sunnuntai 28. helmikuuta 2016

A Soul Called Perdition - Into The Formless Dawn (2016)

Hämeenlinnalaisen melodeath-yhtyeen Pain Confessorin vaipuessa hiljalleen syvään horrokseen, bändin kitaristi Tuomas Kuusinen valmisteli tulevaisuuden varalle uutta biisimateriaalia. Näin syntyi sooloprojekti A Soul Called Perdition. Debyyttialbumi Into A Formless Dawn on täynnä muusikon kokemaa inhoa nykymaailman helvettiä kohtaan.

Levyn aloitus ei juuri voimakkaampi voisi olla. Woe iskee luihin ja ytimiin ruotsalaissävytteistä melodista death metalia kuulostaen Opethin ja Hypocrisyn sekoitukselta ja melko tasaisesti juuri siltä väliltä. Progea ei toki kuulla senttiäkään, mutta riffeihin on mahtunut jonkun verran teknistä taituruutta, kun taas muuten soundi ja melodiat kallistelevat perinteisen pohjoismaalaisen melodeathin suuntaan.

Aloitus on toki kova, mutta jatko on aivan yhtä tehokasta, äkäistä ja voimakasta. There is No Shelter esittelee kokonaisuuden vauhdikkainta antia ja vastapainoksi reippaasti hitaampia osuuksia viljellään nimikkokappaleessa. Vastakkainasettelua, kontrasteja ja sävyjä löytyy siis paljon. Melodisuus on yksi yhtyeen valttikortti, mutta yhtälailla raskas riffityöskentely on herkkua korville. Upeita kitarunttauksia tarjoillaan kappaleissa Severance, Emptiness ja Immortal, Entwined. Yksi omista suosikeistani on ärhäkkä To Those Who Shall Follow. Levy saa arvokkaan päätöksen ja huipentuman tyylikkäässä ja tarttuvia melodioita sisältävässä kappaleessa We Walked In The Shadows. Taitavan soitannan ja biisinkirjoituksen lisäksi pitää nostaa hattua Tuomaksen tolkuttoman hyvälle vokaalisuoritukselle.

Vain puolen tunnin kestoinen Into The Formless Dawn on täyttä rautaa. Melko lyhyeen kestoonsa nähden biisimateriaalista löytyy vaihtelevuutta nyanssia sen verran, että varmasti olisi ollut aineksia pidemmällekin kokonaisuudelle. Eipä siinä mitään, sillä tämän albumin kuuntelee mielellään useammankin kerran putkeen eikä tylsistymisen hetkiä takuulla koeta. Jos nykymaailman raadollisuudesta nyt jotain hyviä puolia keksii, niin ainakin se on saanut toimia inspiraationa tälle upealle ja vaikuttavalle kokonaisuudelle. Eiköhän maailmassa pahuutta vielä löydy ruodittavaksi sen verran, että yhtä raivokasta ja samalla täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta saadaan kuulla toistamiseenkin. Maailma on joka tapauksessa nyt jo vähän parempi paikka, kun näin mahtavaa debyyttiä on saanut kuunnella. Hieno suoritus Kuusisen täysin kokonaan itsensä soittamalle ja tuottamalle äänitaiteelle. Tämä on selvästi vuoden parhaimpia debytointeja.

4,5/5

perjantai 26. helmikuuta 2016

Throes - Koro (2015)

Itävalta on tullut tutuksi, ainakin itselleni, omintakeisista black metal-, darkwave- ja goottimetalli-yhtyeistään, mutta löytyyhän sieltä paljon muutakin. Esimerkiksi vuonna 2012 perustettu doom/sludge-yhtye Throes. Debyyttilevy Use Your Confusion I-VII julkaistiin pari vuotta sitten ja viime jouluna oli vuorossa kakkosalbumi Koro.

Pitkäsoitoksi Koro on melkoinen tynkä. Esiteltävänä on vajaa puolituntinen ja viisi kappaletta, eli melkein minkä tahansa muun vastaavan genren yhtyeen ep-mittainen kokonaisuus. Sisältö on kuitenkin oikein mallikkaasti soivaa kitarapörinää. Aloituskappaleena soi alavireinen jumittelu Zepsuta. Hidastempoinen riffijunttaus ja huutovokalisointi saattavat tuoda mieleen vaikkapa Ufomammutin.

Alavireinen kitara soi erittäin mallikkaasti levyn jokaisessa viidessä kappaleessa. Soraisella soundilla varustetut Crepusculo Decrepitude ja Horde ov Hyenas tarjoavat tasaisen kyydin sludgemaastossa, ilman sen kummempia koukutuksia. Levyn loppupuolisko sen sijaan on mitä erinomaisinta antia. Levyn tykein biisi on ehdottomasti Planet Lobotomy, jonka riffit ovat suorastaan murskaavat. Päätöskappaleessa Everything is Hostilessa kuullaan perusjumituksen lisäksi puhdasta laulua, melodiaa ja jonkinlainen kelmeä torvi-instrumentaatio biisin lopussa.

Throes ei puhalla Korollaan sludgepörinän leikkikentälle uusia tuulia, mutta kierrättää alavireisen junnauksen peruselementtejä varsin varmalla ja taidokkaalla otteella. Vaihtelua olisi toki voinut olla mukana enemmänkin radikaalimpien vastavärien muodossa, mutta ei tästä silti pahaa sanottavaa jää. Alle puolen tunnin kestoinena tasaisuudesta ei koidu niin minkäänlaisia ongelmia. Sludgen ja doomin kuuntelijoille tämä maistuu aivan varmasti.

3,5/5

torstai 25. helmikuuta 2016

Deadforger - Forgotten EP (2016)

Hämeenlinnalainen groovaavaa heavy rockia suoltava Deadforger on palannut julkaisukantaan toisen minialbuminsa Forgottenin myötä. Debyytti-ep julkaistiin vuonna 2013 ja sen jälkeen aika on kulunut keikkaillessa. Samalla syntyi myös viisi uutta kappaletta, jotka ulostautuivat helmikuun 19. päivä tämän uudenuutukaisen muovikiekon muodossa.

Deadforgerin lokeroiminen vaatimattomasti ja ympäripyöreästi "heavy rockiksi" voi ehkä olla hiukan harhaanjohtavaa. Voimakkaan tunnelmallinen ja raskaan riffittelyn varaan rakentuva aloituskappale 10000 Days in Blackista löytyy erikoisia viittauksia ja yhtäläisyyksiä ainakin Devin Townsendiin ja Amorphikseen, jopa Bathoryn teoksiin. Tokihan samankaltaisuutta on varmasti useamman tusinan suomalaisen melodista metallia takovien yhtyeiden kanssa, kuten vaikkapa Diablon, mutta siitä ei sen enempää.

Aloituskappaleen kanssa vähintäänkin yhtä voimakkaita tunnelmia tarjoaa Like A Hero, josta ei uskoisi sen syntyneen kitarist Mikko Kivistön kotisohvalla puolessatoista tunnissa juuri päivää ennen studioon menemistä. Ylettömän laadukas metalliveistos. Tässä vaiheessa voi jo huomata vokaaliherran Ami Koivistoisen tekevän erittäin upeaa ja monipuolista tulkintaa. Hitaamman riffijunttailun vastapainoksi nimikkokappaleessa isketään tahtia nopeammaksi. Kitaratyöskentelyssä kuuluu sekä Rammstein että Pantera, eli hyvin raskasta soundia on tarjolla. Levyn pisin, melkein viisiminuuttinen Broken Man With A Broken Soul on kaikessa melodisuudessaan levyn "kevyin" kappale. Konesoundeilla starttaava Dead in Time on näyttävä päätös vakuuttavalle julkaisulle. Jonkin sortin hittikappaleeksi sitä voisi melkein kutsua.

Vajaan parinkymmenen minuutin Forgottenia ei voi muuta kuin kehua. Metallilajikkeiden saumaton ristisiitos on otettu hallitusti omiin nimiin ja pätevän biisinkirjoitustaidon lisäksi tuotantoarvot ovat paremmin kuin vain kohdallaan. Jos taso on tällaista jo ennen varsinaista debyyttialbumia, en voi kuvitella mitä seuraa kun täyspitkää ruvetaan kasaamaan. Eikä sitä oikein malttaisi odotellakaan. Ainakaan kauan.

4/5
 

Matubes - The Return of Black Metal EP (2015)

Viime vuonna perustettu bulgarialainen neljän jäsenen muodostama black metal-yhtye Matubes julkaisi syyskuussa debyyttieepeensä nimeltä The Return of Black Metal. Vaikka genrelokero jätettäisiinkin mainitsematta, levyn otsikko tuskin jättää yhtyeen tyylilajia epäselväksi.

