torstai 30. huhtikuuta 2015

Visigoth - The Revenant King (2015)

EMP.fi
Mikäs olisi sen sopivampaa aihealuetta heavy metal -yhtyeelle kuin fantasiatarinat miekkoineen ja lohikäärmeineen sun muine örkkeineen ja loitsuineen kaikkineen. Utahista kotoisin oleva Visigoth käyttää ja kierrättää fantasiakuvastoa hienosti kansikuvaansa myöten. Jopa luolamestarit ja nopanheitot on sanoituksissa mainittuna. The Revenant King on viisi vuotta sitten perustetun yhtyeen ensimmäinen kokopitkä julkaisu.

Perinteinen heavy metal ei ole aikoihin kuulunut musiikilliseen ruokavaliooni kuin satunnaisina maistiaisina. Siihen nähden levyn ensimmäiset siivut onnistuvat hyvin pitämään mielenkiintoa yllä. Ensimmäinen huomio levyä kuunnellessa kiinnittyy tukevaan ja ehkä hivenen doomahtavaan kitarasoundin. Reilun kahdeksan minuutin avausraita esittelee raskasta heavyriffittelyä parhaimmillaan. Yksi levyn upeimmista kappaleista on hieman moniulotteisempi ja vivahteikkaampi Mammoth Ride, jonka kitarointi toimii vieläkin pontevammin. Kappaleen lopussa hidastetaan jopa aivan perinteisen doom metalin tasolle.

Visigoth esittelee noin tunnin mittaisella albumilla suhteellisen tasaista, mutta tasokasta heavya. Pienetkin vivahde-erot kappaleissa ovat mukava lisä. Puhtaalla kitaroinnilla ja miltei balladimaisesti alkava Blood Sacrifisesta muuntautuu minuutin jälkeen vauhdikkaammaksi junttaukseksi. Melodiapuoli on erinomaista, mitä intro antoikin ymmärtää. Levyllä kuullaan yksi coverikin. Itselleni tuntemattoman Manilla Roadin Necropolis vuodelta 1983 taipuu melko hienosti Visigothin vision mukaiseksi kappaleeksi. Toimiipa kertosäekin melko hienosti. Levyn mahtipontisimpia hetkiä tarjoillaan vielä levyn lopettavassa miltei kymmenen minuutin mittaisessa dimmuborgirmaisesti nimetyssä eepoksessa From The Arcane Mists of Prophecy. Kappalerakenteeseenkin on saatu runsain mitoin vaihtelua ja pirun hienoja osioita, jotka vaan toimivat ja potkivat kuin höyryveturi.

Debyyttilevyksi The Revenant King on todella onnistunut oman genrensä edustaja. Eeppinen mahtipontisuus on onnistuttu saamaan aikaan ilman ylimääräisiä taustainstrumentteja. Äänimaailma on myös melko rouheaa kuultavaa, mikä lyö helposti puhdasointisemmat power metal -kanssaveljensä. Tässä on kuultavissa vanhoja kunnon vaikuttimia aina Diosta Manowariin. Kokonaisuus on ehkä hieman tasainen ja voimakkaan aloituksen jälkeen yllätyksetönkin, mutta vaikutuksen Visigoth kyllä tekee. Voisin kuvitella, että tästä yhtyeestä hioutuu vielä tulevaisuuden Manowar. Tai ainakin joku vastaava.

3,5/5


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Ufomammut - Ecate (2015)

EMP.fi
Italiasta ponnistava psykedeellisen sludgepörinän sanansaattaja Ufomammut on yksi viime aikojen mielenkiintoisimmista tuttavuuksista. Tutustuin tähän yhden hienoimmista nimistä omaavaan trioon edellisten ORO-levyjensä myötä. Tämä tapahtui joskus vuonna 2012 kun sekä Opus Primum että Opus Alter julkaistiin. Sen enempää uutta materiaalia en ehtinyt odotella, kun seitsemäs, hienosti otsikoitu albumi Ecate julkaistiin.

Jostain kumman syystä useampi tänä vuonna kuuntelemani levy on sisältänyt mystiset 6 kappaletta. Samaa sarjaa jatketaan tässäkin. Kolmeen varttiin mahdutetut kappaleet lähentelevät parhaimmillaan yhtätoista minuuttia ja lyhyin on ohi kolmessa minuutissa. Levyn avaava kaksikko Sominum ja Plouton iskevät ensisekunneistaan lähtien lyijynraskasta äänivallia korvien välistä avaruutta värisyttäen. Vire on todella alhainen ja päällekäyvä.

Soundissa tapahtuu pieni muutos Chaosecretin ryhtyessä soimaan, tunnelman kuitenkaan muuttumatta yhtään kevyemmäksi. Postrockmainen tuomionjulistus jumittaa ja junnaa hitaasti ja varmasti mahtavan laulunkaikunan häilyessä taustalla. Happoinen meininki jatkuu raskaamman Templen kautta levyn kummalliseen sienenmakuiseen avaruustrippiin Revelation. Hienosti toiseksi viimeiseksi asetettu instrumentaali on taidokkaasti isketty oikealla paikalleen, ikään kuin antamaan lepohetki ennen viimeistä iskua. Chaosecretin kanssa levyn huippuhetkiin nousee pahaa enteilevä päätöskappale Daemons. Kymmenen ja puolen minuutin jopa vauhdikkaaksi yltyvää kitaroiden rääkkäämistä seuraa upea parin minuutin urkuja muistuttava soitanta. Upea lopetus soraisen runttauksen päätteeksi.

Ecate sisältää kolme varttia raskasta psykedeliaa. Levyllä ei sinänsä tapahdu juuri mitään erikoista, mutta kyllä kuuden kappaleen verran hypnoottista kitarajumitusta kuuntelee ihan vaikka mielellään. Aivan edellisen albumin tasolle ei tässä ihan ylletä, mutta mielenkiintoa herättävä kokonaisuus tässäkin on saatu aikaiseksi. Rouhean kitaravallin ja kosmisen taustaäänen yhdistelmä porautuu kuulohermoihin viihdyttävällä tavalla. Kiinnostava levy, vaikka hieman yllätyksettömäksi jääkin.

3,5/5


Muse - Dead Inside (2015)

Brittirokkiyhtye Muse onnistui koukuttamaan vuoden 2006 levytyksellään Black Holes and Revelations eikä paljoa sen kehnompi ollut vuonna 2009 seurannut Resistance. Suuruudenhullua stadionrokkia suoltava kolmikko julkaisee seitsemännen albuminsa Drones kesäkuun 8. päivä.

Yhtyeeltä on aina voinut odottaa melkein mitä tahansa elektronisen musiikin ja metallin välimaastosta. Yhtä kaikki se onnistuu aina kuulostamaan enemmän tai vähemmän 2000-lukulaiselta Queenin jatkeelta. Hyvältä sellaiselta. Tulevalta albumilta lohkaistu Dead Inside ei ole mikään poikkeus säännössä. Vähän marilynmansonmaista elektrorokkia muistuttava konetaustoitus ja iskevä rytmiosasto toimivat. Kappaleen alkupuolella rakennetaan kappaletta vähäeleisemmin ja loppupuoli on melkolailla perinteinen musemaisen mahtipontinen kertosäkeen jatkumo. Ihan kelpo kappale, mutta ei kuitenkaan mitenkään yllättävä. Kelpaa kuitenkin levyä odotella.

3,5/5


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Marilyn Manson - The Pale Emperor (2015)

EMP.fi
En voi sanoa olevani Marilyn Mansonin suuri fani tai edes ystävä. 90-luvun puolen välin jälkeiset muutamat levyt kuitenkin saivat kiinnitettyä huomioni varsinkin sellaisilla hiteillä kuin Beautiful People ja This is a New Shit. Herran edustama industrial rock tai shock rock, miksi sitä ikinä haluaa kutsua, onkin aina toiminut minulle enemmänkin yksittäisinä kappaleina kuin kokonaisina levyinä. Mansonin yhdeksännestä levystä sain kuulla jonkinlaista ennakkohypetystä, joten pitihän The Pale Emperor ottaa tiukkaan kuunteluun.

Levyn avauksena toimiva Killing Strangers kulkee yllättävän hyvin Nine Inch Nailsin tyylisen rumpukompin varassa. Yhden tai korkeintaan kahden hitin levyä odottavalle yllätys onkin vielä suurempi, kun hienolla kitaraluupilla käynnistyvä Deep Six osoittautuu vielä tukevammaksi kappaleeksi. Pirun hyvä biisi nousee mansonin parhaimmistoon. Eikä huippubiisien esittely suinkaan jää siihen. Parin hitin kiintiö ylittyy kolmantena soivan Third Day of a Seven Day Bingen myötä. Tässä kohtaa artisti on selvästi hypännyt mukavuusalueensa rajoille alakulotteisen kantrirokkibiisinsä kanssa.

Mansonmaisella rumpurytmityksellä etenevä The Mephistopheles of Los Angeles kuulostaa ehkä eniten siltä, mitä yhtyeeltä on tottunut kuulemaan. Samaa linjaa edustaa myös Slave Only Dreams to Be King, joka lähentelee raskailla alternativemetalriffeillään Kornia.Yksinkertainen, mutta kuitenkin toimiva teos. Hitaampi jumitus Warship My Wreck on todella onnistunut tunnelmakappale, jossa on jopa postrockmaista otetta. Kymmenen biisin kokonaisuus on yllättävän onnistunutta varsinkin negatiivisten ennakko-oletuksien pohjalta.

