sighted (2015)

CD Boxset 16,99€ / EMP.fi
Joskus reilut kymmenen vuotta sitten lähes kaikki black metal -yhtyeet, joihin tuli tutustuttua, olivat kotoisin Norjasta tai sen välittömästä läheisyydestä. Nykyään tilanne tuntuu olevan päinvastainen: uusista tulokkaista tahi tuttavuuksista suurin osa tulee Skandinavian ulkopuolelta. Uutta perinnettä jatkaa minulle entuudestaan tuntematon, mutta jo 1998 perustettu yhdysvaltalainen Leviathan, joka on ehtinyt työstämään kokopitkiä demoja pitkän liudan sekä viisi virallista julkaisua tänä vuonna julkaistu Scar Sighted mukaanluettuna.

Toinen mielenkiintoinen fakta runsaammanpuoleisen piiloon jääneen levykatalogin lisäksi on se, että yhtyeessä vaikuttaa vain yksi henkilö, Wrest aka Jef Whitehead. Saman tyypin toista sooloprojektia, myöskin ambientia ja atmosfääristä bläkkiä vuosien 2002 ja 2005 välillä puskenutta Lurker of Chalicea on jopa joskus tullut ohimennen kuunneltua biisin tai parin verran.

Luvassa on melko tuhti paketti omalaatuista mustaa metallia ambienthöystöineen. Reippaan tunnin mittainen kokonaisuus käynnistetään yllättävän paljon Ulverilta ja sen erinomaiselta Shadows of the Sunilta (2007) kuulostavalla ambient-introlla. Seuraavat kappaleet esittelevät melko tuoreen kuuloista black metal -ilmaisua. Elementit ovat toki niitä samoja vanhoja ja hyviksi todettuja, mutta siis että ihan kuin 80-luvun black metal-Bathory soittaisi 90-luvun lopun Dödheimsgardia. The Smoke on Their Torment ja Dawn Vibration iskevät kuulohermoihin sopivan sunttuista pörinäsoundia. Atmospheric-osastoa toki on eetteripöllyssä kylpevässä soundissa, mutta onneksi "yhtye" nojaa silti tukevampaan ja perinteisempään black-sirkkeilöintiin ja riffittelyyn kuin lajityypissään tavanomaisempaan valtavaan syntikkamattoon. Levyn parhaimmistoon lukeutuva Within Thrall esitteleekin vanhahtavaa ja sitäkin maittavampaa riffittelyä, kuin ysikytluvun wanhat klassikot ikään.

Psykedeellisiä sävyjä on kosolti mukana. Kuten esimerkiksi mainiolla hypnoottisella bassotaustoituksella polkeva Gardens of Corprolite sekä vastaavanlainen A Veil is Lifted. Levyn loppupuolella tapahtuu uusi yllätys, kun tahtilaji madaltuu kyntämään doom metalin raskasta suomaata. Nimikkokappaleessa on havaittavissa jälkeisrokkia erään kauhuelokuvasoundtrackin tyyliin ja pirun hidasta, raskasta ja synkkää maalailemista. Levyn loppuhuminointi olisi voinut tulla jo tähän väliin, mutta kieltämättä All Tongues Toward on maistuva kappale ennen loppupörinää Aphonosia. Kylmä ja raskas loppu kokonaisuutena samoja viboja sisältävälle albumille.

Yhtyeen aikaisemmasta toiminnasta tietämättömänä Scar Sighted ainakin kolahti allekirjoittaneeseen täysin. Black metal ja muut elementit on sekoitettu ja yhdistetty niin upeasti, että lopputulos on kohtalaisen omintakeinen. Ehkä tätä olisi voinut joltain osin vähän tiivistää, mutta ei tästä silti pahaa sanottavaa ole. Leviathan esittelee tässä synkän, raskaan, voimakkaan ja tunnelmallisen black metal-albumin, joka kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun, jos alagenre vähääkään kiinnostaa.

4/5
 

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Moonspell - Extinct (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi
Vuonna 1992 perustettu yksi goottimetallin suurimmista nimistä Moonspell ei jostain syystä ole koskaan jaksanut herättää mielenkiintoani. Muutaman uutta vuosituhatta edeltäneen irtokappaleen perusteella olen tuominnut yhtyeen karikatyyriseksi ja mielikuvituksettomaksi goottimetalliksi ja siksi on tullut sivuutettua yksi jos toinenkin albumi, vaikka kehuja se on aina välillä saanut osakseen. Tänä vuonna, kaksikymmentä vuotta esikoislevyn Wolfheartin ilmestymisestä Moonspell julkaisi yhdennentoista albuminsa Extinct.

Nyt on hyvä aika viimeinkin antaa ennakkoluuloille kyytiä ja tutustua elämäni ensimmäiseen kokonaiseen Moonspell-levyyn. Levyn avaavan kappaleen Breathe (Until We Are No More) aikana kalvaa vielä pieni epäluulon siemen. Ensimmäinen lauluosio ei vielä tee vaikutusta, mutta kun kertosäkeeseen päästään toisen kerran, on sinfoninen örinävokalisaatiolla höystetty goottimetal markkinoitu minullekin. Kun vauhtiin kerran ollaan päästy, puraisee levyn nimikkokappale vieläkin lujemmin. Extinct on levyn kirkkainta kärkikastia ja tulee varmasti soimaan useampaan otteeseen soittolistoillani.

Vuosituhannen vaihteen puolivillaiset ja keskinkertaiset goottimetalliyhtyeet ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, ettei genre ole juurikaan kiinnostanut paria poikkeusta lukuunottamatta. Extinct ei varmasti tuo mitään uutta genreen, mutta kappalemateriaali on niin hienosti viilattua ja kappale toisensa jälkeen kuullaan vain tukevia ja meneviä hittejä. Tarttumapintaa on tolkuttomasti kokonaisen kolmen vartin verran. Jos pari kappaletta mainitsisi ylitse muiden, mukaansa tempaavat The Last of Us ja Malignia ovat ehdottomia ykköshittejä. Levyn lopputunnelmointi, poikkeuksellisen elokuvamainen La Baphomette on myös terävä naula arkun kanteen. Pakkohan tämä on muutaman kerran luukuttaa.

Joskus on ihan miellyttävää huomata olleensa väärässä perustaessaan mielipidettä yhtyeen kenties huonoimpien levyjen irtokappaleiden varaan. Kuvittelin vahvasti Extinctin edustavan keskitason goottimetallia kaikkine melodiahöystöineen ynnä muine kliseineen, mutta ennakkoluulojen takaa paljastuikin voimakas ja tasokas kokonaisuus, josta ei heikkoa lenkkiä löydy. Kappalemateriaalissa olisi ehkä voinut olla enemmän vaihtelua ja räväkkyyttä, mutta silti kaikki genren sudenkuopat kierretään turvallisen matkan päästä. Selkeällä hittikaavalla on rakennettu turvallisen kuuloinen ja ylimääräisiä riskejä karttava kokonaisuus. Lajityyppiä tällä ei uudisteta, mutta tämä tulee varmasti kuunneltua useaan otteeseen. Ja tästä on hyvä lähteä purkamaan yhtyeen vanhempaakin tuotantoa.