Noin yksitoistaminuuttinen minijulkaisu tarjoilee kolmen kappaleen verran perinteistä black metalia, joka haiskahtaa voimakkaasti 90-luvun Norjalle. Mieleen tulee vaihtelevasti vanhat kunnon Satyricon ja Mayhem ja muutama muukin klassikkobändi. Levyn avaa noin kolmeminuuttinen War Song, joka osoittaa perinteisen linjan black metal-tyylin olevan erittäin hyvin hallussa. Left Hand Path on noin minuutin pidempi kappale, joka muuten jatkaa samalla tinkimättömällä tyylillä. Levyn päättävässä Drink The Poison Bloodissa kuullaan herkullisen ja niin perinteisen bm-riffittelyn ja Satyria etäisesti muistuttavan rääkynävokalisaation lisäksi kelmeää puhdasta lauluakin.

Juhlavasta otsikostaan huolimatta The Return Of Black Metal ei ole niin minkäänlainen black metalin uusi tuleminen. Eihän se bläkki ole minnekkään mennyt tässä välissäkään, ehkä niin sanottu valtavirta on vain muuttanut hiljalleen muotoaan, mutta samaa kamaa se on edelleenkin. Mutta eipä tätä minilevyä voi moittiakaan, kun se kuitenkin toimii ja hyvin, vaikka kaikki tuntuu olevankin lainattua parinkymmenen vuoden takaa. Perinteisen black metalin ystäville levy tarjoaa lääkityksen pahimpaan riippuvuuteen. Ehkä jatkossa voidaan odotella oikeasti merkittäviäkin levytyksiä, kun norjalaisen bläkin traditiot ovat ilmeisen hallussa.

3/5

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Riutta - Sinun Täytyy Elää Vielä Kerran (2016)

Oulun seudulta ponnistava  progressiivista rokkia soittava Riutta on perustettu jo vuonna 2004. Esikoislevy Kaikki on hyvin julkaistiin pari vuotta sitten ja seuraavana on vuorossa helmikuun 28 päivä ilmestyvä kakkosalbumi Sinun täytyy elää vielä kerran

Sain käsiini yhtyeen tulevan albumin ennakkokuunneltavakseni ilman sen kummempia ennakkotietoja. Yllätys oli jokseenkin suuri, kun rouhealla kitarasoundilla käynnistyvä Pyhäjoki alkoi soimaan. Kappale maalailee tummanpuhuvaa psykedeliaa ja progerokkia CMX:n, King Crimsonin ja jopa Tenhin tyyliin. Rouheaa kitarasoundia ja hämyisiä sekä utuisia fiilistelyosuuksia sisältävä aloituskappale teki jo vaikutuksen, mutta Valkoinen kohina vie öistä tunnelmaa vielä pidemmälle. Nimestä voi aavistella, että myös Takaisin pimeään esittelee vastaavanlaisia tunnelmakuvia. Kappaleen assosioi helposti kotomaisiin hämärtyviin kesäiltoihin ja -öihin kun hiljainen heinäpelto kannattelee järveltä noussutta sakeaa usvaa. Vähäeleisen ja lähes hypnoottisen biisin kaikuvasta kitaroinnista tulee melkein mieleen Angelo Badalamentin Twin Peaksiin säveltämät teemat.

Levyn upeimmat kappaleet on mahdutettu noin puolen välin paikkeille. Yllämainitun lisäksi kahdeksan minuuttinen Sykli on hieno poikkileikkaus levyn sisältämästä raskaamman soiton ja tunnelmallisen ja kevyen osaston kauniista yhteentörmäyksestä ja loppua kohden kohoavaa kappaletta voi kutsua lähes eeppiseksi progerock-teokseksi. Myös yksinkertaisempiin kappalerakenteisiin pohjautuvat biisit on myös saatu erittäin puoleensavetäviksi tunnelmakuviksi. Tasaisen bassokuvion ja rumpukompin poljenta kappaleessa Kahdeksan minuuttia on kertakaikkisen lumoavaa kuunneltavaa. Oivallisesti nimetty Terminaattori tarjoilee hieman rokimpaa progeilua ja reilun parin minuutin Lorenz akustisine kitaroineen ja lyriikoineen on kuin vähän erilainen tuutulaulu. Levyn päättää Anteeksi lihassa ja veressä, joka antaa viimeisen sumuisen silauksensa kolmevarttiselle, hyvin unenomaiselle ja erittäin tiiviille kokonaisuudelle.

Sinun täytyy elää vielä kerran on kauniin ja hämärän yöllisen tunnelman omaava levy, joka vangitsee koko kolmevarttisensa ajaksi. Kokonaisuutta voi sanoa erittäin tiiviiksi, joka lipuu helposti alusta loppuun muutamaankin otteeseen, ennen kuin edes huomaa levyn päättyneen ja alkaneen alusta taas uudestaan. Levy tarjoilee lähes yhtä voimakkaita tunnelmia kuin mitä CMX melkein kahdenkymmenen vuoden takaisella Vainajala-levyllä tai sitä vanhemmilla tuotoksilla. Vaikka yhtyeen musiikki ei siitä ole pahentunut, niin tyyli on sen verran muuttunut, että sen tyyppiselle on ollut tilausta jo hyvin pitkään. Riutta tuli ikään kuin tilauksesta. Kannattaa siis tutustua mikäli vanhan CMX:n progemmat teokset tahi Tenhin luomukset ovat sydäntä lähellä. Todella hieno albumi siis on kyseessä.

4/5

tiistai 23. helmikuuta 2016

Mechina - Progenitor (2016)

Yhdysvaltalainen sinfonista progemetallia puskeva kahden hengen bändi Mechina on ollut kasassa vasta reilun kymmenen vuoden ajan ja albumeita on kertynyt kaikkiaan jo kuusi kappaletta. Itseltäni yhtyeen historia on mennyt täysin ohi, kunnes kuulin viimeisintä tammikuussa julkaistua Progenitoria. 

Levyn käynnistää lyhyt instrumentaalitunnelmointi Mass Locked, joka nostaa odotukset toiseen potenssiin upealla tieteishenkisillä sävyillään. Ja sinfonista tekniseen deathiin viittaavaa metallimusisointiahan sieltä onkin tulossa intron jälkeen. Tematiikka on selvästi sci-fiin viittaavaa, mutta yhtenäisyyttä löytyy esimerkiksi Shade Empireen. Ashes of Old Earth on melko suoraviivainen melodiaryöpytys, mutta seuraava Starscape iskee massiivisiin riffeihin djentin makua. Oman lisähöysteensä mukaan tuo monimuotoinen vokalisointi: on örinää, puhdasta laulua ja lisäksi vielä vieraileva naislaulaja Mel Rose.

Otsikollaan tieteishenkeä uhkuva Cryoshock on yksi levyn upeimpia tyylinäytteitä. Synkkä tunnelma ja Leprousin tyyliset raskasvetoiset kitarakuviot tekevät tehtävänsä. Biisi kulkee lähes kokonaan yhden soinnun varassa, joten on ihan kunnioitettava saavutus saada näin hypnoottinen ote ilman alati vaihtuvia sointuasteikoita tai muuta kikkailua. Tokihan ne riffit koukeroivat oikein upeasti, mutta se asteikko ei tunnu vaihtuvan sitten millään, eikä sitä sen puoleen osaa kaivatakaan. The Horizon Effect jatkaa lumoavalla ja pelkistetyllä tyylillä. Parin kevyemmän, eli örinättömän, teoksen jälkeen murinalaulu palaa kuvioihin levyn mahtipontisimmassa kappaleessa  Anagenesis. Sävyjä on niin peli- kuin elokuvamusiikista muistuttaen ainakin kaukaisesti Jeremy Soulen sävellyksistä. Samalla periaatteella voisi heittää ilmoille pakollisen Wintersun-viittauksen. Avaruudellisia aiheita kuitenkin ammennetaan,  mistä otsikotkin hyvin pitkälti kielivät. Planetfall on levyn äkäisin kappale Shade Empiren sekä Septicfleshin tyyliin. Levyn päättävä nimikkokappale on myös eeppistä kamaa. Biisin melodia on levyn mahtipontisinta antia ja pienet etnoviritteet ovat erittäin manio lisuke.

Progenitor ei ehkä ole lajissaan maailman kekseliäin tapaus, mutta se miksi albumi toimii on ehkäpä kokemuksen aikaan saamaa. Näennäisen hyvin toimivat ja suhteellisen yksinkertaisiin ratkaisuihin nojaavat kappaleet kohtaavat materiaalista kaiken tarpeellisen irti saavan tuotantopuolen. Viidenkymmenen minuutin mittaiselle albumille ja sen kuudesta kymmeneen minuuttiin kestäviin kappaleisiin on saatu seesteisen elokuvamainen, mutta hyvin voimakas ja lumoava tunnelma, joka pitää tiukassa otteessaan alusta loppuun saakka. Sinfonisen progemetallin ystävien ei kannata ohittaa tätä tapausta.

