sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Hexvessel - When We Are Death (2016)

CD 19,99€ / EMP.fi
Ensimmäinen kosketukseni englantilaisen muusikon Mat McNerneyn hengentuotoksiin oli norjalaisen avant-garde black metal-yhtyeen Dödheimsgardin neljäs albumi Supervillain Outcast. Taiteilijanimellä Kvohst levylle ärjyneen brittiherran toinen avant-garde-metalliyhtye Code tuli myös tutuksi siinä ohessa. Mutta kun ensimmäisen kerran kuulin psykedeellisestä okkulttirokkia soittavasta lähinnä suomalaisista muusikoista koostuvasta yhtyeestä nimeltä Hexvessel, en osannut sitä yhdistää samaan laulajaan. Tulipa siihen sitten tutustuttua edellisen ja todella upean albumin No Holier Templen (2012) myötä.

Mahtava No Holier Temple sisälsi psykedeelistä rokkia hämäräperäisen folk-musiikin höysteenä. Levyn tunnelmista tuli kovasti mieleen Ulver, Tenhi ja Pink Floyd. Siksi onkin hieman yllättävää, miten suoraviivaisesti uusin julkaisu When We Are Death käy psykedeelisen 60-lukulaisen hippirokin kimppuun. Avausraita Transparent Eyeball liikkuu jossain The Doorsin happoisissa tunnelmissa ja sama jatkuu seuraavassa kappaleessa Earth Over Us. Levyn ensimmäinen näyte Cosmic Truth nousee väkisinkin jalustalle, kun se tuntuu olevan enemmän edellisen albumin tyylistä rauhallista ja luonnonläheistä maalailua. Eikä siitäkään pääse yli eikä ympäri, että biisi on yksinkertaisesti levyn kaunein teos.

Kauniin fiilistelykappaleen jälkeen 50 vuoden takainen tajuntaan pureva rock-soundi palaa kappaleessa When I'm Dead, jonka kertosäkeestä tulee kierolla tavalla mieleen Mobyn eräästä leffasarjastakin tuttu hitti Extreme Ways yhdistettynä The Doorsiin, Rolling Stonesiin, The Byrdsiin ja vastaaviin aikailaisiin. Metsäisempääkin maisemaa toki tarjoillaan kappaleessa Mirror Boy. McNerneyn tulkinta muovautuu täydellisesti kappaleen tyylin mukaiseksi. Kevyissä biiseissä laulusta löytyy herkkyyttä ja toisessa ääripäässä ulosannissa on omanlaista ihon alle ja tajunnan syövereihin pureutuvaa raivokkuutta. Levyn doomeimmasta päästä oleva pöristely Drugged Up on the Universe luo melkoista kontrastia perinteisempää psyrokkia kunnioittavaan materiaaliin.

Levyn loppupuolen häämöttäessä tunnelma on kuin loppukesän illan koitteessa. Iltatunnelmiin sopiva Teeth of the Mountain tai unisia ja yöllisiä tuntoja kuvaava Green Gold on kyllä kaunis biisikaksikko. Ennen nukahtamista on kuitenkin palautettava mieleen myöhäisillan trippi Mushroom Spirit Doors, jonka jälkeen kaihoisa Hunter's Prayer tuudittaa levolliseen uneen.

Kokonaisuutena When We Are Death on varmasti eheintä Hexvesseliä koskaan, mutta tiukan tyylitietoisesta ja upeasta 60-luvun psykedeliasta huolimatta häviää piirun verran edelliselle mestariteokselle. Eipä sillä, etteikö tässä tulisi olemaan yksi tämän vuoden soitetuimmista levyistä. Tämän 60-lukulaisempaa julkaisua ei pohjoismaista taida löytyä, jos Ulverin muutaman vuoden takaista Childhood's Endiä ei lasketa. Ehkäpä tuo albumi voisi nykylevyistä toimia ainakin persoonallisuutensa puolesta parhaimpana verrokkina tälle, vain sillä erotuksella, että Hexvesselin psykedelia on täysin omasta takaa tuotettua. When We Are Death on ehdottomasti vuoden tyylikkäimpiä albumeita.

4,5/5

lauantai 30. tammikuuta 2016

Celesti Alliance - Eagle's Nest EP (2015)

Helsinkiläisen multi-instrumentalistin Tuukka Nurmi-Aron muodostama yhden miehen bändi Celesti Alliance on perustettu vajaa pari vuotta sitten ja ensimmäinen ep ilmestyi viime elokuussa. Useammin näihin soolobändeihin törmää hämärämmän musiikin suunnalla, joten hieman yllättäen Eagle's Nest edustaa perinteistä 80-90-lukujen heavy metalia.

Nurmi-Aron hoitaessa kaikkia mahdollisia rokki-instrumentteja on vokaaleihin tarvittu ulkopuolista suorittajaa ja siihen hommaan pestautui Tommy O. Eagle's Nest tarjoilee noin 24 minuuttisen kattauksen tukevasti soitettua heavya kaikkia perinteitä kunnioittaen. Vaikutteeksi mainitaan tietenkin kasari- ja ysärihevi ja hard rock sen kummemmin yksittäisiä bändejä erittelemättä ja niitä kuullaankin. Levyn käyntiin polkaiseva The Alliance on soundeja myöten kuin jotain kolmisenkymmentä vuotta vanhaa nwobhm-kamaa kuten vaikkapa Judas Priest tai Iron Maiden.




Levyn biisimateriaali on samaan aikaan tuttua ja turvallista sekä ennalta-arvattavaa. Tuotannon ollessa kuitenkin laadukasta tämä onnistuu potkaisemaan jos vähääkään heavysta ja metalista tykkää. Joka tapauksessa biiseihin tulee loppua kohden enemmän potkua. Release the Fearin melodia on levyn ehkä iskemättömintä antia, mutta äkäisempää ja ytimekkäämpää poljentoa lupaillaan kappaleissa Halfway Through Hell sekä Secret Forever. Jälkimmäinen on jopa pirteäksi yltyvä esitys. Viimeiseksi jätetty nimikkokappale on tämän minialbumin mahtipontisinta antia.

Ensimmäiseksi julkaisuksi Eagle's Nest on todella tukeva taidonnäyte. Soittotaitoa löytyy ja laatuvaatimukset täyttyvät myös tuotannossa. Sävellykset ovat ehkä hieman muodottomia ja ennalta-arvattavia heavy metal-tykityksiä, mutta homma toimii ja se on tärkeintä. Yhtye, eli Nurmi-Aron Tuukka, hakee nyt kokonaista bändiä rinnalleen, joten näillä eväillä voi tulevaisuudessa olla odotettavissa upeita perinteisen heavy metalin tyylinäytteitä.

3/5

Rhine - An Outsider (05.02.2016)

Monesti yhtyeitä markkinoidaan vertaamalla johonkin tunnetumpaan bändiin. Joskus myyntifraasit, kuten vaikkapa "For fans of Enlsaved, Devin Townsend and Opeth" todella herättävät mielenkiintoa. Tällaisilla täsmäsanoilla saatiin yhdysvaltalaisen Rhinen uusin tuotos kuulostamaan jo ennakkoon maittavalta eepokselta. Yhtye on perustettu Seattlessa vuonna 2011 ja parin vuoden takainen debyytti Duality syntyi täysin multi-instrumentalisti Gabriel Tachellin voimin. Tachellin rinnalle muodostui debyytin jälkeen kokonainen yhtye ja toisella piakkoin julkaistavalla toisella An Outsider-albumilla kuullaan ensimmäisen kerran kokonaisen yhtyeen soittamaa musisointia.

Vertailukohdista vielä sen verran, että monesti nämä "sen ja sen faneille"-höpötykset ovat vain suuntaa antavia lausahduksia ja yhtymäkohtina voi olla melkein mikä tahansa vokaalisoundista samoihin lyyrisiin aiheisiin, mutta Rhinen kohdalla vertailut pitävät sataprosenttisesti paikkansa. Townsend ehkä voidaan unohtaa, mutta muuten on vaikea erottaa tuleeko musiikista enemmän mieleen Enslaved vaiko Opeth. Rujompi soundi ja Gabrielin puhdas vokalisointi tuovat ensinnämainitun mieleen ja kevyemmät osiot sekä raskaat riffikuviot enemmän jälkimmäisen.

An Outsider on reilun seitsemänkymmentä minuutin kestoinen kymmenestä kappaleesta koostuva progedeath-järkäle, jonka pisimmät kappaleet yli kymmenen minuuttia. Reilun kokoiseen pakettiin on kuitenkin mahdutettu ideoita suhteellisen paljon, joten mistään köyhän miehen Enslaved/Opeth-kopiosta ei todellakaan ole kysymys. Levyn avaajana toimii sen pisin ja yksi parhaimmista kappaleista Dreaming of Death, jossa mainittujen yhtyeiden tyylistä soundia ja tyyliä kuullaan saumattomasti yhteen nivottuna. Rujot ja raskaat death metal-murjonnat ja riffikoukerot saavat vastapainoksi kevyempiä progefiilistelyitä. Vokaalitkin toimivat mainiosti sekä murinana että puhtaana lauluna. Sen voisi lisäksi mainita, että jos Dan Swanön ainut soolojulkaisu Moontower on tuttu, myös se tulee paikoitellen mieleen.

Albumin kappalemateriaali vyöryy tasaisen voimakkaasti päälle. Ensimmäisellä kuuntelulla huomio tosin kiinnittyy ensisijaisesti siihen, kuulostaako tämä nyt sitten enemmän Opethilta vai Enslavedilta ja toteamukseen, että yhtälailla molemmilta. Levyn salakavaluus ja yllättävyys perustuukin oikeastaan melko nerokkaasti hämäykseen, jossa samankaltaisuus parin muun yhtyeen kanssa toimii syöttinä. Levyn alkupuoli koostuu samantyylisistä progedeath-biiseistä, joista varsinkin nimikkokappale on täysosuma. Muita upeita kappaleita on eloktronisia soitantoja sisältävä Dissolved in Fire ja viikinkimetallimaisuuksilla yllättävä P.R.E.Y..

