sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Casket Soil - In The Gardens of Vermin (2015)

Muhoslainen metalliyhtye Casket Soil julkaisi ensimmäisen EP-levynsä Reptilian Verses viime vuoden puolella. Sain sen tosin kuunneltavakseni vasta viime kesänä, joten jatkoa suuren vaikutuksen tehneelle ensijulkaisulle ei tarvinnut kovin kauaa odotella. Yhtye julkaisi marraskuun lopulla ensimmäiden täyspitkän albuminsa, joka kantaa nimeä In The Gardens Of Vermin.

Reptilian Verses oli maittava metallisekoitus, jonka pohjana oli tukevaa death metal-soundia ja pieninä lisävivahteina ja -vaikuttimina modernia black metalia sekä progressiivista ja teknistä otetta. Odotukset olivat luonnollisesti kovat debyyttilevyä kohtaan. The Blood and The Sun alkaa akustisella kitaratunnelmoinnilla, jota voisi kuvailla ainakin sanoilla Opeth tai Borknagar. Teknisen taidokas alavireinen riffittely muistuttaa useampaakin proge(death)metal-yhtyettä, mutta komea kurkkulaulanta muistuttaa melkolailla Tomi Joutsenen muhkeaa ulosantia. Jos otsikkoa ja vokaalisoundia ei lasketa, niin Amorphikseen ei Casket Soilin musiikkia juuri voi verrata. Se on kuitenkin selviö, että albumi nappaa mukaansa ensimmäisistä tahdituksistaan lähtien.

Axis Mundi ja Snakes & Slaves esittelevät entistäkin tehokkaampaa ja värikkäämpää riffityöskentelyä kevyttä melodiapuolta unohtamatta. Mielikuviin tulee Borknagarin lisäksi Enslaved. Tekninen ja mustanpuhuva death metal-runttaus on ilmiselvää Behemothia, varsinkin kappaleessa Welcome Inhumanity. Samalla tavalla kuin alati lisääntyvät "vaikutteet" tulevat pikkuhiljaa esille, levy yllättää kappale toisensa jälkeen lisäämällä uusia sävyjä ja vivahteita jokaiseen osioonsa.

Noin kolmevarttisen kokonaisuuden yhdeksän kappaletta ovat keskimäärin viiden minuutin pituisia ytimekkäitä biisejä. Sen verran hajontaakin on, että pari kappaletta on venytetty vähän pidemmäksi ja myös siinä Casket Soil näyttää terävät hampaansa. Seitsemän minuutin Bestial Hours tarjoilee hitaampaa deathrunttausta, nopeampaa tahdittelua ja tyylikkään aavemaista syntikkasoitantaa. Syntikoita ei levyn mittaan liikoja kuulla ja puhdasta vokalistointia ei ollenkaan, toisin kuin (melkein) kaikilla mainituilla verrokkibändeillä.

Levyn parhaimmistoon nouseva Gone With The Blastwaven mustahko kitaransahausintro on kuin kunnianosoitus pohjoiselle naapurimaallemme ja teknisempi soitanta on jälleen kerran kuin Enslavedin viimeisimmiltä levyiltä inspiroitunutta. Kappaleiden välinen vaihtelu ja jännite onkin erittäin upeaa, kun edellämainitun jälkeen pusketaan vajaan neljän minuutin death/black-tykki Behemothin tyyliin. Toinen seiskaminuuttinen Vermination on myös mahtavan kitarariffittelynsä kanssa levyn upeimpia otoksia. Päätöskappaleeseen on saatu vielä viimeinen yllättävä tekijä. Akustisen soitannan introittama Sarastus alkaa hieman folk-henkisesti ja kehittyy keskimäärin hitaammin polkevaan melodiasoitantaan. Tunnelmallinen kappale on vokalisoitu englannin sijaan suomeksi. Lopun liidikitaramelodiat ovat kerta kaikkiaan kaunista kuultavaa.

In The Gardens of Vermin onnistuu lunastamaan huikean edeltäjäeepeensä asettamat odotukset, vaikka toki pieni pelko vähän vähemmän iskevästä albumista oli olemassa. Pelko osoittautui kuitenkin täysin turhaksi ja viimeistään tämän levyn myötä Casket Soil nostaa itsensä varteenotettavien "vähän kokeilevampien" yhtyeiden kärkikastiin. Vaikka yhtye ei oikeastaan keksi uudestaan progressiivista tai teknistä deathia, se ottaa sen verran upean sekoituksen vaikutteita musiikkiinsa ja tekee sen vielä erittäin hyvin, että noiden vaikutteiden sekamelska kuulostaa Casket Soililta itseltään. Kyllä tässä on yksi vuoden terävimpiä debyyttilevyjä.

4,5/5

lauantai 28. marraskuuta 2015

Enya - Dark Sky Island (2015)

Enya oli nimenä tuttu artisti jo aiemminkin, mutta tutustuin parhaiten koskaan menestyneeseen irlantilaisnaisartistiin Taru Sormusten Herrasta-filmatisaation ensimmäisen osan soundtrackin myötä. Enya esitti pari kappaletta kyseisen elokuvan ääniraidalla ja varsinkin se  lopputekstien päällä soinut May It Be herätti lopullisen kiinnostuksen muusikkoon. Sittemmin on tullut tutustuttua vanhempaan tuotantoon, joista peräkkäin julkaistut Watermark (1988), Shepherd Moons (1991) sekä The Memory of Trees (1995) ovat todella upeita kokonaisuuksia, edelleenkin. 2000-luvun tuotanto on jäänyt heikommalle kuuntelulle A Day Without Rainia lukuunottamatta, joten tätä kahdeksatta levyäkään ei tullut sen enempiä odoteltua, vaikka kovimmille faneille edellisen albumin jälkeiset seitsemän vuotta ovat saattaneet tuntua erittäin pitkiltä.

Levyn avauskappale The Humming palauttaa mieleen neljännesvuosisadan takaiset tunnelmat. Yksinkertaiselle kappalerakenteelle perustuva neljän soinnun kappale seilaa pitkälti Enyan maagisen ja valloittavan äänenkäytön varassa ja se toimii aivan yhtä hyvin kuin vanhoilla klassikoilla. Kappalemateriaali sen sijaan tasoittuu aivan liikaa ensimmäisen kappaleen jälkeen, eikä kohokohtia nouse esiin kuin ensimmäisenä julkaistun singlelohkaisun Echoes in Rainin aikana, joka on myös hyvin yksinkertainen, mutta erittäin tarttuva kelttiläisnewage-ralli.

Mahtavien iskusävelmien lisäksi kevyemmästäkin äänimaisemoinnista löytyy pari valloittavaa fiilistelyä. Rauhallisempi kappale So I Could Find My Way on erittäin kaunis tunnlmointi, kuten myös levyn päättävä Diamonds in the Water. Watermarkin aikaista Enyaa muistuttaa myös mahtipontinen, mutta rauhallinen The Loxian Gates. Lopuistakin kappaleista voisi irtonaisina keksiä vaikka mitä hyvää, mutta valitettavasti samankaltaisuuksia sisältävät teokset hukkuvat helposti massaan.

Kokonaisuutena Dark Sky Island ei vakuuta niin paljon, kuin Enyan tuotoksilla on usein ollut taipumuksena. Tavallaan materiaalista haluaisi pitää ja paljon, mutta silti suurin osa kappaleista ovat sitä samaa puhki kulutettua Enyaa. Samat kappaleet on esitetty monta kertaa aikaisemmin, mutta paljon nätimmässä kuosissa. Intensiivisellä kuuntelulla levy viihdyttänee kerran tai pari, mutta onneksi sentään muutama parempi irtokappale jää tästä käteen ehkä pidempikestoisiksi hiteiksi. Ja sopiihan tämä levy oikein hyvin taustamusiikiksi.

2,5/5

perjantai 27. marraskuuta 2015

Vorna - Ei Valo Minua Seuraa (2015)

Tampere-Kangasala-akselilta ponnistava black metal-yhtye Vorna on perustettu vuonna 2008. Kolmen demojulkaisun jälkeen yhtyeeltä ilmestyi debyytti Ajastaika ja nyt kahden vuoden jälkeen tulossa on toinen kokopitkä Ei Valo Minua Seuraa, jonka julkaisee jyväskyläläinen Inverse Records joulukuun neljäntenä päivänä.

Levyn ensimmäinen kappale Harmaudesta, jonka alku on kuin varastettu Moonsorrowin jonkun kappaleen väliosasta. Pohjoista haikeutta ja melankoliaa kunnioittavat melodiat tuovat vielä Moonsorrowia enemmän mieleen Wintersunin ja Vesa Salovaaran murinavokalisaation keralla myös vanhan kunnon Catamenian. Hillityt kansanmusiikkielementit saavat enemmän jalansijaa kappaleessa Jälkemme, joka vahvistaa yhtäläisyyksiä edellämainittuihin yhtyeisiin ja niiden lisäksi myös Falkenbachin ja Windirin suuntaan. Black metal-soundeilla soitettu kansanhenkinen melodiakuviointi toimii todella hyvin ja sen lisukkeeksi taustalle on ämpätty kaunista pianosoitantaa ja syntikkamattoa. Soundipolitiikka ja tuotanto toimiikin saumattomasti. Itsetön tuo mukaan mahtipontisempaa otetta ja Salovaaran miehekkään herkkää puhdasta laulua.


Sieluni Varjossa alkaa upealla akustisella kitaroinnilla, joka on kuin kunnianosoitus 90-luvun melobläkkiyhtyeille, samoin kuin biisin kauniit melodiatkin. Levyn erikoisin kappale on ehdottomasti vajaan neljän minuutin tunnelmaeepos Vaipunut. Salovaaran puhtaat laulut kuulostavat hetkittäin hämäävästi A.W. Yrjänältä ja kierolla tavalla tämä voisi kuulostaa melkein kuin CMX coveroisi vaikkapa Turisasta. Kevyellä pariminuuttisella introlla alkava Yksin on levyn hienoimpia ja kauneimpia teoksia. Alkupuolen hitaammat kitarariffit potkivat ja paikoitellen hallitseva taustaorkestraatio on komeaa kuunneltavaa. Päätöskappale Hiljaiset Rauniot tuo jälleen mieleen Moonsorrowin mahtavat eepokset sekoitettuna Wintersunin vastaaviin.

Vorna on jollain nokkelalla tavalla onnistunut nappaamaan vaikutteita Catamenialta, Wintersunilta, Windirilta ynnä muilta kuulostaen silti siltä kuin olisi itse tyylilajin edelläkävijä. En voi väittää, että yhtye olisi maailman omaperäisin, mutta esitys ja levyn tunnelma on niin voimakas, että tällainen olisi pitänyt tehdä jo parikymmentä vuotta sitten esikuvaksi noille mainituille. Levyn kappalemateriaali on sopivasti vaihtelevaa ja onnistuu myös yllättämään, eikä biisejä ole todellakaan runtattu samaan monta kertaa kierrätettyyn ysäribläkkimuottiin, vaan muotti on valettu uudestaan näitä kappaleita varten. Jos folkahtava black metal maittaa ja pimeät syys- tai talvi-illat kaipaavat tunnelmallista musiikkia, noin kolmen vartin kestoinen Ei Valo Minua Seuraa on täydellinen ratkaisu siihen.