4/5 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Pile of Priests - Void To Enlightenment (2015)

Pile of Priest on Coloradossa vuonna 2009 perustettu death metal-yhtye. Ensimmäisen demonsa bändi julkaisi vuonna 2010 ja sitä seurasi seuraavana vuonna Unholy Death EP. Viime joulukuussa saatiin julki debyyttialbumi Void To Enlightenment.

Levyn aloittaa yhtyeen tyyliä hyvin kuvaava Akeru, jossa perinteitä kunnioittavaan jenkkideathiin sekä -thrashiin on upotettu kevyttä progressiivista ja teknistä vaikutetta. Kolmen miehen yhtye ei käytä kosketinsoitantaa missään vaiheessa, joten sekin tekee progemetalliyhtyeiden kanssa pientä eroa, kun kevyet progesoitannat ja fiilistelyt  hoidetaan vain kielisoittimia hyväksi käyttäen. Ja toki myös rumpalin taidokas työskentely on kuultavissa.

Proge ja death samassa yhteydessä tuo mieleen ehkä liiankin usein mieleen Opethin, mutta Pile of Priests ei juuri genrensä kruunaamatonta kuningasta muistuta. Death metal-puolen vaikutteet on napattu 90-luvun alun floridatyylin edustajilta kuten Obituarylta, Six Feet Underilta ja Morbid Angelilta. Soundi on pääosin vanhakantaista, mutta edellämainituista poiketen mukaan on saatu myös runsaasti melodioita, joita purskautellaan esiin niin liidien, soolojen kuin riffienkin muodossa.

Levyn huippukappaleita ovat lähes 9-minuuttinen eepos Deranged Youth Succession ja siitä reilun minuutin lyhempi Incantations of Old. Onhan se ihan ymmärrettävääkin, että pidempiin kappaleisiin on saatu mahdutettua reilummin vaihtelevuutta kuin albumin muiden, viiden minuutin molemmin puolin kellottaviin kappaleisiin. Raskaampi puoliskokin toimii kohtuullisen hyvin ja parhaita esimerkkejä ovat Templars of Sodomy ja The Tribulation.
Void of Enlightenment on kyllä miellyttävä levy, jonka kevyet tekniset vivahteet tuovat muassaan vaihtelua ja ilmavuutta perinteistä soundia hyödyntävään deathiin. Toisaalta, vaikka idea onkin hyvä, niin sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi. Ja vaikka äänimaailmassa ei sinänsä valittamista ole, niin proge-elementtejä sekä myös raskaampaa mättöä olisi voinut korostaa hieman muhkeammalla soundilla. Siltikin Void To Enlightment on katsastamisen arvoinen tapaus ja omassa lajissaan sen verran omaperäinen, että erottunee joukosta. Kenties seuraavalla levyllä pienetkin epäkohdat on saatu fiksattua niin, että kokonaisuus on alusta loppuun purevaa kamaa.

3/5

lauantai 20. helmikuuta 2016

Old Forest - Dagian (2016)

Jo vuonna 1998 perustettu ja Tolkienin tarustosta nimensä lainannut brittiläinen black metal-yhtye Old Forest ei ole juuri kiirehtinyt levyjulkaisujensa kanssa. Debyytti Into The Old Forest julkaistiin noin vuosi perustamisen jälkeen ja muistan itsekin kuulleeni kyseista albumia kauan kauan sitten. Vuosituhannen alussa bändi jäi seitsemän vuoden pituiselle tauolle. Edellinen None More Black-kokonaisuus ilmestyi pari vuotta sitten ja yhävatmosfäärisempään ja syntikkapitoisempan suuntaan kehittynyt Dagian viime tammikuussa.

Reilun kolmen vartin levyllä kuullaan neljä mammuttimaista kappaletta, joista ensimmäisenä soi Morwen. Biisi esittelee ilmavaa synapitoista black metal-soitantaa, josta löytyy kaikuja sekä norjalaisesta että keskieurooppalaisesta black metalista. Seuraava kappale Non sisältää puhdasta laulantaakin ja muistuttaa paikoitellen jopa Falkenbachin eepoksia varsinkin jykevimpien riffiensä osalta. 

Levyn kauneimpia melodioita tarjoilee Tweoneleoht, jonka voisin nostaa levyn upeimmaksi tekeleeksi. Levyn päättävä vartin mittainen ambientjärkäle Neaht jää "pieneksi" ohilyönniksi. Lopussa maalaillaan nättejä kitaramelodioita, mutta pääosin syntikkamaalailun varaan rakennettu vivahteeton ja vähäeleinen teos on joka tapauksessa ylipitkä kuin mikä.

Tunnelmaa Dagianista löytyy ja paljon ja voisi toimia erinomaisesti vaikkapa metsäretkeilyn taustamusiikkina. Monin paikon levyn kappaleista tulee mieleen Amestigón, Summoning, vanha Ancient ja Falkenbach, mutta silti Old Forest kuulostaa sopivan omintakeiselta black metal-hämistelyltä. Dagian ei ole tyylilajinsa merkkiteos, mutta perustoimivaa atmospheric black-materiaalia ja sopii erittäin hyväksi vaihteluksi tai lisukkeeksi edellämainittujen yhtyeiden kuuntelun lomassa.

3,5/5

torstai 18. helmikuuta 2016

Virvel Av Morkerhatet - Metamorphosia (2016)

Ukrainalainen black metal-yhtye Virvel Av Morkerhatet perustettiin vuonna 2008 Den of Winterin raunioille. Vuonna 2010 ilmestynyt debyyttialbumi sisälsi edeltävän projektin aikoihin kirjoitettua materiaalia, mutta pian sen jälkeen yhtye otti uuden suunnan, jossa vaikutteisiin kuuluu Ved Buens Ende ja Deathspell Omega. Näin syntyi yhtyeen tammikuussa Avantgarde Musicin toimesta julkaistu Metamorphosia

Varsinkaan VBE-viitteet eivät jää epäselviksi kun Pimeyden Virveli iskee riitasointuisia kitarasirkkeleitä ja rytminormeja uhmaavaa rumputyöskentelyä kuulokäytäviin. Levy avataan hämyisellä instrumentaalilla Into Saltation..., josta lähdetään sirkkelöimään vieläkin hämäräperäisemmässä hypnoosissa kappaleessa Weapon To Be Found Only In The Mind Of Man, jossa perinteisempään biisirakenteeseen nojaava ranka kohtaa avantgardempaan suuntaan hakeutuvan rytmiosaston. Ved Buens Ende-vaikutteet tulevat vielä voimakkaammin ilmi yhdessä levyn hienoimmista kappaleista Reflexive Transfer of Aether Through City Lightsissa. Lisävivahdetta tuodaan mukaan kappaleessa Theory of Distress View, jossa kuullaan puhtaita vokalisaatioita hitaamman tahdittelun taustalla.

Albumin ärhäkkämpiin kappaleisiin kuuluva Metamorphosia Diagnosis muistuttaa kevyesti monesta muustakin 90-lukulaisesta norjalaisesta black metal-yhtyeestä, kuten vaikkapa Limbonic Artista, Satyriconista, Mayhemista tai Arctruksesta. Dissaciative Disorder voisikin ainakin paikoitellen sopia Attila Csiharin vokalisoimaksi. Levyn huippuhetkiä koetaan jälleen vaiherikkaassa ja erittäin vivahteikkaassa black metalin ja lähes jazzmaisten tunnelmasoitantojen sekaisessa Stupefying Taste of Henbane. Coma Ritualissa. Hämyinen sopii hyvin kuvaamaan Personification of Adventurer. Overdosen alkupuoliskon tunnelmaa. Viimeinen vokalisoitu eepos Sore Hate of Human Scum on todella upeilla riffeillä tykitetty raskas biisi, joka voisi olla kuin jonkun unohdetun black metal-yhtyeen maanalainen klassikko vuodelta 1997. Levyn päättävä instrumentaalinen metallifiilistely Withdrawal tapailee lähes melodisia asteikoita vaipuen viimeiseksi minuutiksi aavemaiseen kohina-ambienssiin ja Limbonic Artin tyyliseen yksinäiseen ksylofonimelodiaan.

Vaikka Metamorphosia ei avant-garde black metaliin tuokaan uusia tuulia, on se silti hyvä lisuke jo kauan sitten lopettaneelle Ved Buens Endelle ja edelleenkin samalla polulla kulkevalle Dödheimsgardille.Virvel Av Morkerhatet on joka tapauksessa saanut aikaiseksi omanlaisensa black metal-albumin, jonka hypnoottiseen äänimaailmaan tekee mieli vaipua yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka nuo kaksi edellämainittua ovat olleet itselleni paljon mieluisampia yhtyeitä jo hyvin pitkään, niin kyllä tämäkin paikkansa varasti jo ensikuulemalta ja muutamalla läpikuuntelulla tästä ei pääsekään enää irti.