Marilyn Manson kuulostaa ensimmäistä kertaa vakavasti otettavalta muusikolta joka pystyy shokeeraamisen lisäksi tekemään myös kokonaisen levyllisen kelvollista ja tasokasta vaihtoehtorokkia. Rock-idolina Manson on toki verraton eikä musiikin omaleimaisuudesta ole ennenkään ollut liiemmin puutetta. Kaikin puolin The Pale Emperor on tunnistettavaa Mansonia mahtavastal lauluäänestä lähtien. Levy on suhteellisen tasainen, mutta tarjoaa tällä kertaa täysilaidallisen meneviä hittejä eikä kokonaisuudessa ole luvassa minkäänlaista pohjanotkahdusta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokemus ja itselleni ehdottoman parasta Mansonia sitten 90-luvun.

3,5/5


 

Tulossa: Arcturus - Arcturian (sampler)

Mitä tapahtuu, jos nälkäisten leijonien häkin ulkopuolelle asetetaan oikein näkyvästi esille verinen gasellin teuras? Uskoisin, että sama vaikutus on Youtubeen ladatulla maistiaisella Arcturuksen tulevalta, toukokuun 8. julkaistavalta Arcturian -levyltä. 14 ja puoleen minuuttiin ahdetut näytteet levyn kymmenestä kappaleesta lisäävät jo entuudestaan kovaa arcturuksennälkää. Todella kovaa tavaraa. Tunnelma on aika lähellä La Masquerade Infernalen ja Sham Mirrorsin loistokkuutta, eikä näytteissä ainakaan ole huomattavissa Sideshown kaltaista laimeutta. Oli sekin ihan hyvä. Kymmenen vuoden odotus palkitaan siis 8.5. Siihen asti näytesampleri luupille ja nupit kaakkoon.



maanantai 27. huhtikuuta 2015

Arcane - Known/Learned (2015)

https://f1.bcbits.com/img/a2205691748_10.jpgGooglettamalla sanaa arcane löytyy ainakin tusinan verran eri puolilta maailmaa tulevia yhtyeitä, joilla ei nimensä lisäksi ole juuri muita yhteisiä nimittäjiä. Hakutuloksissa ensimmäisenä ei ollut australialainen progemetallibändi. Vasta kolmannen albuminsa julkaiseva Arcane tarjoaa tuhdin paketin näin ensikertaa tämän nimistä yhtyettä kuulevalle. Known/Learned on nimittäin kaksi levyä käsittävä parin tunnin kokonaisuus.

Tusinanimen takaa paljastuukin yllättäen melko omalaatuinen porukka. Ei sinänsä yllätys ottaen huomioon mitä muita julkaisuja Australiasta on viime aikoina tullut. Yhtyeen jättänyttä basistia tuuraa toisena varamiehenä Ne Obliviscariksen Brendan Brown ja ensimmäiset mielleyhtymät johtavat saman maan ja osin genrenkin edustajaan Karnivooliin.

Ensimmäinen levy Known esittelee yhtyeen raskaampaa osastoa. Kappaleiden keskimitta on melko huikea kun hieman yli 70 minuuttiin on venytetty kahdeksan kappaletta. Levyn avaava Promise (Part 2) kertoo heti missä mennään. Välillä jopa norjan melko uutta tulokasta Leprousta muistuttava kappale on taidokas yhdistelmä nopeampaa riffittelyä ja herkästi soivia väli- ja taustapianosoittoja. Vokalisti Jim Greyn ääni on myös suhteellisen herkkä, mutta voimakkuuttakin löytyy vastapainoksi. Kunnianhimoakin löytyy tältä yhtyeeltä. Ensimmäisen levyn päättävä Learned kestää noin 23 minuuttia, eikä kappaleessa tule edes hetkeksikään houkutusta kelata seuraavaan. Taidokasta sävellystyötä.

Kunnianhimosta kun jo mainitsin, niin vielä suurempi osoitus siitä on ensimmäisen levyn vastakappaleeksi asetettu kevyempi Learned. Herkempi osasto tuo helposti mieleen esimerkiksi Anatheman. Little Burden on todella kaunista kuunneltavaa. Puhumattakaan sitä seuraavasta Impatience and Slow Poisonista. Levyn tunnelma on hyvin leijaileva, välillä haikea. Ylettömään synkistelyyn tässä ei kuitenkaan vaivuta. Yhtye on kyllä onnistunut tasapainottelemaan kahden ääripään kanssa ja tekemään kaksi toisiaan tukevaa levyä, jotka kuitenkin sulautuvat yhdeksi massiiviseksi kokonaisuudeksi.

Vuoden yllättäjiin lukeutuva Known/Learned edustaa kyllä aussiprogea parhaimmillaan. Sanan mukaisesti täysin puskista tullut yhtye yllätti kokonaan hienolla albumillaan. Kokonaiset kaksi tuntia se jaksaa kiehtoa ja houkutella kuuntelemaan lukuisia kertoja uudestaan. Saman tyylisiä yhtyeitä toki on olemassa kourallinen, lähinnä jo mainitut upeat yhtyeet. Joka tapauksessa Arcane onnistuu kuulostamaan itseltään ja mikä parasta siltä, että yhtye ei ole vielä edes huipussaan. Known/Learned on todella taidokas ja kaunis levy, jota suosittelen ehdottomasti mutta lämpimästi kaikille progressiivisen rockin ja metallin ystäville. Alla linkki levyn yhteen hienoimmista kappaleista: Instinct.

4,5/5




Frosttide - Blood Oath (2015)

EMP.fi
 Vuonna 2009 perustettu jyväskyläläinen demobändinäkin palkittu Frosttide julkaisi alkuvuodesta toisen albuminsa Blood Oath. Melodiseen death metaliinsa black metal- ja folkvaikutteita sekoitteleva yhtye toi mieleen esikoislevyllään Awakening (2013) ainakin sellaiset tunnetut nimet kuten Ensiferum ja Wintersun.

Samantyyppisillä mahtipontisilla tunnelmilla alkaa myös toinen levy. Prologueksi nimetty intro voisi hyvinkin toimia vaikkapa Game of Thronesin tunnarina. Nimikkokappale jatkaa samoista tunnelmista esitellen wintersunmaista melodisen kuolometallin ja orkestraatioiden sekä kuoron voimakasta yhdistelmää. Esikuvat ovat kyllä kuultavissa, mikä käy todella selväksi levyn edetessä.

Kahdeksanminuuttisen Gates of Asylumin jälkeen iskee jo pienimuotoinen ähky. Levy alkaa toistamaan hivenen liikaa itseään ja kierrättää turhankin tuttuja melodioita useaan otteeseen. Rauhallinen instrumentaali Foreshadow katkaisee kierteen kuitenkin mukavasti vasta levyn loppupuolella. Kahden viimeisen kappaleen aikana materiaalin taso nousee reippaasti. Levyn pisin ja eeppisin kappale New Reign ei sinänsä eroa levyn alkupuolen tyylistä, mutta jokin siinä kolahtaa kovemmin. Myös levyn viimeinen kappale asettuu parhaimmistoon. Winds of Winters Call tuo nimensä mukaisesti mieleen talvisen raikkaat tunnelmat. Melodiat ovat todella kaunista ja kuulasta kuunneltavaa.

Omaperäisyys ei ole Frosttiden vahvimpia puolia. Vaikutteista paistaa läpi kotimaisen raskaamman metalin koko kirjo, mutta kyllä se vaan toimii kun sen hyvin tekee. Ja se mikä levyllä toimii on erittäin hyvä toteutus. Soundeissa on potkua ja varsinkin yksittäisinä teoksina kaikki kappaleet edustavat kotimaisen melometallin keskitasoa tasokkaampaa kaartia. Eikä soittotaidosta ainakaan puutetta ole.  Blood Oath tarjoaa varsin miellyttävät kolme varttia eeppistä melodista deathia vakaalla ammattitaidolla toteutettuna. Toiseksi levyksi tämä on kuitenkin jo melko varmaa tavaraa ja kenties seuraava tai sitä seuraava onnistuu jo löytämään Frosttiden oman perimmäisen olemuksen.

3,5/5





sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Amestigon - Demiurg (2015)

amestigon_thierVuonna 1993 perustettu itävaltalainen Amestigon julkaisee uuden, neljännen kokopitkän levynsä Thier 28.5. Sikäläiset marginaalimusiikkipiirit ovat pienet ja tiiviit. Yhtyeen riveissä vaikuttavat muun muassa perustajajäsen Alexander "Tharen" Opitz (Dargaard, Dominion III) sekä Michael "Silenius" Gregor (Pazuzu, Abigor, Summoning).

Näytekappaleeksi Youtubeen on lohkaistu 12 minuuttia ja 39 sekuntia kestävä levyn avaava Demiurg. Olen aikaisemmin tutustunut yhtyeeseen vain ohimennen, mutta atmospheric black metaliin lokeroituva kappale kuulostaa varsin lupaavalta teokselta. Puolitoistaminuuttinen intro, mieskuoroa, syntikkataustaa, kauniita melodioita, korinavokalisaatioita ja kirskuvia kitaroita ja melkein kolmen minuutin jumitusriffi lopussa. Erittäin upea teos, joka tuo mieleen pohjoismaisia klassikoita parinkymmenen vuoden takaa. Tämä kappale ilmeisesti kattaa noin neljäsosan levystä. Otetaan siis tämä ja loput kolme kappaletta noin kuukauden päästä lähempään tarkasteluun yhtenä kokonaisuutena ja annetaan varovainen nelonen arvosanaksi.