4/5

torstai 26. marraskuuta 2015

Swallow the Sun - Songs From The North (2015)

3CD 23,99€ / EMP.fi
Se kun yhtye saa aikaiseksi sen verran materiaalia, että se on pakko saada julkaistuksi tuplalevynä, on suhteellisen harvinaista, muttei ollenkaan tavatonta. Tänäkin vuonna arviotavanani on ollut viitisen tuplaa. Arvostelematta varmasti moninkertainen määrä. Kokoelmalevyjä lukuunottamatta kolmen levyn mittaisia studiojulkaisuja en muista kuitenkaan koskaan kuulleeni. Tällaisen vaatimattomasti kunnianhimoisen tehtävän on ottanut kontolleen Jyväskylän death/doom metal-jyrä Swallow the Sun. Yhtye on pitänyt rimaa korkealla jo esikoislevystään lähtien, mutta varsinkin Hope ja New Moon olivat allekirjoittaneelle täysosumia. Korkealla olivat odotukset tätäkin julkaisua kohtaan, eikä tieto näin massiivisesta kokonaisuudesta aiheuttanut epäilyksen häivää.

I - Gloom

Ensimmäinen levy edustaa perinteistä Swallow The Sunia. Deathin ja doomin risteymää soittavat yhtyeet ovat monestikin jääneet junnaamaan My Dying Briden 90-luvulla luomalle uralle, eivätkä useat ole siitä juuri kehittyneet, vaikka taso muutoin olisikin ihan hyvä. Swallow The Sunilla asiat ovat olleet hieman toisin ja luonnollista evoluutiota on tapahtunut paljon sitten esikoislevyn, vaikka MDB:n kaiku on edelleen olemassa. Samanlaista kehitystä kohti suurta tuntematonta tapahtuu tälläkin levyllä. Musiikillisesti yhtye on ottanut askelia esimerkiksi Katatonian suuntaan.

 Levyn ensimmäinen kappale With You Came the Whole of the World of Tears on juuri sellainen tunnelmanluoja kuin saattoi odottaa. Paljon kevyttä soitantaa ja vastapainoksi perinteisempää raskasta Swallowia. Varsinkin tunnelmallisempi ja kevyempi puoli on yhtyeellä kehittynyt todella paljon. Vokalisti Mikko Kotamäen puhdas laulukin on kehittynyt satunnaisista lauluosuuksista hallitsevammaksi tulkinnaksi. Toisena kappaleena esitellään reilusti raskaampi 10 Silver Bullets, joka on erittäin potentiaalinen levyn paras otos. Uutta kuvakulmaa antaa myös Rooms & Shadows, jossa raskaan kitaravallin taustalla soi postrockmaisen ilmava leadikitara. Ensimmäinen ennakkonäyte Heartstrings Shattering ei petä levykokonaisuudellakaan ja onnistuu nostattamaan kylmät väreet aivan yhtä tehokkaasti kuin silloin kun sen ensimmäisen kerran kuulin.

Swallow the Sunin tempo on useimmiten hitaanpuoleista, joten These Woods Breathe Evilin kaltaiset vauhditukset ovat aina yhtä tervetulleita kirvesiskuja takavasemmalta. Samanlaisen yllätyksen ja kontrastin rauhallisemmalle kappalemateriaalille antaa levyn vauhdikkain tykitys Silhouettes. Katatoniamaista tyylittelyä tarjoaa myös upean tunnelmallinen Memory of Light, jonka Type O Negativelta kuulostavat kitaravinkunat ovat aivan pirun hienoa kuultavaa. Ensimmäisen levyn lopulla kuullaan enemmän vanhojen albumien kuuloista tavaraa. Lost & Catatonic on hieno sekoitus ääriraskasta doommättöä kauniilla kertosäkeillä koristeltuna ja levyn päätös From The Happiness To Dust maalaa melodioillaan tunnelman haikeaksi, kuin valmiiksi seuraavaa kokonaisuutta varten.

II - Beauty

Songs From The North osa 2 oli ennakkoon se kaikkein odotetuin osa Swallow The Sunin triplalta, levy jossa säröt ja murinat on jätetty kokonaan sivuun.  Kaunis, mutta synkkä ja painostava pianointro Womb of Winter antaa lähtölaskennan kenties kauneimmalle Swallow the Sun-kokonaisuudelle. Ykköslevyn jälkeen voisi kuvitella, että toinen ei pääse yllättämään puun takaa. Niin kuitenkin käy, kun Heart of a Cold White Land alkaa soimaan ja näyttää Swallow the Sunin täysin uudessa valossa. Raskaasta soundista riisuttu kokonaisuus on kuin Katatonian taannoinen akustinen livealbumi, joka nosti esiin uusia puolia yhtyeen vanhoista tutuista kappaleista. Vieläkin syvemmälle tummiin vesiin vie äärimmäisen kaunis Away. Tunnelma on toki samaa synkkää Swallowia, mutta esitys on kaikin puolin omaperäinen eikä oikeastaan samaksi yhtyeeksi tunnistaisi. Jälki on kuin Katatoniaa, Anathemaa ja Porcupine Treeta hienovaraisesti sekoitettuna keskenään.

Pray For the Winds To Come jatkaa samankaltaisella akustisen kitaran heleällä soitannalla ja sydäntä riipaisevan kauniilla kertosäemelodioilla yhdistettynä edellämainittujen yhtyeiden progressiivisiin mausteisiin. Jos Mikko Kotamäen muuntautuminen herkäksi tulkitsijaksi ei riitä, niin Songs From The North esittelee kauniin ja suomeksi lauletun kertosäkeen vierailevan Kaisa Valan tulkitsemana ja se on todella kaunista kuultavaa se. Google Mapsin mukaan instrumentaalikappaleen 66°50'N, 28°40'E koordinaatit osoittavat Sallantie-Savukoskentien väliseen liikenneympyrään Sallan kunnassa, joten tästä voisi olettaa jotain liikenteeseen liittyvää ikävää tapahtuneen kyseisellä paikalla. Autumn Fire jatkaa synkistelyllä ja tuo mieleen Anatheman vanhan klassikkoalbumin Judgementin. Toisen levyn päätös Before the Summer Dies pistää panokset vielä korkeammalle kuulostaen kierolla tavalla... tai itse asiassa täsmälleen siltä kuin Swallow the Sun esittäisi rautalankaiskelmää. Tulos on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Ja kertosäe on kelmeä kuin mikä ja niitä progressiivisia viboja alkaa esiintymään aivan liikaa siihen nähden, että tämä jäisi kertaluontoiseksi kokeiluksi.

III - Despair

Jos yksi ylimääräinen haaste ei yhtyeelle riitä, niin silloin pitää ottaa toinenkin. Kauniista, kevyestä ja akustisesta tunnelmoinnista laskeudutaan doom metalin kaikkein synkimpään syöveriin, eli äärimmäisen hitaaseen ja raskaaseen funeral doomiin. Tyylillisesti liikutaan lähimpänä Swallow the Sunin omaa tuotantoa sekoitettuna Shape of Despairiin, mutta soundeissa on myös paljon samanlaista raskautta ja raakuutta kuin Triptykonilla ja vanhalla Turn Loose The Swansin aikaisella My Dying Bridella.

Toisen levyn päätöksen herkkyys loppuu kuin seinään, kun Gathering of the Black Moths iskeytyy kuulohermoihin suunnattomalla patoutuneella ja piinaavan hitaasti laahaavalla aggressiollaan. Raskas ja yönmusta tunnelma on läsnä seuraavassakin teoksessa 7 Hours Late. Viimeisen levyn parhaimman kappaleen kruunun saa kantaakseen pirullisen synkkä ja helvetillisen raskas lyijyankkuri Empires of Loneliness, joka todellakin on velkaa Triptykonille ja MDB:lle. Kappaleen riipivän voimakas tunnelma kuitannee tuon velan jättäen vieläkin enemmän omaan taskuun. Eikä se tunnelma juuri heikkene shapeofdespairmaisessa Abandoned By Lightissa. Viiden noin kymmenen minuutin kappaleen ja koko Songs from the North-kokonaisuuden päätöksenä soi levyn tunnelmia hienosti yhteen nivova The Clouds Prepare for a Battle. Levy(i)llä on vaikutteita ja nyansseja monesta suunnasta, mutta tuo finaalivedos vaikuttaa kaikkein eniten vanhalta Swallow the Sunilta.

...

Noin kahden ja puolen tunnin kokonaisuus tarjoaa mukavasti haastetta päättyvälle syksylle ja alkavalle talvelle. Kuunneltavaa riittää mielin määrin ja siitä johtuen kokonaisuuden sisäistäminen vie hieman enemmän aikaa kuin perinteinen kolmen tai jopa viiden vartin albumi. Muussa tapauksessa haastavuudesta ei voi puhua, sillä Swallow The Sun on näin äärimmilläänkin melko tuttua ja turvallista: esitystapa ja konsepti vain vaihtuvat levyjen välillä tuoden yhtyeen syvimmän olemuksen esiin kolmella eri tavalla. Ensimmäinen levy vie yhtyeen perinteistä tyyliä askeleen verran pidemmälle, toinen levy yllättää yhtyeen muuntautumiskyvystä aivan toisenlaiseen suuntaan ja kolmas osoittaa bändin olevan kuin kala kylmässä vedessä oman genrensä äärirajoilla.

Songs From The North on yksi kunnianhimoisimpia kokonaisuuksia, joita olen koskaan kuullut. Pelkkä kunnianhimo ei tosin aina riitä, mutta kun yhtyeen syvä inspiraatio, tyyli ja taito kohtaavat, kuten Swallow the Sunin tapauksessa, voidaan puhua (lähestulkoon) täydellisestä kokonaisuudesta. Edellisen levyn jälkeinen kolmen vuoden odotus poiki kolme uutta levyä ja kolme eri esitystapaa, joissa kaikissa Swallow the Sun onnistui ylittämään itsensä. Sen kunniaksi kolme kiitosta ja kumarrusta kolmelle sekä yhtyeen että vuoden parhaimmistoon yltäneelle levylle ja täydet viisi pistettä koko albumikokonaisuudelle.

5/5

 

tiistai 24. marraskuuta 2015

Exenemy - Overture EP (2015)

Hetki sitten arvostelemani Surturin ep-julkaisu oli ensimmäinen koskaan kuulemani bangladeshilainen musiikillinen tuotos. Varmaankin tuosta arvostelusta innostuneena Surturin tavoin Bangladeshin pääkaupungissa, noin seitsemän miljoonan asukkaan Dhakassa, vaikuttava vuonna 2012 perustettu power metal-yhtye Exenemy tarjosi kuunneltavakseni ja arvosteltavakseni debyytti-ep:nsä nimeltä Overture.

Reilun vartin mittaisen levyn avausraita Rusty Wings käynnistyy varsin voimakkaalla rytinällä. Taustalla lymyää kevyttä sinfoniaelementtiä ja korviin pistää taidokas rumputyöskentely. Toisena soiva ärhäkkä tykitys Twisted Saints lisää soitantaan reilummin mahtipontista sinfoniaorkesterointia ja teknistä soitantaa jättäen avauskappaleen varjoonsa. Yhtyeen FB-sivuilla mainitaan vaikutteina vanhoja heavy metal-yhtyeitä, joihin on melko vaikea löytää tarkkoja yhtymäkohtia. Yllättävää kyllä, ensimmäisen kappaleen kertosäemelodiat viittaavat ainakin jonkun verran myöskin mainittuun Dir En Greyhin sekä Bullet For My Valentineen. Exenemyn power metal-runttaamisesta tulee enemmän mieleen saksalainen Orden Ogan ja varsinkin tuosta Twisted Saintsista. Tyylikkäällä kitaratilutuksella käynnistetään levyn päättävä Victory Serenade, joka jatkaa edellisen kappaleen sinfoniametallin voittokulkua.