4/5 

maanantai 15. helmikuuta 2016

Humanitas Error Est - Pathomorphism (2016)

Saksalainen brutaalia black metalia esittävä viisihenkinen orkesteri Humanitas Error Est on perustettu vuonna 2013. Debyyttilevy Pathomorphism julkaistiin tammikuussa 2016 venäläisen Satanath Recordsin toimesta.

Levyn aukaisee industrialmainen instrumentaali, jonka jälkeen alkaa todellinen tykitys. Quod Homo Appellatur Morbus Est on varsin ripeätahtista ja äkäistä bläkkiä muistuttaen melko paljon Dödheimsgardin Satanic Art-minijulkaisun pariminuuttista rykäisyä nimeltä Symptom. Siinä missä DHG pyrki jo tuolloin kallistumaan kokeellisempaan suuntaan, Humanitas Error Est tyytyy perinteisempään black metal-paahtoon. Tuleehan tästä kovasti mieleen myös Ruotsin Dark Funeral ja siitä loistava esimerkki on seuraavana soiva Pain Feeder. Samaa sarjaa edustaa myös äkkipikainen kolmeminuuttinen Jagdzeid.

 Tämän vajaan 40 minuuttisen kokonaisuuden kappaleista suurin osa on pituudeltaan radiosoittoon sopivia, mutta muutama pidempikin veto on saatu mukaan. Vaikka yhtyeen tyyliin ei turha koreilu kuulukaan, niin kyllä hieman yli viisiminuuttiseen My Sexual Benedictioniin on saatu ihan hyvin vaihtelevuuttakin mukaan, kun tahtilajiakin maltetaan hidastaa välillä. Uhkaavalla synaintrolla alkava levyn pisin ja hitain, melkein kuusi ja puoli minuuttia kellottava One Piece Human on omaksi edukseen erottuva hidastelu vauhdikkaamman mätön välisoittona. Levyn viimeinen metallieepos Bestial Penetration on myös keskivertoa pidempi ja oikein maittava kappale. Jotenkin albumin vähäisissä elektronisissa pätkissä on tieteishenkisyyttä mukana, ja juuri johonkin Dead Spaceen sopivaan ambient-outroon levy päättyykin. Olisihan sitä voinut olla enemmänkin mukana.


Siitä on jo jonkun aikaa, kun olen viimeksi kuunnellut levyllisen brutaalimman puoleista black metalia, joten kyllähän tämä ihan tarpeeseen tuli. Pathomorphism muistuttaa Dödheimsgardin viimeistä oikeaa black metal-julkaisua Satanic Artia sekä Dark Funeralia ynnä muita vastaavia. Kaikkine kliseineen albumi on ennalta-arvattava kuin mikä, ehkä itseään toistavakin, mutta siitäkin huolimatta se toimii kiitettävän hyvin.

3,5/5

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Witchcraft - Nucleus (2016)

Psykedeellinen rock ja doom metal kuulostaa aina erittäin lupaavalta yhdistelmältä. Tällainen hybridi löytyy mistäpäs muualtakaan kuin jälleen kerran länsinaapuristamme Ruotsista. Vuonna 2000 perustettu Witchcraft on takonut jo viisi täyslaidallista albumia, joista viimeisin, ytimekkäästi nimetty Nucleus julkaistiin tammikuun puolessa välissä.

En ollutkaan Witchcraftia aikaisemmin kuullut jostain kumman syystä ja kun levyn aukaiseva Malstroem käynnistyy, herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä on päässyt livahtamaan ohi. Biisin introssa on jo selvää 60-70-luvun psykedeelistä progevivahdetta Jethro Tullin tyyliin ja itse tuomiometalli kajahtaa yhtä komeasti kuin vanhoilla kunnon Black Sabbathilla tai Pentagramilla ikään. Löytyy tästä jotain samaa myös Reverend Bizarren kanssa. Suurimman osan ajasta tempo pysyy doommaisen hitaana, mutta vauhdikkaampaakin meininkiä on tarjolla kuten vaikkapa raskaammassa Theory Consequensessa ja rokahtavammassa The Outcastissa.

Raskassointisen kitarasoundin vastapainona käytetään akustista soitantaa ja sitä esitelläänkin runsain mitoin levyn huikeimmassa teoksessa Nucleus. Neljätoistaminuuttisen biisin toinen puolisko jumitellaan kokonaan ja täysin yhden sointukierron ja kuorotaustan varassa ja tämä jotenkin muistuttaa Opethin joitain teoksia. Joka tapauksessa paljoa tätä hienommin ja tunnelmallisemmin ei voisi seitsemän minuutin toistoa suorittaa.

Edellisen lisäksi yksi levyn upeimmista teoksista on An Exorcism of Doubts, joka liikkuu sulavasti metallin ja psykedeellisten ja kevyiden tunnelmointien välillä. Väliin isketään taas pari rouheampaa ja lyhyempää doom-junttausta The Obsessed ja To Transcend Bitterness. Kenties tunnelmaltaan kaunein kappale on melodiaa paljon sisältävä Helpless. Puhdas kitarointi on todella nättiä kuunneltavaa ja raskaampi osiokin pidättäytyy melodiaan sopivammalla linjalla. Levyn päätöksenä kuullaan pisin, vähän vaille 16 minuuttinen Breakdown. Finaalikappaleen voisi ehkä sanoa jopa kiteyttävän levyn tunnelman ja kaikki ne osa-alueet, jotka yhtye taitaa. On kevyttä soitantaa, melodiaa, psykedeliaa ja progea sekä raskasta doom metal-rutistelua. Aamen.

Nucleus törmäyttää taidokkaasti psykedeelisen tunnelman vanhakantaiseen, Black Sabbathin tai Reverend Bizarren tyyliseen järkähtämättömän perinteiseen doom metaliin lisäten soppaan vielä lusikallisen progressiivista vivahdetta. Kun tuolta lännestä nyt näyttäisi näitä perinteistä ja 60-70-luvun rokkia kunnioittavia yhtyeitä tulevan kuten Year of the Goat ja Ghost, niin kyllä siihen porukkaan sopii myös Witchcraft täydellisesti. Helkkarin tyylikäs albumi tämä Nucleus on ja kannattaa ehdottomasti tutustua. Vuoden parhaimmistoa.

4,5/5 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Refusal - We Rot Within (2016)

Refusal on Helsingissä vuonna 2008 perustettu death metal-yhtye. Viisihenkinen bändi on pitänyt melko tiukkaa julkaisutahtia yllä. Vaikka tämä We Rot Within onkin vasta debyyttilevy, on takana jo seitsemän demolevyä ja kaksi niistä koostettua kokoelmaa. Esikoisalbumin julkaisijaksi valikoitui saksalainen F.D.E. Rekotz.

Reilun puolen tunnin We Rot Within sisältää yhdeksän kappaleen verran brutaalia death-rymistelyä, joissa voi aistia aivan pientä grindcore-viitettä Napalm Deathin tyyliin. Onneksi vaaka on kuitenkin enemmän kallellaan perinteiseen death metaliin ja se sujuukin bändiltä moitteettomasti. Levyn käyntiin polkaiseva Dignity in Void esittelee jo heti yhtyeen vahvuudet. Bändi taitaa keskitempoisen laahaamisen ja sen yhdistämisen vauhdikkaampaan mättöön. Mihinkään monotoniseen ja itsetarkoitukselliseen pörinään ja örinään ei todellakaan olla sorruttu, vaan jokaisesta kappaleesta löytyy omat vivahteensa juuri niin kuin pitääkin. Aloitusta seuraavat Dead End Society ja Get Insight jatkavat maittavalla temponvaihtelulla ja herkullisilla riffeillä, mutta parin minuutin mättöralli Short on Ammo vetää mutkat suoriksi ollen siis toisella tapaa upea dödöbiisi.

Yksi levyn hienoimmista biiseistä on Cannibal Instinct, jonka kitarakuviot ovat levyn parhaasta päästä aina introsoitannasta raadolliseen mättämiseen. Do Your Part ja G.O.A. polkevat myös syvälle ytimiin. Jälkimmäisen lopussa jumittava soolokitara on hienoa kuultavaa. Kuten aikaisemmin totesin, ettei kyseessä ole todellakaan itseään toistava kokonaisuus, niin se tulee varsinaisesti esille loppumetreillä pienimuotoisen yllätyksen muodossa. Ärhäkkäästi alkava Doomed sisältää niin pirullisen upean puhdasta kitarasoittoa sisältävän ja tunnelmallisen päätöksen, että oksat ja muut ylimääräiset jäsenet pois. Päätöskappaleena toimiva nimikkoraita hakee myös etäisesti melodiakuvioita ja vaimeasti murinavokalisaation taustalla kuuluvat puhtaat kuorolauluäännähdykset biisin loppupuolella ovat mitä erinomaisin selkäpiitä karmiva lisävivahde.