4/5


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Beardfish - +4626-COMFORTZONE (2015)


EMP.fi
Ruotsista on totuttu kuulemaan laadukasta musiikkia sitten ABBAn. Progressiivista rockia soittava Beardfish edustaa myös länsirintamaa.  Tyylin ja nimen perusteella olisin veikannut Isoa-Britanniaa, mutta erittäin lupaavaa näinkin. Yhtyeen levyjulkaisut ovat olleet aika tiuhassa kun vuoden 2001 perustamisen jälkeen +4626-COMFORTZONE on jo kahdeksas täysilaidallinen. Täsmennettäköön, että tämä on minulle ensimmäinen Beardfish-levy.
Tunnelmallisen intron jälkeen lyödään Yes- ja Genesis-kortit pöytään. 70-luvun progehuuruja hönkivä Hold On on soundeiltaan  jopa uskomattoman autenttisen kuuloista hippikautta. Nimikkokappaleen melankolisemmissa melodioissa on kenties pieni ripaus Porcupine Tree-vivahteita. Hämyisemmän progeilun ohella raskaammin soivat kitarariffit tuovat parhaimmillaan mieleen nwobhm-meiningin. Tästä muistuttaa suoraviivaisempi King, joka on kieltämättä yksi levyn tarttuvimmista ralleista. Koukeroisempi Daughter Whore pelaa myös tiukan kitaroinnin varaan.

Levyn massiivisin kappale on vartin mittainen Ode To The Rock'n'Roller, jossa tiivistyy noin 40-vuotta vanhan progerokin syvin olemus. Rauhalliset osiot ja runsaat hyvin esilläolevat syntikkasooloilut muistuttavat tarkasti alleviivaten yhtyeen vaikutteista. Kolmeosainen, eri puolille levyä levitetty The One Inside esittelee levyn herkintä ja tunnelmallisinta antia. Ensimmäinen osa on levyn avaava lyhyt intro ja toisessa osassa twinpeaksmainen syntikkamatto kummittelee kevyesti folkahtavan kappaleen taustalla. Samoista teemoista rakennettu alavireinen päätösraita on tajuttoman upeaa kuunneltavaa, ellei jopa levyn paras kappale.

Älyttömän hankalaan ulkoasuun muotoiltu otsikko +4626-COMFORTZONE kätkee nimensä taakse varsin hienon progekokonaisuuden. Taidokkaasti vanhaa taiderokkia mukaileva levy on mukavan kuuloista ja helposti omaksuttavaa musiikkia. Oikeastaan siinä ei ole mitään uutta eikä varsinkaan omaperäistä, mutta pohjimmiltaan hyvin toimivaa progerock-estetiikkaa, joka on tavanomaisesti huonoimmillaankin hyvää. Ainakin tarpeeksi hyvää.

3,5/5

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Björk - Vulnicura (2015)


Omaperäisiä yhtyeitä tai artisteja mahtuu kymmeneen jotakuinkin tusina. Niitä, jotka pysyvät sekä omaperäisinä että jäljittelemättöminä, ei sitten niin kovin montaa löydykään. Esimerkiksi islantilainen Björk on yli kahdenkymmenen vuoden ajan edustanut omaa tyyliään ilman, että lähellekään samankaltaista artistia olisi tullut apajille. Mahtavan debyytin Debut (1993) jälkeen Björk julkaisi kolme lähes täydellistä albumia putkeen. Post (1995), Homogenic (1997) sekä Vespertine (2001) kuuluvat ehdottomiin suosikkilevyihini kautta aikojen. Vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaistua taiteellista Medúllaa (2004) en kuitenkaan ole vieläkään osannut täysin sisäistää, kuten en myöskään sitä seuranneita Voltaa (2007) ja Biophiliaa (2011). Hyviä levyjä nekin toki ovat, vaan Björk-asteikolla harmittavan keskitasoisia.

Vulnicura on siis kahdeksas virallinen studioalbumi. Viimeisimpien levytysten johdosta en uskaltanut asettaa minkäänlaisia erityisiä odotuksia tätäkään kohtaan. Yllätys onkin erittäin positiivinen, kun levyn avaava Stonemilker tuo tuulahduksia 90-luvulta, varsinkin ehkä siltä parhaalta levyltä Homogenicilta. Minimalistinen elektro ja elokuvallinen, lähes musikaalia muistuttava jousitaustoitus yhdistettynä Björkin täydelliseen laulusuoritukseen miltei aiheuttaa väristyksiä selkäpiissä. Lionsong jatkaa vielä samanlaisella, valoisammalla tyylillä, mutta History of Touches muuttaa tunnelmaa kohti tummempia vesiä.

Kokeellisempaa sävyä mukaan tuo kymmenen minuutin mittainen Black Lake, jossa tunnelma on tiivis kuin jossain kauhuelokuvan soundtrackissa. Kieltämättä yllättävän synkästä äänimaisemasta tulee mieleen Ulverin maittava orkesteriambienssi Messe I.X.-VI.X (2013). Valoa, ainakaan auringonvaloa, ei nähdä myöskään kappaleessa Family, joka tekee viimeistään selväksi Vulnicuran luonteen. Se kertoo Björkin hiljattain tapahtuneesta erosta, mikä on musiikillisesti sivuseikka, mutta henkilökohtaisella tasolla varmasti suunnattoman suuri inspiraation lähde ja albumin intensiteetin kannalta kantava voima.

Musiikin sävy muuttuu jopa uhkaavaksi hypnoottisessa kappaleessa Notget, joka on kuin hallittu maisemakuvia pään sisäisestä kaaoksesta. Atom Dance vilauttaa jo hieman sadepilvien takana siintävää auringonvaloa, joskin pienellä varauksella. Mouth Mantra laahailee ja viipyilee vielä hetken kohti päätöstä. Quicksand on nimensä mukaisesti elohopean kaltainen vauhdikas ja valoisa kappale, joka lopulta pysähtyy kuin seinään. Ja kyllä jättää hiljaisen olon mieleen ja sydämeen.

Vulnicura on jälleen kerran, mutta silti pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Yksityiskohtaisista kappaleista muodostuu voimakas ja tiivistunnelmainen kokonaisuus, joka on täynnä herkkyyttä ja äärettömän suurta tunnetta ja tunteiden kirjoa. Aivan ensimmäisellä kuuntelulla tämäkään kokonaisuus ei aukea, mutta vaikeaksi tätä levyä ei silti voi sanoa. Muutaman kertauksen jälkeen yksinkertainen ja pelkistetty elektronisen minimalismin ja orkestraalisen massiivisuuden yhdistelmä lumoaa, vangitsee ja vie mukanaan. Se tarjoaa tunnin verran melko tutulta kuulostavaa, 2010-luvulle päivitettyä Björkiä. Marraskuussa 50 vuotta täyttävä Björk on onnistunut tekemään uransa alkupuolen tyylisen levyn, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Vain aika näyttää kuinka täydellinen Vulnicura lopulta on.

5/5


torstai 23. huhtikuuta 2015

The Gentle Storm - The Diary (2015)

EMP.fi
Viime vuonna perustettu The Gentle Storm on kahden alankomaalaisen huippumuusikon yhteistyön hedelmä. Monessa sinfonisessa progemetallisopassa, muun muassa Ayreonissa, itsensä keittänyt Arjen Anthony Lucassen sekä The Gatheringista parhaiten tunnettu Anneke van Giersbergen julkaisivat vastikään ensimmäisen albuminsta The Diary. Levyn teemana on 1600-luvun Hollantiin sijoittuva rakkaustarina. Inspiraatio on ilmeisesti saatu Joseph Warwijckin ja Susanne Vermeerin ikivanhoista kirjeistä, jotka löydettiin vasta 2000-luvulla.

Lucassenin tuotoksiin en ole koskaan tutustunut kevyttä pintaraapaisua syvemmin, mutta Anneken The Gathering-levyt sekä soolotuotantokin on paljon tutumpi. Suurempia ennakko-odotuksia en siis osannut kohdistaa tähän levyyn. The Diary herättää kiinnostusta sellaisellakin seikalla, että se sisältää kaksi versiota levystä: Gentle on akustisempi ja kevyempi versio kun taas Storm esittää saman kokonaisuuden sinfoniseen metalliin verhottuna.

Ensimmäisellä Gentle lipuu ohi melko vauhdikkaasti. Liki tunnin mittainen levy muistuttaa kuinka pirun hyvä laulaja Anneke van Giersbergen todella on. Akustiset soittimet ovat tunnelmallista kuunneltavaa ja kappalemateriaali on melko rikasta ja yksityiskohtaista. Progevaikutteissa kuuluu pieni vivahde Jethro Tullia. Toisen tunnin aikana Storm käy läpi samat kappaleet raskaammalla soinnilla. Suurta eroa ei levyillä sinänsä ole, mutta erittäin upea keksintö tehdä tällainen tuplajulkaisu.


The Diary on melko tasainen kokonaisuus, josta on vaikea nimetä yhtä ylitse muiden menevää kappaletta. Paitsi ehkä orientaalimpi Shores of India. Levy kuitenkin toimii alusta loppuun erittäin hienosti. Lisäpisteitä myös antaa toisen levyn toisenlainen näkökulma ja lähestymistapa aivan samoihin kappaleisiin. En itse ainakaan muista, että mikään yhtye olisi julkaissut tämän kaltaista tupla-albumia, jossa on ihan oikeasti kaksi eri versiota. Vaikeampi on sitten sanoa, kumpi levyistä toimii paremmin. Molemmat toimivat täydellisesti erikseen, mutta onhan se mukavaa vaihtelua kuunnella miltä samat kappaleet kuulostavat hieman erilaiseen muottiin valettuna.