Joitain kummallisuuksiakin on levyn loppupuolelle osunut mukaan. Puhtailla kitarafiilistelyillä ja progesoitolla alkava sinfonisia elementtejä hyväksikäyttävä Into The Unknown on puhtaiden laulujen osalta vedetty ehkä hieman jopa huumorin puolelle kuten myös kappaleen lopun humppapätkä, jotka rikkovat hieman levyn vakavammin otettavaa linjaa. Jokseenkin turhankuuloinen kaksi ja puoliminuuttinen Shipwrecked in Statis kuulostaa kuin olisi keskeneräinen teos, noin kolmasosa kokonaisesta kappaleesta, jonka jälkeen vasta on tunnelmallisen ambientin tai vastaavan suuntaan kallistelevan 8-minuuttisen outron Fragmentsin vuoro.

Vaikka liiasta omaperäisyydestä Rhinea ei voi syyttää, on sillä progressiivisen death metalin perusteet täydellisesti hallussa. Kokonaisuus on toimiva ja taidokas, mutta albumin loppupuolen rikkonainen biisimateriaali hieman jää kalvamaan mieltä. Muuten valittamista jää todella vähän, jos ollenkaan. Mutta todellakin jos Enslaved tai Opeth maistuvat, kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin yhtyeeseen, sillä tämä kuulostaa täsmälleen molempien sekoitukselta ja erittäin hyvältä sellaiselta.

4/5

torstai 28. tammikuuta 2016

Like Animals - Feral EP (2016)

Kanadalainen Ontariossa vaikuttava matikkarokkia soitteleva trio Like Animals on julkaissut eläinaiheisia ep-julkaisua, joita löytyy bändin historiasta suppean saatekirjeen mukaan neljä kappaletta. Ensimmäinen niistä on julkaistu vuonna 2009, joten olettaisin yhtyeen syntyneen niillä paikkeilla tarkemman tiedon puutteessa. Joka tapauksessa samainen saate suosittelee Like Animalsin tuotoksia muun muassa The Mars Voltan ystäville.

Levyn avausraita Feral käynnistyy tunnelmallisella kitaroinnilla, josta lähdetään ryöpyttämään teknisvaikutteista rock-poukkoilua. Soittotaito on kyllä hallussa, mutta tuotannollinen puoli on hieman tönkköä, eikä biisinkirjoituskynästäkään mitään maailmaa mullistavaa ja tajuntaaräjäyttävää ole syntynyt. Samanlaista polkemista tarjoilee myös Lion's Share, jossa parasta on puolen välin maissa lähtevä raskaampi ja nopeampi osio ja rääkynävokaalitkin ovat ihan mukava lisä horjuvamman clean-laulannan rinnalle. Omaan makuuni levyn paras kappale on melodinen Lounge Lizard, josta myös löytyy vaihtelevampaa elementtiä. Caterwaul on ihan ok ralli ja levyn päätös Jungle Book of Love sisältää levyn voimakkaimman intron.

Vaikka Like Animalsin tekninen suoritus ihan ok-tasoa onkin, ei Feral kovin suurta vaikutusta tee. Edellytyksiä yhtyeellä voisi ollakin, mutta ainakaan tämän albumin perusteella progerokin ikivanhaa ja erittäin toimivaa kaavaa tai edes siitä kehittyneitä uudempia kaavoja ei olla keksitty uudestaan. Jatkossa enemmän höyläämistä kappalemateriaaliin ja enemmän voimaa esitykseen, niin hyvä tulee.

2,5/5

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Ulver - ATGCLVLSSCAP (2016)

2CD 19,99€ / EMP.fi
Black metal-juuristaan tunnettu taiteellista, kokeellista ja elektronista musiikkia sulavasti hämmentävä norjalaisyhtye Ulver on useammalla julkaisullaan näyttänyt monimuotoisen osaamisensa ja taidokkuutensa tinkimättä taiteellisista näkökulmuistaan saatikka sitten omasta ja omintakeisesta tyylistään. Blood Insidesta (2005) lähtien tyyliin tuli selviä taiderock elementtejä, mutta silti kahta samanlaista albumia on mahdotonta nimetä.

Ulverin uutukaista ei kauan ehditty hypettämään,  kun tieto House of Mythologyn kautta julkaistavasta uutukaisesta tuli noin pari kuukautta etukäteen. Eläinradan eli horoskooppimerkkien alkukirjaimista, englanninkielisistä sellaisista, koostuva otsikko ATGCLVLSSCAP ei ole mitenkään helposti muistettava koodi, mutta Ulverin kahdestoista puhukoon puolestaan sisältönsä kautta. Ja sisältöähän on peräti kahden levyn ja reilun 80 minuutin verran.

Levyn sävellykset ovat saaneet alkunsa niin ikään kahdentoista keikan aikana improvisoiduista kappaleista, joita on sitten jälkeenpäin paranneltu perus studiokelpoiseksi ja -kuuloiseksi kamaksi. Ensimmäisenä soi vähäeleinen hämistely England's Hidden, joka toimii maittavana alkusoittona albumille. Hieman post-rockmainen Glammer Hammer on yksi ehdottomia suosikkejani tältä albumilta uhkaavine tunnelmineen. Ja pirun tyylikkäitä perkussiomäiskeitä kappaleessa tarjoillaankin. Samaan tyyliin Ulverille tunnuksenomaista pörinää ja surinaa tahditellaan komealla rumputyöskentelyllä biisissä Moody Stix. Kelvollista progehtavaa fiilistelyä ja leijailua on ilmassa myös mukavassa tunnelmointikappaleessa Cromagnosis. Etenkin kappaleen lopun vauhdikkaampi rytmittely on miellyttävää kuunneltavaa.

Yksi levyn erikoisimpia teoksia on progressiivisia elkeitä omaava Om Hanumate Namah, joka kieltämättä muistuttaa Kingston Wallin viimeiseksi jääneenä III - Trilogyn hapokasta materiaalia. Progerock voisi olla hyvinkin Ulverin seuraava aluevaltaus. Myös Perdition Cityn päätöskappaleen Nowhere/Catastrophen päivitys Nowhere (Sweet Sixteen) on varsin toimiva ja tunnelmallinen remake, vaikka ei sinänsä muuta jo alunperinkin täydellisesti toiminutta kaavaa. Samalta albumilta löytyvä Tomorrow Never Knows tai paremminkin kyseisen kappaleen lopusta löytyvä pianosoitto on myös otettu uusiokäyttöön kappaleessa Ecclesiastes (A Vernal Catnap). Hämyisen biisin jälkeen levyn päättävä Solaris sulkee tämän eläinradan kiertävän kosmisen ja mystisen ympyrän.

ATGCLVLSSCAP on puhdasta Ulveria siinä missä yhtyeen aikaisemmatkin teokset. Vaikka albumi omalla tavallaan yllättää ja tekee vaikutuksen, suurempia mullistuksia siltä on turha odottaa. Toisaalta siinä ei mitään moitittavaakaan ole, paitsi on se ehkä hieman liian pitkä vähäeleiseen sisältöönsä nähden. En silti valita. Uutta Perdition Citya tai Shadows of the Sunia odotellessa ATGCLVLSSCAP on erittäin hieno ja tunnelmallinen taidepläjäys, joka kyllä palkitsee kuulijansa. Ja siinäkään ei siis ole mitään uutta Ulverin leiristä.

4/5 

tiistai 26. tammikuuta 2016

Divinity - The Immortalists pt. 2: Momentum EP (2016)

Kanadalainen teknistä death metalia suoltava Divinity perustettiin jo vuonna 1999. Yhtye on julkaissut kaksi täyspitkää albumia joista ensimmäisen Nuclear Blastin ('07)ja toisen Candlelightin ('09) kanssa. Nyt työn alla oleva kolmen ep:n mittainen The Immortalists-trilogia on edennyt toiseen osaansa nimeltä Momentum. Ensimmäinen osa Awestruck tuli julki vuoden 2013 kesällä ja viimeinen putkahtaa maailmaan tämän hetken tietojen mukaan loppuvuodesta.

Saatekirjeessä Divinityn musiikkia verrataan muun muassa Fear Factoryyn ja Strapping Young Ladiin ja tämä vertaus pitääkin melko pitkälti paikkansa. Ensimmäisenä soiva Manhunt on oikein äkkipikaista ja teknisesti vaikuttunutta mättöä josta löytyy samankaltaista draivia kuin Strapping Young Ladilta. Samaa vauhdikasta meininkiä esittelee myös kuusiminuuttinen PsyWar, johon on vauhdikkaamman poljennon vastapainoksi ahdettu kevyempääkin tunnelmointia. Enemmän melodiaa sisältävä ja tempoltaan hillitympi D.M.T. tuo uutta kuvakulmaa vauhtirallien sekaan ja voisipa tämän seitsenminuuttisen eepoksen nostaa levyn parhaimmaksi teokseksi. Levyn päättävä nimikkokappale on myös erinomainen tekninen rykäisy kirsikkana kakun päälle.

Noin parinkymmenen minuutin mittainen Momentum on oikein tyylikäs ja tehokas kokonaisuus, joka voimakkaista SYL- tai Fear Factory- viitteistä huolimatta seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Tämän myötä pitänee hankkia käsiini trilogian ensimmäinen osa ja sen jälkeen odotella vuoden loppuun viimeistä osaa. Todella upea minilevy, jota voin hyvin mielin suositella teknisen deathin kuluttajille.

4/5 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Steven Wilson - 4½ (2016)

MCD 13,99€ / EMP.fi
Progenikkari Steven Wilson on varsin tuottelias mies. Porcupine Treen alla syntyi jopa 16 cd tai ep-kokonaisuutta ja omalla nimellään on vuorossa jo viides julkaisu sitten vuoden 2009, muista projekteista puhumattakaan. Viime vuonna julkaistusta Hand.Cannot.Erase- ja sitä edeltäneestä The Raven That Refused To Sing-kokonaisuuksista jäi ilmeisesti sen verran yli,  että käyttämättömistä ideoista syntyi tämä noin 40-minuuttinen levyn "puolikas". Siitä siis levyn järjestyslukua kuvaava otsikko .