We Rot Within on jälleen kerran upea taidonnäyte perinteisestä death metalista. Vastaavanlaisia taidonnäytteitä ja varsinkin debyyttisellaisia onkin täältäpäin viime aikoina putkahdellut kuin sieniä sateella, mutta aina mahtuu yksi taitaja mukaan. Olitpa sitten traditionaalisen jenkkidödön tai vastaavanlaisen ruotsideathin perään, niin kannattaa ihmeessä katsastaa myös Refusal.

4/5

perjantai 12. helmikuuta 2016

Centipede - Sarnath (2016)

Mastodontti on sukupuuttoon kuollut norsueläin. Tuolta kauan sitten eläneeltä suureltä eläimeltä on nimensä lainannut amerikkalainen progea, stoneria ja sludgea suoltava Mastodon. Hieman vaatimattomampaan eläinluokkaan kuuluva tuhatjalkainen, eli Centipede on puolestaan vastaavanlainen suomalainen stonermetalliyhtye, jonka debyyttialbumi Sarnath saattaa jonkun verran muistuttaa kaukaista amerikkalaista eläinsukulaistaan.

Tärkein kuvaava asia tulikin jo mainittua, eli se, että vaikka miten päin levyä kuuntelisin, minulle siitä tulee mieleen Mastodon. Vaan ei kuitenkaan millään tavalla negatiivisessa mielessä. Tahti- ja tyylilajeiltaan paljon maltillisempi Centipede runttaa raskassointista kitaraa, keskivauhdikasta tempoa ja ärhäkkää huutolaulantaa vähän kuin läntinen sukulaisensa, mutta hieman hitaammalla tahdilla. Vaikutteita on kyllä otettu myös sellaisilta yhtyeiltä kuin High on Fire ja Melvins.

Sarnath polkaistaan käyntiin lyijynraskaalla tykityksellä Drown, joka jo heti alkumetreillä osoittaa yhtyeen tulevan paikan suomalaisten metalliyhtyeiden kärkikastissa. Suht yksinkertaisesta kappaleesta löytyy tolkuttoman upeaa metallisoundia, melodiaa ja vetäviä riffejä. Alkurymistelyn ja The Unspokenin on vuorossa pari levyn mielenkiintoisinta tapausta, Frostbite ja instrumentaalinen äänimaisemointi Abyssal, joissa kuullaan jopa alavireisiä Triptykonmaisia viboja. Mikä sopiikin erinomaisesti tunnelmaan, kun kyseessä on kuitenkin H.P. Lovecraftilta otsikkonsa napannut kiekko.

Black Meadia voisi kuvailla miltei hypnoottiseksi kokemukseksi. Yhden pirun riffin varaan kasattu biisi on kuin tiiliskivi takaraivoa vasten. Levyn vauhdikkainta antia tarjoilee reilun parin minuutin stonermättö Beacon of the Profane. Ensimmäisellä kuuntelulla havahduin levyn toiseksi viimeisen kappaleen Midwinter Wolvesin aikana todetakseni että jokos se levy pirulauta on loppumaisillaan. Levyn viimeistelee luonnollisesti nimikkobiisi, joka on kyllä yksi upeimpia kappaleita tällä kokonaisuudella. Kenties koko genressä. Mutta on kyllä mehukasta riffittelyä.

Pakko sanoa, että Centipede on tehnyt sarjassaan mestariteoksiin luokiteltavan debyyttilevyn. Useimmiten esikoisalbumit, vaikka miten mestarillisia muuten olisivatkin, haparoivat vähintään yhdellä osa-alueella, mutta Sarnathista on oikeastaan turha etsiä ainuttakaan kompastuskiveä tai sudenkuoppaa. Tokihan tätä edelsi jo pari EP:tä ja yksi splitti, mutta silti, debyytti mikä debyytti. Sarnath on tyylillä ja taidolla tehtyä metallipörinää, josta voi hakea viihdykettä hyvin pitkään. Ainakin seuraavaan levyyn asti. Ja sitähän sitten odotellaan. Piru vie, helvetin upea levy.

4,5/5

Amoth - Revenge (2016)

Helsinkiläinen progemetallibändi Amoth julkaisi debyyttinsä Crossing Over vuonna 2011. Pitkän odottelun jälkeen on vuorossa toinen albumi Revenge, joka julkaistiin tammikuun aikana Suomessa. Ulkomailla saavat odotella vielä helmikuun 19. päivään asti.

Levy alkaa vajaan kolmen minuutin rymistyksellä Die Young! jossa teknisesti taitava progekoukerointi yhdistyy perinteisiä sävyjä omaavaan heavy metaliin. Shadow on the Beast tuo mieleen varsinkin laulu(ääne)n perusteella Pasi Koskisen ja aikaisensa Amorphiksen. Joistain melodioista tulee mieleen myös, ainakin etäisesti, Iron Maiden. Levyn tukevinta ja myös parasta antia on raskassointinen ja keskitempoinen rytmittely Tattered Wings.

Tunnelmallinen akustisen kitaran näppäily For The Moon and Mercury halkaisee levyn kahtia. Tasaisella meiningillä kuitenkin jatketaan loppupuoliskokin. Menoa ja meininkiä ja yritystä on, mutta silti palaset eivät tunnu täysin kohdalleen loksahtavan. Till The End on kohtuullisen ponteva progeheviralli ja samoilla linjoilla mennään Road To Ruinsissakin. Kokonaisuuden pakollinen balladi Children of Night soi ihan komeasti, mutta varsinaista melodisuuden huipentumaa kappaleessa ei kuulla. Viimeiseksi säästetty nimikkokappale sisältää vaihtelevaa tempoa, raskasta soitantaa ja kevyempääkin hempeilyä.

Revenge erottuu mukavasti progemetalligenrestä, muttei varsinaisesti omaksi edukseen. Tyyliseikat ovat omalla tavallaan ihan kunnossa, mutta kappalemateriaali vaan on kauttaaltaan turhankin tasaista ja suoraviivaista sekä ennalta arvattavaa. Tunteisiin vetoava fiilistely, melodisuus tai rajoja rikkova asenne olisi poikaa. Muuten en jaksa ruveta valittamaan. Amoth antaa omanlaisensa kuvakulman pahimpaan progemetallin nälkään ja viihdykettä parin kuuntelun verran.

2,5/5

torstai 11. helmikuuta 2016

Among The Prey - Only For The Blinded Eyes (2016)

Jyväskylässä vuonna 2013 perustettu death metalia soittava Among The Prey julkaisee debyyttinsä nimeltä Only For The Blinded Eyes helmikuun 19. päivä paikallisen Inverse Recordsin kautta. Yhtyeen jäsenien taustalta löytyy historiaa muun muassa Thunderstonessa, Before The Dawnissa ja Agonizerissa.

Among the Preyn tyyli on jotain perinteisen ja melodisen death metallin väliltä ja ainakin äkkiseltään mieleen saattaa tulla Lamb of God, At The Gates, Diablo ja Insomnium. Levy avataan jykevällä kappaleella Smile, jossa risteytetään upeasti taidokas riffityöskentely raivokkaaseen vokaaliseen ulosantiin ja melodistakin puolta päästään esittelemään tarttuvassa kertosäkeessä.

Jatko ei jää levyn avausraidan jalkoihin, kun mehevää runttausta luukutetaan kappaleissa Beyond Repair, Only For The Blinded Eyes ja Burning Down In Hell. Yksi omista suosikeistani on miltei herkällä ja kevyellä introkitaroinnilla käynnistyvä Pieces. Onhan tuo selkeästi levyn melodisin biisi. Välikevennyksen jälkeen isketään uutta oikeaa koukkua kuulohermoihin. Wake Up ja In Your Face ovat oikein upeita ralleja, mutta levyn tarttuvin riffi löytyy ehdottomasti kappaleesta Two Worlds Colliding, jossa on vähän Ruotsi-vivahdettakin mukana. Tai onhan sitä muissakin. Viimeisenä kappaleena kuullaan melodisesti introitettu dödörutistus Dancing On Our Graves.

Only For The Blinded Eyes on kovin energinen ja ärhäkkä death metal-kiekko. Kestoa on vain reilun puolen tunnin verran, mutta se on ytimekkääseen sisältöönsä nähden mitoitettu täydellisesti. Kun kyseessä on nuori yhtye ja vielä debyyttialbumi, niin ei voi kuin ihmetellä miten varmoin ottein ollaan lähdetty liikkeelle. Jatkossa Among The Preylta ei voi odotella kuin hyvää materiaalia. Kenties modernin deathin mestariteostakin. Yksinkertaisesti mahtava debyyttikiekko.