4/5


lauantai 25. heinäkuuta 2015

Sunset in the 12th House - Mozaic (2015)

Kun omaperäisestä tyylistään tunnettu romanialainen black metal -yhtye Negurá Bunget kärsi sisäisistä ristiriidoista, joka johti kahden henkilön eroamiseen, ei olisi voinut kuvitella näiden kahden kaverin tekevän seuraavana tekonaan kenties tämän vuosituhannen parasta black metal -albumia. Näin kuitenkin kävi, kun Dordeduhin esikoinen julkaistiin. Dar De Duhin ilmestymisestä on kulunut jo kolme vuotta, eikä jatkoa ole vielä luvassa, mutta yllättäen kaksikko Hupogrammos sekä Sol Faur päättivät välityönä kokeilla post-rockin ja progressiivisen instrumentaalirokin yhdistelmää uudessa projektissaan Sunset in the 12th House. Mukaan tulivat myös pari muutakin Dordeduhilaista ja ihan jokin aika sitten julkaistiin odotettu esikoinen Mozaic.

Jos tämän projektin olemassaolosta olisi tiennyt paljon kauemmin, olisi pääprojektin perusteella voinut iskeä Mozaicille järjettömät ennakko-odotukset. Kun albumi viimein soi kajareista, voi todeta, että ei ennakko-odotuksista olisi haittaa ollut. Liki tunnin mittaisen kokonaisuuden kuudesta kappaleesta ensimmäisenä soiva Seven Insignia porautuu syvälle luihin ja ytimiin. Dordeduhia tässä on kuultavissa, mutta ei kuitenkaan aivan äärimmäiseen metalliin saakka. Särökitarasoundissa on kuitenkin sitä samaa kieroa ja rosoista otetta ja tunnelma on psykedeellinen sekä vangitseva kuin toisen projektin tuotannossa ikään. Sama jatkuu kauniita sävyjä maalailevassa Arctic Cascadesissa, jossa raskas kitarointi on hetkeksi jätetty sivuun ja keskiössä on rauhallisemmat maisemoinnit ja upeat melodiat.

Paraphernalia of Sublimination jatkaa maalailevalla ja hidastempoisemmalla linjalla, mutta Desert's Echaton tuo mukaan lisää vauhtia ja niitä ennakkoonkin luvattuja itä-eurooppalaisia etnisiä elementtejä. Kyllä se on perkele sanottava, että tässä jos jossain on yhtye lyömään voimakkaalla imagolla ja tyylillä varustettu (nyky-)Opeth. Kappaleet lyhenevät loppuaan kohti, mutta rauhallisemmasta tunnelmoinnista siirrytään hiljalleen 28 Days Laterin soundtrackin kaltaiseen jännitteisempään ja raskasvetoisempaan tunnelmanluontiin. Ethereal Consonace on kuin John Murphyn selkäpiitä karmivista leffatunnareista tai jopa islantilaisen post-rock yhtye Sigur Rôsin levytyksiltä. Eetterissä leijailevaa lauluakin on mukana muutaman säkeen verran. Levyn ensimmäisellä kappaleella oli kestoa 14:45 ja viimeisellä reilut kolmannes siitä. Ja kuten arvata saattaa, Rejuvenation on albumin raskain kappale ja sisältää murinavokalisointiakin. Silti musiikillisesti pysytään sopivalla etäisyydellä Dordeduhin yönmustista sfääreistä ja pidättäydytään tämän projektin raameissa. Täydellinen päätös huikealle levylle ja aivan täydellisessä hypnoosissa on pakko tarkistella kokonaisuus vielä pariin kertaan uudestaan.

Ensin kuultiin täydellisyyttä hipova black metal -albumi ja nyt aivan erinomainen progelevy. Se ei kerro mistään muusta kuin siitä, että nämä tyypit ovat kertakaikkisen lahjakkaita visionäärejä, joilta voi nyt odottaa mestariteoksia kahden eri nimikkeen alta. Tämä vastaa melkein erään norjalaisen Ulverin kahden täysin erilaisen tyylisuunnan täydellistä valloittamista, vaikka Sunset in the 12 Housen tapauksessa onkin kyse pääprojektin sivutuotannosta. Ei tästä moitittavaa keksi, kuin sen, että reilummalla määrällä laulua tai jonkinmuotoista vokalisaatiota olisi voinut ehkä saada vieläkin enemmän tarttuvuutta kappaleisiin. Tässä on siltikin vuoden yksi parhaista albumeista ja debyyteistä: Mozaic on omaperäinen ja tunteella tehty oriental post-rock/progekokonaisuus joka tulee lumoamaan vielä vuosien päästä.

4,5/5

Elderoth - Mystic (2015)

Kanada, tuo musiikiltaan helposti Yhdysvaltain varjoon jäävä luonnoltaan Suomen kaltainen metsureiden ja helvetin isojen havupuiden maa, on musiikiltaan tunnettu muutamasta todella upeasta yhtyeestä ja artistista. Ensimmäisenä mieleen tulee Devin Townsend, Strapping Young Lad, Rush, Voivod ja tietysti laulajatar Celine Dion. Vähemmän tunnetuista yhtyeistä otsikoltaan ehkä hieman harhaanjohtava, nimittäin folkkiin tai fantasiateemoihin helposti yhdistettävä Elderoth on työstänyt jonkinlaista progen ja powerin sekoitusta jo vuodesta 2007 ja tänä vuonna julkaistiin yhtyeen kakkosalbumi Mystic.

Levyn intro Within johdattelee japanilaista kansanmusiikkia ja tiukkoja progeriffittelyjä sisältävään musisointiin ihan tyylikkäästi. Elderothin resepti onkin selvä. Vokaaleissa ja metallisoitannassa on poweria ja tahdituksissa sekä sävelkuluissa aavistus progea. Konemaisista sSyntikkasoundeista löytyy myös industrialia. Ensimmäinen varsinainen biisi Black and Blue esittelee tavallaan toimivan, mutta hätäisen oloisen teoksen, joka on tarkasti kasattu saatavilla olevista vaikutteista. Tiukat kitarariffittelyt ovatkin kappaleen parasta antia.

Ensimmäinen biisiparivaljakko kertookin kaiken olennaisen levyn olemuksesta. Samalla idealla toteutettuja ja teknisesti  päteviä kappaleita, joista kuitenkin puuttuu jokin olennainen osa. Kappaleissa kierrätetään proge ja power metal -yhtyeiden jo liian moneen kertaan kuullut ideat ja ajatukset ilman yhtyeen omaa tiukkaa näkemystä. Se on sääli, sillä taitavalta porukalta Elderoth kuulostaa. Kappaleissa olisi voinut olla vaikkapa tarttuvampia kertosäkeitä tai jotain räjähtävää, mutta tarttumapintaa ei oikein tunnu löytyvän. Vasta levyn loppupuolella vauhdikas Far in the Sea nostattaa vähän tunnelmaa ja pistää miettimään, olisiko esimerkiksi teknisen death metalin hyödyntäminen vastavärinä elävöittänyt kappaleita. Myös viimeisenä soiva instrumentaali Always Remember on ihan näppärä tunnelmointi japanilaisvaikutteineen ja nätteine melodioineen.