Levyn aloituskappaleena kuullaan melkein kymmenen minuutin pituinen My Book of Regrets, joka on juuri sellaista progeleijailua mitä Wilsonilta osaa odottaakin. Kevyesti soivaa tunnelmointia ja metallista kitarointia siellä täällä. Varsin kelvollinen biisi. Year of Plague on puolestaan lyhyt välisoittoinstrumentaali josta siirrytään kevyeeseen Happiness III-kappaleeseen, joka sekin on silkkaa Wilsonia itseään.

Sunday Rain Sets In kertaa levyn teemoja ja hämyilee yöllisissä tunnelmissa ja Vermillioncore jatkaa instrumentaalisella linjalla, mutta raskaamman soundin kanssa. Jälkimmäisenä mainittu on yksi tyylikkäimmistä kappaleista tällä albumilla. Levyn hieman epätasapainoisen keskivaiheen jälkeen on vuorossa albumin päätöskappale ja alunperin Porcupine Treen julkaisema Don't Hate Me, joka on myös tämän EPn tunnelmallisin ja paras teos. Vieraileva israelilaislaulajatar Ninet Tayeb tekee myös todella komeaa työtä kappaleen kertosäkeessä.

on lähes täysin odotusten mukainen levy, niin hyvässä kuin pahassa, joka viihdyttää siinä missä Wilsonin tuotannot yleensäkin, mutta minkäänlaista yllätystä tai mullistusta se ei tarjoa. Ja onhan se vähän keskeneräisen tai vaillinaisen oloinen. Muuten ihan hyvä jatke edeltäville julkaisuille,  mutta suuremmalla mielenkiinnolla odottelen seuraavaa kokopitkää levyä.

3,5/5

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Borknagar - Winter Thrice (2016)

CD 15,99€ / EMP.fi
Vuonna 1995 perustettu Borknagar on eittämättä yksi merkittävimpiä ja aktiivisimpia norjalaisia black metal-yhtyeitä. Hieman reiluun kahteenkymmeneen vuoteen on mahdutettu jo kymmenen kokopitkää albumia ja yhtyeessä vaikuttaa tai on vaikuttanut jäseniä sellaisista yhtyeistä kuin Arcturus, Dimmu Borgir, Enslaved ja Ulver. Mielenkiintoisesta genremääritelmästä (proge, viking, folk) ja huomattavasta samankaltaisuudesta Enslavedin tai jopa Arcturuksen kanssa yhtye on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuuntelulle aina edelliseen, neljä vuotta sitten julkaistuun mainioon Urdiin saakka, joka sitten kolahti melkein kympillä allekirjoittaneeseen. Juuri julkaistu Winter Thrice olikin edeltäjänsä ansiosta melko korkealla odotuslistoilla.

 Levyn avaajana toimii mahtipontinen ja liki eeppinen Borknagarilta täydellisimmillään kuulostava reilut kuusi ja puoli minuuttia kestävä The Rhymes of the Mountain. Loistavan aloituksen jälkeen tajunnan räjäyttää nimikkobiisi, jonka liidit vetää vuosina 95-97 yhtyeessä vaikuttanut Garm, jonka vokalisaatioita metallimusiikissa onkin ollut ikävä sitten Arcturuksen The Sham Mirrorsin (2002). Ei siinä, etteivätkö Vintersorg, Vortex ja Lazare hoitaisi huikeita lauluosuuksiaan kotiin. Viime vuonna yllättänyt Arcturus-julkaisu oli jo päätä huimaava kokonaisuus, mutta jotenkin jo kolmannen kappaleen kohdalla tuntuu, että Borknagar todellakin vetää tätä nykyä tiukempaa settiä. Cold Runs The River heittää mukaan rankempaa ja raskaampaa soundia muistuttaen siitä, että pohjimmiltaan sitä ollaan black metal-yhtye. Melodisempaa progeoopperaa esitellään vuorostaan kappaleessa Panorama.

Kohtalokas matala pianosoundi käynnistää levyn jälkimmäisen puoliskon. When Chaos Calls alkaa raskaammalla tykityksellä, mutta loppupuolella heitetään vastapainoksi kevyempää tunnelmointia ja Borknagarille tunnuksenomaista melodisuutta. Erodent muistuttaa ainakin aluksi edellisen levyn suurimmasta "hitistä" Earthling. Loppukevennyksenä tarjoillaan noin neljän minuutin norjalaiselta maisemalta kuulostava Noctilucent, joka on soundeiltaan levyn kevyemmästä päästä. Pohjoismaista estetiikkaa ylistetään, kuten muissakin kappaleissa, levyn päätöksessä Terminus, jonka raivokas intro muistuttaa aivan Emperoria vuosimallia '97. Kirsikkana kakun päällä upeassa finaaliraidassa kuullaan vielä kerran Garmin laulantaa, vaikkakin vähemmissä määrin kuin nimikkobiisissä.

Winter Thricen kokonaiset 49 minuuttia ja risat on tyylisuuntansa ehdottomasti taidokkainta antia tällä vuosikymmenellä. Yhtyeen vanhempi tuotanto ei minuun koskaan satunnaisella kuuntelulla napannut, mutta kuten mainittua Urd iski ensimmäiseltä kuuntelulta. Winter Thrice tekee vieläkin kovemman vaikutuksen. Vaikka tämäkin uppoaa jo heti ensikuuntelulla, niin useamman kuuntelun ja syvemmän tutustumisen jälkeen tästä vasta alkaakin paljastumaan levyn todellinen luonto. Jo nyt voi sanoa, että tässä on aivan varmasti vuoden upeimpia kokonaisuuksia.

4,5/5

 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Fleshgod Apocalypse - King (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi
Death metal ja sinfonia on yksi raskaan musiikin toimivimmista yhdistelmistä. Sen ovat aikanaan todistaneet esimerkiksi Therion ja Waltari uudemmista ja teknisemmistä yhtyeistä puhumattakaan. Kreikassa vaikuttava Septicflesh on yksi näistä. Toinen välimerellinen porukka on jäänyt minulle edellämainitun varjoon, vaikka nimi on usein tullutkin vastaan kyseisestä bändistä puhuttaessa. Italialainen Fleshgod Apocalypse on perustettu vuonna 2007 ja nyt on vuorossa neljäs kokopitkä King.

Levy käynnistetään majesteettisissa tunnelmissa lyhyellä instrumentaalilla Marche Royale, jonka jälkeen helvetti pääsee valloilleen kappaleessa In Aeternum. Teknisellä otteella soitetun kuolonmetallin taustalla pauhaavat orkestraatiot soundaavat oikein komealta ja puhtaasti laulettu kertosäe kuulostaa melkein Wintersunin viimeisimmältä. Vaikka sinfoniaryöpytys on miten muhkeaa tahansa, on kappalemateriaali hyvinkin samanlaisella kaavalla rakennettua. Ehkä yksi merkittävä ja miellyttäväkin ero Fleshgod Apocalypsen ja muiden sinfoniadödöbändien välillä on se, että tästä tulee aika-ajoin mieleen Dimmu Borgir. Eikä vain sinfoniantaustoitusten takia, vaan ihan oikeastikin.

Lievän tasaisuuden keskeltä muutama kappale onnistuu erottumaan massasta ja yksi näistä on ihan alkupuolella soiva Healing Through War. Aggressiivisella asenteella rytmitelty kappale on oikea malliesimerkki genren hyvistä puolista. Levyn puolessa välissä soiva Paramour (Die Leidenschaft bringt Leiden) on oivallinen tunnelmanluoja, jota tähdittää yhtyeen aikaisemmillakin julkaisuilla sopraano Veronica Bordacchini. Rauhallisen välisoiton jälkeen on luvassa melkoista meuhkaamista sisältävä kaoottinen orkestraalitykitys on And The Vulture Beholds. Pirullisen upeaa riffittelyä ja sitten viellä ne Wintersunia muistuttavat laulannat. Levyn päätöskappale King olisi voinut olla nimensä puolesta mahtipontisempikin finaalieepos, mutta neljän minuutin pianosoitto rauhoittaa mukavasti mieltä armottoman soitannan jälkeen.

Fleshgod Apocalypsen sinfoninen kaaos ei juuri erottaudu tyylin muista edustajista. Ehkä hivenen persoonaton kokonaisuus on kuitenkin taidolla tehtyä, ettei tästä valittamistakaan jää. Levyn suurin kompastuskivi on nimenomaan sen yllätyksettömyys, muutenhan tämä on silkkaa nautintoa kuolonmetallisinfonian ystävälle. Kyllä tämä hyvänä jatkeena ja lisukkeena toimii esimerkiksi Shade Empirelle, Septicfleshille, Nightlandille ja Dimmu Borgirille

