lauantai 30. huhtikuuta 2016

Bosque - Beyond (2016)

Portugalin metalliskene on minulle täysin tuntematon joka ikisen varmasti tuntemaa Moonspellia lukuunottamatta. Sikäläinen yhden hengen doom metal-yhtye Bosque on kuitenkin varmasti tullut itsellenikin vastaan, kun sattui coveroimaan Ulverin Utreisea lähes kymmenen vuoden takaisella Ulver-tribuutilla My Own Wolf (A New Approach). Se on sitten eri asia, miten hyvin tuo niin sanottu kunnianosoitus jäi mieleen. Joka tapauksessa Bosque on ollut toiminnassa vuodesta 2005 ja julkaissut splittien ja demojen ohella kolme täyspitkää albumia, joista tuorein, Beyond, julkaistiin alkuvuodesta.

Noin neljänkymmenen minuutin mittaisella levyllä kuullaan kolme biisiä, jotka kaikki ovat siinä 13-14 minuutin välillä. Ensimmäisen kappaleen Calling the Rainin aikana tulee jo selväksi rautalangasta vääntäen mistä tässä on kyse. Itseään toistava (funeral) doom-riffittely alkaa ensimmäisen kappaleen alusta ja päättyy levyn loppuun. Lievästi melankolinen sävy ja taustalla soivat syntikkamaalailut ja kaikuvat vokaaliulinat tuovat onneksi lisäväriä monotoniseen riffikierrätykseen. Paradox ja Enter tarjoavat samanlaiset raskassoutuiset tunnelmoinnit kuin aloituskappalekin, mutta sen kummempaa dramatiikkaa edes biisien välissä ei tapahdu. Sen verran kuitenkin pakko kehuakin, että melodiat ovat kaikessa vähäeleisyydessään miellyttävä kuunnteltavaa.

Beyond ei ole missään tapauksessa huono levy, mutta sen näennäinen potentiaali on hukutettu piinaavan yksitoikkoisen kokonaisuuden alle. Levyltä löytyy kyllä tunnelmaa ja ehkä jopa tyyliäkin, mutta herää kysymys, kuka jaksaa kuunnella loputtomasti jatkuvaa riffikiertoa kokonaiset 40 minuuttia. Sellaisille tyypeille tämä levy tulee varmasti tilauksesta, mutta muuten tämä kiekko ei tarjoa kuin väkinäisen ja ylipitkäksi venytetyn tuomiosynkistelyn.

2/5 


torstai 28. huhtikuuta 2016

Kamara - Kahden Maailman Välissä (2016)

Keskisuomalainen metalliyhtye Kamara sopii ainakin nimensä puolesta suomeksi laulavien lajitovereidensa joukkoon. Vuosituhannen alkupuolella perustettu yhtye julkaisee pian neljännen albuminsa nimeltä Kahden Maailman Välissä. Yhtye toimi aikoinaan nimellä Lumessakahlaajat ja ilmeisesti coveroi saman nimisen kappaleen levyttänyttä Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta. Noista ajoista minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, eikä muistakaan edellisalbumeista, joten Kamaraan oli suht helppo tarttua niin sanotusti puhtaalta pöydältä ilman turhia ennakkoluuloja.

Kamara on ottanut vaikutteita heavy metalista ja sekoittaa siihen pohjoismaista melankoliaa ja vivahteita äärimmäisistä metallilajikkeista. Melodisempi puoli voi olla helposti yhdistettävissä Mokomaan ja Stam1naan, mutta taustalla jyllää perinteisempi kotomainen melodeath ja paikoin jopa black metal. Levyn avaustykki Pedon Hetki tuo ainakin mieleen Swallow the Sunin erään vauhdikkaamman teoksen tai Insomniumin tuotokset ja seuraavassa ja musiikkivideonkin poikineen Varjokansan laulanta muistuttaa Mokomaa ja niiden taustalla soiva mehevä kitarariffi on lähestulkoon puhdasta Enslavedia. Tässä vaan ihan muutama mieleen tulevista vaikutteista.

Lisää kivoja viboja tulee mukaan, kun Vaiettu käynnistyy selvällä doom-riffillä ja kehittyy moderniksi thrash metal-paukutukseksi. Raskaan soundin lisäksi luvassa on paljon kevyttä instrumentaatiota ja melodioita. Pituuttakin on biisillä reilut 6 minuuttia, kuten myös seuraavalla kolmikolla Perintö, Tulien Aika ja Menneisyyden Jäljet, joissa kierrätetään melkein kaikkea mitä pohjoismainen metalli pitää sisällään. Massiivisempien kappaleiden vastapainoksi levyn ärjyimmät teokset Tuntematon ja Vihan Kasvot on ahdettu noin neliminuuttisiin raameihin.

Loistavan albumin päätös se vasta onkin huikea. Kahteen osaan jaettu Pohjola on niin täydellinen ja varsinkin eeppinen finaali että oksat pois. Ensimmäinen osa Veritaival tuo mieleen kaikuja 90-luvun pohjoismaisesta bläkistä aina Immortalista ja Satyriconista Catameniaan ja Wintersuniin. Toinen osa Ajattomuuden Kaiku jatkaa luonnollisesti samoilla polulla, ehkä tosin vähän vähemmän mustilla vaikuttimilla. Mahtipontisuudessa on jotain vastaavaa kuin jossain vuosituhannen alun Moonsorrow-eepoksissa.