4/5

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Costin Chioreanu - The Quest For A Morning Star (2015)

Viime lokakuussa järjestetyllä Goodbye To Gravityn keikalla Romanian Bukarestissa tapahtui niin Romaniaa, metalli- ja kuin muutakin maailmaa järkyttänyt onnettomuus, kun paikalla tapahtuneen tulipalon myötä noin 60 metallifania menettivät henkensä. Paikallisen graafikko-muusikon, muun muassa viime vuonna julkaistujen Arcturuksen ja Draconianin levyjen kansitaiteista tutun Costin Chioreanun The Quest For A Morning Star -albumin koko tuotto menee yökerho-onnettumuudessa traagisesti menehtyneiden uhrien omaisten hyväksi. Costin on saanut mukaansa nimekästä kaartia; levyllä esiintyy muun muassa David Tibet experimental/neofolk-yhtye Current 93:sta, Rune Eriksen aka Blasphemer ja Attila Csihar Mayhemista sekä Mirai Kawashima Sighistä. 

The Quest for a Morning Staria kuvaillaan promokopion mukana tulleessa saatekirjeessä kokeelliseksi ja avant-gardeksi. Käytännössä kyseessä on elokuvamainen ambient-äänimaisemointi, jonka lisämausteina käytetään doomilta, blackilta tai post-rockilta soundaavia kitarasoitantoja. Levyn avaa Absent Abstract Above uhkaavaksi yltyvällä kirkonkellokilinällä. Seuraava, reilun kymmenen minuutin An Empire Beneath Oblivion lisää myllyyn tunnelmaa uhkuvia kitarasoundeja ja herkkiä viuluosuuksia. Tyylillisesti Chioreanun ja kumppaneiden taide muistuttaa jos jonkun verran Ulveria, Clint Mansellia (The Fountain), Gustavo Santaolallaa (Last of Us) ja Triptykonia.

Yksi omista suosikeistani on äärimmäisen kaunis Phantasma and the Midnight Stalker. Soundeiltaan kylmin ja raskain teos on Ihwaz, joka muistuttaa kovasti metallimusiikin läsnäolon tällä levyllä, vaikka mitään perinteiseen metal-muottiin sopivaa levyllä ei kuullakaan. A Storm Shall Take the Words Away vastaa kokonaisuuden rauhallisemmasta puolesta, vaikka vastakohtia kyllä käytetään jokaisessa kappaleessa taidokkaasti hyväksi. Painajaismainen Outside The Great Circle ja Attila Csiharin mielipuolinen vokalisointi on myös lyömätön yhdistelmä ja erittäin vaikuttava teos. David Tibetin puhdas laulanta tuo hienoa kontrastia Csiharin täysin päinvastaiselle ulosannille. Levyn päättää vajaan parin minuutin kaunis outro Portals.

Albumi on hyvin intensiivinen ja tunnelmaltaan synkkä ja painostava, mutta silti kaunis kokemus. Levyltä on oikeastaan turha poimia yksittäisiä kappaleita. The Quest For A Morning Star on paremminkin tunnelmallisena taustamusiikkina toimivaa ja vaikuttavaa äänitaidetta. Ehkei tämä albumi kuitenkaan aivan täydellinen mestariteos ole, mutta siltikin erittäin tunteikas ja herkkä, ja todella jalot tarkoitusperät nostavat kokonaisuuden yleisfiilistä toiseen potenssiin. Kyllähän tämä kannattaa käydä hankkimassa Bandcampista ja tukea hyvää asiaa. Ja toki lisäksi nautiskella noin tunnin verran loistavasta äänitaiteesta kerta toisensa jälkeen.

4/5


tiistai 9. helmikuuta 2016

Raatopaikka - Terrorisaatio EP (2016)

Raatopaikka on Tuusulassa noin vuosi sitten perustettu death/thrash metal-yhtye. Hyvällä julkaisutahdilla on ainakin aloitettu, kun ensimmäinen demo ulostaitui viime kesänä ja tämä toinen Terrorisaatioksi nimetty tuotos äänitettiin tämän vuoden alussa. Tuotanto on kokonaan yhtyeen omaa käsialaa masterointia ja miksausta myöten.

Levy polkaistaan käyntiin varsinaisella tehorykäisyllä, eli nimikkobiisillä itsellään. Ärhäkkä ja tukeva Terrorisaatio pistää pään heilumaan kuin vanha Pantera tai Sepultura ikään. Soundi toki on hivenen deathimpi ja sitä on myös vokalisti Joonas Walleniuksen murea ulosanti. Helvetin hyvä biisi joka tapauksessa. Seuraavana on vuorossa nopeampi rutistus Kaaos - Pahan Vallassa, josta tulee sekä musiikillisesti että suomeksi suollettujen lyriikoiden vuoksi mieleen Mokoman raskaimmat tekeleet. Kalma Kansaa Korjaa potkii myös, mutta aloitusbiisin jälkeen toisiksi kovimman kappaleen tittelin ansaitsee miltei Slayerin tyylisellä riffittelyllä keinahteleva Parabellum. Törkeän upea biisi tämäkin. Bonuksena löytyy levyn hauskuuttavin kappale Skörde Skårde, jonka alkuriffittelyissä on kieltämättä jotain samaa kuin Stam1nalla.

Raatopaikka on huomattavan nuoreen ikäänsä nähden saanut aikaiseksi hyvinkin valmiin ja vahvan kuuloista materiaalia. Terrorisaatio on kaikin puolin kappaleista aina tuotantoon saakka täysin valmista kauraa niitettäväksi. Vielä kun samanlaista kamaa saadaan tuplaten enemmän kasaan, niin siinä on jo debyyttilevy valmiina. Erinomainen tyylinäyte ja tätä sitten lisää ja pian!

4/5 

Akasava - Strange Aeons EP (2015)

Ranskassa vuonna 2014 perustettu Akasava seikoittaa tyyliinsä psykedeelistä rokkia ja doom metalia. Nelihenkinen porukka julkaisi debyyttieepeensä Strange Aeons viime vuoden keväällä.

Lyhyen ja varsin mitäänsanomatoman instrumentaali-intron jälkeen soi ihan menevä ja hämäräperäinen rokkiralli The Deep. Levy etenee tasaisella meiningillä edetään yksinkertaisten kitarariffien ja köykäisten 60-luvun happorokkifiilistelyiden varassa. Sävellyksissä ei varsinaista vikaa ole, mutta ulkoasu on turhankin rosoinen ja huolimaton. Vauhdikkaampi Sons of Bastet voisi toimia paremmin karismaattisemman vokalistin käsittelyssä. Epävireinen raspiääni ei juuri tee vaikutusta, vaikka hitaammissa biiseissä sekin tuntuu ihan toimivan.

Levyn ehdottomasti parasta antia on hitaampi jumittelu The Witch is Rising, jossa yhtye on vienyt psykedeelisen doominsa niin huippuunsa kuin vain kykenee. Syntikat soivat komeasti Black & White Ladyssa, vaikka toki soundi olisi voinut olla hivenen tukevampakin.  Levyn päätöksenä kuullaan myös instrumentaali, And Die!, joka on paljon houkuttelevamman kuuloinen kuin intro. Olisi sopinut ihan hyvin jonkun biisin väliosioksikin. Outron myötä levy tuntuu kuin loppuvan seinään. Eihän sitä kestoakaan ollut kuin kaikkiaan vajaat 14 minuuttia.

Strange Aeons on ihan mukiinmenevää ja välttävää psyrokkia, vaikka mitenkään tajuntaa laajentavaa meininkiä ei olekaan tarjolla. Sarjassamme ihan ok ja sietää muutaman läpikuuntelun. Sen verran kuitenkin mielenkiinto heräsi, että myöhemmin tänä vuonna julkaistava esikoisalbumi pitää kyllä tarkastaa, jos vaikka yhtye saisi puristettua itsestään esiin tälläkin lyhärillä kuultavissa olevat parhaat puolensa ja hioisi häiritsevät rosoisuutensa hiiteen.

2,5/5 

Apokathilosis - Where Angels Fear To Tread (2015)

Apokathilosis on kahden muusikon, Felipe Roquinin ja Marttjn Rvbjn:n, muodostama black metal-yhtye, jonka ensinnä mainittu perusti irlannissa vuonna 2013. Molemmat jäsenet ovat sattumoisin kotoisin brasiliasta, missä kumpainenkin on soittanut vain demoja ja yhden EP:n julkaisseessa jo vuodesta 1995 toiminnassa olleessa Dismal Gale-yhtyeessä. Joka tapauksessa viime vuoden lokakuussa julkaistiin tämä Apokathilosisin vain 25-minuuttinen, kuusi biisiä sisältävä debyyttialbumi Where Angels Fear To Tread.