Mysticista ei tuotannollisesti ja teknisesti löydy juurikaan moitittavaa. Albumin ongelmat löytyvät syvältä sävellysten ja sovitusten syövereistä. Tolkuttoman massiivisella määrällä erilaisia progressiivisia, sinfonisia ja itämaisia vaikutteita pyritään peittämään se tosiasia, että sisältöä tai yhtyeen omaa visiota ei juurikaan ole. Eihän tämä tavallaan huono levy kuitenkaan ole, mutta kappaleet tuntuvat enemmänkin randomilla kasatuilta pätkiltä, jotka joku, tai aika monikin on tehnyt aikaisemminkin ja reilusti kantavammalla idealla. Ehkäpä jos vaikkapa Dream Theater, Bal-Sagoth, Devin Townsend, Nightwish, Kamelot ja Wintersun olisivat jääneet vuosien saatossa kuuntelematta tai kuulematta, voisi tämäkin bändi herättää jonkinlaisia ahaa-elämyksiä ja mielenkiintoa. Potentiaalia siis löytyy ja toivottavasti jollain tulevalla albumilla kaikki vaikutteet ollaan jäsennelty ihan oman näköiseksi kokonaisuudeksi. Tämä levy hakee vielä muotoa, eikä oikein tarjoa parin kuuntelun jälkeen mitään uutta, eikä ainakaan mieleenpainuvaa kokemusta.

2,5/5

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Desolate Shrine - The Heart of the Netherworld (2015)

Pääkaupunkiseudulla vaikuttava death metal -yhtye Desolate Shrine on onnistunut luikertelemaan ohi korvieni kahdella aikaisemmalla albumillaan. Kiehtovan otsikon taustalla on kolmihenkinen ja melko tuottelias porukka. Yhtye perustettiin vuonna 2010 ja tänä vuonna julkaistu The Shrine of the Netherworld on jo kolmas täyspitkä.

Kokonaisuudella on mittaa hieman yli tunnin verran ja lupaavasti se koostuu vain seitsemästä pitkästä opuksesta. Internetin ihmemaassa yhtyettä kutsuttiin myös death doomiksi, joka osaltaan nostatti ennakko-odotuksia. Kuolon ja tuomion maisemia tässä maalaillaankin jo neljän ja puolen minuutin Introssa, jossa post-apokalyptinen tunnelma yhdistyy ahdistukseen ja epätoivoon tausta-ambienssien kohistessa ja kitaroiden laahatessa. Onpa mukana jonkun verran tummempiakin musiikillisia sävyjä ja helposti tätä death/blackiksi kutsuisi.

Introituksen jälkeen Black Fires of God jatkaa ensivaikutelman mukaisissa tunnelmissa vokalistin kera. Pääasiallisesti vauhdikkaasti rullaava soitanta edustaa deathia ja bläkkiä, mutta hitaammissa osuuksissa on sitä hiipivää doomia aavistuksen verran. Esimerkiksi Desolate Shrinen intromelodia kuulostaa jonkin verran kotimaisten doom metal -yhtye Dolorianin parilta viimeiseltä levyltä. Maailmanloppua kuvastava raskas tunnelma on ikään kuin italialaisen Void of Silencen levytyksiltä. Ehdottomasti parhaimmaksi kappaleeksi levyltä nousee miltei vartin pituinen We Dawn Anew, jonka pianoilla ja kitaroilla sävytetty alkusynkistely huipentuu lähes eeppiseksi kuolonjulistukseksi. Levyn päätöskappale, levyn nimikkoraita, on myös erinomainen teos, jonka noin kolmen minuutin hypnoottinen lopetus on lähes täydellinen grande finale synkälle ja kuolemantuoksuiselle albumille.


The Heart of the Netherworld on tukeva ja tasokas kokonaisuus, joka pituudestaan huolimatta on melko helposti lähestyttävä. Materiaali on jonkun verran tasaista alusta loppuun, mutta mukana on vaihtelua raskaamman osaston ja kevyemmän tunnelmoinnin välillä ihan tarpeeksi, ettei kyllästymistä ehdi tapahtua missään vaiheessa. Ehkäpä tämä levy toimii paljon paremmin isona kokonaisuutena, kuin yksittäisinä teoksina. Muuten tästä ei paljoa valittamista löydy ja se tunnelma joka levylle on saatu, se on aivan omaa luokkaansa. Jollain tavalla tämän voisi kuvitella toimivan hyvin taustamusiikkina vaikkapa lukiessa Cormac McCarthyn The Roadia. Lyhyesti sanottuna upea ja helvetin synkkä levy.

4/5

torstai 23. heinäkuuta 2015

Barrows - Swine Race (2015)

Nykyajan alati modernisoituvassa ja genrerajoja enemmän rikkovassa musiikkibisneksessä on yhä vaikeampi tehdä kansikuvan perusteella sen tarkempia päätelmiä levyn todellisesta sisällöstä. Perinteistä tyyliä x suoltavat yhtyeet tosin pyrkivät imagollisesti edustamaan musiikkityyliänsä kansitaiteilua myöten. Kanadalainen vuonna 2008 perustettu kolmen hengen orkesteri Barrows ei jätä  21. elokuuta julkaistavalla debyyttialbumillaan Swine Race epäselväksi, mihin tyylisuuntaan yhtye lokeroituu. Brutaalimpaa deathia on siis luvassa.

Swine Race on noin puolta minuuttia vajaan puolen tunnin mittainen turpaanmättöalbumi. Turhia johdantoja ei kaipailla, vaan teurastus aloitetaan samalla sekunnilla kun levy pärähtää käyntiin kappaleella Child of Matricide. Selkäsauna jatkuu yhtä rankalla kädellä kun pirullisen tarttuvat Long Drop ja Breaking Wheel iskevät brutaalia runttausta kehiin kuin kärttyinen showpainija ikään. Vaihtelevuuttakin on mukana jälkimmäisenä mainitun hartaammissa ja hitaammissa särösoinnuissa. Ehkäpä vielä ytimekkäämmin saman esittää jopa neljä minuuttia kestävä River Blindness.

Levyn toinen puolisko uppoaa ainakin meikäläiseen tehokkaammin. Alkulämmittelyn jälkeen tuntuu, että raakuutta on saatu vielä reippaammin mukaan.  Interficio Panton sekä Iapetus ovat perinteistä brutaalia kuolontykitystä parhaimmillaan. Hienolla riffillä eteenpäin potkiva Martyr ei tuosta tuskanloistosta kauas jää. Hienoja ovat myös levyn päättävät ja pisimmät teokset. Vähän yli neliminuuttinen Veil on the Throng sisältää upeaa riffittelyä sekä nasevaa tempon vaihtelua. Päätöskappale Uxoricide kellottaa jostain syystä reippaat 6 minuuttia ja kun tahtiin kiinnittää huomiota, eipä se ole ihmekään. Aavistuksen verran hitaampi kappale on maittava viimeistely lyhyelle kiekolle.

Keskimäärin noin parin-kolmen minuutin rykäisyt pistävät väkisinkin vääntämään nuppia kaakkoon ja puristamaan kuulokkeita syvemmälle korvakäytävään. En voi väittää olevani suurimpia brutaalin deathin ystäviä, saatikka ymmärtäväni täysin genren hienouksia, mutta kuitenkin omat mukavat nyanssinsa tälläkin on. Vajaan puolen tunnin kestoisen Swine Racen kuitenkin kuuntelee varsin mielellään muutaman kerran peräjälkeen. Vaihtelua olisi toki voinut olla jonkun verran enemmänkin mukana, mutta tosiaan kun ei kestoa ole kovin paljoa, ei sitä ehdi muutamalla kuuntelulla kaipailemaankaan. Onhan tällaista paljon tehty ja kuultu, mutta Barrows silti kantaa oman kortensa kekoon tyylillä. Genren fanittajille tämä on varmasti tarkistamisen arvoinen eepos.