Kahden Maailman Välissä tarjoilee hieman vajaan tunnin verran suhteellisen freesiä suomeksi muristua ja öristyä raskasmetallia.Vaikutteita on napattu sieltä ja täältä ja ne on sulatettu sen verran tyylikkäästi omaksi metalliharkoksi, ettei voi muuta kuin ihailla yhtyeen taitavasti koostettua albumia. Sanomattakin selvää, että vaihtelua levyllä riittää ja rautaisen kokonaisuuden lisäksi jokainen kappale toimii yksittäisenäkin siivuna helvetin hyvin. Kuten sanoin, minulla ei ole yhtyeen historiasta mitään hajua, mutta tällaista herkkua saisivat julkaista jatkossakin.

4/5

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Dö - Tuho (2016)

Stonerin röyhkeää groovea ja doomin painostavaa raskautta yhteenpunova kylvää tuhoa pian julkaistavalla debyyttialbumilla nimeltä Tuho. Kaksi EP-kiekkoa ennen tätä julkaissut metallitrio lupailee esikoisellaan kokonaisuutta, joka on isompi kuin osiensa summa ja ahdistavaa tunnelmaa, joka sopii tämän päivän uutisotsikoiden soundtrackiksi.

Kuuden biisin kokonaisuus käynnistyy laahaavalla tuomiojulistuksella ja riffijumittelulla Born Under Black Wings. Tunnelma on totta vie painostava, kiitos alavireisen kitarasoundin ja vokalisti(-kitaristi) Deaf Hankin raa'an ärjynnän. Seuraavana soiva hirven lailla svengaava vauhtiralli Everblast II (The Aftermath) lienee levyn parhaimmasta päästä. Tarttuvat riffijunttaukset sisältävät doomia ja groovea aina vanhan kunnon Black Sabbathin ja sludgejyrä Mastodonin väliltä. Toki Reverend Bizarrekin on ihan kelvollinen vertailukohde.

Vaikka kokonaisuudesta luvattiin korutonta paahtoa, kevyempääkin soundia on tarjolla. Ex Oblivionen tunnelmallinen intro on kuin Kingston Wallia ja Kyussia keskenään sekoitettuna. Raskaamman poljennon ohella biisistä löytyy melodisempaakin vivahdetta ja muidenkin kappaleiden tavoin todella herkullista kitarasooloilua. Vaikka albumi onkin nimetty suomeksi, on pääkielenä siitäkin huolimatta lontoo. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yksi suomalaisittain karjuttu doomiveisu Kylmä. Puhtaalla kitaralla sekä laululla varustettu parin minuutin nuotiolaulusynkistely Hail The Fire on tunnelmallinen kuin mikä ja sopii ehdottomasti raskaamman paahtamisen väliin mitä erinomaisimmin. Levyn päättää paritoistaminuuttinen eepos Forsaken Be Thy Name, joka oikeastaan nivoo yhteen albumin parhaimmat puoliskot lyijynraskaasta runttaamisesta tunnelmalliseen ja melodiseen finaalihuipentumaansa asti. 

Vaikka Tuho enimmäkseen summaakin varsin tuttuja stoner/doom-elementtejä kuulostaen jos jonkun verran yllä mainituilta yhtyeiltä, on yhtye kuitenkin saanut omittua vaikutteet omanlaisekseen raskaaksi massaksi. Albumilta löytyy luvattua groovea ja painostavuutta ja nyanssit ja kontrastitkin on hyvin hallussa. En pitäisi mahdottomana, että tästä yhtyeestä muovautuu vielä parin levyn jälkeen merkittävä vanhakantaisen tuomiometallin nimi, varsinkin kun debyyttikiekko on näin varmaa ja iskevää kamaa. Jos doom ja stoner yhtään innostavat, kannattaa painaa nimi mieleen.

4/5

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Napalm Ted - Into a Black Ooze EP (2016)

Napalm Deathilta nimensä apinoinut Napalm Ted julkaisi viime vuonna ensimmäisen työnäytteensä nimeltä Swallow sekä kasetti- että digiversiona. Vaikka en lajityypin suurin fanittaja ole koskaan ollutkaan, grindin mättäminen toimi omaan korvaanikin varsin hyvin tasaisesta kokonaisuudesta huolimatta.

Vastikään julkaistu toinen EP Into a Black Ooze jatkaa edeltäjänsä tyyliin esittelemällä levyllisen noin parin minuutin rykäisyjä. Se on saman tien huomattavissa, että varsinkin tuotantopuolella ollaan menty hurjasti eteenpäin. Sävellyksistäkin paistaa entistä enemmän tiukka määrätietoisuus.

Introkappale Born on perinteistä minuuttiin puristettua death/grindia ja otsikoltaan erinomainen Vegadeth lisää soramyllyyn hitaampaakin tahtiosastoa kevyempine instrumentaatioineen. Norskibläkkielementit on otettu tälläkin kertaa mukaan ja väitän että Harlequinin pääriffi muistuttaa todella paljon Darkthronea. Hyvässä mielessä toki.

Samoja grind/death/black/punk-elementtejä ja viboja pyöritellään läpi koko levyn massiivisen mitan. Huutoa, örinää ja rääkymistä, äärinopeaa tykitystä ja hitaampia junttauksia esitellään mallikkaasti Pig Headissa, That Teddyssa ja Burnt Armissa. Levyn päätösraita The Chosen on kuitenkin se upein teos, kiitos kirskuvien ja edukseen erottuvien kitarakoukkujen.