3,5/5

torstai 21. tammikuuta 2016

Lycus - Chasms (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi
Funeral doom on parhaimmillaan erinomaista ja paskimmillaan hirvittävää ja puuduttavaa kuunneltavaa. Sama pätee toki mihin tahansa muuhunkin genreen, mutta kyllä yli kymmenen minuutin pörinä huonoimmassa olomuodossaan on lähes ylipääsemätön este, joten pitkäveteinen kappale osaamattomissa käsissä todella näyttää huonot puolensa erittäin kuuluvasti. Genreä edustava, vuonna 2008 perustettu jenkkiyhtye Lycus esittelee uutukaisellaan Chasms neljä 7-13 minuuttista järkälettä.
Suppea biisilista voi aiheuttaa päänvaivaa ja kalvavaa epäilystä, mutta toisaalta se voi näyttää myös oikein houkuttelevalta. Vaikka ensimmäisessä kappaleessa piruja maalasinkin seinille, Lycus kuuluu toki kaikeksi onneksi mielenkiintoisempien funeral doom-yhtyeiden joukkoon. Levyn avaava Solar Chambers esittelee synkkää äänimaisemaa vähän samaan tyyliin kuin suomalainen Dolorian tai saksalainen Ahab. Aivan yhtä kelmeä ja kiero tunnelma ei suinkaan ole ainakaan Dolorianiin verrattuna, mutta hitaamman jumittelun ja melodista muotoa hakevan soitannan lomassa tahtilajia kiihdytetään toiseen potenssiin ja örinän vastapainona kuullaan puhdasta taustalauluakin. Tunnelma on kuitenkin yhtälailla synkkää, jopa keskivertoa synkempää, kuin alansa edustajilla yleensä. Nimikkokappale vie tunnelmat syvemmälle helvetin kuiluun.  Hieman yli kolmentoista minuutin tunnelmaeepos on värisyttävän upea hautajaistuomiobiisi ja muutaman kuuntelun perusteella albumin tehokkain kappale.
Seitsemän ja puolen minuutin Mirage on kestonsa puolesta levyn helpoimmasta päästä. Melankoliset melodiat ja sävyt ovat etäistä sukua My Dying Bridelle tai Swallow the Sunille, mutta silti pysytellään tiukasti kiinni omasta karkeasta soundista ja tyylistä. Levyn viimeinen sivallus Obsidian Eyes maalailee jälleen raskassointista kakofoniaa päättäen levyn paritoistaminuuttiseen tuomionjulistukseen.
Lycus on saanut kasaan oikein omaperäisen ja tyylikkään funeral doom levyn, jonka syvyydellinen äänimaailma vie kuulijansa kevyeen horrokseen vajaaksi kolmeksi vartiksi. Chasms on taitava ja tunnelmallinen levy, joka ei sinänsä uudista liiaksi genrensä hienouksia, mutta omanlainen soundi ja hypnoottiset biisit kantavat tunnelmaa aivan loppuun saakka. Funeral doomin ystäville pakkohankinta.
4/5


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Desecrated Grounds - Desecrated Grounds EI (2015)

Helsinkiläinen death-thrash metal-yhtye Desecrated Grounds julkaisi viime kesäkuussa ensimmäisen omaa nimeään kantavan lyhytjulkaisunsa. Saatekirjeessä lupaillaan nelihenisen mättöryhmän musiikin edustavan jotain erilaista.

Levyn ensimmäinen kappale Violation alkaa näppärästi pastorin piinapenkistä tulevan synnin tunnustuksella "Forgive me Father, for I'm about to sin". Biisistä löytyykin asennetta ja väkivaltaista fiilistä. Luvattua erilaisuutta tästä ei löydy, mutta siitä huolimatta homma toimii kuin junan vessa. Upea riffittely ja Jussi Salmisen voimakas vuolas ulosanti tekevät kunniaa seuraavassakin biisissä nimeltään Gods Among Us. Omaksi suosikikseni voisin nimetä toiseksi viimeisen biisin Slip Into The Pit, jossa Slayerin tyylinen tiukka kitaratyöskentely kohtaa death metalin julmetun ulkomuodon. Mahtavaa mättöä ja mäiskettä. Tiukkaa menoa tarjoaa päätöskappalekin Ductator.

Neljän biisin nimikko-ep tarjoaa vajaan vartin mittaisen ja hyvin ärhäkän deathin ja thrashin sekaisen tuokion. Asenne on kohdillaan ja se kuuluu raivokkaassa soitannassa. Uutta näkökulmaa genreensä EP ei tarjoa, mutta ensimmäiseksi julkaisuksi tämä antaa jo oikein hyvää viitettä tulevalle. Yhtye on suuntaamassa nyt alkuvuodesta uudelleen studioon, joten toivon mukaan sieltä on tulossa samalla attitudella soitettua äänekästä turpiinvetoa ja ehkä sitä erilaisuuttakin saadaan vihdoin mukaan.

3,5/5 

tiistai 19. tammikuuta 2016

David Bowie - Blackstar (2016)

Brittiläinen muusikko ja näyttelijä David Robert Jones, joka taiteilijanimellä David Bowie paremmin tunnettiin, julkaisi 25. studioalbuminsa tammikuun kahdeksas päivä, joka oli myös taiteilijan 69. syntymäpäivä. Vain kaksi päivää ennen poisnukkumistaan. Bowie jäi itselleni artistiksi, johon piti aina jonain päivänä lähitulevaisuudessa tutustua. Ainut kuulemani albumi oli läpimurtoalbumi vuodelta 1972 The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, joka ikävä kyllä ei minusta Bowie-fania tehnyt, vaikka muuten ihan hyvä levy olikin. Erikoinen sattuma, tai ennusmerkki oli se, että juuri tämän tuoreen Blackstar-albumin myötä oli tarkoitus viimein ottaa Bowien tuotanto työn alle takaperoisesti uusimmasta alkaen. Sekin ajatus tuli vain muutama päivä ennen koko musiikkimaailmaa kohauttaneita suru-uutisia.
 
Jos joku olisi joskus maininnut sanat art rock tai avant-garde ja heittänyt referenssiksi vaikka Radioheadin, Swansin ja Björkin tai jotain muuta vastaavaa, voisi sivistyksessäni oleva aukko olla muutamaa albumia pienempi. Olisi pitänyt ottaa varteen jo David Lynchin ohjaaman Lost Highwayn mahtavasta introkappaleessa Deranged varteen. Ajan rajallisuus oli kuitenkin aina tiellä, ja Bowie-tuntemus jäi näihin muutamaan teokseen.

Levyn ensimmäisenä kappaleena soi lähes kymmenen minuutin pituinen nimikkokappale, joka aiheuttaa kylmiä väreitä niin luissa kuin ytimissä. Kokeellisluontoisesta kappaleesta löytyy Bowien persoonallisen ja sydäntäriipaisevan äänenkäytön lisäksi jazzahtavia elementtejä ja reilusti elektronista taustasävyttelyä. Lähes aavemaisesta järkälekappaleesta siirrytään rokahtavampaan, vaikkakin hyvin taiteelliseen sellaiseen, kappaleeseen 'Tis a Pity She Was a Whore. Pieni vauhdittelu tuo hyvää vaihtelua, vaikka tunnelmassa silti jotain unenomaista onkin. Levyn ehkä koskettavin kappale on synkkä ja melankolinen Lazarus, jonka koko kuusi minuuttia vangitsee yöllisiin tunnelmiin tiukasti.

Tunnelmallisen albumin hienouksia on sen kappalemateriaalin lisäksi taitava asettelu. Hitaiden ja synkkien fiilistelyjen välissä vauhdikkaammat sivallukset ovat todellisia täsmäiskuja. Vaikka kallistun enemmän synkistelyn puoleen, tuovat nämä pirteämmät kappaleet uusia nyansseja esiin Bowien viimeiseltä levyltä. Hillityn raivokas ja äänimaailmaltaan säväyttävä Sue (Or in Season of Crime) nostaa sekin kylmiä väreitä selkäpiihin. Samaan tunnelmaan pyrkii myös hypnoottisen kompin ja erinomaisen vokalisoinnin varaan rakennettu Girl Loves Me. Kaiken synkistelyn välissä kuullaan pieni valonpilkahduskin Dollar Daysin muodossa. Jollain tapaa levyn päätösraidan I Can't Give Everything Awayn keveys on todella kaunista kuunneltavaa.

Blackstar ei voisi juuri parempi perehdytys Bowien tuotantoon olla, mikäli aikaisemmat albumit ovat syystä tai toisesta menneet enemmän tai vähemmän ohi. Synkkiä sävyjä omaava nelikymmenminuuttinen on tunnelmaltaan enteilevä ja haikean mahtipontinen, kuin taiteilijan tarkkaan laatima testamentti. Tuotannosta tai kappalemateriaalista ei sen enempää tarvitse sanoa, kuin että sisältö on täyttä timanttia. Pitkän uran päätteeksi tämä musta tähti nousee taivaalle jättäen perinnöksi tämän mestariteoksen. Blackstar tulee aivan varmasti olemaan yksi koko vuoden hienoimpia julkaisuja ja sen voin julistaa hyvin omantunnoin jo nyt tammikuussa. Kiitokset tästä, ja kaikesta, ja lepää rauhassa David Bowie.

4,5/5

Skulmagot - Fascinated by Disgust EP (2015)

Haluatko Miljonääriksi ja 50 euron kysymys: Mitä genreä edustaa helsinkiläinen viime vuonna perustettu yhtye nimeltä Skulmagot? Aivan oikein, eikä oljenkorsiakaan tarvittu. Skulmagot vannoo floridaistyylisen eli brutaalin death metalin nimeen tällä debyytti-ep:llä jonka nimeksi muotoutui kekseliäs Fascinated by Disgust. Yhtyeen muodostamalla kaksikolla on takanaan sellaisia vähän tunnetumpia yhtyeitä kuten Ratface, Tukkanuotta ja Bloodlands.

Todellisuus on kaukana demon otsikosta, mutta tällaisessa muodossa kuvotus löytää kyllä kiehtovuutensa. Biisien otsikotkin puhuvat puolestaan kunnioittaen raadonhajuisen genren maukkaimpia kliseitä. Levyn avaa tuhti turpaanvetotykitys Force Fed Testicles. Pakkosyötetyt kivekset lienevät aitoa gourmetia. Toilet Skul jatkaa samanlaisessa ääriraskaassa alavireisen kitarasoundin sahaamisessa ja rumpujen mättämisessä kuten myös Fetid Female Floater. Molemmat oikein huikeita death metal-rykäisyjä. Hidastempoisempi ja sitä myöten vaihtelevuutta tuova nimikkobiisi lienee suosikkejani tältä kokonaisuudelta ja sitä seuraava alta pariminuuttinen Infested Holes on vastapainoksi vauhdikkaimmasta päästä. Illan viimeisenä tarjoillaan pikaruokaa Human Kebabin muodossa. Maistuu kyllä.

Fascinated by Disgust ei varmasti tuo lajityyppiinsä mitään uutta, mutta sen verran upeasti kierrättää brutaalin floridadeathin hyviä puolia kansikuvaa myöten, ettei rankemman deathin ystävän kannata jättää tätä välistä. Joo ja kyllähän tätä voisi verrata esimerkiksi genrensä merkittävimpään Cannibal Corpseen. Ammattitaito ja kokemus näkyy ja tuntuu tällä demolla. Alla näytettä kiveksensyöttöbiisistä.