3,5/5

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Amanita Virosa - Asystole (2015)

Amanita Virosa, tuo metsiemme valkolakkinen tappaja, tunnetumpi nimellä valkokärpässieni. Sieniharrastajien kannattaa kiertää nuo murhanhimoiset herkkusientä etäisesti muistuttavat lahottajat kaukaa, mutta kun puhutaan Amanita Virosasta black metal -yhtyeenä, on nimi sitäkin houkuttelevampi. Vuonna 2008 perustettu mikkeliläisorkesteri julkaisi kesäkuussa esikoislevynsä Asystole.

Kaikki muistanevat 90-luvun puolen välin jälkeen nousseen melodisen black metalin aaltoliikkeen, joka myös kotimaassamme näkyi runsaana yhtyeiden tulvana. Yksi tarttuvimmista ja tuotteliaimmista bändeistä oli tuolloin oululainen Catamenia, johon myös Amanita Virosaa ensimmäisenä vertaisin. Muutaman sekunnin täydestä neljästäkymmenestä minuutista vajaaksi jäävä Asystole introitetaan instrumentaalilla, jossa puhtaiden kitarointien ohella kuullaan tunnelmallista metallisoitantaa. Samoihin tunnelmiin sukeltaa myös ensimmäinen varsinainen biisi My Slightest Hope.

Päällisin puolin erinomaisesti tuotettu ja soitettu albumi pitää sisällään intron lisäksi kahdeksan täysimittaista metallipurkausta. Yhtyeen nimestä ja itsestään käyttämästä genremääritelmästä hospital metal olisi voinut odottaa tarjonnasta jotain enemmän luovaa hulluutta ammentavaa avantgardea. Pettymystä tämä ei kuitenkaan tarjoa. Vanhaa pyörää ei keksitä uudestaan, mutta sitä uudistetaan ja ehkä vähän päivitetäänkin nykyaikaan. Levyn alkupuoli on täyttä rautaa. Yksi herkullisimmista hetkistä on se pakollinen suomeksi suollettu Valuta Vereni Maahan. Rumpuintroista en ole koskaan pitänyt, enkä tässäkään kappaleessa, mutta riffitykitys on sen verran tukevaa, että kappale onnistuu porautumaan kuulohermojen herkimpään kohtaan. Ja onhan se sanatkin mainiot, kuten hauska loppukaneetti "hampaani tippuu ja sitten se sattuu".

Norskisävyjäkin on jonkun verran havaittavissa. Satyriconin ikivanha materiaali haiskahtaa Dead Insiden introssa ja Dimmu Borgiria löytyy Mental Failuren viekkaissa pianomelodioissa sekä riffityksissä. Paikoitellen soivat puhtaat kitaroinnit myös tuovat mieleen pohjoisnaapurimme jylhät maisemat, vaikka muuten tämän ihan suomalaiseksi tunnistaa. Tätä hyvä esimerkki on levyn yksi kärkikappaleista Suck The Poison. Kovin suurta vaihtelua kappaleissa ei ole, eikä päätöskappale Dead Body Love asiaan muutosta tee. Sen sijaan kappaleen päättyessä nelikymmen minuuttinen tuntuu kuluneen turhankin nopeasti ja mielenkiinto luukuttaa koko roska uudelleen on hyvin suuri.

Asystole on erinomainen nostalgiapaketti reilun viidentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Sitä en osaa sanoa, olisiko tämä silloin toiminut paremmin vai hukkunut lukuisten muiden yhtyeiden joukkoon, mutta jälkijunassa tuohon melobläkkibuumiin liittyessään tämä albumi ainakin tuli kuulluksi irrallisena muusta vastaavasta musiikista. Joka tapauksessa tämä pieksee suurimman osan suomalaisen ysäribläkin albumeista ja vaikka kokonaisuus onkin melko tasapaksu, on se silti pirun toimiva ja viihdyttävä sekä kuuntelua kestävä levyllinen melodista bläkkiä. Vauhtia ja mustaa energiaa ainakin tuntuu riittävän kylliksi. Kyllä tämä pistää odottamaan jatkoa tälle levylle vuoden parin päästä.

4/5

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Hyena Ridens - Cave Canem (2014)

Italiasta ponnistaa jos jonkinmoista metalliyhtyettä. Ensimmäisenä saapasmaan tarjonnasta tulee mieleen sinfoniset power metal -orkesterit ja tummanpuhuvat raskaampaa materiaalia esittävät yhtyeet. Promolevyjen ansiosta myös täydellisessä pimennossa oleva rokimpi tavara on raottanut verhoaan. Taustatietoja ei ollut tästäkään yhtyeestä tarjolla, mutta alternative rock/metal akselilla paukutteleva Hyena Ridens julkaisi viime vuonna ensimmäisen albuminsa Cave Canem.

Hiukan vajaan neljänkymmenen minuutin aikana yhtye esittelee koko repertuaarinsa vaihtoehtorokkia niin koneellisin kuin progressiivisin sävyin maustettuna. Maittava ambientmainen intro voisi toimia erittäin upeana johdantona kuvauksen mukaiselle levylliselle. Ja onhan se johdanto upea. Ensimmäinen varsinainen kappale Cane antaakin hyvän kuvan, millaista Hyena Ridens parhaimmillaan on. Tai voisi olla. Kevyesti progressiivista ja hienoilla elektronisilla lisämausteilla varustettu kappale on muuten ihan tarpeeksi kekseliäs ja miellyttävä toimiakseen, mutta jarruna tuntuu toimivan laulaja Gennaro Davide. En tiedä mihin tyylisuuntaan italiaa italialaisittain mongertava vokalisti parhaiten sopisi, mutta rokkikarismaa hältä ei ainakaan löydy. Taidoissa ei sinänsä vikaa ole, mutta särmikkyys ja voimakkuus loistavat poissaolollaan suurimman osan ajasta.

Ihan kelvollisella meiningillä jatkavat Cellula ja Non Basta Il Mare, joiden melodiset kosketinmaalailut tuovat pieniä goottirockmaisia sävytteitä. Kevyemmät Metamorfosi ja Tempesta ovat jokseenin muodotonta tavaraa ja alleviivaa ehdottomasti sitä, että laulajan parasta ja paikoitellen ihan toimivaa antia ovat ne hetkelliset karjahdukset. Cave Canemin parhaimmistoon nousee levyn päätöskappale Punti Di Fuga, josta löytyy albumin tarttuvimmat melodiat.

Cave Canem on musiikillisesti ihan menevää ja parhaimmillaan oivaltavaa ja kekseliästä alt rokkia. Parhaimmillaan fiilistelyistä tulee mieleen Australian Karnivool ja rouheammasta kitaran pörinästä Yhdysvaltojen Faith No More tai Queens of the Stone Age, mutta laulajan haparoiva ja pääasiallisesti tyyliin sopimaton suoritus syö musiikilta tehokkuuden. Ehkäpä tuohon asiaan tavalla tai toisella puuttumalla ja materiaalin yleisellä höyläämisellä Hyena Ridens voisi saavuttaa jonkinlaisen meriitiksikin luokiteltavan kokonaisuuden. Näillä eväillä tämä ei kuitenkaan toimi, niin kuin havaittavissa oleva mahdollinen potentiaali antaisi myöten.