Kaiken kaikkiaan The Diary osoittautuu positiiviseksi yllättäjäksi, joka tuo mieleen Lucassenin oman tuotannon lisäksi esimerkiksi norjalaisen folk metal -yhtye Lumskin. Ja kyllä, myös Nightwish käy välillä mielessä. . Tämä on kyllä ehdottomasti tarkistamisen arvoinen levy ja antaa hyvän haastajan monelle sinfoniselle metalliyhtyeelle. Myös edellämainitulle. Lyhyesti ilmaistuna The Diary tarjoaa vajaat kaksi tuntia upeasti soitettua, tuotettua ja sävellettyä folkkia, progea ja metallia.

4,5/5


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Paradise Lost - No Hope In Sight (2015)

http://i.levykauppax.fi/cover/big/4/42/424835.jpg?lpSiitä on kulunut jo tovi jos toinenkin kun viimeksi olen nautiskellut Paradise Lostin gootahtavasta ja doomahtavasta metallista. Silloinkin kyseessä oli yhtyeen 1995 julkaisema Draconian Times. Sitä seurannut One Second (1997) vei mielenkiinnon yhtyeeltä, eikä sen tuotannon pariin ole tullut koskaan palattua.  

Kesäkuun 2.päivä ilmestyvältä The Plague Within -albumilta lohkaistu No Hope in Sight osoittaa nimensä vastaisesti, että toivoa on näkyvissä. Paljon. Laahaavaa kitaranjunttausta, murinavokaaleja ja puhdasta laulua väliin. Kannatti katsastaa tämäkin video ja todeta, että Paradise Lost on kovaa tavaraa ja toivottavasti sellaista on myös koko levyllinen tulossa.

4/5



tiistai 21. huhtikuuta 2015

Shining - IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends (2015)

Shining kuuluu niihin yhtyeisiin, joista on kuullut enemmän kuin on ehtinyt kuuntelemaan. Soppaa hämmentää myös norjalainen samanniminen avant-garde-orkesteri. Tähän Ruotsin masennusmetalliyhtyeeseen on pitänyt jo pidemmän aikaa tutustua syvemmin. Pirteästi nimetty IX: Everyone, Everything, Everywhere, Ends on yhtyeen kymmenes opus ja itselleni ensimmäinen tarkempi katsaus tähän Niklas Kvarforthin luotsaamaan yhtyeeseen.

Koska aiemmasta materiaalista ei juuri ollut mielikuvaa, neliminuuttisen intron aikana iskee kevyt hämmennys. Den Påtvingade Tvåsamhetenin kitaramelodiat tuovat etäisesti mieleen Devin Townsendin. Lyhyen johdannon jälkeen kappale Vilja & Dröm iskeytyy kuuloelimiin kuin vasara naulan kantaan. Hieman Satyriconin tai DHG:n tyylinen kitarankirskunta ja riffittely toimii erinomaisesti. Ja kun päälle lisätään ripaus Aldrahnia tai jopa Attila Csiharia muistuttavia ulinavokaaleja on herkullinen soppa valmis. Framtidsutsikter aloittaa puolestaan laahaavalla puhtaalla kitaralla. Itsemurhaballadissa on aika kelmeä tunnelma, kiitos kevyen osaston ja vokalistin ulosannin erikoiselle yhdistymiselle. Sekä toki välissä soiville sirkkelikitaroille.
Kenties levyn paras riffi, miltei Mastodonmainen sellainen, löytyy kappaleesta Människotankens Vägglösa Rum alusta. Levy tuntuukin paranevan loppua kohden. Parhaaksi kappaleeksi nousee ehdottomasti miltei paikallaan junnaava ja viimeistä minuuttiaan lukuunottamassa särökitaraton Inga Broar Kvar Att Bränna, jossa on aivan pirun kova, miltei ahdistava tunnelma. Sellaisia toivoisi kuulevan enemmänkin. Levyn päätös kulkee samoja synkeitä polkuja. Besök Från I(ho)nomin kahdeksan hypnoottisen minuutin jälkeen Shining jää hohtamaan korvien väliin.

Ensimmäisen kuuntelun perusteella IX kuulostaa rosoiselta, vaikeasti lähestyttävältä ja kummalliselta tekotaiteelliselta roskalta. Muutaman toiston jälkeen karkean kuoren alta kuitenkin paljastuu persoonallinen yhtye, jolla on oma synkeä sanomansa. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy moneen suuntaan, seisoo Shining silti omilla jaloillaan. Kuuden kappaleen kokonaisuus tuntuu kuluvan liiankin nopeasti, mutta se houkuttelee myös kuuntelemaan levyn vielä pari kertaa uudestaan. Eikä ihme - IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends on omaperäinen ja koukuttava albumi, josta löytyy varmasti uusia puolia useammankin kuuntelun jälkeen.


4/5



Slayer - When the stillness comes (2015)

Slayer: When the Stillness ComesSlayer on yksi ensimmäisistä metallibändeistä, joita olen koskaan kuunnellut ja niitä harvoja, joita kuuntelen edelleen. Yhtye on takonut samaa thrash-mättöä jo reilut kolmekymmentä vuotta. Piakkoin ilmestyvältä 11. levyltä lohkaistu When the Stillness Comes ei oikeastaan yllätä millään tasolla. Se kuulostaa hieman South of Heavenilta 2000-luvun soundeilla. Tai joltain toiselta 80-luvun hitaammalta Slayer-hitiltä. Mitään uutta ja mullistavaa se ei tarjoa ja toistaahan se edelleen itseään häpeilemättä, mutta... kyllähän tämä silti toimii kuin jyrä. Takuumureaa rhoskametallia sen kiistattomalta kuninkaalta.

Uusi levy tulossa (luultavasti) elokuussa. Alla pahimpaan hätään uutta Slaikkaa.

3,5/5


maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ensiferum - One Man Army (2015)

EMP.fi
Ensiferumin ensimmäinen albumi julkaistiin 2001. Se oli niin upea pelin avaus tältä suomalaisen folk metallin lahjalta maailmalle, ettei aivan samalle tasolle päästy sitä seuranneilla levyillä. Itsensä toistoa on esiintynyt myös levy toisensa jälkeen enemmän ja vähemmän. Tänä vuonna päivänvalonsa nähnyt One Man Army on yhtyeen kuudes kokopitkä.

Tuttuun tapaan aloituksena kuullaan keskiaikaistyylistä mahtipontista nostatusta, josta rykäistään käyntiin vauhdikkaampi sotaralli Axe of Judgement. Huikeimpiin Enska-teoksiin verrattuna tuomion kirves ei iske aivan yhtä terävästi. Hieman hengetön tykitys kierrättää tuttua kaavaa kevyillä kalevalaismelodioilla höystettynä. Tutunkuuloisella kitarariffittelyllä alkaa myös enemmän perinteinen Ensiferum-ralli Heathen Horde, jonka kertosäekuoro hoitaa hommansa kunnialla.

Nimikkokappale lainailee epäsuorasti erään Metallica-nimisen yhtyeen 80-luvun tuotantoa. Kuoro-osuus puolestaan on kuin lainaus Nightwishin eräästä kappaleesta. Tehokasta poljentoa, mutta sen suurempaa mielenkiintoa aiheuttamatta. Morrowind-teemaa muistuttaen instrumentaali Burden of the Fallen johdattelee huiluin ja viuluin levyn hienoimpaan ja eeppisimpään teokseen. Vaikka Warrior Without a War kuulostaakin jonkun verran toisen levyn suurimmalta hitiltä Tale of Revengeltä, se silti kuulostaa juuri siltä mitä tältä yhtyeeltä osaa odottaa.

Levyn kummajasaisiin lukeutuva Two of Spades esittelee yhtyeen äärimmillään. Tarjolla on sekä 70-luvun diskoa että junttidiskoa. Vierailijana kuullaan ei enempää eikä vähempää kuin itse Frederik.  Toinen erikoisuus on levyn viimeistelevä Neito Pohjolan. Netta Skogin tulkitsema kantri-iskelmä sopii levylle kuin ketsuppi jäätelöön, mutta jollain tavalla se kuitenkin toimii. Se saa melkein toivomaan saman tyylistä materiaalia jatkossakin.

Kokonaisuutena 11 kappaleen One Man Army on aika tasapaksu. Paria kappaletta lukuunottamatta levyltä ei paljon jää käteen. Toki se on hyvin tehty ja jollain tapaa hyvin kunnianhimoinenkin. Rajojen rikkomiset kuitenkin jäävät irrallisiksi osioiksi ja kappaleiksi. Loppujen lopuksi aikaisempien albumien varjossa tämä jää pieneksi pettymykseksi. Toivon mukaan rauta taotaan paremmin ensi kerralla. Siihen asti luupataan vaikkapa kappaletta Neito Pohjolan.

2,5/5


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Halestorm - Into the Wild Life (2015)

EMP.fi
Pitkään niputin Halestormin ja Alestormin keskenään samaan kastiin. Nimiä lukuunottamatta tällä yhdysvaltalaisella rock-yhtyeellä ei ole mitään yhteistä skotlantilaisen merirosvometallipumpun kanssa. Sisarusten Lzzy ja Arejay Halen vuonna 1997 perustama yhtye onkin ennen tätä uutukaista jäänyt täysin pimentoon.