3,5/5


maanantai 18. tammikuuta 2016

Abbath - Abbath (2016)

https://affiliate.tradetracker.com/affiliateProduct/image2/productFeedID/396816/ID/1704311742558226/index/0
CD Digipak 16,99 / EMP.fi
Kun 90-luvun puolivälissä rupesin black metalia suurella innolla (suur)kuluttamaan, oli Immortalin Battles in the North (1995) yksi ensimmäisiä kuulemiani kyseisen genren eepoksia. Myöhemmin, 90-luvun lopussa yhtyeen toinen alkuperäisjäsen ja kitaristi Demonaz jättäytyi soittohommista lopullisesti käsivamman takia ja näin kitaristiksikin siirtynyt multi-instrumentalisti Abbath tekaisi rumpuja paukuttavan Horghin kanssa yhtyeen parhaan albumin ikinä: At The Heart of Winter. Viime vuonna sitten tahtiaan hidastanut Immortal oli parrasvaloissa aivan muiden kuin musiikillisten asioiden myötä ja hieman naurettaviksikin yltyneet kiistat Immortal-nimen oikeuksista olivat jokseenkin valitettavaa luettavaa vanhalta hyvältä black metal-orkesterilta. Tilanne päättyi sitten niin, että Abbath joutui irtaantumaan omaksi orkesterikseen ja hetkeä myöhemmin Demonaz sekä Horgh ilmoittivat jatkavansa itse Immortal-nimen alla.

Yhtyeiden hajoamiset ja niihin johtaneet ristiriidat pistävät aina epäilyttämään mitä tulevaisuus tuo tullessaan eri suuntiin lähteneiden artistien kohdalla. Abbath kuulostaisi kuitenkin pitävän erittäin tiukkaa linjaa vanhan kunnon Immortalin viitoittamalla tiellä. Soundipuolesta jos puhutaan, niin kovasti tulee mieleen Sons of Northern Darkness, mutta itse sävellykset muistuttavat paljon enemmän Battles in the Northia ja se on hyvä se.

Levyn ensimmäisenä soiva To War käynnistyy juuri sellaisella kireällä kitarasoitannalla, mikä on ollut Immortalin tavaramerkki jo parikymmentä vuotta. Meininki on aggressiivista ja riffit oikein mehukkaita. Samalla tiellä jatketaan kappaleissa Winter Bane ja Ashes of the Damned, joista viimeksi mainittu muistuttaa melkolailla kappaletta Cursed Demons of the Winterdemons. Vaikka yhteneväisyyksiä vanhaan klassikkoon löytyy paljon, on tämä toki reilusti hiotumpaa kamaa ja vaikka nostalgia-arvoja Battlesilla onkin, tämä iskee kappaleensa täsmällisemmin suoraan selkärankaan.

Levyn puolenvälin maissa kappaleissa Count The Dead ja Fenrir Hunts on havaittavissa perus-Immortalin lisäksi jotain samaa vivahdetta kuin Satyriconilla ja Dimmu Borgirin raaemmissa kappaleissa. Kaipa näillä yhtyeillä on aina jotain samaa ollutkin. Satyriconista puheen ollen levyn parhaimmistoa edustaa hidastempoinen jumittelu Root of the Mountain, joka muistuttaa mainitun yhtyeen lisäksi jylhintä ja komeinta Immortal-julkaisua koskaan, eli sitä lähes täydellistä At The Heart Of Winteria. Hitaanpuoleisen soitannan jälkeen levyn päätöksenä soi yksi sen aggressiivisimmista ja vauhdikkaimmista kappaleista, nimeltään Eternal. Komea kappale sekin.

Kun Abbathin debyytin on viimein saanut kuunneltua läpi, tulee väistämättä sellainen olo, että tällaistahan juuri odotinkin. Ainut yllätys on se, että homma toimii niin kuin pitääkin ja yhdennäköisyys Immortalin kanssa on identtinen. Abbathin maneerit ne tunnistettavampi tavaramerkki olikin, joten uudismielisyys jäänee sitten Immortal-nimellä jatkaneelle porukalle. Oli miten oli, tämä on jälleen kerran oikein pureva ja pakkastava taidonnäyte Norjan eniten corpse painteiltaan pingviiniä muistuttavalle ja eniten Kippari Kallea ääneltään muistuttavalta black metal-muusikolta.

4/5

lauantai 16. tammikuuta 2016

Aythis - The Illusion and the Twin (2016)

Aythis on ranskalaisen muusikon Carline van Roosin sooloprojekti, jonka musiikillinen lokero löytyy neoklassisesta ambientista. Useampia soittimia taitava Roos on myös kahden ranskalaisen vuosituhannen alkupuolella aloittaneen doom metal yhtyeen, Lethian Dreams ja Remembrance, alkuperäinen jäsen. Aythisin Roos perusti vuoden 2006 alkupuolella ja on sittemmin saanut aikaiseksi neljä albumia, joista uusin The Illusion and the Twin julkaistiin aivan hetki sitten.

Funeral ambient-käsite saa konkreettisen olomuodon, kun levyn ensimmäinen kappale Without A Name lähteen soimaan. Vähäeleinen, synkkä ja voimakas äänimaisema vyöryy päälle patarumpujen pahanenteisen paukutuksen saattelemana. Se on kyllä selvästi huomattavissa, että Roos toimii myös doom metalin parissa. Musiikin uusklassinen ja kevyt kansanmusiikkivivahde sekä elektroninen ambient-maisema tuo mieleen välillä Ulverin jotkut teokset ja Wardrunan viikinkieepokset sekä itävaltalaisen Dargaardin keskiaikaisdarkwaven. Omaperäisillä poluilla kuitenkin kuljetaan.

Aloituskappaleen kaltaista uhkaavuutta on seuraavassa In The Sleep of Hazessakin, mutta tunnelma vaipuu Inertiassa sananmukaisesti unenomaiseksi hidasteluksi ja jatkuu kauniin The Otherin loppuun. Lyömäsoitinten tuoma tuomiomarssitus palaa kuvioihin kappaleessa The Ground Is Burning. Carlinen kaunis ja eetterissä soiva lauluääni tuo mystistä tunnelmaa oli kappale sitten painosta tai heleä tunnelmaotos. Pariminuuttinen Break It johdattelee levyn ainoaan perinteiseen eli rumpukompin ja kitaran säestämään biisiin Dissolve Me. Kyseinen kappale kiinnittää kyllä varmasti huomion niin sanotulla poikkeavuudellaan, mutta silti edustaa levyn koleaa fiilistä parhaimmillaan.

Levyn kääntyessä loppupuolelle kappaleet Night ja A Solace of Violence  alkavat luomaan visiota laskeutuvasta pimeästä talviyöstä, joka todella sopii tunnelmaan 22 miinusasteen jyllätessä puolen metrin päässä seinän takana. Kappaleissa on jotain todella David Lynchin elokuviin sopivaa hämäryyttä. A Pristine Lie, A Pristine Light sopii edelleen yömusiikiksi, mutta ehkä paremmin loppukesän myöhäisiin tunnelmiin, kiitos uusklassisen, kenties folkahtavankin ulkoasun. Levyn päättävä kappale Cendres Et Glace on viipyilevä ja painostavaksi yltyvä instrumentaalinen loppusoitto, joka antaa kauniin, mutta kylmän finaalin todella vangitsevalle albumille.

Yhtyeen aikaisemmista julkaisuista ei tarkkaa muistikuvaa ole, vaikka olenkin niihin pintapuolisesti tutustunut. Sillä tuskin on mitään väliä, kun The Illusion And The Twin onnistuu viehättämään heti ensimmäisistä hetkistään lähtien. Varsinkin näin keskitalven pakkasten puremiin tunnelmiin levy on mitä toimivin valinta. Voisipa tästä vaikka ottaa taustakuuntelemista ja käydä kävelemässä järven jäillä kaukana katujen häiritsevästä valosaasteesta ja nauttia kauniista talviyöstä Aythisin hypnoottisen albumin kanssa.

4/5

Vola - Inmazes (2015)

Jos bändin nimistä mittaa otettaisiin, ei tanskalaisella progemetalliyhtye Volalla olisi juuri jakoa. Äänitaide on kuitenkin se, joka ratkaisee, ja sillä saralla Vola osaakin yllättää. Noin vuosi sitten julkaistu debyyttialbumi Inmazes näyttää täydellisen esimerkin siitä, miltä voisi kuulostaa kun Meshuggah, Porcupine Tree, Leprous ja Devin Townsend laitettaisiin samaan paperipussiin, jota ravisteltaisiin ja runnottaisiin pari minuuttia ja ulos otettaisiin kaikkien näiden parhaita puolia yhdistävä Vola.

Levy avataan mukaansatempaavalla kappaleella The Same War, jonka matemaattiset rytmit ja raskaasti soivat kitarariffit ovat puhdasta Meshuggahia. Melodiapuoli sen sijaan muistuttaa enemmän muista yllämainituista yhtyeistä. Vetävä ja tarttuva melodinen kertosäe tekeekin musiikillisesti eroa enemmän tarkoituksenmukaisesti matematiikkaan eli polyrytmeihin nojaavaan Meshuggahiin. Ripeämmästä laskennosta siirrytään rauhallisempaan melodiaopukseen Stray The Skies, joka voisi djent-vaikutteidensa lisäksi olla jotain sukua Katatonian tuotannolle, ainakin melankolisen kertosäkeensä puolesta.

Levyn tiukka alku alkaa hieman epäilyttämään, että josko se kokonaisuus sitten kuitenkaan jaksaa pitää otteessaan loppuun asti. Minkäänlaista löystymistä tai laiskistumista ei kuitenkaan ole odotettavissa vaan kappalemateriaali tiukentuu levyn edetessä. Ainakin melkein. Paras kappale löytyy kolmantena ja se on Starburn, jossa hypnoottinen kitararunttaus ja taustasyntikka kohtaavat ettei paremmasta väliä. Leprousin ja toki Katatoniankin tyylinen kuusiminuuttinen kappale esittelee puhtaan laulannan lisäksi pienissä määrin korinavokaaleitakin, joista tulee ihan mukava lisävivahde.