Overture on varsinkin esikoisjulkaisuksi melkoisen valmista kauraa korjattavaksi. Soundi potkii ja tasokasta soittotaitoa ei juuri peitellä. Levyn ongelmat tuntuvat olevan lähinnä niitä aloittelevan bändin ongelmia, eli kappalemateriaali ei ole vielä niin loppuun asti hiottua eikä täydellisen omaperäistäkään. Kolme kappaletta kuitenkin potkivat kyllin hyvin ja osoittavat yhtyeellä olevan potentiaalia, jolla hyvinkin voi kiilata power metal-markkinoiden johonkin rakoon. Lisäksi tämä yhtye ja levy tuplaavat bangladeshilaisen metalliskenen mielenkiintoa ja ehkäpä kuuluvuuttakin jossain vaiheessa, kun aloittelevien yhtyeiden taso näyttäisi olevan siellä näin korkealla.

3,5/5

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Home Style Surgery - Two Essays of Disturbing Human Behaviour DEMO (2014)

Pellossa (paikkakunta Lapissa, ei hyötykasvien viljelyä varten muokattu laajahko maa-alue) vuonna 2008 perustettu Home Style Surgery on demotellut jo kuuden kokonaisuuden verran tavaraa. Viimeisin demo on viime vuonna julkaistu kahden biisin mittainen Two Essays of Disturbing Human Behaviour. Saatteessaan yhtye lupailee demoltaan thrashia progressiivisilla lisäviboilla ynnä muilla omintakeisilla lisukkeilla.

Proge ja thrash yhteen naitettuna tuovat ensimmäisenä mieleen Gojiran tai Stam1nan, mutta kovinkaan suuria yhtymäkohtia ei näihin yhtyeisiin ole kuultavissa. Ensimmäinen kappale Explore the Dimensions aloittelee progen suuntaan sojottavalla kitaratilutuksella ja koko biisin riffittelyssä on jonkinlaista edistyksellistä tuntumaa. Progeksi tätä ei kuitenkaan suoranaisesti voi kutsua, vaikka tahti toisinaan hyppii kuin takaa-ajettu metsäjänis. Tyyliä jos kuvailisi tarkemmin, niin se kuulostaa hieman siltä kuin Metallican Master of Puppetsin kaltainen riffittely yhdistyisi vanhan Venomin soundeihin ja vokaaliseen ulosantiin. Toinen kappale Sachiko Ever After esittelee jonkun verran raskaampaa ja ärhäkämpää soundia tuoden vielä enemmän mieleen edellämainitun kasari-Venomin ja lisäksi saman aikakauden Slayerin. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee luvatut omintakeiset lisukkeet, joita on lievä progeileva rytmittely, satunnaiset melodiapätkät ja niiden hyödyntäminen traditionaalisen old school thrashin muodossa.

Soundissa ja kappalemateriaalissa löytyy vielä hiottavaa, mutta Home Style Surgery on joka tapauksessa löytänyt oman tapansa sanoa thrashaavan sanomansa. Näiden kahden kappaleen perusteella voisi kuvitella yhtyeen tekevän vielä ainakin jossain vaiheessa rajoja rikkovia täyspitkiä ja virallisia julkaisuja. Vaikka tämä minilevy ei ehkä aivan täysosuma vielä ollut, niin yhtyeen nimi tulee kuitenkin jäämään mieleen. Ihan vaan vastaisuuden varalle ja tulevaisuudessa julkaistavia levykokonaisuuksia ajatellen. Lyhyesti sanottuna Two Essays... tarjoaa kymmenen minuuttia omalaatuista ja -peräistä thrashia.

3,5/5

lauantai 21. marraskuuta 2015

Abyssal - Antikatastaseis (2015)

Atmosfääristä black metalia tuntuu olevan maailman sivu pullollaan, mutta minkähänlaista olisi samalla etuliitteellä varustettu death metal? Epäsuoran vastauksen kysymykseen antaa vuonna 2011 perustettu iso-britannialainen Abyssal, joka lisää maisemalliseen black metal-keitokseensa lusikallisen tai pari dödöä. Yhtye on pääsääntöisesti nimimerkkiä G.D.C käyttävän multi-instrumentalistin sooloprojekti. Kolmannella levyllä Antikatastaseis on mukana vierailevina tähtinä Glomor, joka vokalisoi yhtä kappaletta ja mikä erikoisinta, jyväskyläläisestä death metal-orkesterista Sotajumalasta tuttu T. Häkkinen paukuttaa levyn rummut.

Levyllä on mittaa hiukan vajaan tunnin verran ja se on jaettu seitsemään kappaleeseen. Lyhyimmät niistä ovat reilun kuuden minuutin mittaisia ja pisimmät paritoistaminuuttisia eepoksia. Ensimmäisenä soiva I am the Alpha and The Omega antaa erinomaisen esimerkin, miten hyvin kuolonmetallisoundit sopivat atmospheric-maalailuun. Äärimmäisen raskas pörinäsoundi toimiikin oikein hyvänä vastavärinä hienovaraisille ja suorastaan pehmeästi soiville ambient-väliosuuksille. Ensimmäisen kappaleen lopettava vaimea melodiakuvio päättyy tribaalirummutuksilla alkavaan teoskeen The Cornucopian. Reilun puolentoista minuutin infernaalinen patarumpujen tahdittama äänimaisema muuttuu entistäkin painostavammaksi, kun syvyydellinen kuolonmetalli alkaa soimaan matalavireisenä.

Äärinopealla mättämiselle antaa vastapainonsa doomiin kallellaan oleva Veil of Transcendence, jossa hidas tempo tuo uutta näkökulmaa painostavaan ja ahdistavaan tunnelmaan. Biisin puolessa välissä sijaitsevan kauniilla melodialla höystetyn ambientmaisen välisosan jälkeen samaa melodiateemaa jatketaan vauhdikkaalla death metal-paahtamisella. Kappaleen voimakasta ja samaa melodiakiertoa hyväksikäyttävää loppua voi kutsua lähes eeppiseksi. Eräs levyn kohokohdista on Telomeric Erosion, josta löytyy muun muassa kieroja yhtymäkohtia Moonsorrowin viimeisimpien tuotosten kanssa. Kolmen minuutin äänimaisemalla introitettu A Casual Landscape on hyvällä tavalla kaoottinen kappale, ihan kuin 90-luvun alun Bal-Sagoth soittaisi Agallochia ja Triptykonia sekaisin. Levyn hienoimpiin teoksiin lukeutuu myös Chrysalis, jonka etäisenä kumisevat tribaalirummut yhdistettynä black metal-sointiseen kitaransahaukseen tuo mieleen romanialaisen Dordeduhin. Levyn päättää muutamaa sekuntia vajaat 12 minuuttia kellottava Delere Auctorem Rerum Ut Universum Infinitum Noscas, joka sekin sijoittuu levyn kappalemateriaalin paremmalle puoliskolle, mikä ei tietenkään tasaisen varmassa kokonaisuudessa kovinkaan suurena laadunvaihteluna näy eikä kuulu.

Jos kaoottista, kolkkoa ja suorastaan ahdistavaa musiikkia mielit kuunnella, Abyssal voi olla täydellinen vastaus rukouksiisi. Antikatastaseis ei päästä kuuntelijaansa ollenkaan liian helpolla, mutta kakofoninen death metal-ambienssi ei kuitenkaan vaadi liikoja. Kun albumin sisäistää muutamalla kuuntelulla, siitä alkaa löytämään paljon mielenkiintoisia ja jopa kauniita yksityiskohtia. Toki death metalin matalavireinen soitanta tekee pesäeroa perinteisiin atmosbläkkiyhtyeiden jolteensakin kuulaaseen ja kirkkaaseen äänimaisemaan, mutta tämä hieman poikkeuksellinen lähestymistapa tuo vain lisää mielenkiintoa yhtyettä kohtaan. Joka tapauksessa tässä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen levy kaikille, keitä kiinnostaa etuliite 'atmospheric' yhdistettynä johonkin äärimmäisen raskaaseen metallilajikkeeseen.

4/5

torstai 19. marraskuuta 2015

Surtur - Descendant of Time EP (2015)

surturbangladesh.bandcamp.com   
Lähes kokonaan Intian ympäröimä pikkuvaltio Bangladesh ei ole musiikillisesti mitenkään erityisen tunnettu täälläpäin. Ei myöskään metallipiireissä. Encyclopaedia Metallumista löytyy listattuna vain 49 nimikettä, joista nelisenkymmentä on edelleen aktiivisia. Luultavasti olisi jäänyt maan tarjonta kokonaan pimentoon, jos en olisi saanut sikäläisen thrash metal-aktin Surturin debyytti-EP:tä käsiini digitaalisen promon muodossa.

Olisi ollut todella mielenkiintoista todistaa bangladeshilaista kulttuuria metallimusiikiksi verhottuna, mutta sitä ei pohjolan mytologiasta nimensä lainannut yhtye tarjoa. Sen sijaan musiikki nojaa vahvasti länsimaiseen perusthrashiin. Aggressiiviseen sellaiseen vieläpä. Levyn aloittava kitarainstrumentaali Prologue To Chaos on ehkä hieman eksoottisen kuuloinen, muttei mitenkään huomiota herättävästi. Todellinen tykitys alkaa biisistä Descendant of Time, jonka riffittelyssä on jotain samaa kuin vanhalla Slayerilla. Vokalisti Riasat Azmin rääkynävokalisointi on todella upeaa kuultavaa muistuttaen jotenkin etäisesti jotain ruotsalaista death metal-murisijaa. Kovin suurta vaihtelua eivät seuraavat kappaleet Maggot Filled Brain ja Demolisher soppaan tuo, mutta melkoisen vauhdikkaita ja toimivia runttauksia molemmat ovat.

Siihen nähden, etten koskaan ollut kuullut mitään bangladeshilaista, Surtur osasi jollain tavalla jopa yllättää. Descendant of Time ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai poikkeuksellisen hyvä thrash metal-julkaisu, mutta hyvä kuitenkin. Jos esikoisjulkaisulla on niin tuotanto kuin soittokin näin hyvin mallillaan, voi ensimmäiseltä ja toivottavasti hyvin pian julkaistavalta täyspitkältäkin odottaa melkein mitä tahansa. Tätä minilevyä voi suositella kaikille hyvän thrashin ystäville.

3,5/5

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Dark The Suns - Life Eternal (2015)

Mikko Ojalan sooloprojektina vuonna 2005 alkanut jyväskyläläinen melodinen gothic/death/doom metal-yhtye Dark The Suns kasvoi täysihenkiseksi bändiksi melko pian perustamisensa jälkeen. Live-esiintymisiinkin hyvin soveltuva kokonainen yhtye levytti esikoisensa In Darkness Comes Beauty marraskuussa 2007. Sitä seurasi vielä kaksi kokopitkää albumia All Ends In Silence (2009) sekä Sleepwalking in a Nightmare (2010), kunnes vuoden 2013 alussa yhtye ilmoitti pistävänsä pillit pussiin. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen yhtye on palaamassa takaisin kehään. Mikäpäs olisi sen parempi esinäytös tulevalle, kuin vanhoja biisejä yksiin (digi)kansiin nitova kokoelma Life Eternal.

