sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Shape of Despair - Monotony Fields (2015)

CD 18,99€ / EMP.fi
Doom metal ja varsinkin sen death metaliin päin kallellaan olevat yhtyeet kolahtivat allekirjoittaneeseen joskus vuosituhannen alkumetreillä. Samoihin aikoihin myös kotimainen Shape of Despair julkaisi toisen levynsä Angels of Distress, joka on edelleenkin yksi yhtyeensä ja jopa koko funeral doom genren upeimmista teoksista. Sitä seurannut Illusion's Play ei yltänyt aivan edeltäjänsä tasolle, mutta pirun kova levy sekin oli. Sitten tulikin pitkä hiljaisuus. Yksitoista vuotta kesti saada ulostettua neljäs täysilaidallinen, mutta onneksi odotus on nyt ohi.

Monotony Fieldsista julkaistiin kolme näytekappaletta, joista tarkastin ennakkoon vain nimikkokappaleen. Se ol lyhyesti sanottuna kymmeneen minuuttiin pakattua täydellisyyttä. Useammankin laulutyylin taitaja ja useassa raskaan musiikin sopassa keitetty Pasi Koskinen on korvattu Throes of Dawnin Henri Koivulalla, joka tuntuukin oleva täydellinen seuraaja Koskiselle. Ehkä jopa Shape of Despairiin sopivampi kuin edeltäjänsä.

Levyn aloittaa kolme kymmenminuuttista järkälettä Reaching The Innermost, Monotony Fields ja Descending Inner Night. Painostava ja ahdistava tunnelma kylmää sielua kappaleiden edetessä laahaavan hitaasti kuin kaukaisen ja tuntemattoman kulman takana odottava kuolema. Pelkistetyn yksinkertaiset sävellykset purevat syvälle luihin ja ytimiin, kun taustalla viiltävä koskettimisto yhdistyy matalaan kitarasoundiin. Levyn lyhyin kappale The Distant Dream, joka on muihin kappaleisiin verrattuna noin tuplasti nopeampitempoisempi, on, hassua kyllä, kuin hidastettua Throes of Dawnia. Mielleyhtymä tosin saattaa johtua Koivulan puhtaasta laulusta ja yhtyeiden jonkun verran samankaltaisista tyyleistä.

Levyn puolivälissä vauhti hidastuu uudestaan ja pitäytyy loppuun asti viipyilevän verkkaisessa tahdissaan. Withdrawn ja varsinkin In Longing edustavat levyn alkupuoliskon kanssa samaa hämyisää sarjaa, mutta jonkun verran uudenlaisia sävyjä tarjoilee The Blank Journey. Kauniin intron jälkeen maisema hiljenee yksinäiseksi pianosoitoksi, joka muuttuu yhtäkkiä raskaaksi death/doomiksi. Hetkittäin soiva muista taustasoittimista riisuttu pörisevä kitara tuo mieleen Triptykonin. Upean päätöksen levylle antaa kauniiden pianomelodioiden sävyttämä Written in My Scars.

Monotony Fieldsin tunnelma on tiivis ja vangitseva kuin Vangeliksen maalauksellisissa soundtrackeissa yhdistettynä Angelo Badalamentin hypnoottisiin ja selkäpiitä karmiviin sfääreihin. Tämä yhdistettynä vielä hitaasti laahaviin rumputahdituksiin, alaviritteisiin kitaravalleihin ja Koivulan raastaviin murinavokalisaatioihin on täydellisyyttä hipova kokemus, joka pysäyttää ja jähmettää 75 minuutiksi paikalleen. Täydennyksen antaa päälaulajan sekä pitkäaikaisen naislaulaja Natalie Koskisen puhtaat ja herkkyyttä huokuvat laulut. Tässä on yksinkertaisesti yksi vuoden ehdottomasti parhaita levyjä, joka nousee pakostakin sinne Angels of Distressin kannoille.

5/5