Into the Wild Life paljastaa korttinsa heti. Iskevällä hittikaavalla rakennettu avauskappale Scream kiteyttää yhtyeen syvimmän olemuksen. Hieman radiosoittopopahtavaa raskasrokkia upealla naislaulajalla varustettuna. Samaa sarjaa edustavaa materiaalia onkin useampi kokonaisen viidentoista kappaleen seassa. Esimerkiksi heti ensimmäisen kappaleen jälkeen soivat I am the Fire, Sick Individual ja Amen ovat selvästi samasta muotista muovattuja hard rock'n'pop-rykäisyjä.

Kevyempää balladiosastoa kuullaan myös. Otsikkoa myöten kevyttä materiaaliaa edustava Dear Mother on mukava tunnelmanvaihdos enyamaisine taustasaundeineen. Melkein nykykantrimainen When Sober Couldn't Say kuulostaa lähestulkoon Pinkiltä. Varsin värikästä menoa on saatu hyvinkin soittolistaystävälliseen kokonaisuuteen. Yksi erikoisimmista kappaleista ja ehkä se toimivinkin ralli on Mayhem, jossa runtataan levyn metallisinta antia ja sitä seuraava kevyempi Bad Girls World.

Halestormin kolmas levy tarjoaa noin tunnin mittaisen katsauksen 80-90-luvun rokista nykypäivän sellaiseen. Vaikutteita on varmasti napattu sieltä ja täältä vuosien varrelta. Levyn materiaali on taidokasta, mutta kappaleissa on suhteellisen paljon kaavamaisuutta ja toistoa. Siitä huolimatta kokonaisuus toimii ihan hyvin, vaikkei sinänsä edusta mitään erikoista tai omaperäistä. Lyhyesti sanottuna kuunneltavaa ja miellyttävää radiosoittomusiikkia. Laulaja Lzzy Hale ansaitsee toki maininnan ja kiitokset upeasta sekä voimakkaasta vokaalisuorituksestaan.

3/5

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Katatonia - Sanctitude (2015)

emp.fi
Katatonia on yksi, ainakin itselleni tärkeimmistä 2000-luvun metalliyhtyeistä. Peräkkäin julkaistut Last Fair Deal Gone Down (2001), Viva Emptiness (2003) sekä The Great Cold Distance (2006) muodostavat yhdessä erittäin kovan kolmikon. Näistä kaksi viimeisintä ovat edelleenkin upeimpia kuulemiani levyjä, joten on ihan ymmärrettävää etteivät seuranneet levyt onnistuneet juuri yllättämään. Edellinen julkaisu Dethroned & Uncrowned (2013) oli kevyt versio albumista Dead End Kings (2012), joten ihan luonnollista jatkumoa edustaa Union Chapelissa viime vuonna äänitetty akustinen livelevy Sanctitude.
En yleensä ole suurimpia livelevyjen ystävä, mutta kuriositeettina toimiva vanhojen biisien akustiseen muottiin muovaaminen houkutteli tarkastamaan tämän kollaasin. Konsertin avaava  In The White pääsee jopa hieman yllättämään. Vaikka yhtäläisyydet on aina olleet huomattavissa, riisuttuna raskaasta soinnistaan tämä kuulostaa lähes Damnationin (2003) aikaisesta Opethilta. Tutuista kappaleista on onnistuttu tuomaan uusi puoli esiin erittäin edustavasti. Jonas Renksen angstaava lauluäänikin venyy studioäänityksiä värikkäämpiin ja voimakkaampiin suorituksiin.

Vajaan puolentoista tunnin konsertti koostuu 17 kappaleesta ja melko tasaisesti vieraillaan jokaisella vuosituhannen vaihteen jälkeisellä levyllä. Vanhemmiltakin levyiltä Discouraged Ones (1998) ja Tonight's Decision (1999) esitetään yhden kappaleet. Jälkimmäisen A Darkness Coming on upea melankolinen ilmestys. Parhaiten edustettuna on kuitenkin Viva Emptinessin kappaleet, jotka ovat kuin alkujaankin tehty akustista soittamista varten. Kylmiä väreitä selässä aiheuttava Sleeper tuntuu siltä kuin kuulisi kappaleen ensimmäistä kertaa. Uudelleen. Omertaa ei ole paljoa tarvinnut muokata, mutta perkussioiden rytmittämänä tämäkin on maittava kokemus. Kenties paras kappale levyllä on Evidence. Ainakin odotetuin "hitti" ja se toimii liveversionakin.

Livealbumit kuten kokoelmalevytkin herättävät usein kysymyksiä siitä, miksei juuri se paras kappale x mahtunut tähänkään mukaan. Leaders olisi ollut erittäin mukava kuunnella uutena sovituksena. Tai My Twin.Vaihtoehtoja olisi ollut lukuisia, mutta eivät nämäkään valinnat kylmäksi jätä. Sanctitude on yllättävän hyvä ja toimiva livealbumi, joka kierrättää vanhat kappaleet ja saa niistä esiin uusia näkökulmia. Tokihan konsertit toimivat aina kuvallisen datan kanssa paremmin, tai oikeasti paikan päällä, mutta mielenkiintoinen opus on tämäkin. Herättää toiveita jopa vastaavanlaisen studiolevyn suhteen, jossa käytäisiin läpi samat aarrearkut ja toteutettaisiin sama idea ilman yleisön taustakohinoita. Näin on tyydyttävä kuvittelemaan, että olisi silmät kiinni kuuntelemassa keikkaa, mutta ilmeisen kovaa sellaista.

4/5

Melechesh - Enki (2015)


Israel on yksi niistä maista, joista ei uskoisi ponnistavan ainuttakaan black metal -yhtyettä. Jo useampi vuosi sitten kuitenkin tutustuin sikäläiseen sinfonista black metalia esittävään Bishop of Hexeniin. Toinen ja jo vuonna 1993 perustettu Melechesh olisi pitänyt varmaankin tulla vastaan paljon aikaisemmin. Kuudes kokopitkä Enki on ensimmäinen kosketukseni tähän aikaa sitten Alankomaihin pesiytyneeseen bändiin.

Joillain sivustoilla yhtyeen genreä tituleerataan oriental black metaliksi. Itämaisista vaikutteista ei ole ainakaan aluksi minkäänlaista jälkeäkään. Dimmu Borgirin In Sorte Diabolia (2007) muistuttavia raivokkaita vokalisaatioita ja purevia kitarariffejä sen sijaan viljellään ahkerasti. Levyn alkupuoli on hieman junnaavaa ja tasaista mättöä vaikka sinänsä onkin viihdyttävää ja kuulohermoja hellivää kuunneltavaa.Varsinkin Lost Tribesin jouheva ja rouhea kitarointi tekee vaikutuksen.

Levyn lähestyessä puoliväliään taso hiukan nousee ja niitä itämaisia vaikutteitakin kuullaan on jonkun verran esillä. Multiple Truths on pirun hyvin toimiva kappale, josta jatkava Enki - Divine Nature Awoken nousee levyn parhaimmistoon. Kappaleen lopettava, maittavan kitarariffin toisto ja soolottelu on myös huikea. Samaa tasoa on myös Metatron and Man. Levyn mielenkiintoisimpia teoksia on instrumentaali Doorways to Irkala hypnotisoivine perkussiotahdituksineen. Tällaisia vaikutteita tai väliosioita olisi toivonut olevan enemmänkin, vaikka yksittäisenä kasiminuuttisena jääkin irralliseksi koekappaleeksi. Päätöskappale The Outsiders lukeutuu levyn komeimpiin teoksiin. Eeppisen pitkä 12-minuuttinen kappale nivoo hienosti yhteen levyn parhaimpia puolia.

Enki on mielenkiintoinen levy johon olisi voitu upottaa enemmänkin etnisiä vaikutteita. Noin tunnin mittainen kokonaisuus nojaa tasaisen raskaaseen paahtamiseen. Kontrasti olisi tasapainottanut levyä komeasti. Muutamassa kappaleessa on silti kaivattua itämaan maustetta ja materiaali tasaisuudestaan huolimatta potkii, joskin sitä potkua olisi voinut olla vähän enemmänkin. Lopputuloksena on etäisesti orkesterittoman Dimmu Borgirin kuuloista mustaa metallia. Taiten tehtyä ja ihan omansa kuuloista sellaista kuitenkin.

3,5/5

torstai 16. huhtikuuta 2015

Ghost Bath - Moonlover (2015)

http://www.nummervandedag.nl/wp-content/uploads/2015/01/Ghost-Bath-Moonlover.jpgHarvoin tulee vastaan kiinalaista metal-yhtyettä. Jos totta puhutaan en muista ainuttakaan yhtyettä maailman väkirikkaimmasta valtiosta. Amerikkalainen Ghost Bath sai hetken aikaa uskoteltua olevansa Kiinan lahja black metalin maailmankartalle, kunnes selvisi, että yhtye onkin täysin amerikkalainen. Erikoista oli myös se, että musiikillisesti yhtyeen saundi kuulosti kovasti jenkkilän atmospheric black metalilta, mutta googlen lyhyt oppimäärä bändin kiinalaisuudesta upposi minuun täysin. Pitkä oppimäärä sen sijaan paljasti todellisuuden ja näin jäi kiinalainen musiikki edelleen mysteeriksi.