Hyvin ep:mäisestä olomuodostaan, eli lyhyestä kestostaan, huolimatta albumi käynnistyy varsin mutkattomasti ja vauhdikkaasti kappaleilla Awaken Thee ja Where Angels Fear To Tread. Tiukasta soundista tulee positiivisella tavalla mieleen Satyriconin Dark Medieval Times ja Rebel Extravaganza tai vaikkapa Darkthronen tuotanto. Mukaan on toki ahdettu syntikoitakin ja ne soivat tyylikkäästi taustalla.

Tasaisen hyvän levyn puolen välin biisit nousivat omiksi suosikeiksini. Varsinkin upeilla riffeillä koristeltu Ashes potkii kuin muuli, tai paremminkin kuin Filthgrinder. Samoilla linjoilla kuljetaan myös kappaleissa To Die A Thousand Deaths sekä The Untameable Human Spirit. Jälkimmäisessä on raivokkaan paahtamisen lisäksi melodisiakin vivahteita. Levyn päättää mallikkaasti Synchronicity.

Where Angels Fear To Tread on ihan kelpoisa bm-kiekko. Mustan metallin perusteet on kyllä hallussa ja materiaali on varsin toimivaa. Vaihtelua voisi toki olla enemmänkin mukana, vaikka vajaaseen puoleen tuntiin ei sitä niin kovasti ehdi kaipaamaankaan. Eipä tähän juuri lisättävää ole niin hyvässä kuin pahassakaan. Perinteisemmän black metalin, kuten 90-luvun Satyriconin, ystäville suositeltava kokonaisuus.

3,5/5

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Oppressive - Seeds of Hate EP (2015)

Oululainen thrashia ja deathia sekoitteleva yhtye Oppressive on alkujaan perustettu vuonna 2010, mutta virallisesti toiminta alkoi pyörimään yhtyeen saavuttaessa nykyisen kokoonpanonsa vuonna 2013. Siitä seuraavana vuonna julkaistiinkin jo pari demolevyä ja viime vuoden kesällä äänitettiin viimeisin julkaisu, Seeds of Hate EP. Julkaisu tapahtui loppuvuodesta ja cd-painoskin saatiin pihalle tämän vuoden puolella.

Seeds of Hate tarjoilee reilun vartin verran ärhäkkää riffivetoista thrash-runttausta, johon on saatu lisäpotkua death metalista. Vajaan kolmen minuutin nimikkobiisi polkaisee pelin käyntiin mehevillä riffeillä ja äkäisellä murinavokalisoinnilla. Mallikaan riffipaahtamisen vastapainoksi taidokasta kitarasooloiluakin heitetään koristeeksi kappaleen loppupuolelle. Oma suosikkini levyltä on Die Tomorrow, jossa kuullaan Slayerinkin tyylistä kitarointia paikoitellen.

Vaikka biisimateriaali onkin hivenen tasapaksua, niin sen korvaa todella energinen esitys. Levyn pisin kappale The Parasite on myös erinomainen tyylinäyte yhtyeen tyylistä ja tempostakin löytyy vaihtelua, kun puolen välin paikkeilla hidastetaan tahtia. Soolo-osuuskin on EP:n parhaimmistoa. Vauhdikasta mättöä on pakattu kahden ja puolen minuutin Song of Deathiin ja päätösbiisi Warfare for the Last Rites muistuttaa jonkun verran riffiensä puolesta esimerkiksi Children of Bodomin tuotoksia.

Vaikka Oppressive ei olekaan lähtenyt uudistelemaan death/thrashin perusteita, löytyy levyltä omat viihdykkeensä. Kappaleista löytyy menoa ja meininkiä ja tuotantokin on suht hyvin viilattua. Tämä on vähän kuin Children of Bodomia ilman järjettömiä kitarasooloiluja ja koskettimistoja ja sitä voi pitää ihan hyvänä asiana. Saa nähdä, miten voimakasta tavaraa on luvassa, kun yhtyeen viimeiset asevelvolliset ovat velvoitteensa lusineet ja bändi pääsee tosissaan ryhtymään toimeen. Ensinäkymät ovat ainakin erittäin hyvät.

3,5/5

lauantai 6. helmikuuta 2016

LieteAllas - Kakkonen (2015)

Jos edes vitsilläänkään tyylilajiksi nimetään "Agrimarketin taustamusiikki", eihän siitä voi olla kiinnostumatta. Tämä tyrnäväläinen agri-punk-yhtye LieteAllas yhdistelee perinteistä punkkia ja Mötörheadin tyylistä heavy metalia lisäten mukaan maalaismaisia ajatuksia yhteiskunnan, ihmisen ja maailman nykytilasta. Levyn biisien otsikoista saattaa tulla hetkittäin mieleen esimerkiksi CMX:n ja YUP:n vanhat teokset, eikä musiikillisestikaan nyt niin kovin kaukana noista wanhoist klassikoista olla.

Levyn rykäisee käyntiin energinen ja raivokas hardcore-punk-ralli Totuus Kaatuu, josta päästään yhteen hauskimmin otsikoiduista tekeleistä. Nimittäin Subutex Willer. Pääosin parin minuutin molemmin puolin kellottavat biisit ovat hyvin perinteistä, mutta sitäkin tukevampaa (hc-)punkin ja heavyn sekamelskaa, josta ei vauhtia ja tyyliä puutu ja varsinkin sanoituspuolella pilke on silmäkulmassa ja huvittuneisuuden hetkiä seuraa vähintäänkin kerran biisissä.

Kakkonen tarjoilee näitä tykityksiä 16 kappaleen verran. Kattaus on melko tasainen ja varma. Muutaman teoksen kuitenkin voisi nostaa jalustalle. Raskaan riffin ja vokalistin aggressiivisen varassa rullaava keskitempoinen Avosaatana on erinomainen heavy metal-renkutus. Lihapihan Lapset huvituttaa kekseliäällä kertosäkeellään, jossa luritellaan muun muassa näin: "Karjaportin kautta ihmisillä hyvä tahto / sillä kuluttajat kulutetaan / yhä uudelleen / Lihapihan lapset mutustavat lihapiirakkaa / kunnes käsky koittaa / ketä sormi osoittaa". Nyt maistuisi lihapiirakka nakilla tai parilla.

Levyn pisin kappale Kaunis Sana on melodialtaan jo lähes kaunis ja balladimainen lyhyempien rykäisyjen välissä ja toista laitaa esittelee Ace of Spadesin rytmiin keinahteleva hevimetalli-tykki Betonijumala. Yksi tehokkaimpia biisejä on tyylikkäästi riffitetty Mestaus ja levyn päättävä Belsebuubi ja Merkel on myös aivan mainio sivallus.

Musiikillisesti LieteAllas ei suoranaisesti ole uusien asioiden äärellä, mutta maaseudun romantiikka ja raikas navetan (lue: lehmänpaskan) tuoksu tuo omaa lisävirettä voimakkaaseen hevipunkkiesitykseen. Humoristinen tyyli ja kaikin puolin huolella tehty kokonaisuus jaksaa viehättää ja hauskuuttaa koko nelikymmenminuuttisen kestonsa ajan. En ole koskaan ollut punkkia vastaan, mutta harvemmin siitä tulee kuitenkaan innostuttua. LieteAllas onnistui tässä melkoisen hyvin ja varmasti yhtye tekee parasta maalaispunkkia mitä maa päällään kantaa. Kannattaa tsekata Kakkonen. Alla livetallennetta kappaleesta Mestaus.

3,5/5

perjantai 5. helmikuuta 2016

Just Before Dawn - Of Dead and Those About To Die EP (2015)

Vuonna 2012 perustettu ruotsalainen death metal-yhtye Just Before Dawn on tekaissut jo kaksi täyspitkää albumia. Viime vuoden puolella bändi julkaisi niille jatkoa EP:n muodossa. Viiden kappaleen mittaisella Of Dead and Those About To Die lyhärillä on tarjottavanaan keskitempoista ruotsideathia oikein perinteisellä soundilla varustettuna.

Levy polkaistaan käyntiin parilla väkevällä kuolonmetallitykillä Counterbattery ja Outnumbered. Biiseissä kiteytyy länsinaapurin death parhaimmillaan, vaikka sinänsä mitään uutta ei länsirintamalta kuullakaan. Maittavan alun jälkeen soiva yli seitsemänminuuttinen doom-hidastelu Graves Without Crosses tuo mukanaan reilun annoksen tunnelmallisia sävyjä. Onhan tuo melankolinen tunnelma ja alavireisesti soiva kitaramelodia kaunista kuunneltavaa äkäisemmän dödörunttauksen välissä. Ytimekäs ja voimakas Into The Iron Mist palauttaa tunnelman perusdeathin sfääreihin ja samalla jatketaan päätöskappaleessa Through a Rain of Fire.