Kokoelman biisikattaus on hivenen epäreilu pääpainon ollessa toisella albumilla All Ends In Silencella, jolta kuullaan peräti viisi kappaletta. Esikoislevyyn verrattuna hieman tukevampaan soundiin pohjautuvat kappaleet ovat toki loistavia, mutta itselleni vähemmälle kuuntelulle jäänyt Sleepwalking in a Nightmare saa kuuluvuutta vain kahden kappaleen verran.

Debyyttilevyn teoksia on tarjolla kolme, joista vauhdikas melodiatykitys The Sleeping Beauty avaa pelin. Albumi vetosi jo ilmestyessään sillä, miten taidokkaasti Dark the Suns tiivisti suomalaisen raskaamman melodiametallin syvimmän olemuksen koreasti soivaan pianoleadiin ja vahvaan kitaravalliin. Kyseiseltä levyltä kuullaan myös samalla kaavalla rakennetut kosketinvetoiset Reflections sekä Alone.

Yksinkertaisempiin kitararatkaisuihin nojautunut debyytti häviää aavistuksen verran seuraajalleen, joka tarjosi paljolti samantyylistä musisointia. Kosketinmaalailu ei vain ole aivan yhtä hallitsevaa ja kitarakuvioissa on reilusti enemmän tyyliä ja tehoa. Toimivimpia kappaleita ovat Sleepless Angels, nopeampi The Dead End sekä miellyttävän kitaroinnin siivittämä Unbroken Silence. Lisävivahteensa levyn materiaalille antoi bassossa vaikuttava Inka Tuomaala, jonka heleää sekä kaunista laulua kuullaan muutamassa kappaleessa. Ei ole aivan kaukaa haettua sanoa Tuomaalan äänen muistuttavan Twin Peaksin soundtrackia tähdittänyttä Julee Cruisea.

Dark The Sunsin viimeiseksi jäänyttä levyä kuullaan vain ja ainoastaan kahden kappaleen verran. Kolmannelle levylle perussoittimien lisäksi on saatu vieraileva naislaulaja/klarinetisti Elisa Tuomanen, viulua soittava Anne Hämäläinen sekä himpun verran yllämainitun basisti/synistin aikaansaamaa orkestraalista soundia. Walking With An Angel ja Don't Fear The Sleep erottuvat edukseen kahden edeltäneen levyn materiaalista. Ainakin soundinsa ja taustainstrumenttiensa puolesta. Levyn päätöksenä toimii hidas ja kaunis tunnelmointi kakkoslevyltä: Rimed With Frost.

Maailman omaperäisimmäksi yhtyeeksi Dark the Sunsia ei ole koskaan voinut moittia, mutta kaikki mitä yhtye teki kolmella ensimmäisellä levyllään, on tehty moitteettoman hyvin. Tokihan sitä vaihtelua olisi voinut vaatia enemmänkin. Viihdyttävyysaste on kuitenkin hyvin korkealla, eikä tätä kolmen vartin levyä kuunnellessa ehdi tylsä tulemaan. Kun kuulin yhtyeen lopettamisesta, ei se suuria tunteita ehtinyt silloin herättämään, kun suurimmasta Dark the Suns-innostuksesta oli jo ehtinyt kulumaan jonkun aikaa. Nyt kun tämän kokoelman muutamaan kertaan ehti nautiskelemaan, on erittäin innostavaa ja kiinnostavaa, että Dark the Sunsilta tullaan kuulemaan uutta materiaaliakin.

4/5

tiistai 17. marraskuuta 2015

Disformed - Horror Reborn (2015)

Espoolainen death metal-yhtye Disformed debytoi viime vuonna demo-EP:llään Prelude To Death. Jatkoa sille tuo täyteen mittaan venytetty demojulkaisu Horror Reborn, joka tarjoilee kahdeksan kappaleen kattauksen vanhan ruotsideathin vanavedessä kulkevaa metelöintiä.

Levyn puoliminuuttinen instrumentaali-intro Into The Horror käynnistää levyn sellaisella tunnelmalla, joka karmii enemmän tusina zombieleffaa yhteensä. Jos selkäpiitä karmiva äänimaisemointi ei liikaa pelottanut, voi hyvin mielin ottaa turpiinsa seuraavilta, äärimmäisen tyylikkäiltä death metal-rykäisyiltä. Tasaisen varma dödötykitys alkaa kappaleessa Salt To The Ground, joka osoittaa ainakin sen, ettei ensimmäisen demon otteesta olla lipsuttu piiruakaan. Soundia on kyllä jonkun verran hiottu muhkeampaan suuntaan, mutta kitarapörinä on silti ehtaa ysikytlukua. Viiteen ja puoleen minuuttiin on ahdettu mukaan vaihtelua hitaampien runttausten muodossa ja jonkinlaista kevyttä melodiaakin voi olla kuultavissa.

Nopeatempoisen mättämisen ja hitaamman tahdittelun välinen tyylittely on erittäin toimiva kaava, joka toistuu lähes kaikissa kappaleissa. Alavireisiä kiemuroita tarjoileva Depraved Faith johdattelee levyn puolivälin lyhyimpiin, alla neljän minuutin kappaleisiin Bound in Chains ja Without Glory, joista en voi olla kuulematta kevyitä Slayer-viitteitä. Olen aikaisemminkin maininnut kyseiselle yhtyeelle osoitetut kaksi 90-luvulla julkaistua cover-albumia Slatanic Slaughter osat 1 ja 2 (1995, 1996), mutta tässä tapauksessa yhdennäköisyys on valtava. Levyn loppukolmikko jatkaaki mallikkaasti Slayerin ja ruotsideathin sekaisella soitannalla huipentuen keskimmäiseen, eli toisiksi viimeiseen kalmanhajuiseen eepokseen Final Winter. Myös finaalikappaleen Infestationin raadolliset riffit ovat purevia kuin syksyinen räntäsade paljasta ihoa vasten.

Noin puolen tunnin mittainen Horror Reborn on edeltäjänsä tavoin tukevaa ja varmaa perusdeathia, joka uuden keksimisen sijaan nojaa taitavasti toteutettuun vanhakantaisen kuolonmetallin mättämiseen. Jos kyseessä olisi virallinen julkaisu, voisi tämän nostaa tänä vuonna debytoineiden Mörbid Vomitin ja Worthlessin rinnalle kovien death metal-esikoisten sarjassa. Disformed onkin etsimässä lafkaa julkaisemaan tuotoksiaan, joten olisi ihan suotavaa, että joku tarttuisi pikimmiten tarjoukseen ja levittäisi Disformedin ilosanomaa laajemmallekin.

4/5

Disformed - Prelude To Death EP (2014)

Monesta vanhasta yhtyeestä (mm. Barathrum, Twilight Ophera, Gloomy Grim) tuttujen tyyppien muodostama Disformed lupailee saatekirjeessään länsinaapurin suuntaan kumartelevaa death metal-mättöä. Yhtyettä ei kiinnosta edistyksellisyys ja uuden dödöpyörän keksiminen, vaan haluaa sen sijaan keskittyä 90-lukulaisen ja pohjoismaalaisen brutaalin deathin paahtamiseen.

 Yhtyeen ensimmäinen julkaisu on viimevuotinen demo-EP Prelude To Death. Kolme kappaletta esittelevä paritoistaminuuttinen aukaistaan lyhyellä ja iskevällä kappaleella The Blood. Soundissa ja tyylissä on tosiaan vanhaa ruotsivivahdetta kuulostaen esimerkiksi vaikutteiksi mainituilta Entombedilta ja Unleashedilta. Samaa jankataan seuraavassakin kappaleessa The Purge, mutta jo pidempi kesto takaa enemmän vaihtelua. Tempo kulkee hienosti mätön ja laahaavamman junttauksen välillä. Viimeisenä kappaleena on jo viiden ja puolen minuutin pituiseksi venytetty eepos The Enemy, joka on ehdoton suosikkini tältä kokonaisuudelta. Kappaleen purevat riffittelyt ovat kuin Slayerin 80-luvun lopun tuotantoa parhaillaan.

Vaikka Disformed ei olekaan panostanut omaperäisyyteen niin missään asiassa, tyyli on se asia joka ratkaisee. Jos vanhakantainen death metal kiinnostaa, niin Disformed on erittäin hyvä nykykorvike vanhoille akteille. Materiaali on kokonaisuuden lyhyyteen verrattuna melko vaiherikasta ja jos niin voi sanoa, värikästä. Jos aikoo tehdä musiikkinsa niin maan perinteisesti kuin vain voi, kannattaa ottaa mallia Disformedilta ja tehdä se hyvin. Prelude To Death on törkeän hyvä ensimmäiseksi demoksi.

4/5

lauantai 14. marraskuuta 2015

Avant Garden - The Amazing Adventures of Space Cadet EP (2015)


Jaakko Inkisen, Teemu Kaipomäen sekä Ville Hardénin muodostama cosmic rock-trio Avant Garden on vihdoinkin julkaissut esikois-EP:nsä, joka kantaa mielenkiintoista otsikkoa The Amazing Adventures of Space Cadet. Viiden biisin lyhäriltä ollaan kuultu jo pari ennakkonäytettä, mutta sen verran omaperäisellä tatsilla soitettua stoneria mielii kuulla lisääkin.

Heti levyn alussa nintendosoundi särähtää korviin kappaleessa Space Cadet Theme, joka saa vahvikkeekseen Musemaista kitarointia ja taustakuoroa. Avaruuskadetin teema on hyvin avaruudellinen ja ainakin mahtipontinen. Mainittakoon tuon kadetin olevan alunperin kotoisin Kyussin klassikolta Welcome To Sky Valley, joka yhdessä Queens of the Stone Agen kanssa on Avant Gardenin suurimpia vaikuttimia. Intron jälkeiset biisit Apollo sekä 16:18 ovat ne ennakkoon kuullut kappaleet, joissa tarjoillaan stonerin lisukkeena aimo annos psykedeellisiä sävytteitä. Kitaristi-vokalisti Inkinen tulkitsee sorasointuista vaihtoehtorokkia esikuviensa veroisesti. Samoin tekee multi-instrumentalisti Kaipomäki, joka hoitaa liidivokaalit levyn potkivimmassa ja raskaimmassa biisissä Dromedary. Levyn päätösraita Voyager on myös mielenkiintoinen avaruustrippi, jossa laulua säestää vain särötetty kitarasoundi, perkussiot ja erään levyjä harrastuksekseen arvostelevan hyypiön ohjelmoimat ja sovittamat jousisoittimet.

Noin parinkymmenen minuutin avaruusmatka on suomalaisittain täysin originaalin kuuloista stonerpsykedeliaa. Sekä soundiensa että sävellystensä puolesta. Kappaleita on levyllä viisi ja ainakin neljää erilaista lähestymistapaa löytyy, joten värisävyjä on saatu aikaiseksi pitämään levyn tunnelma raikkaana ja jopa yllättävänä. Tämä herättää vain yhden suuren kysymyksen, joka on se, että milloin saamme kuultavaksemme kokonaisen Avant Garden-albumin.