Moonlover on vuonna 2012 perustetun yhtyeen toinen kokopitkä albumi. Upea kansikuva olisi voinut myös toimia aivan yhtä hyvänä houkuttimena kuin kansallisten taustojen vääristeleminen. Musiikista sitten puhumattakaan. Levy aloitetaan lyhyellä kitarapainotteisella instrumentaalilla, jonka jälkeen levyn vallitseva elementti, melankolinen black metal, käynnistyy kappaleella Golden Number. Äärimmäisen kaihoisa ja kaunis melodia yhdessä rosoisen kitaroinnin ja ulisevan, jonkun verran Summoningin debyyttilevyä muistuttavan vokalisaation kanssa on erittäin toimiva yhdistelmä. Kappaleen päättävä huikea pianosoitanta tuo lisäkontrastia raskaampaan osastoon. Seuraava teos, oivallisesti nimetty Happyhouse muistuttaa kaikuvine kitarasooloineen norjalaisen Ancientin parikymmentä vuotta vanhan EP:n Trolltaarin materiaalilta. Ei ollenkaan kehno mielleyhtymä.

Beneath the Shade Tree on kaunis puhtaiden kitaroiden sävyttämä instrumentaalinen välisoitto. Tunnelmallinen kappale muistuttaa etäisesti jotain ennen kuultua. Samoissa tunnelmissa jatkaa The Silver Flower Pt. 1. Erikoinen ja epätyypillinen valinta laittaa kaksi instrumentaalia peräkkäin. Kappaleen toinen osa rikkoo pitkittyneen hiljaisuuden palauttaen raskaamman puolen takaisin. Levyn parasta ja raskainta antia on päätösraita Death and the Maiden, joka laskeutuu introssa soineeseen hienoon teemaan. Noin 40-minuuttinen levy tuntuu lopulta melko lyhyeltä ja se on pakko kuunnella ainakin kerran uudestaan.

Moonlover yhdistää hienosti melodisen black metalin kauniisiin pianovälisoittoihin ja kitaratunnelmointeihin. Ghost Bathin luoma maisema on melankoliaa ja haikeutta täynnä. Varsinaista levyn kohokohtaa tai tajunnan räjäyttävää kliimaksia se ei tarjoa eikä sellaista edes tarvitsekaan. Kuunrakastaja on tasaisen synkkä kappale depressionkylläistä ja kaunista, maisemallista black metalia. Tutun kuuloinen, mutta kuitenkin omaperäinen levy, jossa on yllättävän paljon kauniita väliosioita ja -kappaleita. Jos levy ei olisi ollut näin upea, sen kuuntelemisen sijaan olisin todennäköisesti silkasta uteliaisuudesta ruvennut googlettamaan sitä kiinalaista black metalia. Olisihan sekin ollut pakko kokea.

4/5



Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

A Swarm of the Sun - The Rifts (2015)


http://echoesanddust.com/wp-content/uploads/2015/02/the-rifts3-wpcf_300x300.jpgToisinaan tulee vastaan täysin tuntemattomia yhtyeitä, jotka ovat saaneet yletöntä arvostusta kohdalleen. Tällainen ilmestys löytyi rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista. Kahdesta jäsenestä, Erik Nilssonista ja Jakob Berglundista, koostuva A Swarm of the Sun kutkutteli jo houkuttelevalla nimelläänkin. Pienellä googlaamisella selvisi, että vuonna 2007 perustettu yhtye julkaisi edellisen, ensimmäisen kokopitkän levynsä Zenith viisi vuotta sitten. Yhtyeen edustama post-rock on esillä myös Erik Nilssonin kahdessa muussa yhtyeessä Aoria ja Kausal, joista ensinnämainitun perustajajäsenet ovat tunnettuja sellaisista orkestereista kuin October Tide ja Katatonia.

Ylistysten syytä ei kauaa tarvitse miettiä, kun levy avataan neliminuuttisella hiljalleen kasvavalla ja edelleen hyvin otsikoidulla kappaleella There's Blood in Your Hands. Vangitsevan johdannon jälkeen lumoava Infants paljastaakin yhtyeen todelliset taidot. Kitaroissa soi etäisesti atmospheric black metal -osasto, mutta muuten pysytellään jossain ambientmaisen post-rockin ja sludgen äänimaastossa. Ainakin amerikkalaisen post-metal yhtyeen Isisin kanssa löytyy samankaltaisuuksia. Jostain hiipii myös mieleen Moonsorrown Viides Luku: Hävitetty. Samoissa äänimaailmoissa leijailee lyhyempi soitanta The Nurse, joka taas alleviivaa jo alkusekunneilla tullutta mielleyhtymää Clint Mansellin säveltämästä ja Mogwain sekä Kronos Quartetin kanssa esittämästään soundtrackista elokuvaan The Fountain. Kyseinen elokuvaraita on henkilökohtainen suosikkini, joten tässä ollaan jo ennen levyn puolikasta lähestytty täydellisyyttä.

Incineration tarjoaa vauhdikkaampaa menoa ja raskaampaa soundia. Samoilla linjoilla kulkeva The Warden värittää maisemaa asettamalla vastapainoksi rauhallisemmin eteneviä lauluosuuksia. Laulut muistuttavat jostain syystä Ulveria. Years on kaunis pariminuuttinen pianovälisoitto, josta nimikkokappale The Rifts jatkaa jälkimetallin jumittamista vähän 28 Päivää Myöhemmin -elokuvan teemakappaletta muistuttaen. Levyn upeimpia tunnelmakuvia esittelee reilut kymmenen minuuttia kestävä These Depths Are Ment For Both of Us. Levyn päättää All The Love and Glory kauniin melodian viisiminuuttiseen toistamiseen, jossa alun pianosta lisätään uhkaavia raskaita elementtejä päälle, josta jälleen laskeudutaan hiljaisuuteen itsekin mieli tyhjänä.

 A Swarm of the Sun on ehdottomasti tämän vuoden yllättäjiä ja The Rifts parhaimpia albumeja. Äärettömän yksinkertaisista melodioista ja niiden taitavasta kierrätyksestä on koottu yksityiskohtia ja voimakkaita tunnelmia välittävä kokonaisuus. Levy on äärimmäisen kaunista kuunneltavaa ja herättää voimakkaita mielikuvia. Melankolia on vallitseva tunne, mutta äärimmäisen ahdistavaksi se ei silti ylly. Sopivan kevyt ja eteerinen äänimaisema elävöittää raskaana soivia kitarajumituksia ja surumielisiä melodioita. Albumi tuo mieleen monia yhtyeitä post-rockista ja sen äärirajoilta, mutta kuitenkin yhtye on luonut omanlaisensa tyylin. Tämä ei ole kovinkaan kaukana mainituista yhtymäkohdista eikä jää kovasti jälkeen sellaisistakaan yhtyeistä kuten Anathema, Katatonia, Sólstafir tai Sigur Rós. Kovia nimiä mainittuna, mutta tämä levy osoittaa sen, että niihin kuuluu myös A Swarm of the Sun.

4,5/5

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Barren Earth - On Lonely Towers (2015)


Death metalia ja progea taidokkaasti yhdistelevä Barren Earth palaa jälleen kolmannella levyllään On Lonely Towers. Kahdella ensimmäisellä levyllä vokalisoinut Mikko Kotamäki (Swallow the Sun) on vaihtunut färsaarelaiseen Jón Aldáraan (Hamferð). Laulajanvaihdos herätti lähinnä mielenkiintoa, koska aikaisemmat levytykset ovat jäsenten taustoistakin johtuen olleet sidoksissa ainakin Swallow the Suniin ja Amorphikseen. Kotamäki kuulostikin etäisesti oman yhtyeensä ohella myös vielä Amorphiksen Elegyllä murissutta Tomi Koivusaarta, mikä alleviivasi yhtyeen (tausta)vaikutteita.

Levyn avaava folkahtava piano-kitaraintro voisi hyvin toimia jonkun sarjan koukuttavana tunnusmusiikkina. Etäisesti amorphismaista kalevalaista melankoliaa maalaileva instrumentaali saa jatkoa samantyylisestä leadikitaroinnista, jota viljellään kappaleissa Howl ja Frozen Processions Musiikillisesti materiaali on samoilla linjoilla vanhan materiaalin kanssa. Laulaja sen sijaan tuo uusia nyansseja sekä murinapuolelle että puhtaisiin lauluosuuksiin. Hyvä valinta täytyy sanoa. Noin viisiminuuttisten kappaleiden jälkeen biisien kesto nousee heti 7 minuutin yli. A Shapeless Derelict tuo Amorphis-Opeth-soppaan ripauksen My Dying Briden tyylistä doom-laahausta jossa kevyemmät ja rauhallisemmat kohdat saavat potkua korinalaulun sävyttämästä kuolonmetallikitaroinnista. Set Alight jatkaa hyvin samankaltaisilla tunnelmilla.