Of Dead and Those About To Die on levy, jossa palaset ovat erittäin kohdallaan. Eihän tämä oikeastaan yllätä, mutta kun homma toimii niin silloin se vaan toimii. Doom-vaikutteet toimivat hyvänä lisänä. Lyhyesti kuvailtuna Just Before Dawn kierrättää ja kiteyttää hienosti sen mitä Hypocrisyt, Entombedit sun muut svenskabändit tekivät upeasti jo reilut parikymmentä vuotta sitten. Mahtava ep-kiekko.

4/5


torstai 4. helmikuuta 2016

Megadeth - Dystopia (2016)


CD 16,99€ / EMP.fi
Jos Megadethia voin jostain syystä pitää erityisasemassa, sattui se olemaan ensimmäinen metalliyhtye, jota koskaan varsinaisesti kuuntelin. Kiitos Suomen virallisilla listoillakin kohtuullisen hyvin menestynyt Youthanasia vuodelta 1994. Sittemmin julkaistut ja kehnot Cryptic Writings ja Risk eivät napanneet yhtään ja Megadeth-fanitus jäi vanhojen, Youthanasiaa edeltävien klassikkojulkaisujen varaan. Eikä uuteen Megadeth-tuotantoon tutustumiseen auttanut ollenkaan runsaanpuoleista radiosoittoa saanut huono uusioversio alunperin upeasta kappaleesta A Tout Le Monde. Tänä vuonna kenties omaleimaisin bändi legendaarisesta thrash metalin Suuresta Neljästä julkaisi jo viidennentoista albuminsa nimeltä Dystopia.

Levy rykäistään käyntiin riffivetoisella tykityksellä The Threat is Real ja sama draivi pidetään käynnissä kappale toisensa jälkeen. Melodisemman puoleinen nimikkokappale on ehkä hivenen tylsä ja yksinkertainen ralli, mutta seuraavat Fatal Illusion ja Death From Within tarjoilevat Megadethinsa melkolailla samankuuloisena kuin miltä se korvaani kuulosti 22 vuotta sitten.

Levyn tehobiiseihin kuuluu Symphony of Destructionin tyylisellä simppelillä riffillä eteenpäin polkeva Post American World. Huikeinta materiaalia levyllä on (lähi-)itämaisia vaikuttimia köykäisesti hyödyntävä eepos Poisonous Shadows, joka osoittaa jo paljon modernimpaan suuntaan kuin levyn perinteisemmät thrash/heavy metal-tykit. Harmittaa, ettei samankaltaisia teoksia kuulla levyllä enempää. Levyn loppu vedetään alta neljäminuuttisilla runttauksilla Conquer... or Die!, Lying in State ja The Emperor. Ensimmäisenä mainittu on melko tunnelmallinen metalli-instrumentaali ja seuraavat kaksi hyvin ytimekkäitä rymistyksiä. Levyn päätöksenä kuullaan yllättävän hyvä ja harmillisesti levyn keskitasoa toimivampi Fear-cover Foreign Policy.

Siitä ehti kulumaan varmaankin jo 15 vuotta kun olen kuunnellut useamman Megadeth-biisin putkeen, mutta se kannatti. Dystopian suurin heikkous on sama kuin Slayerin ja Metallicankin viimeisimmässä julkaisuissa. Bändi kuulostaa toki samalta vanhalta tutulta ja turvalliselta ja homma edelleenkin toimii, mutta mitään lisättävää kasari/ysäriklassikoihin ei ole tarjolla. Ikä ei kuitenkaan Megadethia tunnu paljoa painavan ja tarjolla on jälleen kerran vanhalta kunnon rässiltä kuulostavaa riffimätkettä, josta ei loppujen lopuksi hirveästi valittamista löydy.

3,5/5

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Akhenaten - Incantations Through the Gates of Irkalla (2015)

Yhdysvaltalainen vuonna 2012 perustettu black metal-yhtye Akhenaten julkaisi debyyttialbuminsa Gods of Nibiru ja lisäksi EP:n Sun of Sirius vuonna 2014. Turhia ei aikailtu ja toinen levy Through the Gates of Irkalla näki päivänvalonsa viime joulukuussa. Bändissä vaikuttaa veljekset Wyatt sekä Jerred Houseman, joista ensin mainittu hoitaa vokalisoinnit ja jälkimmäinen kaiken muun instrumentoinnin. Yhtyeen tyyliä verrataan sellaisiin mielenkiintoisiin yhtyeisiin kuin Nile, Melechesh, Septicflesh ja Al-Namrood

Egyptilästä tai arabialaista mystiikkaa tarjoillaankin heti levyn avaavassa introssa ja mikä parasta, samat höysteet löytyvät myös metallisemman annin taustalta. Tyyliltään meininki on hyvin pitkälti kuin sekoitusta edellämainittujen yhtyeiden tavarasta. Riffeistä ja rytmityksistä löytyy aavistus teknistä otetta, mutta lähi-idän sointukuvioita käytetään vähemmän säästellen. Genrelokero on kuitenkin deathin sijaan enimmäkseen black metal, vaikka aivan yhtä perinteisellä linjalla ei seisotakaan kuin Al-Namrood. Toisaalta rujon eeppisestä perkussioiden paukuttelusta black metalin taustalla tulee mieleen, ainakin vähän, Summoning.

Kuten sanottua, levy avataan instrumentaalilla. Oikeastaan kahdella sellaisella, joista nimikkobiisi keskittyy enemmän orkestraaliseen itämaalailuun ja seuraava Watcher heittää mukaan armottoman metallisoitannan. Levy lähtee todella käyntiin kappaleessa Enlil: Lugak Kurk Ur Ra, jonka otsikko saa Absun ja jopa Bal-Sagothin kalpenemaan kateudesta. Musiikillisesti mätetään äärivauhdikasta ja ehkä hivenen death-vaikutteista black metalia syvälle selkäytimeen. Lähemmäs seitsemän minuutin Ninurta: The Fall of Anzu toistaa saman vieläkin tehokkaammassa paketissa. Itämainen sinfonia ja ne hemmetin voimakkaat perkussiopaukutukset antavat raa'alle bm-soundille puhtia ihmeen paljon. Yksi kappalesuosikeistani The Passage Through Flames esitteleekin kappaleen viimeisen parin minuutin ajan tuota rumpujen tyminää ja Lähi-idän tunnelmissa leijailevaa instrumentaatiota. Ja tässä vaiheessa voisi helposti mieleen tulla Summoning.

Kun asia on hallussa, ote se ei vaan lipeä. Akhenatenin lumoava musta metalli pitää niin hypnoottisesti otteessaan, että ajantaju meinaa unohtua. Juuri kun sen kuuntelemisen aloitti, ollaan jo puolivälissä. Yllätykseksiä levy tuskin tarjoaa mahtavan alkupuoliskonsa jälkeen, mutta toimivia kappaleita ainakin. Anunnakissa saattaa kuulla vaimeasti taustalla soivaa elektronista soundia kuten myös sitä seuraavassa Apkallu: Seven of Abzussa. Sopii kuitenkin hyvin sinne taustalle, eikä ainakaan häiritse kansanmusiikillista tunnelmaa. Puhdasta kitarointia kera muiden eksoottisten soittimien kuullaan instrumentaalissa Mis Pi, joka on hyvä välisoitto ennen levyn loppukoitosta. Reilun kahdeksan minuutin Golden Palace of the Lamassu on levyn eeppisintä antia, mutta voimakas tunnelma ei suinkaan vielä siihen pääty. Parin minuutin instrumentaali Abu Simbel johdattelee kohti levyn päätöskappaletta Anubista, jonka sointukuviot ovat ehkä levyn vähiten Lähi-idän alueelle johdettavissa. Kuullaanpa biisissä puhdasta lauluakin.

On kyllä pakko sanoa, että Akhenaten iski toisella julkaisullaan kovan vastuksen ja luun kurkkuun paljon kauemmin toimineille saman tyylisuunnan yhtyeille. Through the Gates of Irkalla vie ainakin itämaisten vaikutteiden hyödyntämisen pidemmälle ja runsain mitoin käytetystä eksotiikasta suuri plussa. Todella voimakas ja erittäin tyylikäs taidonnäyte ja ehdottomasti menneen vuoden upeimpia black metal-eepoksia, jonka lumovoima pitää otteessaan todennäköisesti hyvin pitkään. Jos yllämainitut yhtyeet ja saman kaltaiset yhtään kiinnostavat, niin tähän kannattaa ehdottomasti tutustua.

4,5/5