Noin viidenkymmenen minuutin mittainen Inmazes ja sen kymmenen kappaletta ovat kaikki taiten tehtyä progemetallia. Siinä missä juuri tuo paras verrokki Meshuggah on ainakin omaan makuuni liiankin uskollinen matemaattisille tahtilajeilleen ja niiden melko vauhdikkaaseen takomiseen, Vola iskee mukaan reilun satsin tunnetta peliin. Melodiat ja hitaat osiot ovatkin mitä parasta kontrastia raskassointiselle ja perinteisiä tahtilajeja kaihtaville rytmi- ja riffikuvioille. Levylle on saatu yksi hidaskin kappale, Emily, joka särösoitannan puuttuessa paljastaa levyn syvempää äänimaisemaa. Levyn loppupuolella soiva Feed The Creatures on myös todella tunnelmallinen pätkä, joka yhdistelee raskaita soundeja rauhallisiin, elektronisten taustalementtien sävyttämiin taustasoitantoihin.

Harmi, että Volan debyytti odotti kuunteluani näin pitkään. Reilut pari viikkoa sitten olisin tämän levyn voinut rankata vuoden parhaimpien levyjen ja ainakin debyyttien listoille. Mutta ei auta itku kun maito on maassa. Taidokkaasti soitettu ja tuotettu Inmazes on ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoa ja kehotan kaikkia progemetallin ystäviä tarkastamaan tapauksen. Alla hyvä videopätkä kappaleesta Gutter Moon.

4,5/5

perjantai 15. tammikuuta 2016

M Rock - Walking Alone (2015)

Italialaisen muusikon Pietro Zanettin luotsaama hard rock-yhtye M Rock on perustettu vuonna 2014. Sen enempiä aikailematta bändi julkaisi viime vuoden syyspuolella ensimmäisen albuminsa Walking Alone.
Lyhyen ja todella kornin pikkutuhmuuksia sisältävän introspiikin jälkeen kuulohermoihin survotaan rouheasti soivaa rokkia. Kitaravetoinen rock ei oikeastaan keksi rokin tahtiin rullaavaa pyörää uudelleen, mutta vokalistin Till Lindemannia muistuttava ulosanti on kyllä rohkea ja toimiva valinta. Ensimmäinen edukseen erottuva biisi on energinen ja raskaan riffin varaan rakennettu Burn, joka todellakin kuulostaa vinksahtaneelta Rammstein-coverilta. Sitä seuraa toinen levyn kohokohdista Sex Fun & Rock'n'Roll, joka on kuin jonkinmoinen härski sekoitus edellämainittua ja Depeche Moden Personal Jesusta.

Levyn soundi on muhkea ja pureva, mutta sisältö on loppujen lopuksi itseään toistavaa ja luottaa liikaa härskiin ja räkäiseen otteeseensa. Voisin kuvitella tämän jopa toimivan, jos Zanetti olisi lähtenyt soittamaan rokkiansa hieman vakavammalla asenteella. Muutama ihan mukava kappale mainittujen lisäksi on saatu aikaiseksi, kuten vaikkapa nämä kaksi erityylistä naislaulua hyväksi käyttävää teosta Let The Demons In sekä Take My Way.
Walking Alonen kaava on kyllä ihan toimiva, mutta sen toistaminen kyllä pidemmän päälle jaksa juuri viehättää. Soundi on kuitenkin toimiva ja varmasti vakavammalla otteella M Rock saisi aikaan todella tykin albumin, josta riittäisi viihdykettä pidemmäksikin aikaa. Ei tämä kuitenkaan totaalisen huono ole, vaan lähinnä korni, ennalta-arvattava ja tylsä. Jokainen levyllä laulanut teki kyllä ihan hyvät suoritukset. Eipä siitä muuta sanottavaa keksi.

2/5

Hexvessel - Cosmic Truth / When We Are Death (29.01.2016)

Suomalais-englantilainen psykedeellistä okkulttirokkia soittava Hexvessel on kohta edennyt jo kolmanteen albumiinsa. Edellinen albumi No Holier Temple teki syvän vaikutuksen minuun ja moneen muuhunkin ja nyt tulevalta When We Are Death-albumilta on lohkaistu ensimmäinen ja odotettu musiikkinäyte Cosmic Truth.

Kauniita luontomaisemia esittelevä musiikkivideo on saanut taustamusiikikseen vähintäänkin yhtä tunnelmallisen ja kauniin kappaleen. Yksinkertainen kappale ja reilu annos tunnetta ja aivan helvetin kauniita melodioita. Kovat on odotukset tulevaa kohtaan vain tämän yhden kappaleen perusteella. Siihen asti tämän kanssa voi itseään jäädyttää tunnelmoidessaan hämärässä talvimetsässä. Levyhän julkaistaan sitten vasta 29. tammikuuta.

4,5/5

torstai 14. tammikuuta 2016

Obsequiae - Aria of Vernal Tombs (2015)

Atmospheric on uusi musta, kuten on tullut muutamaan kertaan mainittua. Ja onhan noita yhtyeitä ilmaantunutkin viimeisen kymmenen vuoden sisään paljon enemmän kuin sitä aikaisemmin. Tähän maisemalliseen bläkkikastiin lokeroituu myös yhdysvaltalainen vuonna 2008 perustettu Obsequiae, joka julkaisi toisen albuminsa Aria of Vernal Tombs viime vuoden toukokuussa. 

Perinteiseen tyyliin levy avataan tunnelmaa luovalla ja ennen kaikkea oikean harpun kanssa näppäillyllä instrumentaalilla Ay que por muy gran fremosura,  josta siirrytään luontevasti syntikoiden kyllästämään melodiseen ja hyvin ilmavaan black metaliin kappaleissa Autumnal Pyre ja Until All Ages Fall. Ja mieleenhän tästä tulee kovasti Summoning, Empyrium ja Vordven. Tokihan harpun kyllästämät välisoitannat, joita levyllä intro mukaan luettuna on jopa neljä kappaletta, muistuttavat lisäksi itävaltalaista Dargaardia. Levyn melodiat tapailevatkin pitkälti keskiaikaista perinnettä.

Levyn yhdentoista kappaleen jako menee aika selkeällä kaavalla. Pari metalliveisua ja perään välisoitto ja sama uudestaan. Kieltämättä moinen tyylittely luo tunnelmaa, kun raskaamman soiton väliin heitellään upeita tunnelmapätkiä. Joka tapauksessa levykokonaisuus on alusta loppuun huolitellun oloinen näkemys. Kappalemateriaali on tasaisen varmaa ja biisit ovat todella kaunista kuunneltavaa, kuten vaikkapa Pools of a Vernal Palace, Anlace and Heart ja In The Absence of Light, mutta erityisesti viimeisen kappaleen Orphic Rites of The Mysticin riffityöskentely kera komeiden melodioiden vetää erittäin upean silauksen kolmevarttiselle albumille.

Aria of Vernal Tombs on jälleen yksi hyvin tunnuksenomainen atmosbläkkilevy. Syntikkavalli on voimakas ja syvä, kitarat soivat heleästi ja rääkynöistä löytyy kaikua. Eipä tämä genrestään paljoa uusia puolia tuo esiin, mutta silti tästä on hyvin vaikea olla pitämättä. Lisäksi oikea harppu synteettisen sellaisen sijaan on kunnioitettava lisuke ja toki tarkoituksella haettu keskiaikainen fiilis on mahtava juttu. Mutta eihän tällaista musiikkia koskaan liikaa ole, vaan aikaa on toisinaan liian vähän. Kannattaapa tutustua ainakin tähän yhtyeeseen.

4/5 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Al-Namrood - Diaji Al Joor (2015)

Black metal on ainakin ennen vanhaan ollut suurimmaksi osaksi (pohjois-)eurooppalainen ilmiö. Vanhat true evil yhtyeet kotoilivat ennen vanhaan Norjassa ja sen lähimaastossa, modernimmat atmosfääribändit ympäri keskistä Eurooppaa ja jenkkilää. Saudi-arabialainen Al-Namrood sen sijaan nostaa panoksia entisestään. Täällä päin maailmaa kirkon ja uskonnonvastaisuus menee ihan muoti-ilmiöstä kun taas Lähi-Idässä moinen on melkein pahinta mahdollista, mihin ihminen saattaa ryhtyä. Tavallaan asetelma voi jollain tavalla kuulostaa samalta kuin 90-luvun alun kirkonpolttoepidemian sun muiden oireiden aikoihin.

Al-Namrood lienee ensimmäinen saudi-arabialainen yhtye, mitä olen koskaan kuullut. Bändi on ollut koossa jo vuodesta 2008 ja julkaisujakin on kertynyt vain täyspitkät mukaan laskien jopa viisi kappaletta. Viime marraskuussa päivänvalonsa näki niistä viimeisin, Diaji Al Joor. Lähi-idän mystiikkaa viljellään heti aluksi parin minuutin instrumentaalissa Dhaleen, jossa ei ole puutetta Arabian astias... instrumenteista. Löytyy monenmoista kannua, näppäilysoitinta ja huilua. Mikä upeinta, eksoottisia soittimia käytetään myös black metal-murjonnan ohella. Tyylillisesti Al-Namroodia voisi melkein verrata saksalaiseen viikinkimetalliyhtyeeseen Falkenbachiin, kulttuurilliset viitteet vain ovat totaalisen erilaiset. Yhdistäviä elementtejä löytyy myös itäeurooppalaisen black metalin ja yhtyeiden kuten vaikkapa Negurá Bungetin kanssa.

Vertasipa Al-Namroodia mihin tahansa, se pysyttäytyy täysin omalla tontillaan eikä jää velkaa yhdellekään klassikolle tai mahdolliselle esikuvalle. Soundimaailma on karkea kuin mikä, mutta ulosanti on ei-niin-vauhdikkaasta tempostaan huolimatta aggressiivista ja äkäistä kuin janoinen kameli kangastuksen nähtyään. Levyn yhdeksästä kappaleesta kaksi on instrumentaaleja ja lopuista seitsemästä ei moitteen aihetta löydy. Jos muutama kappale pitäisi jalustalle nostaa, niin heti intron jälkeen soiva Zamjara Alat sekä kelmeästi rytmitetty Ejhaph ovat ainakin levyn mieleenpainuvimpia ja parhaimpia kappaleita. Jälkimmäisenä mainittu on varmaankin se albumin ykköshitti. Levyn loppupuolen Hayat Al Khezea on myös upea eepos, jonka jälkeen soiva viimeinen metallisoitanta Ana Al Tughian tarjoilee kuuden minuutin verran upeilla instrumentaatioilla sävytettyä bläkkiä. Kuten ne kaikki muutkin.