Vaikutteita löytyy tälläkin lyhärillä aina grindcoresta black metaliin, mutta pelkän kaoottisen, armottoman ja ehkä humoristisen paukutuksen sijaan kokonaisuus tuntuu hyvin jäsenneltyltä ja ennen kaikkea vakavasti otettavalta. Kappaleisiinkin on saatu niin sanotusti väriä ja vaihtelua ja kaikki tämä erinomaisuus on onnistuttu puristamaan reilusti alle varttituntiin. Toivottavasi tämä nykyään kolmikoksi muodostunut rytmiorkesteri saa veisteltyä kokopitkää kiekkoa hyvinkin pian kun taso rupeaa olemaan tätä luokkaa.

4/5

Antabus - Antabus EP (2015)

Imatralainen thrash metal-kvartetti Antabus on perustettu vuonna 2012 ja on sittemmin julkaissut kaksi demokasettia. Viimeisimpänä julkaistu ja digitaaliseen muotoon muovautunut nimikko-EP näki päivänvalonsa vuoden synkimpään aikaan, eli tarkalleen viime uudenvuodenaattona.

Vajaan kymmenen minuutin julkaisulla on tarjottavanaan vanhakantaista thrashin ja heavyn sekaista rymistelyä. Kaksi ensimmäistä kappaletta edustavat edellämainittua tyylisuuntaa esitellen paikoin hyvinkin herkullista riffittelyä ja nostalgiatrippinäkin käypää vanhahtavaa sointia. Avausraita Lawbreaker soundaa joltain Slayerin ensimmäisen levyn ja Megadethin iäkkäämpien tuotosten sekoitukselta. Icon of Social Status ei sinänsä lisää edeltävään väittämään mitään uutta, mutta kännykän häiriöpiiputuksen tahtiin lähtevä riffittely ja kompittelu on vähintäänkin hauska oivallus. Päätösraitana kuullaan cover Eppu Normaalin punk-klassikosta Poliisi Pamputtaa. Pakko sanoa, että 80-luvun punk-tunnelma on täysin saavutettu, jopa niinkin hyvin, että yhtyeen thrash-suuntauskin rupeaa mietityttämään.

Antabus on näinkin tuoreeltaan saanut aikaiseksi melko hienoa jälkeä. Eihän tässä thrashia olla uudelleen keksimässä, mutta tyylikkäästi soivat biisit sekä upea cover vanhahtavine nostalgiankatkuineen onnistuvat viihdyttämään niin kuin pitääkin. Tästä vaan veistelemään täyspitkää albumia samoilla eväillä, niin hyvä tulee.

3,5/5
  

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Mournful Lines - Heartstrings EP (2016)

Oululainen melodiametalliyhtye Mournful Lines sai alkunsa vuonna 2013 muun muassa yhtyeissä ZeroCrowd ja Menial vaikuttaneen vokalisti-kitaristi Markus Jussilan toimesta. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Beneath Lies The Sorrow noin vuosi sitten. Enemmän rockin suuntaan kallistunut esikoislevy sai hetki sitten jatkoa raskaammilla sävyillä kuorrutetusta EP-julkaisusta nimeltä Heartstrings.

Levyn introitus on perinteisen oloinen lyhykäinen pianopimputus muutamine säkeineen ja siitä sitten lähdetään runnomaan raskaampaa tavaraa kuulohermoihin. Pirteällä rytmillä polkeva Away kertonee melko tarkasti mistä levyllä on kyse. Vuosituhannen vaihteen sinfonia- ja goottimetalli paistavat läpi muistuttaen kaikkea mahdollista Nightwishin, Tristanian ja vaikkapa Therionin väliltä.

Vokaaleissa vuorottelevat sekä Markus että Minna Niemelä, mikä tuo jonkinlaista väriä biiseihin. Aloitusbiisin jälkeen seuraavat pari biisiä Two Souls, One Heart ja Guiding Light eivät juuri pääse yllättämään, mutta ihan toimivia melodiatykityksiä nekin ovat. Levyn päättävä Crystal Clear lienee albumin yllättävin kappale, kiitos rouheiden murinavokalisointiensa. Biisissä on muutenkin enemmän pääosassa raskaiden sekä kevyiden osioiden välinen kontrasti.

Heartstrings on pääosin ennalta arvattava lyhytjulkaisu, mutta siitäkin huolimatta se toimii varsin hyvin. Sinfoniat ja goottimetallit ainakin kierrätetään suht reippaalla asenteella ja parikymmenminuuttisen kiekon kuluttaa mielellään muutamaan otteeseen. Jos laadukasta, tuttua ja turvallista goottisävytteistä sinfoniametallia mielit kuunnella, kannattaa ottaa tästä kuunteluun.

3/5

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Serotonin Syndrome - Sarajas (2015)

Post-metalia soittava rovaniemeläinen Serotonin Syndrome perustettiin kolme vuotta sitten. Ensimmäinen albumi I julkaistiin vuonna 2014. Viisi biisiä kattavan toisen levynsä nimeltä Sarajas yhtye puski ulos viime vuoden loppupuolella. Aihealueina toimivat aina yhtä toimivat masennus ja ahdistus ja sehän sopii erittäin hyvin kotomaisen synkistelymetallin kuvastoon.

Levyn aukaiseva Twelve Step Circle esittelee yhtyeen verrattain monipuolista tyyliä. Siitä löytyy vivahteita doomista, deathista ja progestakin muistuttaen esimerkiksi Isisiä, Opethia ja Swallow the Sunia. Eniten ensimmäisenä ja viimeisenä mainittuja. Seuraava raita Rusted Rainbow in the Horizon alkaa kevyemmällä fiilistelyllä kasvaen loppuaan kohden höyryveturin lailla jyrääväksi melankolian huipentumaksi. Puhtaita laulujakin siinä kuullaan murinavokalisaation lisukkeena.