4/5

Viikate - Pelastus (2015)

Suomalaisten tunteiden tulkki ja kotomaista melankoliaa metallisesta rautalangasta vääntävä Viikate täyttää ensi vuonna pyöreät kaksikymmentä vuotta ja julkaisee kahdennentoista albuminsa. Vaikka yhtye ei ole juuri koskaan syyllistynyt turhiin riskinottoihin tai tietoiseen itsensä ylittämiseen, on yhtye onnistunut levy toisensa jälkeen pitämään tasonsa melko korkealla, vaikka levytystahti onkin ollut tiheä vuoden 2000 debyytin jälkeen.

Epäonnenpäivän, eli perjantain 13.11. kunniaksi bändi lohkaisi tammikuussa ilmestyvältä, vielä nimeämättömältä albumilta, ensimmäisen näytteen. Osuvasti nimetty Pelastus on yksinkertainen, suoraviivainen ja... no, rautalangasta väännetty Viikate-hitti. Ei millään tavalla yllättävä kappale, tuskin levyn parhaimmistosta, mutta silti se iskee kuten Viikatteen kappaleet yleensäkin. Tulevaa odotellessa voi tämä kappale olla pelastus pahimpaan Viikatteen nälkään.

3,5/5

perjantai 13. marraskuuta 2015

Vile Insignia - Bestial Invocation (2015)

Kanadalainen black/death metal-yhtye Vile Insignia on ollut toiminnassa vuodesta 2010 alkaen. Pari vuotta sitten viisipäinen bändi debytoi nimikko-EP:llään ja nyt lokakuun alussa yhtyeeltä julkaistiin ensimmäinen täyspitkä albumi Bestial Invocation.

Genrerajoista voi aina kiistellä, mutta ainakin omasta mielestäni Intron jälkeen alkava metallisoitanta on jonkun verran enemmän kallellaan black metaliin kuin deathiin. Soundista ja vokalistin tyylistä tulee erittäin paljon mieleen 90-luvulla voimissaan ollut köyhän-miehen-Cradle of Filthiksikin tituleerattu black metal-orkka Hecate Enthroned. Suurin ero lienee siinä, ettei Vile Insignia käytä koskettimistoa laisinkaan. Toisaalta, on yhtyeen musiikista löydettävissä myös paljon samoja viboja kuin Behemothilla.

Vile Insignia luottaa musiikissaan suoraviivaiseen paahtamiseen, eikä levyllä paljoa hidastella tai haaveilla. Kitaravetoinen melodisuus on kuitenkin armottoman tykityksen mausteena. Ehkäpä ne Hecate Enthronedin tyyliset sinfoniset syntikkamatot olisivat tuoneet syvyyttä tämänkin yhtyeen ulosantiin. Intron jälkeen soiva Enslaved Possession on levyn tehokkaimpia sekä melodismpia kappaleita, jonka jälkeen levy ei paljoa muutu suuntaan eikä toiseen. Yksittäisinä paloina levyn jokaisesta kappaleesta löytyy varmasti jotain, mutta suurta vaihtelua niistä ei löydy. Muutaman keskitasoa paremman kappaleen voisi kuitenkin nostaa jalustalle. Desecration Through Blasphemy tukeutuu pirun hienoon riffittelyyn ja levyn päättävä 10-minuuttinen Morbid Tales of Bloodshed saa lisäväriä hitaammista ja kevyemmin soitetuista osioista.

Bestial Invocation kuuluu niihin black tai death metal-julkaisuihin, jotka ovat alusta loppuun täysin kelpoa ja toimivaa materiaalia, mutta missään vaiheessa se ei pääse yllättämään. Jouhevasta meiningistä ja rouheasta soundista huolimatta kokonaisuuden sisäistä vaihtelua jää kaipaamaan. Voisi jopa sanoa, että tunnin mittainen levy on himpun verran ylipitkä ja ainakin vartin olisi voinut jättää pois. Tasaisuudessa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei levy missään vaiheessa vajoa surkeuden alimpaan helvettiin vaan ihan ok taso pysyy yllä koko ajan. Debyyttilevyksi tätä voi kuitenkin suositella black ja death metalia kuunteleville ja se on melko varmaa, että yhtye tästä vielä hioutuu erottumaan omaksi edukseen genrensä harmaimman massan joukosta.

3/5

 

torstai 12. marraskuuta 2015

TimeKillers - Dead City Dreams (2015)

Keminmaalainen vuonna 2008 perustettu TimeKillers tappaa aikaa soittamalla punkkia. Itselläni oli viimeksi kova punkvaihde päällä, kun Green Day, Offspring sekä Bad Religion julkaisivat listoilla menestyneet mainstream punk-albuminsa vuonna 1994. Noin parikymmentä vuotta onkin mennyt suhteellisen vähällä, lähes olemattomalla, punkin kuuntelulla, joten TimeKillersin debyyttilevy Dead City Dreams toimii hyvänä punk-muistojen virkistäjänä.

Levyn avaa vauhdikas, hyvin suoraviivainen ja perinteinen neljän soinnun poppipunkkiralli Mirage, josta melkein samoilla tahdeilla ja soundinkäänteillä jatkaa Friday The 13th. Hieman uutta näkokulmaa tulee kappaleessa Don't Let Me Sleep, jonka alkupuoli rullaa hitaammin ja viimeinen kolmannes rykäistään hieman nopeammalla tempolla sooloineen, kertseineen ja kaikkineen. Ensimmäinen kunnon osuma tulee voimakkaasta ja voimakkaasti nimetystä biisistä Devil, jonka vajaaseen kolmeen minuuttiin on mahdutettu loistavaa riffittelyä ja sooloilua. Jälki on kuin sekoitus Bad Religionia ja Queens of the Stone Agea.

Yksittäisinä kappaleina kelvolliset I Will Rise, The City ja Good Times tuntuvat levyn puolen välin tietämillä jo melko puuduttavalta itsensä toistamiselta, vaikka myönnettävä on, että hyviä punkviboja on varsinkin The Cityssa. Happy Peoplen balladimainen intro tuo kaivattua vaihtelua kuulostaen jonkun 90-luvun brittirokkiyhtyeen hitiltä. Levyn lopulla tykitetään aikaisemmista kappaleista tutulla kaavalla kappaleissa I Love You (And I Want To Kill Myself) ja Give It Up. Meneviä ralleja kumpainenkin ja päätöskappaleen vauhdikas soolo-osio on todella upea.

En tiedä maistuisiko Dead City Dreams paremmin, jos olisin genren vannoutuneempi fanaatikko. Albumilla ei ainakaan ole lisättävää kolmen soinnun genreen, mutta homma hoidetaan silti kotiin mallikkaasti. Laulajaa pitää myös kehaista loistavasta suorituksestaan. Materiaali on, kuten arvata saattaa, tasaista kuin mikä, mutta niinhän ne parikymmentä vuotta sitten fanittamani levytkin olivat. Levyltä löytyy kuitenkin sopivissa mittasuhteissa vaihteleviakin osuuksia ja esimerkiksi kitarasoolot ovat monin paikoin upeaa kuunneltavaa. Kyllä tätä voisi suositella perinteisen punkin ystäville ja jos tämä olisi julkaistu 20 vuotta sitten, olisi tämä varmaan ollut kovinta suomalaista punkkia niinku forever.

3/5

John Dallas - Wild Life (2015)

John Dallas aka Luca Stanzani on promolevyn mukana tulleen saatekirjeen mukaan Italian underground piireissä tunnettu muusikko. Miehen musiikillinen käännekohta tapahtui vuonna 1988 hänen tavattuaan taidokkaan kitaristin Federico Albertazzin, jonka johdosta herra Dallas päätti ruveta seuraamaan amerikkalaisen rokin rosoisia polkuja. Mainittuna löytyy muun muassa Guns N' Roses, The Doors, Van Halen ja muiden maiden edustajista Queen, AC/DC ja Deep Purple. Lokakuussa julkaistu Wild Life on Jon Bon Jovilta ja tv-sarja Dallasilta taiteilijanimensä lainanneen artistin ensimmäinen albumi, jossa hän toimii itse vokalistina ja vieraileva taustayhtye pysyttelee anonyymeinä.

Levyn aloittavassa biisissä Under Control kuuluu pieni vivahde U2:sta sekä Musea, jonka Matthew Bellamya Stanzanin vokalisointi paikoin muistuttaa. Axl Rosen lisäksi. Levyn edetessä soundia löytyy reilusti 90-luvun alternativesta ja grungesta, rockista ja heavysta. Tehokkaimpia kappaleita ovat aloituksen lisäksi vauhdikas melodiatykitys Wild Life, raskaampi poljento Dreamin' On sekä mainion riffin varaan rakennettu Heaven Is. Psycho Gamesin sointukulku on myös korvia kutkuttavaa perusrokkia, joka muistuttaa jos jonkun verran maailman menestyneintä hard rock-yhtyettä AC/DC:tä. Kevyempi Freedom on kappale levyn tylsimmästä päästä.  Levyn erikoisin otos on päätösraita Love's Fake jonka vaihtoehtorokkisoundi ja -tyyli on kuin Kornia ja Marilyn Mansonia sekoitettuna.

Wild Lifen kappalemateriaali on suhteellisen värikästä ja vaihtelevaa. Reilun puolen tunnin kokonaisuudesta paistaa kuitenkin kunnianhimottomuus eikä juuri minkäänlaisia täydellisyyttä hipovia piristäviä irtiottoja kuulla, vaikka välillä vaikuttaa siltä, että siihen oltaisiin jollain tasolla pyritty. Lopputulos on kuitenkin miellyttävää perusrokkia runsailla vivahteilla. Parasta levyllä on sen tuoma 90-luvun nostalgia, voimakkaammat riffivetoiset kappaleet sekä melodiat, eikä Stanzanin laulusuoritustakaan käy moittiminen. Mikäli raskas rokki maistuu, tarjoaa Wild Life sitä miedon italialaisittain. Ihan jees levy.

3/5



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Khors - The Flame of Eternity's Decline (2015)

Ukrainalainen black metal-yhtye Khors julkaisi noin puoli vuotta sitten kuudennen täyspitkän levynsä Night Falls onto the Fronts of Ours. Itselleni tuo 4/5 arvosanan ansainnut omaperäinen ja atmosfäärinen bläkkilevy oli ensimmäinen kosketus Khorsiin. Kymmenen vuoden takaisen esikoislevyn The Flame of Eternity's Declinen remiksattu ja remasteroitu uusintajulkaisu onkin mitä paras tekosyy tutustua yhtyeen vanhempaan materiaaliin.

Siinä missä uusin levy muistutti todella paljon ukrainalaista kanssaveljeään Nokturnal Mortumia on esikoislevy veistetty ennemminkin pohjoismaisesta kuin itäeurooppalaisesta puusta. Levyn ensimmäiset kappaleet Wounds of the Past ja Eyes of Eternal Loneliness tuovat kovasti mieleen vanhan Emperorin tai Dimmu Borgirin. Yhtäläisyyksiä löytyy kosolti myös saksalaisen viikinkimetalliyhtye Falkenbachin bläkimpien tuotosten kanssa.