Levyn puolen välin jälkeen levyn tunnelma alkaa parantua entisestään, kun ennakkoon lohkaistu nimikkokappale lähtee soimaan. Amorphiksen tapaisella introlla alkava kappale kohoaa raskaiden kitaroiden tullessa kuvioihin Barren Earthin itsensä kuuloiseksi teokseksi. Lähes 12 minuutin opus nostataa levyn korkeammalle tasolle. Chaos, The Songs Within naittaa Dan Swanön ainoan levyn Moontowerin sekä Opethin raskaimmat teokset synkkää deathia ja melodioita yhdistäväksi kappaleeksi. Levyn yksi kohokohta on jopa avant-garden suuntaan kallisteleva Sirens of Oblivion, jossa kuullaan jazzahtavaa torvisoitantaa. Se tuo kovasti mieleen Emperor-nokkamiehen Ihsahnin soolotuotannon koukeroisimmat kappaleet. Biisin lopetus on varmasti levyn eeppisintä antia. Viimeisenä kuultava The Vault alkaa norjalaisen Borknagarin kuuloisella folkahtavalla puhtaalla kitaransoitannalla josta hiljalleen noustaan progressiivisuuden korkeimpiin sfääreihin. Paikoitellen Deep Purplen, Jethro Tullin ja jopa Genesiksen sekoitukselta kuulostavat progesooloilut ja akustiset soittimet kuten huilu ja sello muodostat death metal -osioiden kanssa levylle arvokkaan päätöksen.

Viisi vuotta sitten julkaistu Curse of the Red River oli esikoiseksi erittäin upea levy. Devil's Resolve oli sille ihan hyvä jatko-osa. Vaikka erikoisia odotuksia ei tätä levyä kohtaan ollutkaan, se silti lyö molemmat laudalta. Vaikka samat vanhat vaikutteet ja kourallinen uusia ovat jollain tapaa kuultavissa pitkin levyä, seisoo On Lonely Towers enemmän omilla jaloillaan ja on jalostanut doomahtavasta progedeathista oivallisen korvaajan vanhalle kunnon progedeath-Opethille. Voitaneen siis puhua yhtyeen parhaasta albumista, joka antaa ehkä aihetta unohtaa termi supergroup ja antaa kunnia ja huomio ihan vain bändin omalle tuotannolle.

4,5/5


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Negurâ Bunget - Tâu (2015)

 Jo nimensä puolesta mielenkiintoinen Negurâ Bunget tuli muutama vuosi sitten tutuksi upealla levyllään Om (2006). Se toimikin hyvin johdantona itäeurooppalaisen black metalin pariin, joka oli sekin ennestään tuntematonta aluetta. Mustaa metalliaan progressiivisilla ja itäeurooppalaisilla kansanmusiikkivaikutteilla ja -soittimilla maustava yhtye teki vaikutuksen heti ensikuulemalta. Tuotanto on muutoin jäänyt, ainakin toistaiseksi, hämärän peittoon. Jo vuonna 1994 perustettu romanialainen yhtye julkaisi esikoislevynsä Zîrnindu-să kaksi vuotta perustamisestaan. Toisen levyn Măiastru Sfetnic (2000) uudelleenversionti Măiastru Sfetnic (2010) mukaan luettuna tänä vuonna ilmestynyt Tâu on järjestyksessään seitsemäs.

Levyn avaava kymmenminuuttinen Nametenie alkaa rauhallisella huilun- ja kitaransoitannalla, josta kappale polkaistaan käyntiin yhtyeelle ominaiseen tapaan raskaalla ja rujolla saundilla. Raskaan soitannan ja kevyempien osioiden vaihtelulla kulkeva aloitusraita antaa erittäin lupaavan kuvan tulevasta. Toisena soiva Izbucu Galbenei jatkaa samalla tyylillä tuoden lisäksi mieleen jopa Opethin 2000-luvun taitteen materiaalin. Arcturus-viittauksetkaan eivät ole kaukaa haettuja.

Vastapainoksi on asetettu shamanistisella rummutuksella hypnotisoiva Curgerea Muntelui, joka on kuin norjalaisen viikinkifolk-yhtye Wardrunan romanialainen vastine. Soinnissa on paljon samaa kuin Neguran entisistä jäsenistä koostuvassa Dordeduhissa. Kansanperinteistä meininkiä jatkaa La Hotaru Cu Cinci Culmi. Levyn huippuhetkiin Nametenien kanssa lukeutuva Taram Valhovniscesc on yllättäväkin vauhdikas poljento laahaavamman ja hitaamman materiaalin keskellä ja jälleen kerran mieleen tulee etäisesti Arcturus. Impodobeala Timpuluin intro on kuin kieroutunutta Finntrollia. Itse asiassa Under Bergets Rot levyltä Nifelvind (2010) on ihan käypä vertailukohta. Mahtipontista meininkiä tarjoaa myös upeilla kuoroilla koristeltu Picur Viu Foc. Viimeisenä soiva Schiminiceste päättää levyn hämyisiin tunnelmiin.

Yksityiskohtia ja primitiivistä energiaa huokuva Tâu on oiva jatke yhtyeen diskografiassa. Folk metalin puolella harvinaisempi itäeurooppalainen sointi lisää yhtyeen omaleimaisuutta entisestään. Melodiakulut ovat länsimaittain erikoisia ja myös isossa roolissa olevat huilut antavat oman lisänsä tunnelmanluojana. Tyyli on muutenkin kaukana siitä, mitä black metal on täkäläisittäin. Levy on täynnä juuri oman itsensä Negurâ Bungetin kuuloista ja näköistä materiaalia. Kokonaisuus on upea kahdeksan kappaleen ja 50 minuutin kestoinen äänimaisema, joka ei aivan ensimmäisellä kerralla aukea. Useamman kuuntelun jälkeen tämä kuitenkin vakuuttaa täysin. Ehkä nyt on viimein käytävä läpi yhtyeen loputkin levyt.

4/5

perjantai 10. huhtikuuta 2015

np. Leprous - The Price

Vuonna 2009 debytoinut norjalainen progressiivista metallia takova Leprous on julkaissut levyjä tasaisesti kahden vuoden välein. Tutustuin tähän mahtavaan, etäisesti australialaisen Karnivoolin teatraalisemmalta ja raskassointisemmalta pikkuserkulta kuulostavaan yhtyeeseen vasta edellisen levyn aikoihin. Coal julkaistiin 2013, ja juuri kun on saanut yhtyeen syvimmän olemuksen sisäistettyä, on vuorossa neljäs albumi. The Congregation julkaistaan euroopassa 25.5.

Näytteeksi uudelta levyltä on Youtubeen laitettu levyn avaava The Price. Lyhyesti sanottuna lupaa hyvää. Muistuttaa hieman edellisen levyn tyyliä. Myös tuo Karnivool tulee mieleen enemmän kuin aikaisemmin. Yksinkertainen monimutkaisia progekoukeroitaan esittelevä melodinen kappale nostaa mukavasti veden kielelle tulevaa odotellessa.
4,5/5


torstai 9. huhtikuuta 2015

Carach Angren - This Is No Fairytale (2015)


Alankomaalainen Carach Angren on nimeään lukuun ottamatta itselleni täysin uusi tuttavuus. Useampi vuosi takaperin kuulin joitain kappaleita ohimennen vain tehdäkseni päätelmän että tämä kolmihenkinen black metal -yhtye kuulostaa orkesteritaustoinensa enemmän tai vähemmän Dimmu Borgirilta.

Vastikään julkaistu This Is No Fairytale on järjestyksessään yhtyeen neljäs albumi. Nimensä mukaisesti levy ei tarjoa mitään satuilua paitsi ehkä kauhusellaista. Lyhykäisen intron jälkeen rykäistään helvetillinen näytelmä käyntiin kappaleella There's No Place Like Home. Dimmun lisäksi yhtäläisyyksiä tuntuisi löytyvän kotimaisen Shade Empiren ja kreikkalaisen Septicfleshin kanssa. Paikoitellen mieleen tulee Limbonic Artin jo 18 vuoden takainen eepos In Abhorrence Dementia, varsinkin kappaleesta Dreaming of a Nightmare in Eden, jossa Danny Elfmanin tyylisen soundtrackhenkisen orkestraation päälle on liimattu vain pelkkää örinävokalisaatiota.

Levyltä löytyy kohokohtiakin. Esimerkiksi hienolla melodialla höystetty When Crows Tick on Windows nousee ehdottomasti albumin kirkkaimpaan kärkeen. Kappaleen sanoituksisa löytyy toki huvittavaakin osiota, kun herkän melodian päälle koristaan "No! She is dead! She is dead! Mother is dead! / No! Mama, why? Oh mother,goodbye... / Mommy, why? Oh mother,goodbye...".