Herkemmän melodian vastapainikkeeksi My Boat is Filled With Bloodissa soudetaan kelmeämmillä vesillä. Hämäräperäistä soinnutusta siivitetään loppupuolella melkein black metaliksi yltyvällä blast beat-vyörytyksellä. Levyn ehdottomin kohokohta ja kulminaatio on reilun yhdentoista minuutin Catharsis, jonka raskaita soundeja väritetään aavemaisilla syntikkasoundeilla. Levyn päättävä nimikkokappale edustaa muuten levyn tyyliä, mutta ilman vokalisointeja. Aivan mahtava finaalisoitto, pakko sanoa.

Sarajasin tarjoamat vajaat kolme varttia synkkää ja tunnelmallista doom metal/post-metal jyystöä iskevät selkärankaan kuin tiiliskivi. Tavallaan kaikki levyllä oleva muistuttaa jostain aiemmin kuullusta vastaavanlaisesta äänitaiteesta, mutta eihän näin taiten työstetystä synkistelystä voi olla pitämättä. Albumi on jokaista yksityiskohtaa ja yksittäistä biisiä myöten hiottu toimivaksi ja dynaamiseksi kokonaisuudeksi, joka toivon mukaan on vain alkusoittoa yhtyeen tuleville mestarieepoksille.

4/5
 

torstai 21. huhtikuuta 2016

The Phoenix - My Turn To Deal EP (2016)

Italialainen tyttöhevibändi The Phoenix on ollut kasassa viitisen vuotta. Melodista hard rockia ja heavy metallia työstävä nelikko keikkaili ensimmäiset vuotensa. Viime vuonna yhtyeen vokalistiksi vakiintui kitaristi Lena McFrison ja näin ensimmäistä ep-kiekkoakin ruvettiin työstämään loppuvuodesta ja My Turn To Deal-nimeä kantava lyhytjulkaistu näki päivänvalonsa tammikuussa.

Lyhärin ensimmäisenä soi pirteällä kertosäehokemalla varustettu nimikkobiisi. Vaikka kappaletta kuunnellessa tulee sellainen olo, että tämän on varmasti kuullut aikaisemminkin, ei se juuri menoa haittaa. Kappale on tarttuva kuin kuppa. Dangerous Girl ottaa enemmän vaikutteita vanhasta heavysta, mutta kertsi on jälleen se kappaleen ehdoton kulminaatio. Tukevalla riffitelyllä pelataan myös You Can't Stop The Rock'n'Roll-kappaleessa, mutta kliseisen otsikon tavoin kappalekin on jo liian puhkikuunnellun oloinen rokkiralli. Levyn päättävä Party Hard on sekin kelpo tykitystä, mutta ei silti oikein yllä ep:n alkupuoliskon tarttuvien soitantojen tasolle.

My Turn To Deal on mukiinmenevää melodista heavyrokkia, varsinkin debyytiksi, jonka parhaita puolia ovat tarttuvat kertosäkeistöt ja pirteä asenne. Varsinaista vikaahan ei levyltä löydy, mutta kahden ensimmäisen ja todella tarttuvan rallatuksen jälkeen loput eivät pääse oikeuksiinsa. Mitään uutta tämä ei ehkä genreensä tuo, mutta kierrättää kaikkea Guns 'n' Rosesin ja Deep Purplen välillä ihan kelvollisesti ja taidokkaasti.

3/5

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Volymian - Maze of Madness (2016)

Vuonna 2008 perustettu eteläsuomalainen Volymian yhdistelee musiikissaan modernisoitua melodista rokkia ja metallia. Yhtye on julkaissut kolme ep:tä edellisen laulajan kanssa ja vastikään kanadalaisen Maple Metal Recordsin kautta julkaistulla debyytillä Maze of Madnessilla kuullaan myöskin uuden vokalistin Markku Kuikan debytointi.

Albumi menee suoraan itse asiaan. Tiukkaa heviriffittelyä ja tarttuvia melodioita heitetään kehään aloituskappaleessa Breathe ja sama meininki jatkuu biisistä toiseen. Höysteenä kuullaan maittavia ja taidokkaita kitaraliidejä sekä jopa köykäisiä sinfoniaelementtejä, kuten vaikka mahtipontisessa Line of Firessa.

Tarttuvalla kertosäkeellä varustettu Under a Million Stars on yksi levyn hienoimmista teoksista ja löytyy kappaleesta muutenkin melko paljon vaihtelevuutta. Pakollisena balladina kuullaan Empty Room, joka kauniista pianosoitannoistaan huolimatta jää tukevamman hevisoiton varjoon. Tarttuvia melodioita ja vauhdikasta menoa löytyy myös levyn parhaimmistoon lukeutuvasta Damnation of Lovesta.

Tasokkaasta soitannastaan ja parista voimakkaasta biisistä huolimatta kokonaisuus tuntuu hieman polkevan paikallaan ennen mahtavaa päätöskolmikkoa. Ring on levyn antiin nähden tunnelmaltaan ja soinniltaankin raskaammanpuoleinen teos, jonka melodiat ne vasta tarttuvia ovatkin. Poikkeavalla introriffillä käynnistyvä Indifferent on myös hieno hevitykitys ja upea kuusi- ja puoliminuuttinen päätöskappale Wasted Years tuo mukaan kevyempää tunnelmointia raskaan tahkoamisen lomaan.