Kappalemateriaali on toki varsin tiukkaa tavaraa, mutta suurempia yllätyksiä ei ole tarjolla. Onhan tällaista kuultu jo noin parikymmentä vuotta sitten useammankin bändin toimesta. Ennakoitavuus voisi olla suurikin miinus, jos esitys ei olisi näin kova. Esimerkiksi Trees Are Rememberers on tunnelmallinen ja upea black metal-biisi, josta voi aistia 90-luvun nostalgian. Pariminuuttinen instrumentaalinen välisoitto Breath voisi mataline syntikkakuoroäänineen ja -huiluineen olla peräisin Falkenbachin eepoksista ja toimii tässäkin kontekstissa mainiosti. Parin keskivertoisen ja hieman hitaamman kappaleen päätteeksi levyn lopettaa hyvinkin tunnelmallinen ja kaunis Flame of Eternity, joka on kieltämättä albumin parhaimmistoon kuuluvia teoksia.

Khors ei ole kymmenessä vuodessa lähtenyt lopulta kovinkaan kauas esikoisensa tyylistä ja tunnelmista, mutta yhtye on hionut tyyliään omaperäisempään ja tunnelmallisempaan suuntaan. The Flame of Eternity's Decline on kuitenkin esikoisalbumi ja siinä mielessä jo maittava pelinavaus, jonka suurimmat viat ovat lähinnä tasapaksu kokonaisuus ja siitä johtuva yllätyksettömyys. Pienistä vioistaan ja puutteistaan huolimatta albumi on toimiva ja tunnelmallinen 37-minuuttinen, joka varmasti maittaa melodisen ja tunnelmallisen black metalin ystäville.

3,5/5
 

tiistai 10. marraskuuta 2015

Verjnuarmu - 1808 (2015)

Murretta suoltavat ja viäntävät artistit tai yhtyeet voi helposti laskea yhden käden sormilla. Suomen kuuluisin murteella laulava yhtye taitaa olla vuoteen 2011 asti toiminut Lauri Tähkä & Elonkerjuu. Pohojanmaaksi laulava folkkirokkiyhtye pauhasi kanavilla melkein kyllästymiseen asti, mutta savoksi viäntävää artistia tai yhtyettä ei valtavirtaradiossa ole tainnut soida sitten Esa Pakarisen ikivihreiden. Metallipuolella murteet ovat vieläkin harvinaisempi ilmestys ja ainut tietämäni lokeroon täysin sopiva yhtye on kymmenisen vuotta sitten debytoinut kuopiolainen death/thrash metal-yhtye Verjnuarmu. Savon viäntämisen ansiosta yhtyei herätti huomiota esikoislevynsä Muanpiällisen Helevetin (2006) aikoihin ja tulipa siihen itsekin tutustuttua, vaikkakin hyvin pintapuolisesti.

Edellisestä albumista nimeltä Lohuton on kului viitisen vuotta ennen yhtyeen neljättä kokopitkää. Vuoden 1808 mukaan nimetty teemalevy kertoo Savon alueella käydyistä Suomen sodan taisteluista noihin aikoihin. Levyn avaa sotateemaan hyvin sopiva instrumentaali Kalamanlahen Marssi, josta soitellen sotaan lähdetään melodisella deathin ja thrashin sekaisella tykkibiisillä Vala, joka on jonkun verran sukua Korpiklaanille ja Ensiferumille. Tarttuvinta antia on kappaleen hitaammat ja ilmavan pianonsoitannan sävyttämät kohtaukset. Jonkun verran black metalin katkuakin on ilmassa. Samantyyppistä tarttuvuutta ja omaperäistä tyylittelyä tarjoillaan seuraavissakin kappaleissa Lahtaaslaulu ja erinomainen Tuonen Silimät.

Fiilis ei juuri huonone eikä yllätäkään, kun Neljäsattoo ja Soankoerat alkavat soimaan, mutta Kuolemanruotu astuu paikoin erittäin mielenkiintoisin black metal-sfääreihin. Levyn upeimpia kappaleita on norjalaiselta avant-garde metal-yhtyeeltä Age of Silencelta kuulostava Verenseisaattaja, jossa totisesti on kevyttä taiteellista otetta rytmiosastolla sekä klassisenomaisessa pianotaiteilussa. Helposti väärin luettava otsikko Huavakuume sisältää hitaan alkusoitannan, mikä on mukavaa vaihtelua vauhdikkaampia kappaleita sisältävällä levyllä. Biisin loppu onkin paljon rankempaa suoltoa. Kokonaisuuden suoraviivaisimpiin lukeutuva mättö Verjvirta on mitä erinomaisin kontrasti levyn päätöskappaleelle Arvet. Herkkään ulkoasuun muotoiltu mahtipontinen sotatarina on kuin Manowarin tai Turisaksen käsialaa.

Verjnuarmun neljäs albumi on kuin kalakukkoa korvilleni. Sopivan rapeaksi paistetun ruispinnan sisällä muhii porsaan kylkisiivujen rasvoittamat tuoreeltaan peratut muikut. Eli. Soundi on niin death- kuin folkmetal yhtyeisiin verrattuna melko karkea sekä kevyt, mutta kun värikäs ja vivahteikas sisältö aukeaa muutaman kuuntelun aikana, siitä ei irti pääse. Ensimmäisellä kuulemalla vaikutus ei vielä ollut niin suuri, mutta lopulta yksityiskohtien sävyttämä kokonaisuus hakkaa savolaiset kyntensä ja kalakoukkunsa kuulohermoihin hyvinkin nopeasti. Yhtyeellä on selvästi omaperäinen tyyli eikä vain käyttämänsä murteen ansiosta. Oikeastaan murteella on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, onko tämä yhtye hyvä tai mielenkiintoinen. Musiikki puhuu puolestaan ja tässä tapauksessa 1808 on todella hyvä ja omaleimainen metallilevy.

4/5

lauantai 7. marraskuuta 2015

Worthless - Grim Catharsis (2015)

Tamperelainen vanhan liiton deathia paukuttava kolmihenkinen Worthless on ollut kasassa vuodesta 2009 ja on julkaissut vasta yhden promon, Beaten By Lifen, noin vuosi sitten. Kehuja saanut näytekiekko sai juuri seuraajansa debyyttialbumista, joka kantaa nimeä Grim Catharsis.

Vanhan koulukunnan kuololla on taipumus jäädä omissa kirjoissani hyvinkin helposti teknisten ja sinfonisten kanssaveljiensä jalkohin. Varsinkin silloin, kun kaikki loksahtaa napilleen täydellisesti. Vaan kun sanottavaa ei oikeasti ole, lopputulos on keskinkertaista muovisinfoniaa tai hengetöntä matikkaräpellystä. Niitähän riittääkin maailma pullollaan ja tänäkin vuonna sellaisia on julkaistu aivan tarpeeksi. Sitten kun kaikki ylimääräinen härpäke riisutaan ja keskitytään olennaiseen, eli rujon deathin murjontaan, ja kaikki loksahtaa napilleen, voi tuloksena olla tällainen Worthlessin debyytin kaltainen mestariteos.

Neljäkymmentä minuuttia ja rapiat kestävä Grim Catharsis hakee vertaisiaan niin länsinaapuristamme kuin jenkkilän perukoiltakin. Lisäksi soundeista löytyy selvää kasaribläkkiä Bathoryn, Celtic Frostin ja Venomin tyyliin. Levyn avaava Mental Hammer iskee pöytään heti yhtyeen olennaisimmat elementit. Kuolo tarjoillaan rupisena ja koruttomana, mutta kuitenkin melodista vivahdetta ja vaihtelevuutta löytyy. Altered States of Conciousness tahdittelee kuin joku Motörhead-klassikko ikään, death metaliksi muunneltuna toki. Samaan muottiinhan se vanha Venomikin mahtui.

Levyn ehdottomasti parhain kappale on puhtaalla kitarasoitannalla ja sateenropinalla introitettu kuusiminuuttinen Mortal Pilgrimage, jonka soundissa on aavistuksen verran mustaa vivahdetta. Bathoryn 80-luvun tuotannon henki on vahvasti läsnä. Samantyyppistä vanhahtavaa raakuutta löytyy myös biisistä Ageless Grimless. Rouhea riffittely on kuin Call From The Gravesta lainattu ja muokattu. Loppua kohden levy tuntuu vain huipentuvan, kun Perpetual Funerals iskee tiskiin vauhdikkaampaa mättöä. Päätöksenä kuultava, myöskin kevyemmällä kitarasoundilla alkava kuuden minuutin The Wanderer and His Shadow lunastaakin paikkansa upean levyn huipentumana. Viimeiset kaksi ja puoli minuuttia on täyttä death metal-hypnoosia pirullisen tyylikkäällä kitarasooloilulla sävytettynä, jonka toivoisi jatkuvan vielä edes yhden minuutin ajan.

Grim Catharsis on erittäin upea perinteitä kunnioittava death metal-lätty niin soundeiltaan kuin biiseiltään, että kelpaisi vertailla vahnoihin klassikoihin. Worthless on onnistunut tekemään taitavan death metal-albumin, joka ei sorru kierrättämään yhtä ikivanhaa ideaa kappaleesta toiseen. Vaihtelua ja jopa tunnelmaa on ujutettu mukaan melkein niin paljon kuin perinteisen death metalin määritelmä sallii. Voipa vielä sanoa Worthlessin löytäneen oman vahvan tyylinsä ja vielä ensimmäisellä levyllään. Lyhyesti sanottuna Grim Catharsis on todella hieno death metal-levy.

4/5

perjantai 6. marraskuuta 2015

Electric Deathbeat - Dead Echo Paranoia (2015)

Vuonna 2009 startannut suomalainen industrial/gothic/death metal-orkesteri Electric Deathbeat oli alkujaan multi-instrumentalisti/vokalisti Juha Väyrysen alias J.V:n sooloprojekti. Yhtyeeseen liittyi mukaan velipoika A.V. basson varteen sekä toinen nimilyhennyksiä käyttävä veljeskunta J.E.H. ja J.T.H. kitaroihin. Muun muassa Paradise Lostissa tätä nykyä soittava Waltteri Väyrynen käväisi rumpalin pallilla, mutta jätti hommansa toiselle kitaraveljeksistä. Tällä neljän henkilön kokoonpanolla valmistui yhtyeen viime heinäkuussa julkaistu debyytti Dead Echo Paranoia.

Industrial metalin luonne perustuu usein hyvin yksinkertaisiin, suoraviivaisiin ja voimakkaisiin ratkaisuihin, mistä johtuen moni lajin edustaja on kämminyt periaatteessa mielenkiintoisen konseptinsa keskittymällä liikaa cooleihin konesoundeihin tai yhden hitin varaan laskeviin onttoihin kokonaisuuksiin. Toisinaan sitä kuitenkin törmää mielenkiintoisiin ja omaperäisiin indumetalliyhtyeisiin, joilla on oikeasti sanottavaa ja myös soundi- sekä tyyliasiatkin ovat kohdallaan.

Hivenen verran kornin nimen taakse piiloutuva Electric Deathbeat osoittautuu heti alkumetreillä kuuluvan siihen mielenkiintoisempien industrial metal-yhtyeiden kastiin. Ensimmäiset vertailukohdat löytyvät, etenkin matalan vokalisoinnin sekä tarttuvien melodioidensa ansiosta, länsinaapurimme mainiosta Deathstarsista sekä kotimaamme Black Light Syndicatesta. Ja kun sitä deathimpaakin osastoa löytyy rääkynälaulantoineen, voi sitä hyvillä mielin vertailla Shade Empiren muutaman vuoden takaisiin mestariteoksiin Zero Nexus sekä Intoxicate O.S.