Järin omaperäisin asein ei hollannin oma Dummy Burger ole taisteluun lähtenyt. Levy on kauttaaltaan tutun, jo ennalta kuullun oloinen, eikä omaa persoonaa löydy kirveelläkään. Yhtyeen todellisista vaikutteista on paha sanoa mitään, mutta kuuleman perusteella niitä on paljon. Persoonattomuuden lisäksi levyn koko kolmevarttinen on tasapaksua runttausta alusta loppuun. Pari kappaletta tosin piristävät kokonaisuutta. Eikä levy kuitenkaan huono ole. Melodiapuolella on paljon hienoja kohtia ja sinfoninen black metal on harvoin huonoa. Omaperäisyyttä jos olisi enemmän, voisi puhua jo todella hyvästä yhtyeestä. Tällaisenaan materiaali jää helposti monen muun yhtyeen synkkään varjoon.
3/5


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Steven Wilson - Hand. Cannot. Erase. (2015)



Parhaiten yhtyeestään Porcupine Treesta tunnettu Steven Wilson aloitti omaa nimeään kantavan soolouran vuoden 2008 levyllään Insurgentes. Samoihin aikoihin Porcupinen jäädessä telakalle julkaistiin toinen ja jo reilusti enemmän oman näköinen Grace For Drowning (2011). Kolmas The Raven That Refused To Sing (And The Other Stories) otti jo pesäeroa aikaisemmista levyistä kuulostaen Pink Floydin sijaan muilta 70-luvun progressiiviselta rock yhtyeiltä. Hand. Cannot. Erase. -levyltä kuultu ensimmäinen lohkaisu, nimikappale, olikin hieman hämmentävä. Yksinkertainen, lähes hitiltä kuulostava kappale, josta löytyi niinkin yllättäviä yhtymäkohtia kuten Coldplay tai Anathema.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin toimiva Hand. Cannot. Erase. antoi odottaa jotain helpommin lähestyttävää ja soitoltaan ja tunnelmaltaan kevyempää materiaalia. Levyn intro First Regret ja sitä seuraava kappale 3 Years Later kuitenkin vesittävät moiset ajatukset. Syvissä progressiivisissa vesissä tässä mennään. Tunnelmassa on ehkä kuitenkin aiempaa enemmän huolettomuutta ja keveyttä. Nimikkobiisin jälkeen soivat Perfect Life ja Routine antavat jonkinlaista osviittaa elokuvamaisemmista sfääreistä. Jälkimmäisestä tuleekin etäisesti mieleen Tim Burtonin hovisäveltäjän Danny Elfmanin tuotosten rauhallisemmat väliosiot.

Home Invasionin intro on sävyiltään hieman samanlaista kuin Opethin uudelta aikakaudelta. Liekö syynä Wilsonin ja Åkerfeldtin yhteistyö ja yhteinen projekti Storm Corrosion, joka nivoutti yhteen sekä Opethin että Porcupine Treen kieroutuineimmat äänimaisemat. Molemmissa yhtyeissä on ollut jotain samaa jo aikaisemminkin, mutta varsinkin tuon yhteisen musiikillisen kokeilun jälkeen samankaltaisuuksiin on kiinnittänyt enemmän huomiota. Regret #9 ja sen mieletön syntikkasooloilu tuo mieleen niin ikään ruotsalaisen Dan Swanön ainoan soololevyn Moontowerin vuodelta 1999. Lyhyen tunnelmoinnin Transciencen jälkeen metallisempia sävyjä roiskitaan korville 13 minuuttisessa Ancestralissa, joka on kuin kokoelma Wilsonin aikaisempien levytysten vaikutteita. Levyn lopputunnelmissa laahaava Happy Returns rauhoittaa mielen jälleen kerran mahtavan Pink Floydin suuntaan kumarrellen. Kun viimein levyn päättävä instrumentaali Ascendant Here On.. hiljenee, on mieli yhtä kokemusta rikkaampi.

On myönnettävä, että ensimmäisen maistiaisen jälkeen odotukset levyä kohtaan eivät olleet niin kovat, kuin edellisen albumin perusteella olisi voinut. En silti ihmettele, miksi juuri nimikkokappale valittiin edustamaan levyä. Jo ensikuuntelulla Hand. Cannot. Erase. paljastuu jälleen kerran upeaksi Wilson -kollaasiksi, joka kuoriutuu kuuntelu kuuntelulta paremmaksi ja syvemmäksi kokonaisuudeksi. Useamman kuuntelun jälkeen on kuultavissa samat vanhat Piikkisikapuu- ja Steven Wilson -vaikutteet, mutta myös paljon uusia vivahteita. Aivan edeltäjänsä huikeuteen ei tämä levy kuitenkaan yllä, vaan tyytyy olemaan vain erittäin hyvä levy, joka kuitenkin tarjoaa aivan toisenlaisen matkan hämyisen taiderockin maailmaan.

4/5

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Enslaved - In Times (2015)

Tutustumiseni Enslavediin on tapahtunut hieman takaperoisesti. 90-luvun puolen välin tietämillä yhtye meni kokonaan korvieni ohi, vaikka nimi tulikin tutuksi muun muassa Emperorin ja Satyriconin kanssa tehdyistä spliteistä. Ensimmäinen oikea tutustuminen tapahtui mahtavan Ruun (2006) levyn kautta. Black metallista Opethilta kuulostava levy innoitti tutustumaan koko tuotantoon. Viikinkimetalliksi mieltämäni yhtye paljastuikin progressiiviseksi mustaksi metalliksi ja nousi oitis yhdeksi suosikeiksini.

Enslavedin tuotanto on kauttaaltaan laadukasta ja omasta tyylistään kiinni pitävää. 2000-luvun puolella omaksuttu progressiivisempi tyyli on vain parantunut levy levyltä. Axioma Ethica Odini (2010) oli tajunnan räjäyttävä eepos ja on sitä edelleenkin. Siitä kuitenkin RIITIIR (2012) pisti vielä hivenen paremmaksi. Sanomattakin selvää, että odotukset uutta levyä kohtaan olivat todella kovat.

In Times sisältää huikeat kuusi kappaletta joiden yhteiskesto on noin 53 minuuttia. Thurisaz Dreaming aloittaa levyn vauhdikkaammalla meiningillä. Kaikki perinteiset Enslaved-ainekset on selvästi kuultavilla. Kontrastina avausraidalle Building With Fire maalailee maisemia melodisemmalla osastolla ja puhtailla laulannoilla. Perinteisen black metal murinan ja puhtaiden vokalisaatioiden vaihtelu onkin aina tuonut väriä Enslavedin biiseihin, vaikka Grutle Kjellsonin korinaääni on toisinaan jakanut mielipiteitä keskustelupalstoilla. Viikinkipuolta muistuttamaan on saatu One Thousand Year of Rainin kuorolauluosiot. Kappaleen intro on yksi erikoisimmista ikinä. Kuten myös Nauthir Bleedingin. Levyn parhaimmistoon nousee nimikappale ja levyn ainut yli kymmenminuuttinen In Times, jossa yhdistellään Pink Floydin tyylistä hämyilyä rosoiseen black metal sahaamiseen. Samoihin tunnelmiin levyn päättää eeppisillä viikinkikuoroilla höystetty Daylight.

Enslavedin mittavan tuotannon 13. levy In Times vuodettiin internettiin yhtyeen ja yhtiön toimesta levyn julkaisemisen kanssa samoihin aikoihin, mikä on suhteellisen jalo teko näinä piratismin ja maksullisen suoratoistopalveluiden aikakautena. Useat yhtyeet varjelevat materiaaliansa loppuun asti syvällä holviensa uumenissa. Eikä siinä vielä mitään. In Times sijoittuu ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoon. Yhtye on veistänyt kuudesta kappaleestaan mielettömän upean kokonaisuuden, jota helposti kuuntelee kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Lähes täydellinen albumi.

4,5/5


torstai 2. huhtikuuta 2015

CMX - Mesmeria (2015)

Seitsemän vuoden takainen Talvikuningas on CMX:n yksi hienoimmista, ellei jopa se hienoin ja paras teos. Tieteisrunoutta ja raskasta progerokkia yhteen niputtanut eepos tietysti nosti odotuksia jopa kohtuuttomasti seuraavia tuotoksia kohtaan. Iäti ja Seitsentahokas eivät täysin lunastaneet odotuksia, vaikka eivät huonoja levyjä nekään olleet. Jollain tapaa se CMX:n syvin olemus jäi hyvin etäiseksi, vaikka pintapuolisesti sama vanha saundi olikin kuultavissa.

Alkuvuodesta ilmestynyt Mesmeria yllätti olemalla ensimmäinen levy aikoihin jota ei ole tuottamassa Rauli Eskolin. Yllätys oli sekin että tuottajaksi palkattiin Pariisin Keväästä tuttu Arto Tuunela. Ensivaikutelma ei ole ollenkaan hullumpi ensimmäisen kappaleen soidessa. Jostain syystä Rakkaudessa ja sodassa muistuttaa hyvin paljon Auran ja Rautakanteleen CMX:ää. Toinen voimakkaasti vanhaa materiaalia muistuttava kappale on levyn parhaimmistoon lukeutuva hempeämpi ja herkempi Ojai, josta tyylillisesti Ruoste ja Talvipäivänseisaus eivät ole kovinkaan kaukana.

Mesmeria tuntuu kuin se olisi läpileikkaus yhtyeen vanhemmasta tuotannosta. Ylimääräinen progeilu on karsittu kokonaan pois. Aion-Pedot-Talvikuningas akselilla on kuultavissa lähinnä yhtyeen 2000-luvun raskaampi sointi. Muuten tunnelma on kuin 90-luvun puolivälissä. Mystiikan Ontologisen Sydämen joikulaulut edustavat sitä parhaimmillaan. Levyn päättävä mystisesti nimetty Eksopaleoklimatologi iskee viimeiset naulat arkkuun tuoden mieleen Vainajalan hämyisen tunnelman.

CMX on tähän asti ottanut vain askeleita eteenpäin eikä yksikään levy ole vielä ehtinyt kuulostamaan edelliseltä. Mesmeria on kuin hengähdystauko ja kaihoisa katsaus taaksepäin. Sen kehitys on nimen omaan siinä, ettei se keksi pyörää uudelleen. Vanha ja uusi yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi, josta paistaa läpi vanhojen levyjen parhaat puolet. Mesmeria on erittäin miellyttävä ja helposti lähestyttävä albumi, joka antaa kokonaisvaltaisen upean kuvan tänä vuonna kolmekymppisiä täyttävän stereofonisen dinosauruksen sielunmaisemaan.

4/5