Maze of Madness tarjoilee noin kolmen vartin verran omaksi edukseen erottuvaa melodista heavy metalia. Vaikka levyllä kierrätetäänkin melodisen hevimetallin tunnusmerkkejä, on yhtye ottanut asian omakseen ja levyä kuunnellessa on vaikea olla viihtymättä. Paikottaisesta tasaisuudestaan huolimatta kyseessä on erinomainen heavy metal-debyytti, josta löytyy sekä asennetta että tyyliä ja jonka mahtavat melodiat jäävät helposti soimaan korvien väliin.

3,5/5

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Inkvisitor - Dark Arts of Sanguine Rituals (Dark Arts of Sanguine Rituals TBA)

Jyväskyläläinen thrash metal-yhtye Inkvisitor iski täysilaidallisen 80-luvun rässinostalgiaa kuuloluihin noin puoli vuotta sitten debyyttialbumillaan Doctrine of Damnation. Eipä sitä paljoa olla aikailtu, kun uuden albumin julkaisua on jo alettu kaavailemaan. Kokonaista albumia olisi näillä näkymin luvassa ensi vuoden alkupuolelle, mutta pahimpaan nälkään yhtye tarjoilee nimikkoteoksen tulevalta kokonaisuudeltaan.

Dark Arts of Sanguine Rituals haiskahtaa debyyttialbumin tavoin 80-lukulaiselle thrashille ja etenkin Slayerille. Riffipuolelle on tuotu kenties hivenen verran modernimpaa otetta, mutta muuten poljetaan samalla, tutulla ja erittäin toimivalla kaavalla. Tokihan tässä biisissä alkaa olemaan jo paljon varmempaa otetta ja tuotannollista sekä teknistä taituruutta kuin esikoislevyllä ja luonnollisesti tulevaa albumia tulee nyt tämän kappaleen tahdissa kuolattua entistä enemmän. Ja vielä kerran on pakko sanoa, että piru vie näitä riffejä.

4/5

Black Royal - The Summoning pt. 2 EP (2016)

Tamperelainen metallikvartetti Black Royal sai alkunsa vuonna 2013. Ensimmäinen julkaisu The Summoning pt. 1 puskettiin ulos noin vuosi sitten ja jatko osa The Summoning pt. 2 ulostautuu toukokuun 18. päivä.

Yhtye kuvailee tyyliään 70-luvun heavyjynkytyksen, 90-luvun deathin ja tämän vuosituhannen sludgen sekoitukseksi ja esikuvana toimivat muun muassa Black Sabbath ja Entombed. Väittämä on helppo alleviivata ja samaan syssyyn voi lisätä vaikkapa Mastodonin.

Kuuden biisin ep:n rykäisee käyntiin tunnelmaa luova instrumentaali Purgatory, jonka jälkeen on luvassa rouhealla asenteella soitettua junttausta. Scorn the Saint on vauhdikkaampi, hieman vanhaa Mastodonia muistuttava poljento kun taas levyn upein teos Reclaim the Throne tarjoilee verkkaisempaa jumitusta, joka on ihan kuin Entombed coveroimassa Black Sabbathia. Raskaan rouhimisen lisäksi kappaleessa on tarjolla kevyempää soitantaa ja ytimiin asti kovertuvaa melodiapaatosta.

Levyn suurimmat yllärit sijaitsevat vähemmän yllättävästi albumin ensimmäisellä puoliskolla, mutta toisen puoliskon raskaammat riffittelyt uppoavat muuten aivan yhtä tehokkaasti. Fireball ja nimikkobiisi The Summoning ovat oikein oivallisia rutistuksia, mutta levyn päättävä hivenen hitaampi ja raskassoutuisempi Demonspawn on miltei eeppinen kokemus vauhdikkaamman ja kohoavan ja melodisen loppuosansa kanssa.

Summoning osa 1 meni minulta täysin ohi, mutta toinen luku ainakin tekee vaikutuksen. Saatekirjeessä tosin ohjeistettiin nautiskelemaan levystä alastomana vuohinaamari päässä vapaavalintaisen päihteen vaikutuksen alaisena ja tunnustan että yksikään kriteereistä ei tällä kertaa tullut täyteen. Levy teki silti tehtävänsä, vaikka Saatana ei ehtinytkään ryömiä korvasta sisään muutaman kuuntelusession aikana. Se on silti selvä asia, että Black Royalilta tulen odottamaan todella kovatasoista debyyttialbumia, ja sitä ei toivottavasti tarvitse loputtoman kauan odotella.

4/5

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Stam1na - Elokuutio (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi
Lemiläinen teknisen thrashin ja deathin ristisiitos Stam1na teki vaikutuksen jo ensimmäisellä kotimaisen metallin ns. valtavirrasta poikkeavalla hittirykäisyllään Ristiriita. Levykokonaisuudet sen sijaan ovat aiheuttaneet niin ikään ristiriitaisia tuntemuksia. Stam1na, Uudet Kymmenen Käskyä ja Raja olivat etenkin yksittäisten kappaleiden osalta tiukkaa sekä tarttuvan koukeroista mättöä, mutta albumin läpikulkeva punainen lanka oli ohut sekä rispaantunut. Teemalevy Viimeinen Atlantis näytti suuntaa parempaan, mutta Nocebo oli jäi hieman laimeaksi ja etäiseksi tekeleeksi. Edellinen albumi SLK olikin ensimmäinen alusta loppuun tiukka kokonaisuus, jonka otteesta en ole vieläkään täysin selvinnyt.
Vaikka mitenkään luonnottomia odotuksia en yhtyeen seitsemännelle Elokuutio-kiekolle lasettanutkaan, niin kyllä ensimmäisiä näytekappaleita kuitenkin odotettiin suu vaahdossa. Komean 360-asteen videon saattelemana Kuudet Raamit porautui syvälle korvien väliin ja tokihan pian tuleva levykokonaisuuskin siinä vaiheessa tuntui jo täysin ohittamattomalta monumentilta.
Levyn ensimmäinen rykäisy Ikoneklasmia on astetta vakavampaa ja vahvempaa Stam1naa, kuin mitä olisin ehkä osannut odottaa. Tyyli ei sinänsä ole muuttunut suuntaan eikä toiseen: biiseistä löytyy vaihtelua raskaan mätön, progressiivisen tahdittelun ja tarttuvien kertosäkeitten sekä kevyempien soitantojen välillä. mutta nyt proget ja metallit on survottu tarkemmin samoihin raameihin, eli yhtenäinen tunnelma ja voimakkaan punainen lanka vievät levykokonaisuutta eteenpäin kuin höyryjyrä kuumalla asfaltilla.