2,5/5

maanantai 20. heinäkuuta 2015

My Dying Bride - And My Father Left Forever (Feel The Misery 18.09.15)

CD (Digipak) 18,09.15 / EMP.fi
Eräs doom metalin isoimmista nimistä My Dying Bride on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Parhaat levytyksensä yhtye teki 90-luvun puolesta välistä eteenpäin huipentuen vuonna 2001 julkaistuun The Dreadful Hoursiin. Senkin jälkeen on toki hyviä levyjä tehty, mutta loiva alamäki oli kuitenkin edessä. Edellinen levy The Map of Our Failures palautti kuitenkin tasokkuutta materiaaliin ja toi tuulahduksia upealta Turn Loose The Swans -albumilta, joka julkaistiin 1993.

Tänä vuonna ilmestyy yhtyeen 13. levy Feel The Misery, josta lohkaistu And My Father Left Forever tuntuisi jatkavan samoilla raiteilla kuin edellinen albumi. Puolta minuuttia kymmenestä vajaaksi jäävä kappale ei nyt sinänsä uudista mitään mitä yhtye on jo tehnyt, mutta kappale toimii yhtä kaikki. Vanhaa kunnon viulua löytyy, Aaronin valittavaa ja tuskaa ylistävää laulantaa sekä raskaita tuomioriffejä. Maalailevia syntikkamelodioita unohtamatta. Ehkäpä tulossa on joltain vanhalta MDB-klassikolta kuulostava hieno eepos.

Feel The Misery julkaistaan 18.09.15.

4/5


Amorphis - Death of a King (Under the Red Cloud 04.09.15)

CD 15,99€ (04.09.15) EMP.fi
Kotimainen melodisen death metalin uranuurtaja Amorphis on Tomi Joutsenen liityttyä riveihin julkaissut tasalaatuisia levyjä, joista osa on ollut hieman parempia ja osa keskinkertaisempia pyristyksiä. Edellinen albumi Circle yritti tyylillisesti irtaantua neljästä aikaisemmasta levystä raskaampaan suuntaan ja vaikka albumi ei niin huippu ollutkaan, oli se silti tuoreen kuuloinen. Syyskuun 4. päivä julkaistavalta Under the Red Cloudilta on nyt kuultavissa ensimmäinen näyte Death Of A King ainakin muistuttaa alun itämaisten vaikutteidensa kanssa omalta Amo-suosikiltani Elegyltä (1996). Ja piru että on jouhevaa ja aikaisemmasta ns. uudesta tuotannosta kevyesti poikkeavaa, tuoretta Amorphisia itämaalailuineen, huiluineen ja progeriffeineen. Jos laatu pysyy koko levyn aikana vastaavanlaisena, voipi tässä olla Elegyn ja Skyforgerin tasoinen eepos.

4,5/5
 

Khors - Night Falls Onto The Front Of Ours (2015)

Itä-Euroopan black metal-tietämykseni on melko suppea, mutta taso on siihen nähden todella kova. Ukrainasta osaan nimetä nopeasti vain kaksi yhtyettä: Notkurnal Mortum ja Drudkh. Kolmantena porukkaan liittyi vuonna 2004 perustettu Khors, joka julkaisi tänä vuonna jo kuudennen täyspitkänsä Night Falls Onto The Front Of Ours.

Hieman vajaan kolmen vartin kokonaisuus alkaa maittavalla kappaleella No Oath No Tears No Knees!. Ensimmäisten sekuntien aikana ei mielenkiinto vielä ehdi nousta korkeimpiin sfääreihin, mutta hetken kuluttua kappale muotoutuu tunnelmalliseksi atmospheric black metaliksi, joka muistuttaa melko paljon Nokturnal Mortumia. Pakanaviitteitäkin yhtyeellä tietojen mukaan on, mutta musiikillisesti sitä ei helposti kuule. Ukrainan kielitaito taas on jäänyt opettelematta, ettei lyriikoidenkaan kautta paljoa irti saa. Kieltämättä tunnelmassa on kuitenkin jotain samaa eeppisyyttä kuin esimerkiksi Moonsorrowissa tai Falkenbachissa. Melodiapuolella yllättävä kiinnekohta hakeutuu Dimmu Borgirin Enthroned Darkness Triumphantin (1997) ja sitä edeltäneeseen Stormblåstin (1996) suuntaan. Samankaltaista herkkyyttä on kuultavissa kuin edellä mainituissa.

Tasaiselta, mutta voimakkaalta levyltä löytyy pari mieleenpainuvampaakin vedosta. Dead Birds Valleyn sekä For The Last Timen melodiset kitaroinnit ovat todella upeaa kuunneltavaa ja ensimmäisen kuuntelun jälkeen kumpainenkin jäi helposti soimaan päähän. Falkenbachmaisimmat eepokset löytyvät sopivasti levyn lopusta. Slight Web Solitude ja varsinkin levyn päättävä pirun hienolla vaikkakin yksinkertaisella riffillä varustettu My Cossack Valley ovat täyttä tunnetta puhtaimmillaan.

Tämän viimeisimmän levynsä perusteella en Khorsia sanoisi maailman omaperäisimmäksi yhtyeeksi, eikä se oikein tunnu saavuttavan, tai edes hakevan täyttä kliimaksia. Silti jokainen osa-alue on tehty niin täydellä sydämellä, että jo ensimmäisellä kuuntelulla mieleen tarttuu runsaasti koukkuja. Yhtye on siis onnistunut löytämään oman näköisen ja kuuloisen tyylinsä ja lokeronsa. Levyllä ei ole mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Vaikka yhteys Nokturnal Mortumiin on vain kumpaiseenkin yhtyeeseen vuonna 2014 liittyneellä kitaristi/vokalisti Jurgisilla, löytyy näistä silti hämmästyttävän paljon samoja piirteitä. Joka tapauksessa Night Falls Onto The Front Of Ours on erittäin upea ja tunnelmallinen black metal -albumi, että kaikkien atmospheric black metal -nimikkeestä kiinnostuneiden kannattaa tähän tutustua.

4/5

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Camping & fishing (12.07-19.07)


Heinäkuu on kauneimmillaan ja luvassa on noin 15-18 asteinen helleviikko. Tämä aika kuluu tietysti mökkeillessä johon kuuluu lämpimässä vedessä läträäminen, makkaran ja kaiken muun vähänkään lihaa sisältävien tuotteiden grillaaminen, ketjupolttaminen auringon paahteessa ja ongen varressa. Murska-arviot on tämän kauniin kesäviikon lomalla sunnuntaista 12.07 seuraavaan sunnuntaihin 19.07.



Tässä muutama alkuvuoden julkaisu EMP:n valikoimasta.
Hyvää helteistä heinäkuuta itse kullekin!

Bult - Traitors (2015)

Ruotsalainen vaihtoehtoprogedeathia soittava Bult (suom. pultti) ei olisi nimensä puolesta herättänyt oikein minkäänlaista mielenkiintoa, mutta onneksi sain albumin käsiini digitaalisena promolevynä. Heinäkuun 24. päivä julkaistava albumi Traitors on saatavilla cd-formaattia halveksien vain digitaalisena versiona ja vanhana kunnon vinyylinä.

Ensimmäinen kappale A Crude Awakening on toimiva ja suhteellisen omaperäinen rouhealla soundilla polkeva death-renkutus. Etäisesti Entombedia muistuttavaa soraista dödösoundia paiskataan kehiin ihan jouhevasti runtaten, mutta levyn edetessä meno vasta paraneekin. Progerytmityksiä ja sludgea on laitettu sopivassa suhteessa deathiin nähden. Tiukoista riffeistä tulee mieleen Mastodon, fiilistelyosuuksista Katatonia tai Tool ja deathin sekä proge-elementtien yhdistelmästä jopa Opeth. Hämyisemmät sludgeosiot muistuttavat jokin aika sitten lopettanutta Isisiä.