Saudi-Arabian metallitarjonta ei liene kovinkaan kattava, mutta laatu näyttäisi olevan sitäkin kovempi. Eksotiikka puree ainakin tässä tapauksessa. Arabian kannuttimet ja huiluttimet ynnä muut tuovat tähän samankaltaista mystisyyden tunnetta, kuin mitä norjalaisilla yhtyeillä oli reilut 20 vuotta sitten kun niitä ensimmäisen kerran kuulin. Kaikki faktat huomioon ottaen Al-Namroodin esityksestä voi jopa aistia sen aidon ja oikean true black metalin vaarallisuuden ja kapinan. Onpa keikkailukin yhtyeeltä pannassa, ihan vaan kuolemanrangaistuksen pelossa. Niin tai näin, musiikilliset ansiot ovat ne jotka ratkaisevat, ja siinä(kin) Al-Namrood onnistuu astumaan sellaiselle alueelle, minne kukaan ei ole koskaan aikaisemmin mennyt. Lisää tällaista, ehdottomasti!

4/5

tiistai 12. tammikuuta 2016

Elferya - Eden's Fall (2015)

Sveitsiläinen sinfonista goottimetallia soittava Elferya perustettiin vuonna 2008. Ensimmäinen albumi The Straight and Narrow julkaistiin 2012, jonka jälkeen yhtye lähti pitkälle kiertueelle. Lisäksi bändi koki laulajanvaihdoksen kun alkuperäinen vokalisti Claire-Dyse von Dach jättäytyi pois toissavuonna. Uudeksi laulajaksi valikoitui Melody Dylem,  jolla on taustalla sellaisia meriittejä kuten paikka Montreux Jazz Festival-semifinaalissa ja kiertuetta Phil Collinsin kanssa. Yhtye julkaisi omakustanteisena toisen albuminsa Eden's Fall viime syyskuussa.

Levyn alkupuoli tarjoaa lähinnä tuotannollisesti toimivaa raskassoutuista sinfoniaa, joka on sisällöltään melko ennalta-arvattavaa. Lupaavan orkestraali-intron jälkeen täräytetään käyntiin etäisesti Leaves' Eyesin tyylinen mahtipontinen goottilainen sinfonia. With All My Love on varsin toimiva avaus, mutta sitä seuraavissa kappaleissa mielikuvitus on hieman hakusessa, vaikka toki Elferyaan mukavaa väriä tuokin vierailevan huilistin Mathhieu Favren satunnainen murinavokalisaatio. Raskaalla riffillä käynnistyvä Ghost of Mary on myös menettelevä teos, mutta aavistuksen verran popahtavaan kallistuva Cruel Night jää vähän ohueksi tekeleeksi.

Puolen välin paikkeilla tapahtuukin yllättävä käänne. Reilun kuuden minuutin Dreamcatcher voisi hyvin sopia Nightwishin uudemmille julkaisuille. Biisin loppupuolella soivat eeppiset ja lähes elokuvamaiset melodiat ovat levyn parhaimmistoa. Lisävärinsä tuo myös oikeat viulut, joita yhtyeessä soittaa peräti kaksi muusikkoa: myös koskettimissa oleva Lionel Blanc sekä Mathilde Sonney. Samanlainen raskas ote ja tiukka draivi pidetäänkin yllä levyn loppuun saakka. Levyn tukevinta riffiä poljetaan kappaleessa Toys of a Modern Man, josta siirrytään instrumentaaliseen välisoittooon Across the Sky, joka tuo mieleen kovasti Oceanbornin aikaisen Nightwishin. Samaan yhtyeeseen verrattava balladi Alone With You, soi myös oikein komeasti akustisten soittimien säestämänä. Illan viimeinen nopea on nimensä mukaan erittäin metallinen riffitykitys Metal Hearts. Levyn päättävä tuutulaulu Close Your Eyes alkaa mitä komeimmalla soitannalla, mutta lopulta vajoaa hieman vaisuksi unentuojaksi.

Eden's Fall on muodollisesti pätevää sinfoniametallia ja varsinkin tuotannolliset puitteet ovat hyvät. Kappalemateriaali on keskivertoa parempaa, mutta mikäli levyn alkupuoli olisi ollut yhtä tiukkaa kuin levyn puolen välin Dreamcatcher, Across The Sky ja Toys of a Modern Man, voitaisiin nyt puhua erinoamisesta albumista. Joka tapauksessa levykokonaisuuden kuuntelee mielellään läpi ainakin kerran tai pari ja muutamaa kappaletta voisi luukuttaa pidempäänkin. Mutta jos sinfonia tai gootti kera metallin on suuri intohimo, on tässä oikein laadukkaasti tuotettu ja soitettu kolmevarttinen sellainen by Elferya.

3,5/5

maanantai 11. tammikuuta 2016

Selvans - Lupercalia (2015)

Selvans on Italiassa vuonna 2014 perustettu atmosfääristä ja kansanmusiikkihenkistä black metalia soittava yhtye. Viime vuonna tämä kahden vakijäsenen ja vierailevan rumpalin yhtye julkaisi sekä esikois-ep:n että -albumin. Lokakuussa julkaistu debyytti Lupercalia lupailee kuuden kappaleen ja tunnin verran synkkää ja metsäistä taivastelua muun muassa Windirin, Moonsorrown sekä Negurá Bungetin hengessä.

Ykkösraitana soi lupaileva ja hämyinen instrumentaali Matavitatau, jossa esitellään houkuttelevia kansanmusiikkisoittimia. Huilut, viulut ja lyömäsoittimet antavat mystistä sävyä metallisoitantaan kuin itäeurooppalaisilla kanssaveljillänsä, Negurálla ja Dordeduhilla ikään. Intron jälkeen päästään toden teolla asiaan, kun reilun kymmenen minuutin Versipellis alkaa soida. Perinteisempään melodiabläkkiin kallellaan oleva kappale muistuttaa hieman ruotsalaisen Dawnin klassikkojulkaisua Slaughtersun.

Folk-elementtejä isketään enemmän mukaan hitaammassa kappaleessa O Clitumne!, jonka melankoliset melodiat muistuttavat kovasti Moonsorrown mainiota Kivenkantajaa. Kauniit melodiat ja raskas kitaravalli kannattelee myös parintoista minuutin kappaletta Hirpi Sorani. Valtavat taustasyntikat maalailevat todella upeita, jylhiä ja haikeita äänimaisemia. Kierompaa riffittelyä ja hivenen aggressiivisempaa ulosantia tarjoaa Scurtchin. Levyn päätöskappale on 17-minuuttinen eepos N.A.F.H. jonka introsta ei haikeaa viikinkiepiikkaa puutu. Täydellisen tunnelmallinen päätös tälle kokonaisuudelle.

Lupercalia on tutunkuuloisista elementeistä rakennettua ripeätempoista black metalia, jossa suurin erotekijä perinteiseen bläkkiin on upea kansanmusiikkisoitinrepertuaari, jota ei kuitenkaan liiaksi mainosteta. Tavanomaisesta on siis saatu muokattua hyvinkin omaperäisen ja kiehtovan kuuloista mustaa tunnelmointia pienillä lisävivahteilla. Tämä kuuluu taas sarjassaan lähes täydellisiin debyyttialbumeihin, jolle ei malta olla odottamatta jatkoa ja hyvin pian. Jos Falkenbach, Moonsorrow, Kampfar tai mikä tahansa mainittu yhtye kiinnostaa, niin Selvans kannattaa ottaa ehdottomasti tarkistettavaksi. 

4/5

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Wormhole - Songs From The Counter Island (2015)

Italialainen goottimetallia soittava yhtye Wormhole on perustettu vuonna 2003. Täyspitkiä julkaisuja on sen jälkeen ilmestynyt kaksi: esikoinen String Theory julkaistiin nelisen vuotta sitten ja viimeisin Songs From The Counter Island viime joulukuussa. Saatekirjeestä ei ylisanoja puutu, kun yhtyeen nimen kuvataan olevan jonkinlainen metafora kontrasteille niin bändin vastakohtia hakevassa ja yhdistelevässä musiikiissa kuin lyriikoissa. Ihan pelkkä genremääritelmäkin olisi toiminut aivan yhtä hyvänä myyntipuheena.


Ensimmäisenä kappaleena kuullaan vetävä Dawn of Deimos, jossa on reilusti 90-lukulaista sekä mies- että naislauletun goottimetallin tuntua. Laulaja Valentina Marvullia lukuunottamatta kappale voisi mennä esimerkiksi Theatre of Tragedyn varhaistuotannosta. Ainakin soundiensa ja yleisen tunnelman puolesta, mutta sävellyksessä itsessään piilee jonkinlainen hiomattomuus, eikä tarjoa samanlaista täsmäiskua kuin vaikkapa mainitun yhtyeen liki klassinen Cassandra. Seuraavissa kappaleissa jatketaan aloituksen viitoittamalla tiellä hieman tyyliään hakevilla kappaleilla Pandora's World ja Lost in the Blue. Jälkimmäinen on selvästi kevyempää materiaalia, mutta ei kuitenkaan tavoita sitä herkkyyttä, mikä ehkä oli tarkoituksena.

Hieman yllättäen The Traveller in Darkness nostaa panoksia hieman korkeammalle. Tässä on jo sitä goottimetallin melankolista tunnetta mukana. Samoin seuraavassa Death Star Nemesiksessä. Mukaansa tempaavan tunnelman sijaan levyllä esitellään enemmän hienoja riffejä ja varsin muhkeaa soundia, mutta peräänkuuluttaisin enemmän tarttuvia melodioita ja jotain mielenkiintoa herättävää koukutusta. Levyn loppupuoli ei sitten oikein tavoita tunnetasolla, vaikka taustamusiiksiksi se nyt ihan kelvollista onkin. Viimeisenä kuullaan lupaavan kuuloinen parin minuutin pianosoitanta Ylla, joka on harmittavan paljon kiinnostavampi kuin puolet levyn materiaalista.