Levyn parasta antia ovat raskaammat turpaanvetobiisit Pala Palalta ja Meidänkaltaisillemme, johon murinavokalisaatiotansa on lainannut Amorphisin Tomi Joutsen. Hämyisempää puolta esittelee hitaammalla tahdilla polkeva Marttyyri ja levyn päättävä lähes mahtipontinen Valhe. Ja pakkohan se levyn kenties stam1namaisin sinkkulohkaisu Kuudet Raamit on tässä vielä mainita, kun biisin tarttuvuus on jotain pikaliiman ja jenkkipurukumin väliltä.
SLKn ilmestyessä se oli eheintä Stam1naa koskaan, vaan eipä ole enää. Hyvää levyä osasin toki odottaa, mutta sieltä tulikin kevyesti yhtyeen paras teos. Kuten alussa jo mainitsin, yksittäisiä voimaralleja yhtye on osannut aina veistellä, mutta nyt on kokonaisuuskin niin vahva, että sillä voisi louhia peruskalliota. Levyn nostamat tunnelmat ja korvien väliin jäävät kaiut voisi kiteyttää Kuudet Raamit-kappaleen kertosäkeeseen: "Nyt saan rakastaa ulottuvuutta kulmaisaa / jään kuutiooni pääni vankilaan". Kuusi seinää ja kahdeksan kulmaa tarjoaa tarttumapintaa sen verran, että tässä on varmasti yksi vuoden parhaimpia kotimaisia tuotoksia.
4,5/5

 

torstai 14. huhtikuuta 2016

Obscura - Akróasis (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi
Viime vuoden kovimmasta debyytistä vastasi saksalainen progressiivista ja teknistä death metalia takova Alkaloid. Luonnollisesti omaperäisellä soundilla ja tyylillä läpiviety kokonaisuus nosti odotuksia jäsenten vanhempiakin projekteja, Dark Fortressia ja Obscuraa kohtaan. Jälkimmäisenä mainittu julkaisi tänä vuonna neljännen albuminsa nimeltä Akroasis.

Itselleni tämä levy on ensimmäinen kosketus Obscuran tuotantoon ja kieltämättä Alkaloid on vienyt jotain mukanaan tältä yhtyeeltä. Mainittakoon sen verran, että ainoastaan basisti Linus Klausenitzer vaikuttaa edelleenkin kumpaisessakin yhtyeessä, kun taas rumpali Hannes Grossmann ja kitaristi Christian Münzner jättäytyivät Obscuran riveistä jo pari vuotta sitten. Yhdennäköisyys on silti huomattava, vaikka muitakin verrokkeja löytyy, kuten vaikkapa jenkkibändi Cynic ja ruotsalainen Spawn of Possession.

Liki tunnin mittaiselle albumille on saatu kasattua melko komea kattaus teknistä taituruutta niin progehtavien riffien kuin omaperäisten soundien muodossa. Levyn introittava Sermon of the Seven Suns on komea pelin avaus, jota seuraa toinen toistaan tyylikkäämpiä tykityksiä. Raskaamman runttauksen ohelle on saatu hitaampia, kevyempia ja kontrastia luovia tunnelmakohtauksia, kuten vaikkapa maittava Ten Sepiroth. Hienoimpia riffittelyitä esitellään biisissä Ode To The Sun ja melodiapuoli on herkimmillään Perpetual Infinityssa. Levyn ehdoton huipentuma on reilun vartin mittainen proge-eepos Weltseele, jossa kuullaan levyn koko kirjo aina mättömeiningistä herkistelyyn yhteen ja samaan teokseen puristettuna. Päätöskappaleena soi tunnelmallinen akustisen kitaran sävyttämä instrumentaali The Origin of Primal Expression.

Obscura on saanut kasaan omintakeisen tyylinäytöksen, josta ei tyyliä ja taitoa puutu. Vaikka Akroasis ei aivan yhtä kokeileva tai kiehtova ole kuin paljon hehkuttamani Alkaloidin debyytti The Malkuth Grimoire, niin omaperäistä teknistä deathia se tarjoaa täysilaidallisen. Hääriipä tälläkin levyllä tuottajana Triptykonista tuttu V. Santura. Jos teknistä deathia mielit kuunnella, kannattaa kyllä ehdottomasti tutustua Obscuran omaperäiseen tuotantoon.
4/5
 

Oranssi Pazuzu - Värähtelijä (2016)

CD 15,99€ / EMP.fi
Psykedeelistä rokkia ja black metalia sekaisin hämmentelevä orkesteri Oranssi Pazuzu ei ole huomiota herättävästä nimestään, saatikka tyylisuunnastaan huolimatta saanut houkuteltua musiikillisten nautintojensa äärelle. Uusin ja jo neljäs tekele Värähtelijä onnistui kuitenkin markkinoitumaan kuunteluunkin asti ja hyvä niin.