The Deluge ja Shattered iskevät alkukaksikon jälkeen kehiin reilusti enemmän progeosastoon nojaavaa materiaalia. Kitarapainotteisiin kappaleisiin on saatu reilusti tunnelmaa ja vaihtelua. Pääosin biisit edustavat raskaampaa runnomista ja kevyempiä osioita on mukana vain hillitysti. Ja se riittää. Suurimmaksi osaksi kappaleet ovat kuudesta minuutista ylöspäin, mutta intron lisäksi The Unbreakable Barrier jää hieman vajaan neljän minuutin mittaiseksi. Suoraviivaisemmat kappaleet tuovat myös osaltaan vaihtelua. Levyn hienoimpia hetkiä tarjoaa tempoltaan hieman hitaampi Nebula, jonka loppupuolen kevennykset ovat lähes kuin Isisin Oceanic- tai Panopticon-levyiltä vuosilta '02 ja '04. Kitarasooloja ei levyllä paljoa kuulla, mutta viimeisen biisin A Burnt Out Shellissä aivan loppuhetkillä kuullaan kevyt sooloilu mainioiden progekoukkujen päätteeksi.

Traitors on taidokkaasti rakennettu reilun 50 minuutin kokonaisuus. Levy on vaihteleva ja positiivisella tavalla tasainen. Plussaa tuo myös se, että hitaampien ja atmosfäärisempien osuuksien tunnelma luodaan täysin ilman syntikkaa. Soundi on mukavan rouheaa, mutta kevyempi osasto toimii myös erittäin hyvin. Valittamista ei tästä jää, mutta toivottavaa toki aina on. Hitaampaa soitantaa ja puhdasta laulua voisi olla enemmänkin kontrastina raskaalla soinnille. Muuten tämä on aivan mahtava esikoislevy ja jatkoa tälle odotellaan aivan varmasti.

4/5

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Cradle of Filth - Hammer of the Witches (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi
Extreme metalin kiistaton kuningas ja black metalin kiistelty sanansaattaja Cradle of Filth on julkaissut yhdennentoista täyspitkän levynsä Hammer of the Witches. Yhtyeen jäsenistö on jälleen kerran suurimmaksi osaksi vaihtunut lukuunottamatta rumpali/synisti Martin Marthus Škaroupkaa ja yhtyeen ainutta alkuperäisjäsentä vokalisti Dani Filthiä. Albumin teema nojaa löyhästi keskiaikaiseen noitien tuhoamisoppaaseen Noitavasaraan (The Malleus Maleficarum) kääntäen idean päälaelleen, niin että tuo niin sanottu vasara olisikin noitien ase muita vastaan.

Jo ensimmäisen näytekappaleen Right Wing of the Garden Triptychin perusteella odotukset nousivat todella korkealle. Ensimmäinen vaikutelma viittasi vuosituhannen vaihdetta edeltäneeseen tyyliin, jolloin black metal -elementtejä oli vielä kuultavissa reilumminkin. Jollain tapaa lopputulos kuulosti hyvinkin raikkaalta ja melkein kuin uudesti syntyneeltä Cradle of Filthilta. Olisiko siihen syynsä sitten parilla edellisellä levyllä lähes tulkoon kaikista sävellyksistä vastanneen kitaristi Paul Allenderin jättäytyminen yhtyeen kelkasta. Niin tai näin, freesiyttä ja uutta elämänvoimaa uhkuvaa kappaletta seurasi kaksi muutakin lohkaisua Deflowering the Maidenhead... sekä Enshrined in Crematoria komppasivat ajatusta, että Hammer of the Witches todella tulee olemaan yhtyeen paras sitten Midianin (2000).

Lähes tunnin mittainen levy avataan 80-90-lukulaisten kauhusarjojen tai Tim Burtonin elokuvien tyylisellä goottiorkestraatiolla. Tunnelma on lähentelee kovasti Dusk... and Her Embracea (1996). Kun intron jälkeen Yours Immortally lähtee soimaan, olo on pitkästä aikaa kuin reilut puolitoista vuosikymmentä sitten Filthin kovana teinifanina. Siinä on vähän V Empirea (1996), vähän enemmän Cruelty and the Beastia (1998) ja oikeastaan jonkun verran kaikkea mitä yhtye teki esikoislevystä kokonaisuutena kömpelöön Bitter Suites To A Succubiin asti.

Ennakkoon kuullut kappaleet olivat erinomaisia näytteitä, mutta kaikeksi onneksi ne jäävät levyn parhaimpien kappaleiden varjoon. Blackest Magic in Practise on värisyttävän tunnelmallisine melodioideen kuin jotain Queen of Winter Thronedin, Gothic Romancen ja Bathory Arian välimaastosta.  The Vampyre At My Side puolestaan esittelee suoraviivaisempaa antia maittavilla miltei black metaliksi luokiteltavilla kitaroinneilla höystettynä. Vähän niin kuin ennen vanhaan. Levy tuntuu huipentuvan loppuaan kohti ja outroa edeltävä Onward Christian Soldiers on juuri sellainen tunnelman nostattaja, että levy saa loppusointujen jälkeen soida uudestaan. Ja uudestaan.

Filthien kulta-aika sijoittuu kutakuinkin V Empiren ja Midianin välille. Senkin jälkeen yhtyeen omaperäinen tyyli on vedonnut jokaisella levyllä. Joka tapauksessa Hammer of the Witches onnistuu yllättämään positiivisesti ja välttämään kaikin tavoin sudenkuopat joihin se on matkan varrella kompastellut. Muutaman kuuntelun perusteella tästä ei ole vielä päihittämään vanhojen klassikoiden nostalgian kuorrutteista huikeutta, mutta uskon kovasti, että eniten Cruelty and the Beastiin ja Midianiin verrattavissa oleva Hammer of the Witches tulee ajan kanssa sijoittumaan yhtyeen parhaimmistoon ja jatkeeksi 90-luvun klassikoille. Kaikin puolin kokonaisuus on viimeistellyn oloinen, Danin vokalisaatiot ovat huipussaan ja uusi kokoonpano tuntuu yhden levyn perusteella puhaltavan yhteen hiileen lähes täydellisesti. Toivon mukaan sama meininki jatkuu samalla porukalla.


4/5

torstai 9. heinäkuuta 2015

Myrkur - Onde Børn / "M" (21.08.15)


CD (21.08.15) 18,99€ / EMP.fi
Yksi viimeaikojen mielenkiintoisimmista tuttavuuksista on yhden naisen black metal -yhtye Myrkur. Tanskan maaperällä majaileva Amalie Bruun julkaisi ensimmäisen minilevynsä viime vuonna ja jatkoa sille on tulossa elokuussa esikoislevyn myötä. Nyt jo toinen julkaistu maistiainen Onde Børn lupailee erittäin maittavaa kokonaisuutta. Onde Børn kuulostaa niin paljon Ulverin jo klassikoksi muodostunutta esikoislevyä, ettei sitä todeksi meinaa uskoa. Jos koko levy tulee olemaan näiden kahden näytekappaleen tasoa, tulee se olemaan vuoden kovimpia julkaisuja.