Levyn avauskappale A Parade For Fools antaa heti alkuun varman ja voimakkaan tyylinäytteen Electric Deathbeatin taidoista. Cooleja konesoundeja, voimakasta riffityöskentelyä sekä monipuolista vokaalitulkintaa aina matalasta lausunnasta death metal-murinan kautta puhtaaseen lauluun. Periaatteessa soundit ja tyyli ovat tuttuja yllämainituilta yhtyeiltä, mutta kappalerakenne on silti jollain tavalla yllättävä. Yksittäistä kappaletta saattaisi vielä epäillä levyn hitiksi huipentumaksi, jolle ei löydy veroista tulevalta, mutta siinäkin asiassa Electric Deathbeat pääsee yllättämään. Tukevaa, varmaa ja omiin nimiin varastettua tehdasmetallia isketään voimakkaasti kuulokäytäviin kappaleissa Death Beats The Tainted sekä Coal Dust Tears, joiden jälkeen itämaisvaikutteista melodiaa ja upeaa kitarointia polkeva Incantation Code Nro. 6 vie luulot pois viimeiseltäkin epäilijältä.

Heikkoa hetkeä ei tunnukaan levylle mahtuvan. Kaikin tavoin perinteistä ja ennakoitavaa hittikaavaa uhmaavat, mutta silti omalla tavallaan hitinomaiset kappaleet potkivat toinen toistaan kovemmin kuulohermoihin ja selkärankaan. Sister Sin, Dead Echo Paranoia sekä Oceans Above, Heaven Below ovat kaikki upeita teoksia, joiden päätteeksi isketään vieläkin iskevämpi yltiöupealla synamelodiakuviolla koristeltu Cut 'Em Ropes. Levyn tukevimpia riffittelyitä tarjoillaan kappaleessa With A Poisonous Kiss, joka on kuin sekoitus The Kovenantin New World Orderia ja Deathstarsin Blitzkriegia. Albumin toiseksi viimeinen kappale X-Stacy In Chains on levyn raskaimmasta päästä ja lopetuskappale, kauniilla pianointrolla alkava End of Horizon melodinen loppuhuipennus. Yhtäkkiä sitä miettii, minne ihmeeseen se kolme varttia kului.

Dead Echo Paranoia on sellainen kokonaisuus, jota kuunnellessa tuntuu siltä, että yhtye olisi koko ajan haastanut itsensä löytämään vaihtoehtoisen ja paremman keinon rakentaa toimivia kappaleita. Periaatteessa biisimateriaali on juurikin sitä yksinkertaista ja suoraviivaista tykitystä, mitä konemetalliyhtyeiltä on keskimäärin totuttu kuulemaan, mutta välttää kaikki ennalta-arvattavuuden syvät sudenkuopat. Siitäkin huolimatta, että kokonaisuus on rakennettu kokonaan erittäin tutuista 2000-luvun industrial metalin elementeistä. Näillä eväillä yhtye voi tulevaisuudessa olla industrial metalin kirkkainta kärkeä. Esikoislevy on kuitenkin jo nyt vuoden parin parhaan indumetallilevyn joukossa, joten kannattaa tutustua jos genre yhtään kiinnostaa.

4/5

torstai 5. marraskuuta 2015

The Chant - Parallel EP (2015)

90-luvun lopulla perustettu helsinkiläinen The Chant on mennyt minulta lähes täysin ohi, vaikka kokopitkiä levyjä on ilmestynyt neljä kappaletta. Jos en aivan väärin muista, bongasin yhtyeen nimen jostain arvostelusta edellisen New Haven-albumin tiimoilta ja harras aikomukseni oli siihen tutustua, mutta se jäi sitten roikkumaan pitkäksi toviksi. Kovia kehuja kerännyt albumi saa seuraajan kolmen kappaleen EP:stä Parallel, joka julkaistaan marraskuun 20. päivä. Promolevyn myötä pääsin viimeinkin itsekin tutustumaan tähän yhtyeeseen.

Tiedotteen mukaan yhtye on tarkoituksellisesti hakenut erilaista soundia edellisiin levyihin nähden ja myös soundin sanotaan olevan elektronisempi. Minilevyn ensimmäinen kappale Counting Drops of Blood alkaa koneistetulla rumputahdituksella, joka enteilee norjalaisten The Third and the Mortalin tai Manesin tyylistä kokeilevuutta. Ehkäpä. Tunnelmallinen, melankolinen ja kaunis kappale muistuttaa kokonaisuutena kuitenkin enemmän Depeche Moden ja Anatheman sekoitusta. Nimikkokappaleesta voisi jo vetää jonkinlaisia yhteneväisyyksiä Manesiin. Hämyinen goottirokki sekä elektroninen äänimaisema saa vastaansa hienoa kontrastia vauhdikkaammasta kitarajumittelusta ja huutovokalisoinnista. Tulihan se The Third and the Mortal-tyylinen kappalekin vastaan, kun viimeisenä soi upea Trees Surround. Steven Wilsoninkin aikaansaannokset käyvät ajoittain mielessä.

En voi kuin harmitella, etten ole yhtyeeseen aikaisemmin tutustunut. Jos siitä hyviä puolia etsii, niin tämä EP teki kuitenkin syvän vaikutuksen ja pakottavan tarpeen tutustua yhtyeen aikaisempaan tuotantoon. Parallel on alusta loppuun puhdasta tunnetta ja taitavaa biisinkirjoitusta. Vajaaseen neljääntoista minuuttiin on saatu tiivistettyä koko kirjo synkkää goottirokkia ja elektronisia vaikutteita sekä vivahteita. Jos Anathema ja muut mainitut yhtään kiinnostavat, tässä on erinomainen yhtye porukan jatkeeksi. Parallel on selvästi yksi vuoden mielenkiintoisimpia lyhtyjulkaisuja.

4/5

Ahab - The Boats of the Glen Carrig (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Ahab on valaanpyyntialus Paquidin kapteeni Herman Melvillen klassikkokirjassa Moby Dick. Kyseinen kapu on innoittanut myös saksalaisen funeral doom-yhtye Ahabin nimenvalintaan ja kiinnostus valtameriin onkin ollut nähtävissä ja kuultavissa yhtyeen julkaisuilla. Kutsuupa bändi tyyliänsä nautical funeral doomiksi. Minulta Ahab on kuitenkin mennyt suurimmaksi osaksi ohi paria satunnaista kuuntelua lukuunottamatta. Siitäkin on jo useampi vuosi. Nyt on vuorossa yhtyeen neljäs levy The Boats of the Glen Carrig, jonka tarina pohjautuu William Hope Hodgsonin samannimiseen kauhunovelliin vuodelta 1907.

Reilun tunnin mittainen albumi sisältää kuusi kappaletta, joista ensimmäinen The Isle avautuu äärimmäisen kauniilla ja kevyellä progesoitannalla tuoden mieleen vanhan kunnon Pink Floydin. Taisipa olla jompi kumpi ensimmäisestä kahdesta levystä, jota joskus kuulin, kun progevaikutteet pääsivät yllättämään. Raskaan hautajaisdoomin alkaessa soimaan Ahab kuulostaa muita tyylilajinsa edustajia enemmän kuin hidastetulta Opethilta. Joka tapauksessa raskaan soitannan ja kevyiden progerock-soitantojen välinen kontrasti on kaunista kuultavaa. The Thing That Made Search käynnistyy myös tunnelmallisella alkusoitolla, jonka voisi kuvitella toimivan täydellisenä soundtrackina jonkun vesisön koskemattomalla rantaviivalla kulkiessa.

Levyltä löytyy äärihitaan funerallaahauksen lisäksi vauhdikkaampaa death doomia. Paras ja ainut suoraviivainen tykitys on Like Red Foam (The Great Storm), jolle on kestoa kertynyt vain noin kuusi ja puoli minuuttia, mikä on melko paljon vähemmän kuin seuraavaksi lyhyimmät hieman yli kymmenen minuutin järkäleet. Kappaleessa ei siis kuulla hempeitä väliosuuksia ja näin ollen melko rauhallisen kokonaisuuden keskellä nopeampi kappale on paikallaan. Siitä onkin ihan vain vaihtelun vuoksi hyvä siirtyä levyn pisimpään, tasan vartin kestoiseen The Weedmeniin. Tarjolla on raskasta laahausta ja aavemaisia tunnelmointeja. Samalla kaavalla toimii myös To Mourn Job, jonka kauniin rauhalliset hidastelut saavat vastaansa raskasta riffittelyä ja raastavaa kurkkuvokalisointia. Päätöskappale onkin lähes kokonaan kevyttä ja maalailevaa kitaravetoista progeilua, joka huipentuu viimeisen neljän minuutin aikana melodiseen metallisoitantaan. Kappale on lisäksi levyn ainut, jossa ei puhtaan laulun lisukkeena kuulla lainkaan murinaa.

The Boats of the Glen Carrig on pitkästä aikaa sellainen doom metal-albumi, jota ei juuri voi vertailla muihin genren edustajiin. My Dying Bridet ja Shape of Despairit voi unohtaa tyystin ja kuvitella ennemmin, miltä Opeth olisi kuulostanut, jos olisi death metalin sijaan päättänyt ruveta takomaan doomia. Progressiivisia sävyjä maalaillaan hitaammanlaisen funeral ja death doom-tahdituksen lomassa taidokkaasti. Tunnelma on monellakin tapaa valtamerellinen: kokonaisuus on äärettömän vangitseva ja lumoava, johon voisi uppoutua useammankin kuuntelun ajan yhdellä kertaa. Tänä vuonna on julkaistu luvattoman paljon hyviä doom metal-levyjä, mutta Ahab näyttäisi tällä kertaa vetävän pisimmän korren. Kyllä tämä on todennäköisesti vuoden paras albumi.

5/5

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Draconian - Sovran (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Death/doomin kruunaamattoman kuninkaan My Dying Briden vaikutus uudempiin saman genren yhtyeisiin on selvästi kuultavissa. Yksi malliesimerkki tästä on ruotsalainen Draconian, jonka ensimmäiset levyt Where Lover Mourn ja Arcane Rain Fell olivat selkeää MDB-kopiointia. Tulos oli kuitenkin varsin hyvä, vaikka maailman omaperäisimmäksi musiikiksi Draconiania ei voinutkaan luokitella. Tänä syksynä julkaistiin yhtyeen kuudes levy Sovran.

Ei ole mitenkään yllättävää, että jo levyn ensimmäinen kappale Heavy Lies The Crown muistuttaa kovin paljon My Dying Bridea. Tarkemmin sanottuna kappaletta My Wine in Silence, niin melodialtaan kuin soundiltaan. Koko levyn tyyli onkin tiukasti ankkuroitunut kyseisen yhtyeen The Light At The End Of The Worldin (1999) ja Songs of Darkness, Words of Lightin (2004) välille. Vain Aaron Stainthorpen vuolas ja intensiivinen tulkinta puuttuu. Siinä tuleekin ensimmäinen suuri eroavaisuus. Within Temptationista tutun Sharon Adelin kuuloinen naislaulaja Heike Langhans on tasavertaisesti äänessä murinavokalisti Anders Jacobssonin rinnalla. Langhansin suoritus on erinomainen ja ehkä jopa hieman persoonallisempi kuin kaikilla aikaisemmilla levyillä laulaneen Lisa Johanssonin.