Levyn aloittaa yhdentoista minuutin hapokas ja erittäin hypnoottinen jumittelu Saturaatio. Jollain tapaa kappale ja oikeastaan koko albumi on sukua leijailevalle atmospheric black metalille, mutta psykedeelinen puoli on viety sen verran pitkälle, ettei verrokkeja juuri löydy muista alan yhtyeistä. Jos olisi pakko johonkin suuntaan heittää vertauksia, niin Ved Buens Ende tai Jumalhämärä voisivat olla lähinnä Oranssin Pazuzun mustaa äänitaidetta. Perkussiorytmien varaan rakennettu kosminen maalailu Lahja on soinniltaan hieman kevyempää kamaa kuten sitä seuraava nimikkobiisi, jossa värähdellään todella kelmeiden soundien tahdissa.

Kaoottisempaa äänimaisemaa luodaan biisissä Hypnotisoitu Viharukous ja yli 17-minuuttisessa järkäleessä Vasemman Käden Hierarkia. Perinteisempiä black metal-raameja täyttää ärhäkkä poljento Havuluu, joka sekin on vähintäänkin taiteellinen näkemys genren perusteista. Levyn päättää kiinnostavalla otsikolla varustettu Valveavaruus, jonka nimestä voikin ennakoida jonkinlaista avaruudellista maisemointia. 

Värähtelijä sekoittaa keskenään upeasti ja lähes täydellisesti pehmeämmän psykedeelisen rokin soundia rujoon black metal-ulosantiin. Jos esimerkiksi Kingston Wall olisi samoissa hapoissaan tehnyt black metalia, se olisi saattanut kuulostaa joltain tämän tyyppiseltä. Joka tapauksessa vajaan 70 minuutin Värähtelijä on sekä erittäin nerokas että todella hypnoottinen kokonaisuus, jonka tunnelma vangitsee kuuntelemaan levyä kerta toisensa jälkeen. Sen pidemmittä puheitta tämä albumi on aivan varmasti vuoden parhaimpia julkaisuja.

4,5/5  

 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Sons of Providence - A Conscious End To Suffering (2015)

Yhdysvalloissa vuonna 2011 perustettu Sons of Providence ratsastaa avant-garde metal-nimikkeellä. Onko kyseessä jotain yhtä persoonallista ja kieron taiteellista kuin alan pioneereilla Dødheimsgardilla tai Arcturusilla, vai onko luvassa kenties jotain aivan omanlaista taidetta?

Levyn ensimmäisenä kappaleena soi tönköllä konesäksätyksellä alkava The Perfect Lie, joka on taiteellisessa ulosannissaan ja metallisoundeissaan korkeintaan sukua My Dying Briden 34,788% Complete-albumille. Se tosin oli kaikin puolin onnistunut kokeilu ja vierailu oman hiekkalaatikon laitojen ulkopuolelle. Biisin loppupuoli on sentään toimivampaa tavaraa. 

Laiskan alun jälkeen levyn taiteellisempi ja terävämpi puoli tulee paremmin esille. Instrumentaalikappale Screaming on oikein toimiva, vaikkakin melko vähäeleinen tunnelmointi ja sitä seuraava raskaampi tykitys The Complex on kevyen progressiivinen metallibiisi. Vokaaleissa on goottirokin ja -metallin sävyjä, mutta jollain tapaa se kuulostaa hieman väkinäiseltä ja häiritsevältä muuten menevän musiikin päälle liimattuna. Yli kahdeksan minuutin Wish on myös ihan kiva balladimainen eepos, josta tulee mieleen Depeche Mode ilman tarttuvia melodioita. Inevitable on varsin toimiva kappale, mutta sitäkin vaivaa jonkinlainen muodottomuus. Levyn päättävä ja loppua kohti kasvava hämistely Conscious tuntuu olevan levyn ainut nappiosuma, joka olisi voinut toimia tukevamman sisällön kanssa oivallisena introna.

A Conscious End To Sufferingia ei oikeastaan vaivaa mikään muu kuin yleinen muodottomuus ja mauttomuus. Soundit ovat ihan kohdallaan ja tyylissäkin on koukkuja, mutta kappaleista ei tunnu jäävän lopulta käteen juuri mitään. Palaset ovat varmaankin olemassa, mutta eivät osu kohdalleen, joten seuraavaa kokonaisuutta ajatellen olisi hyvä keksiä houkuttelevien raamien sisälle jotain koukuttavaa sisältöäkin.

2/5

torstai 7. huhtikuuta 2016

Viikate - XII - Kouvostomolli (2016)

Kouvolasta ponnistava ja kaksikymppisiään tänä vuonna täyttävä Viikate on vääntänyt rautalankaansa jo kahdentoista levyn verran. Kun kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran joko Vuoden Synkin Juhla tai  Kaajärven rannat oli juuri julkaistu. Suomalaisen kaihon, rautalangan ja metallin omintakeinen yhdistelmä ovat siitä lähtien houkutelleet levy toisensa jälkeen, vaikka yhtyeen tyylissä ei merkittäviä muutoksia ole koskaan tapahtunutkaan. Vaikka jonkinlaisena multihuipennuksena voi pitää albumia Kuu Kaakon Yllä, on jokaiselle levylle mahtunut salonkikelpoisia hittejä, joita on aina ollut ilo kuunnella.