Myrkur - M julkaistaan 21.8.


4,5/5


Bhagavat - Annunciazione (2015)

Jostain syystä italialaiset levynjakelijat ovat innostuneet lähettelemään digipromoja Murska-arvioiden suuntaan. Sikäläisen vuonna 2007 perustetun black metal -yhtyeen Bhagavatin esikoislevy Annunciazione on erinäisten musiikkitietokantojen mukaan julkaistu jo pari vuotta sitten, mutta mennään nyt levy-yhtiö Rockshot Productionsin liitteenä tulleella bändi-infolla, että kyseessä olisi tämän vuoden julkaisu.

Introna toimii perinteiseen bläkkistyyliin kevyempi instrumentaalinen alkusoitto Cloaca Doctrinarum hieman kauhuelokuvamaiseen tapaan. Jotain Cradle of Filthin ja Dimmu Borgirin kaltaista maastoa enteillen. Ihan kelvollisen intron jälkeen esitellään varsinainen kappalemateriaali kappaleessa To Burn A Lair of Snakes. Filthit voidaan unohtaa heti alkuunsa, mutta jotain Borgirin sävyjä yhdistettynä Satyriconilta haiskahtaviin riffeihin on havaittavissa.

Tyylissä ei varsinaisesti moitittavaa ole, mutta äänitys ja tuotanto on korkeintaan demotasoa. Eikä edes kovin laadukasta sellaista nykytasoon nähden. Pelkkää soundin muhkeutta tavoittelemalla kappaleisiin olisi tullut reilusti enemmän potkua, mutta sävellyksetkään eivät niin tarttuvia ole, että niistä suunnatonta mielenkiintoa löytyisi. Toinen varteenotettava vaihto olisi ollut lähteä työstämään atmospheric-nimikkeen alle sopivaa syntikkavetoisempaa matskua, jossa yleensä suttuisempikin soundi toimii kun vaan sitä tunnelmaa olisi reilummin mukana. Syntikkaosiot ovatkin tällä levyllä ihan toimivaa tavaraa.

Jos olisi pakko nostaa pari kappaletta jalustalle, niin puolen välin tietämillä soivat Black Tongue of Ground ja Nei Mondi Infimi ovat keskitasoa hieman parempia tekeleitä. Pieniä DHG-viitteitä voi olla kuultavissa suttuisen äänivallin takaa ja kenties lahjakkaammalla äänityksellä ne voisivat olla hienojakin kappaleita.

Annunciazionen ongelmiksi muodostuvat kehnonlainen tuotanto ja mielikuvituksettomuus biisinkirjoituspuolella. Ei tämä kuitenkaan aivan kelvotonta ole ja melko pienillä muutoksella tästä olisi voinut todella saada tehtyä keskitasoa hivenen verran paremman levyn. Nähtäväksi jää miten seuraavalla mahdollisella albumilla näihin epäkohtiin on tartuttu.

2/5

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Solefald - World Metal. Kosmopolis Sud (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Norjalaisista pitkän linjan metalliyhtyeistä suurin osa on tullut ainakin jollain tavalla tutuksi. Muutamia poikkeuksiakin löytyy ja yksi näistä on 20 vuotta sitten perustettu kaksihenkinen Solefald. Yhtyettä alusta alkaen luotsanneet vokalisti/kitaristi/basisti Cornelius Von Jakhelln Brastad sekä synisti/rumpali/vokalisti Lars Nedland ovat tiiviinä yhteistyötä saaneet aikaan jo kahdeksan täyspitkää albumia. Tänä vuonna julkaistiin niistä viimeisin World Metal. Kosmopolis Sud.

Norjan niin sanotusta mainstreamista eli black metalista poiketen ja sivuten löytyy runsain mitoin enemmän ja vähemmän kokeellisempaa ja avant-gardempaa linjausta edustavia yhtyeitä. Esimerkiksi tänä vuonna levynsä julkaisseet Dödheimsgard ja Arcturus edustanevat tuota alalajiketta parhaiten. Solefald heittää soppaan vielä isomman lusikallisen luovaa hulluutta ja maustaa sitä vieläkin useamman genren tunnusmerkeillä. World Metal outoilee yhdistelemällä äärimetalliin folkahtavia piirteitä, industrialia, elektroa ynnä muuta aiheeseen liittyvää tai liittymätöntä.

Levyn ensimmäinen biisikaksikko edustavat suhteellisen tavallista ja normaalia kappalemateriaalia. Noin kahdeksan minuutin World Music With Black Edges on melko tarttuva kappale ja varsinkin industrialimmat kohtaukset onnistuvat potkimaan sinne, missä eniten tuntuu. Hieman ensimmäistä kappaletta pidempi The Germanic Entity tarjoilee Arcturusmaista raskaan kitaran runnomista kone-elementein, lauluineen ja murinoineen. Kornin taannoisen Paradigm Shiftin tyylistä dubstepia unohtamatta.

Alun perusteella olisi melkein voinut kuvitella World Metalin mahtuvan jonkinlaisen normaalin raameihin, mutta Bububu Bad Beuys iskee black metal -kitarasahauksen taustalle Sepulturan Ratamahattan tyylistä perkussionismia, kummallista käkättämistä ja muutaman sekunnin kestävän hetken, jossa tuo kaikki kuulostaa melkein kuin Björkiltä itseltään. Samanlaisella tyylien integraatiolla jatketaan Future Universal Historiesilla ja Le Soleililla. Paikoin melodiat ovat ihan kauniitakin. Hypnoottinen 2011, Or A Knight of the Fall tuo välillä mieleen Faith No Moren Motherfuckerin. Levyn parhaimpia kappaleita on String The Bow of Sorrow, joka kokonaisuutena on levyn tasaisin kappale. Tällä levyllä tasaisuuskin on poikkeuksellisen upeaa kuunneltavaa. Viimeisenä soi tunnelmallinen ja ehkä kevyesti Ulvermainen hidastelu Oslo Melancholy. Kaunis päätös omituiselle levylle.

Noin viidenkymmenen minuutin kokonaisuus on erikoisista oivalluksista huolimatta samalla sekava ja tasapaksu monen vaikutteen sillisalaatti. Kaikenlaisia vivahteita on viljelty anteliaalla kädellä jättäen sisällön eli sävellykset hieman mielikuvituksettomiksi. Jos vaikkapa oltaisiin keskitytty hyvin toimiviin industrial-runttauksiin tai muuten materiaalia olisi tiivistetty ytimekkäämmäksi jättämällä ylimääräiset ja paikoin turhilta kuulostavat kokeilut pois, tässä olisi aivan selvä kilpailija Arcturuksen tai jonkun muun vastaavan harjoittamalle avantgardismille. World Metal on joka tapauksessa viihdyttävä kokonaisuus, josta ainakin löytyy koukkuja ja yksityiskohtia vaikka muille jakaa.

3,5/5

Falling From Grace - Shadows of the Past EP (2015)

Jyväskylässä majaileva Inverse Records julkaisi viime toukokuussa 2013 perustetun vantaalaisen death metal -yhtyeen Falling From Gracen ensimmäisen virallisen EP:n. Shadows of the Pastiksi nimetty viiden biisin kokonaisuus esittelee hiukan vajaan 20 minuuttisen ryöpytyksen groovaavaa deathia melodisin elementein koristeltuna.