Levyn biisimateriaali on hävyttömän tasaista. Deathin ja doomin sekainen alakuloisuus on kuitenkin sen verran hyvin hanskassa, ettei tasaisuutta voi negatiivisena asiana pitää. Draconianin musiikki on aikaisemminkin purrut tinkimättömän biisinkirjoitustaidon ansiosta, eikä tämä levy tuo siihen asiaan muutosta. Vaikka kokonaisuus on paljon velkaa My Dying Bridelle, löytyy kappaleista vertailukohtia myös Swallow the Suniin ja jopa Katatoniaan. Viimeksi mainittuun parhaiten assosioitava kappale Dishearten on yksi levyn voimakkaimmista ja parhaimmista teoksista. Samoin levyn soitannollisesti kevyin kappale River Between Us, jossa kuullaan myös puhdasta mieslaulua vierailevan Daniel Änghedenin toimesta. On se herkkää. Herkkä on tunnelma muutenkin ja totta kai MDB-osaston kappaleetkin ovat hienoja kappaleita, muutaman mainitakseni Dusk Mariner, Pale Tortured Blue ja levyn loppuhuipentuma, melkein yhdeksän minuutin The Marriage of Attaris.

Draconian on ensimmäisistä levyistään lähtien seurannut uskollisesti My Dying Briden viitoittamaa tietä, eikä se tie ole ainakaan toistaiseksi kuljettu loppuun. Sovran on kliseisesti sanottuna tuttua ja turvallista Draconiania. Yhteneväisyyksiä esikuvansa kanssa ei tämän yhtyeen kanssa voida pitää kuitenkaan minään halpana kopioimisena vaan esitys on tavallaan kunnianosoitus ja kumarrus brittidoomin suuruudelle. Siitä ei päästä yhtään mihinkään, että Sovran on todella upea levy, jonka melankolinen fiilis sopii mitä parhaiten syys- sekä talvi-iltojen hämäriin tunnelmiin.

4/5

tiistai 3. marraskuuta 2015

Minsk - The Crash and the Draw (2015)

CD 16,99 € / EMP.fi
Vuonna 2002 perustettu yhdysvaltalainen atmospheric sludge/post-metal-yhtye Minsk julkaisi tänä vuonna neljännen täyspitkän albuminsa The Crash and the Draw. Edellisestä albumista With Echoes in the Movement of Stone ehtikin kulumaan jo kuusi vuotta aikaa. Onneksi Minsk tarjoilee odotuksen päätteeksi cd-formaatin fyysisiä rajoitteita hipovat 75 minuuttia uutta materiaalia.

Massiivinen paketti avataan massiivisella kappaleella. Levyn pisin kappale To the Initiate kellottaa reilut 12 ja puoli minuuttia ja imaisee sinä aikana mukaansa Minskin rosoisen tunnelmallisiin sielunmaisemiin. Äärilaitoja murjotaan toden teolla: löytyy kosmista syntikkamaalailua, soraisia kitarariffejä, hidasta laahausta, nopeatempoista tykitystä, puhdasta laulua ja murinavokalisaatiota. Siinä on kontrasteja ja sävyjä kuin halkileikatussa graniitissa ikään. Samaan taipuu myös seuraava Within and Without, johon on ahdettu todella upeita riffityksiä ja suorastaan hypnoottinen tunnelma. Tunnelma paranee entisestään neljäksi kappaleeksi jaetussa yli 20-minuuttisessa, lähes progressiivisessa teoksessa Onward Procession.

Raskaiden sorakitarointien välissä on erittäin suotavaa kuulla puhtaasti soivia ääniä. Viiden minuutin hengähdystauon tarjoaa maalaileva instrumentaali Conjunction, joka osoittaa ambientpuolenkin onnistuvan yhtyeeltä. Kauniimmissa sävyissä edetään The Way is Throughissakin, josta siirrytään maittavaan kolmeminuuttiseen tribaalipaukutteluun. Vaiherikkaan levyn tässä vaiheessa loistava To The Garish Remembrance of Failure ei enää pääse yllättämään, mutta levyn päätöskappale, kauniin psykedeellinen tunnelmointi When the Walls Fell on yllättävästi kivenkovan kokonaisuuden lujinta antia ja omalla tavallaan vetää maton jalkojen alta. Sitä voi todellakin kutsua loppuhuipennukseksi.

The Crash and the Draw on samaan aikaan sekä raskas että rauhallinen kokonaisuus. Sorainen kitarasoundi ja ilmava tausta-atmosfääri pelaavat hyvin yhteen. Kokonaisuus on alusta loppuun asti vaihtelevaa, mutta kuitenkin seuraa tiukasti määriteltyä punaista lankaa. Levyn voi ottaa vastaan joko yksittäisinä kappaleina tai sitten tunnelmallisena ja miltei hypnoottisena viisivarttisena tajunnanvirtana. Niin tai näin, se on kuitenkin selvää, että Minsk iski tajuntaani yhden vuoden mielenkiintoisimmista ja parhaimmista kokonaisuuksista.

4,5/5

Enya - Echoes in the Rain (Dark Sky Island, 2015)

Eithne Patricia Ní Bhraonáin, tuttavallisemmin Enya, on menestynein irlantilainen naisartisti. Lähes kolmekymmenvuotisella urallaan new agea ja kelttiläistä musiikkia yhdistelevä Enya on julkaissut jo yhdeksän kokopitkää albumia ja vieraillut muun muassa Taru Sormusten Herrasta-soundtrackilla.

Enyan levytystahti on pysynyt nimikkodebyytista alkaen melko tasaisena, mutta edellisestä albumista And Winter Came... on ehtinyt kulumaan jo seitsemän vuotta. Kymmenes albumi Dark Sky Island julkaistaan marraskuun 20. päivä. Levyn ensimmäinen näytekappale Echoes in the Rain antanee jonkinlaista suuntaa tulevalle ja se suunta on hyvin tuttua ja turvallista Enyaa. Yksinkertaiselle sointukierrolle ja tarttuvalle kertosäehokemalle perustuva Echoes in the Rain kulkee erinomaisen Orinoco Flown jalanjäljissä niin melodian kuin soundiensa perusteella, vaikka kyseisestä kappaleesta on kulunut jo 27 vuotta. Ei tämä tarjoa mitään uutta, mutta Enyan omaperäinen tyyli puree edelleenkin. Ainakin näin yksittäisen kappaleen muodossa.

3,5/5 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Avant Garden - 16:18 (2015)

Keskisuomalainen aavikkorokkiyhtye Avant Garden julkaissee esikois-EP:nsä The Amazing Adventures of Space Cadet  vielä tämän kuun aikana. Ensimmäinen näytebiisi kuultiin pari kuukautta sitten ja nyt on vuorossa toinen maistiainen, joka kantaa mystistä nimeä 16:18.

Kappaleen rouhean ja pirteän sekä rapean kuoren alla loistaa selvät Queens of the Stone Age-vaikutteet, vaikka melodiaosastolla voi löytyä jotain viitteitä vanhaan punkkiin tai briteissä tuotettuun vaihtoehtorokkiin. Soundi on kuitenkin sitä selvää itseään desert rockia tai stoneria, miksi sitä ikinä haluaa kutsua. Biisi on kaikessa yksinkertaisuudessaan iskevä ja omalla tavallaan hitin kuuloinen. Edellinen näyte sekä tämä pistävät veden kielelle tulevan EPn toivossa. Sitä odotellessa singlebiisit luuppiin.

4/5

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Revolted Masses - Age of Descent (2015)

Kreikka on viime aikoina tullut enemmän tutuksi valtionveloistaan sun muusta kuin erinäisistä taidemuodoistaan. Antiikin tarustojen näyttämöltä on kuitenkin kuultu vuosien mittaan yhtä jos toista mielenkiintoista metallimusiikin edustajaa. Yhtenä näistä voi pitää sinfoniaa ja teknistä deathia yhdistävää Septicfleshia. Toki myös kreikkalaissyntyinen, muunmuassa Nilesta tuttu rumpali-multi-instrumentalisti George Kollias on ihan maininnan arvoinen kaveri. Tekniselle osastolle sopii tämäkin, itselleni ennenkuulumaton Revolted Masses, jonka toinen pian julkaistava albumi Age of Descent on nyt käsittelyssäni.

Teknistä otetta tarjotaan ihasteltavaksi jo levyn aloittavassa kappaleessa  Slave to the Media, joskaan mainittujen yhtyeiden koukerointiin ei aivan yllytäkään. Seuraavana soiva Waltz For The Fallen lisää keitokseen hämyisempää progeosastoa kevyemmällä väliosiollaan. Bloodshed in Eden ei edellisistä kappaleista poikkea, mutta albumin tykeimpiin ralleihin lukeutuu ehdottomasti kevyesti itämaisvaikutteisella soinnilla varustettu DiscrimiNation. Biisin loppupuolen orientaalilla naislaulannalla kyllästetty kitarajumittelu on tyylikäs kuin mikä.

Revolted Masses pelaa hienoilla soundeilla ja kappaleet ovat yksittäisinä vähintäänkin toimivia ja parhaimmillaan upeita. Biisien välisen vaihtelevuuden kanssa on sitten niin tai näin. Mielenkiintoinen konsepti kärsii enimmäkseen siitä, että ideat eivät täysin riitä täyttämään kokonaisuutta kirjavalla kappalemateriaalilla. Bite the Hands that Feed Them sekä Panopticon ovat tyylikkäistä riffityöskentelyistään ja rumpurytmityksistään huolimatta aika tasapaksuja rymistyksiä.

Kokonaisuuden katkaiseva hämyinen kitarainstrumentaali Severed Aphrodite antaa pienen häivähdyksen siitä, mitä olisi voinut hyödyntää reippaammin. Levyn loppupuoli on toimii kuitenkin varsin mallikkaasti. Matriciden lopulla näppäillään mukava itäeurooppalaistyylinen kitarointi ja Flesh Inc esittelee Opethmaista tyylittelyä. Yksi levyn tunnelmallisimpia teoksia on todella potkiva Ruled By Rats, jossa vaihtelua ja värikkyyttä on osattu hyödyntää upeasti. Levyn erinomaiseen päätösraitaan Murder ex Machinaan on saatu vierailemaan missäpä muussa kuin itse Septicfleshissä vaikuttanut Fotis Benardo.

Age of Descent on hieno tyylinäyte instrumenttien teknisestä hallinnastasekä toimivasta biisinrakennuksesta. Tuntuu vain hivenen siltä, että yhtye on mennyt siitä, mistä aita on matalin. Aita on matalimmillaankin todella korkealla, mutta vasemman suoran lisäksi oikeita koukkuja olisi voinut olla mukana paljon enemmänkin. Kokonaisuus ei sisällä sellaisia mullistavia vaihteluita ja yksityiskohtien värittämiä teoksia, mitä proge- tai tekninen- nimikkeillä usein koetaan. Levy on kuitenkin tiukka ja toimiva ja sitältää muutaman todella upean kappaleen, joten valittamista siitä ei juuri jää. Aivan varmasti tämä maistuu kyseisen genren kuuntelijoille ja mikseipä monelle muullekin. Tasaisuudestaan huolimatta hieno levy.

3,5/5