XII - Kouvostomolli tarjoaa nimensä mukaisesti sitä tuttua ja turvallista Kouvostoliiton melankoliaa, jonka esitystapa on ehkä hivenen suoraviivaisempi tai jopa (iskelmä)radiosoittokelpoisempi kuin aikaisemmilla levyillä. Levyn aloituskolmikko Elämä on katista, Mantelinmakuinen ja Rottinki esittelevät totuttuun tapaan heavy metalin kirjoa ja kuulaasti soivaa rautalankaa Motörheadismia unohtamatta. Kevyemmin puhtaiden kitaroiden ja urkusoundien varassa soiva Puolikulkijat uskaltautuu astua täkäläisittäin laajalle iskelmätontille. Tämän tahdissa melkein sopisi vedellä parit kesäillan valssitkin.

Yhtyeen peruskaavaan sopivat myös seuraava kolmikko Kovaa teetä, Allikko ja Olen sees. Vaikka kappaleista on turha etsiä yllätyksiä, ei voi väittää etteikö niiden tahdissa alkaisi pöydän kulmaa naputtelemaan ja vinguttamaan kuvitteellista rautalankaa. Ensimmäinen sinkkulohkaisu, levyn ehdottomin korvamato Pelastus vääntää simppeliä melodiaansa suoraan sanotusti rautalangasta, mutta sekin toimii juuri niin kuin pitääkin. Levyn viimeisenä soi reilun kuuden minuutin Musta, metalli & taivas, joka on heittämällä levyn hienoin eepos. Yhtyeen kannattaisi kokeilla useamminkin näitä reilumman mittaisia teoksia.

Kouvostomolli on jälleen kerran sitä samaa tuttua ja turvallista Viikatetta, mitä edellisetkin albumit ovat hyvin pitkälti olleet. Monelle yhtyeelle kahdestoista samanlainen albumi on varmasti liikaa, mutta ehkäpä se vain kertoo Viikatteen biisinkirjoituskynän terävyydestä, että sama toimii edelleenkin. Ei tämä yhtyeen paras levy ole, mutta hyvä se silti on.
3,5/5

Moonsorrow - Jumalten Aika (2016)

CD 15,99€ / EMP.fi
Moonsorrown kutsuminen maamme parhaaksi yhtyeeksi ei juurikaan selittelyjä kaipaa tuekseen. Taso on ollut käsittämättömän korkealla aina debyytistä Suden Unesta mahtipontiseen Kivenkantajaan ja tyylin mustempaan suuntaan vieneestä täydellisestä Verisäkeet-kokonaisuudesta edelliseen ja myöskin täydellisyyttä hipovaan virstanpylvääseen Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa. Edellisestä levytyksestä ehtikin kulumaan viisi vuotta ennen kuin maailma oli valmis Jumalten Aikaan.
Kauan odotettu uutukainen käynnistyy paritoistaminuuttisella nimikkoeepoksella, joka palauttaa verestävästi mieleen Verisäkeiden riisutut soundit sekä rikkaat kappalerakenteet ja samoin tavoin myös Satyriconin ensilevytykset, Falkenbachin sekä Bathoryn mahtiteokset. Samalla verisellä tiellä jatkaa erinomainen mieskuorojen sävyttämä Ruttolehto incl. Päivättömän Päivän Kansa, jossa on äänessä myös Korpiklaanista tuttu Jonne Järvelä.

Levyn ensimmäisenä maistiaisena toiminut Suden Tunti tuo jälleen kerran elävästi mieleen Verisäkeet ja sen ensimmäisen kappaleen Karhunkynnen. Kappale on lyhyintä ja suoraviivaisinta Moonsorrowia pitkään aikaan, mutta raadollisen mahtipontinen viikinkibläkki virtaa sen verran sakeana yhtyeen suonissa, että biisi toimii siinä missä levyn pidemmätkin eepokset. Ehkäpä tässä on jotain samankaltaista Thyrfingin teosten kanssa. Lisukkeena kappaleesta julkaistiin yhtyeen ensimmäinen virallinen musiikkivideo ikinä ja sekin on suhteellisen kovaa kamaa katsottavaksi.

Levyn upeimpiin teoksiin lukeutuva Mimisbrunn ja sen puhtain kitaroin näppäilty intro tuo jonkun verran mieleen kauniin ja tunnelmallisen Jotunheimin.Vaikka kappaleesta löytyy vauhdikkaampiakin osuuksia, on kokonaisuutena teos levyn rauhallisin ja haikein. Levyn päätöksenä kuullaan tasan 16 minuuttia kestävä Ihmisen Aika (Kumarrus Pimeyteen), joka sekin esittelee rujojen black metal-soitantojen lomaan nivottuja eeppisiä ja kauniita melodiakiertoja.
Jumalten Aika on edeltäjiensä tavoin jokaista yksityiskohtaa ja sointukiertoa myöten tarkoin hiottu kokonaisuus, jonka ainut ongelma on realistisen loppuarvosanan arpominen. Yhtye on toki tehnyt parempiakin levyjä, ainakin pari kappaletta, ja tulee varmasti jatkossakin tekemään, mutta toisaalta melkein mihin tahansa muun yhtyeen julkaisuihin verratessa Moonsorrown ylivoimainen taituruus tulee helposti ilmi. Yhtye on jälleen tehnyt albumin, tai paremminkin mestariteoksen, jota varmasti ihmetellään vielä kymmenenkin vuoden päästä ja josta yhtä tuolloin löytyy uusia nyansseja. Jos mitään ihmeitä ei tapahdu, niin tässä on kevyesti vuoden paras levy.
5/5