Ensimmäisenä soiva Pathetic Perfection tiivistää yhtyeen reseptin noin kolmeen ja puoleen minuuttiin. FFG runttaa kuulohermoja murjovaa riffittelyä, jossa on kaikuja niin deathista kuin thrashista. Melodiaakin löytyy jonkun verran ja vokalistilta irtoaa murinaa ja rääkynää lahjakkaasti. Muuten toimivaan konseptiin olisin kaivannut enemmän räväkkyyttä, jota Machine tarjoaakin paljon reilummin. Rouheaan ulosantiin pientä vaihtelevuutta ja melodiaosastoa tuo EP:n parhaimmastoon nouseva Abandoned Hope. Lost Pariah pistää vielä paremmaksi vauhdikkaammalla rymistyksellään ja lunastaa levyn parhaimman kappaleen tittelin. Viimeisenä soiva Blind Belief ei myöskään jää kauas albumin terävimmästä kärjestä.

Vaikka levyn meininki on rouheaa ja jouhevaa, eikä suurempia vikoja soitossa tai tuotannossa ole, on se silti melko riskitöntä ja tasaista death-groovea. Vaihtelua olisi voinut sisällyttää lyhytkestoiseen EP:hen reilummallakin kädellä ja varsinkin vauhdikkaampi rutistus olisi sävyttänyt hienosti useampaakin kappaletta. Niin tai näin, on tämä kuitenkin ihan hieno taidonnäyte ja antaa jonkinlaista osviittaa seuraavaa kokonaisuutta kohtaan. Ja mikäli hyvin käy, seuraavalla albumilla kuulemme enemmän raivokasta rykimistä sekä oikealta ja vasemmalta iskeviä teräviä koukkuja.

3/5

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kontinuum - Kyrr (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi
Toisen levynsä nimeltä Kyrr tänä vuonna julkaissut Kontinuum ei jätä kotimaatansa arvailujen varaan. Se on tietenkin omaperäisistä yhtyeistä tunnettu Islanti. Kolme vuotta sitten julkaistuun esikoislevyyn Blood Earth Magic en ole koskaan ehtinyt tutustumaan, joten en osannut asettaa odotteita tätä levyä kohtaan. Joka tapauksessa taustatietojen mukaan odotuksissa oli atmospheric/post-rock-kiekko.

Aivan väärin eivät odotukset menneet, mutta yllättäen pienten Solstáfir-viitteiden taustalla kuuluu selkeät The Cure-vaikutteet. Levyn avaavat Breathe ja I Huldusal kuulostavat kuin Solstáfir soittaisi U2:n Magnificentia hidastettuna. Melodiakulut ovat vähän samaa kuin esimerkiksi Depeche Modella ja karkein soundein esitetty herkkyys Sigur Rósia. Shamrain tai Anathemakin voisivat toimia hyvinä verrokkeina.

Kappalemateriaali on melko tasainen alusta loppuun, eikä yksittäisillä kappaleilla juuri suurta eroa toisiinsa nähden ole. Jos joitain kappaleita pitää ylitse muiden nostaa, niin alkukaksikon jälkeen Undir Punnu Skinni on yksi miellyttävimmistä tunnelmakuvista. Ulvermainen ambientmaisema Lone on myös erinomainen välisoitto. Loppuun on sommiteltu pari nopeampaa teosta, joista viimeisenä soiva Red Stream on ihan mukava raskaiden ja sludgemaisten kitaroiden jumittelukappale.
 
Jos kaipaa tajunnan räjäyttävää post-alkuliitteellä tai atmospheric-nimikkeellä markkinoitavaa musiiikkia, kannattanee kääntyä esimerkiksi Solstáfirin tai Sigur Rósin puoleen. Kyrr tarjoilee kuitenkin noin kolmen vartin mittaisen kauniin ja herkän äänimaiseman, jonka ei tarvitse sen enempää ollakaan. Ehkei tämä niin omaperäinen ole, mutta sarjassaan hyvin onnistunut tunnelmalevy, että sen mielellään kuuntelee useampaankin otteeseen. Eikä aivan tällaista tunnelmametal/rockia kuitenkaan liikaa ole tehty.

3,5/5  

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kanseil - Doin Earde (2015)

Suurin osa tietämistäni folk metal -yhtyeistä on kotoisin pohjoismaista tai Keski-Euroopasta, jotka sopivatkin erinomaisesti kansanmusiikkihenkisen metelöinnin maaperäksi. Viinin, pizzan ja pastan luvatusta maasta Italiasta sopisi kuulla välimerellisempiä historiaa kunnioittavia soundeja, vaan genrelle hyvin tyypillisesti säkkipillein ja kantelein on sotaan lähtenyt Kanseil esikoislevynsä Doin Earden kanssa.

Levyn avaus Lo Spirito Della Notte onkin suhteellisen positiivinen yllätys. Puhtaan kitarasoitannan sävyttämä intro muistuttaa hieman Bathoryn tyylistä kaihoisampaa ja tunteellisempaa soitantoa. Ciada Delámisin metallisempi anti tuo kuitenkin enemmän mieleen Korpiklaanin tyylisen pirteähkön juomalaulurallatuksen. Varsinkin taustalla soiva säkkipillikuvio ja vokalistin puhdas laulu ovat syynä tällaiseen mielleyhtymään. Nimikkokappale venyttää säkkipillien ja huilutusten maustamaa tunnelmointia seitsemään minuuttiin, mutta ei kestostaan huolimatta ole mikään eeppisyyden huipentuma, vaan pikemminkin pidennetty juomaralli.

Otsikkonsa puolesta suurta huvitusta aiheuttava Panevin lukeutuu levyn tarttuvimpiin kappaleisiin menevine melodioineen, mutta pariminuuttisen kitaravetoisen tunnelmavälisoiton Ais Un Snean jälkeen materiaali ei tunnu oikein kehittyvän suuntaan eikä toiseen, vaikka sinänsä miellyttävää kuunneltavaa onkin. Levyn loppupuolella tarjoillaan yksi hienoimmista kappaleista Tzimbar Bint, jollaisia olisi toivonut olevan useampia. Melankolinen pillinsoitto ja säkkipillien pihinä on kuin ilmettyä Korpiklaania. Kitarasoitto La Sera on myös hieno kappale, jonka melodiakulku tuo kovasti mieleen Falkenbachin ...The Ardent Awaited Landin tai Thyrfingin Eldfardin. Levyn päättävä kymmenminuuttinen Vajont onnistuu myös saavuttamaan eeppiset mittasuhteet ja toivomaan, että levy olisi sisältänyt juuri tällaisia helmiä reilusti enemmän.

Muutamia mukavia koukutuksia ja varsinkin loppupuolta lukuunottamatta Doin Earde on tasapaksu ja yllätyksetön kokonaisuus. Soundissa ei ole valittamista eikä ulkoasussakaan löydy vikoja. Kappalemateriaali vaan on hivenen verran tekemällä tehdyn oloista ja havaittavissa olevaan potentiaaliin nähden yhtye on mennyt sieltä missä aita on matalammalla. Kovinkaan voimakkaaksi ei soitto ylly, vaan tyytyy laahaamaan tasaisilla nurmimailla vailla sen suurempaa tavoitetta nostattaa tunnelmaa mahtipontiseksi ja eeppiseksi. Doin Earde on kuitenkin kuuntelemisen arvoinen tapaus ja varsinkin Korpiklaanin ystäville sekä folkmetallin suurkuluttajille se voi tarjota mukavaa vaihtelua.

3/5