Songs From The Counter Island kestää vain vajaat 40 minuuttia, joten sen äärimmäisestä tasa(paksu)isuudesta ei koidu aivan järjettömiä ongelmia. Vaikka Wormholella potentiaalia onkin, suurin kompastuskivi on juuri se yleinen ja harmittava, ettei levy pääse missään vaiheessa yllättämään kulman takaa. Ei positiivisesti, mutta ei toisaalta negatiivisestikaan. Paria kappaletta lukuunottamatta levyn materiaali on hyvin tasaista massaa. Tuotantopuoli on kuitenkin kunnossa, ja ilman sitä tämä tuskin ansaitsisi pyöreää kolmosta arvosanakseen. Toivon mukaan tulevaisuudessa yhtye osaa tehdä hieman tarttuvampia kappaleita ja lisätä jonkinlaista dramatiikkaa vaikka kertosäkeihinsä.

3/5

lauantai 9. tammikuuta 2016

June 1974 - Atlantide EP (2014)

Italialainen muusikko ja kirjailija Federico Romano perusti yhden miehen yhtyeensä June 1974:n vuonna 2009 ja on sen jälkeen julkaissut jo reilut neljännestuhannen biisiä kun kaikki singlet, ep:t ja albumit sisältöineen lasketaan yhteen. Tämähän epätodelliselta kuulostanut fakta piti tarkistaa projektin Bandcamp-sivuilta ja hyvin pitkälti näytti pitävän paikkansa. Markkinointi näytti pikaisella tutkimisella perustuvan enemmänkin visuaaliseen puoleen, kuin sisältöön itseensä, mutta jos kansikuvissa käytetyt vähäpukeiset mallit ja heidän kansainvälisesti menestyneet kuvaajansa tuovat lisää kuulijoita tai jopa kuuntelijoita, niin miksipäs ei.

Yhtye lähetti marraskuussa 2014 julkaistun Atlantide EP:n arvioitavaksi lähinnä siksi, koska Federicon itsensä omistama Visionaire Records avasi toimistonsa uudelleen, jonka promootiona tämä ep nyt toimii. Saatekirjeen mukaan June 1974 tekee hyvin ennakkoluulottomasti kappaleita, joista yksi voi edustaa rokkia ja toinen poppia ja kolmas hip hoppia. Kahden biisin Atlantide keskittyy kuitenkin ainakin itseäni kiinnostavampaan post-rockia, shoegazea ja elektroa sekoittavaan tunnelmointiin. Levyn on lisäksi masteroinut genreen erinomaisesti sopiva islantilainen Birgir Jon Birgisson, jonka kädenjälkeä on kuultu muun muassa Sigur Rosin ja Alcestin levyillä.

Levyn ensimmäinen kappale Follia avataan nätillä pianosoitannalla, jota lähdetään komppaamaan tavallisilla rock-soittimilla. Teemaa venytetään ja jumitetaan biisin puoleenväliin asti ja loppupuolella kuullaan enemmän elektroonista äänimattoa toisen teeman taustoituksena. Samantyyppisellä kaavalla on rakennettu nimikkokappalekin, joka on tunnelmaltaan kuitenkin hieman avauskappaletta syvempi. Äänimaisemasta ja tyylistä tulee jonkun verran mieleen juuri nimeen omaan Sigur Ros, Alcest ja muut vastaavat postia ja gazea esittävät yhtyeet.

24 minuuttia ja rapiat kellottava Atlantide huokuu niin tuotannossa kuin biisinkirjoituksessa kuuluvaa ammattitaitoa. Ja sitähän tarvitaan, kun paritoistaminuuttinen kappale saadaan kuulostamaan kiinnostavalta alusta loppuun. Siinä piilee ehkä myös tämän levyn ainut vika, joka löytyy tunne/tunnelmapuolelta. Sitä ei tästä juuri välity, ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Vaikka kokonaisuus kyllä toimii ja tavallaan jopa virheettömästi, niin silti se tuntuu väkinäiseltä ja mekaaniselta. Post-rock-tyyli kuitenkin puree ja jos huomiota herättämätöntä taustamusiikkia kaipaa, niin Atlantide on juuri täydellinen valinta sellaisen tarpeeseen.

3/5


torstai 7. tammikuuta 2016

Riffocity - Disciples of the Storm (2016)

Kun yhtyeen nimi on niinkin kekseliäs kuin Riffocity, jää tuskin suureksi arvoitukseksi yhtyeen edustama tyylisuunta. Kreikkalainen vuonna 2013 perustettu viisihenkinen metallipoppoo edustaa lähes ennustettavasti perinteistä thrashia. Yhtyeen esikois-ep Disciples of the Storm julkaistaneen tässä kuussa.

Ennakoitavuus voi jossain tapauksessa olla hyvinkin negatiivinen asia, mutta Riffocity taitaa ja täyttää perinteisen ja sitäkin toimivamman thrashin tunnusmerkit sen verran hyvin, että ihan The Big Four kalpenisi nykytilassaan. Viiden kappaleen kokonaisuus polkaistaan ytimekkäästi käyntiin kappaleella Discipling, josta ei yritteliäisyyttä ja ehtaa rässin voimaa puutu. Riffit ovat jotain sukua Slayerille, mikä on näin hyvin toimiessaan todella upeaa kuultavaa.

Soundeista voi löytää vanhankantaisuuksia, etenkin kasikytlukulaisuuksia vaikka millä mitalla, mutta silti rosoinen äänimaailma pidetään sopivan muhkeana. Kappalemateriaali on melko tasaista thrashin lainalaisuuksia kierrättävää metelöintiä, mutta toinen toistaan upeampi kappale pistää kädet hakkaamaan pöydän kulmaa. Aloitusraidan kaltaisia tykkejä riffejä isketään biisissä Iron Will, mutta kaavasta hieman irtaudutaan hämyisämmässä Holethrosissa, joka kuulostaa ihan joltain Mandatory Suicidelta. Kertosäkeisiin on uskallettu sisällyttää hieman rokimpaa otetta kuin mahdollisissa esikuvissaan ja siitä oivallinen esimerkki on The Past That Storms. Levyn päättävä The Patriot alleviivaa yhtyeen nimen mukaisia mielikuvia esitellen ne perinteiset ja pakolliset Angel of Deathit. Vokalisti Thomas Trampouras ansaitsee muun rytmiryhmän ohella kehaisut Tom Arayan ja vanhan kunnon Venomin Cronoksen sekaisesta ulosannistaan.

Perinteisistä mummonlihapullista pitävä tuskin kaipaa pöperöönsä oliiveja tai auraa ja samalla tavalla Riffocityn viehätys perustuu perinteitä kunnioittavaan soundiin ja soitantaan. Moitteita tästä on paha mennä sanomaan, mutta tokihan tämä vielä pientä kypsyttämistä tarvitsee. Siihen nähden, että Disciples of the Storm on vasta ensimmäinen julkaisu, puitteet ovat sekä nyt että tulevaisuuttakin ajatellen erittäin hyvät. Kenties jossain välissä tuleva esikoisalbumi nostaa panokset vieläkin korkeammalle.

4/5

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Inner Odyssey - Ascension (2015)

Kanadalainen nuori muusikko Vincent Leboeuf Gadreau perusti progressiivista rokkia ja metallia soittavan yhtyeensä Inner Odysseyn vuonna 2007. Muutaman vuoden sooloilun jälkeen kitaristi etsi bändin ympärilleen ja itse tuotettu esikoislevy Have a Seat seurasi pian perässä. Levy julkaistiin uudelleen remasteroituna,  kun yhtye teki lyhyen sopimuksen paikallisen Unicorn Recordsin kanssa. Edelleen levy-yhtiötä etsivä yhtye julkaisi toisen albuminsa Ascension viime heinäkuussa.

Tunnin ja kymmenen minuutin mittainen kokonaisuus avautuu rauhallisen tunnelmallisissa merkeissä kappaleessa Why Am I Here (Ouverture). Tyylistä voi saman tien hakea samankaltaisuuksia Karnivoolin ja Porcupine Treen kanssa. Soitanta on suht lempeää ja kevyttä, raskaampaa metallista soundia sen sijaan viljellään hyvin maltillisesti. Porcupinetreemainen soundi ja tyyli paistaa kappaleista läpi levyn. Samankaltaisuuksista huolimatta tunnelma on korkealla. Tutunkuuloisella bassoveivillä starttaava Something More tai vivahteikas A World of My Own eivät juuri korosta omaperäisyyttä, mutta iskevät tarkasti progressiivisestä musiikista innostuvaan aivosoluun.

Levyn tunnelma on alusta loppuun melko vakaa, mutta itse musiikilliset nyanssit tuovat kokonaisuuteen paljon väriä ja vaihtelua. Kaava on melko sama kaikissa kappaleissa. Puhtaalla kitaralla soitetut rauhalliset ja kevyet osiot saavat vastapainokseen raskaalla soundilla poljettuja teräviä riffejä. Lisäksi Karnivoolin laulajalta jonkun verran kuulostava Pier-Luc Garand Dion tekee erinomaista työtä upeiden laulusuoritustensa kanssa. Varsinkin lyhyemmissä tunnelmoinneissa Crawl ja Introspection. Niiden ääripäinä toimivat levyn pisimmät teokset Losing Your Mind ja levyn päättävä kymmenminuuttinen Where it Begins, Where it Ends (Finale), joista ei yksityiskohtia puutu.

Inner Odyssey on onnistunut luomaan tunnelmaltaan voimakkaan progelevyn. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy moneen uudempaan progerock/metal-yhtyeeseen, löytää Ascension oman paikkansa jostain sieltä Porcupinen ja Karnivoolin välimaastosta. Kevyt ja tunnelmallinen albumi on erittäin tervetullut progerock-kokonaisuus, josta on vaikea keksiä huonoja puolia, vaikka se tuskin tuo mitään uutta genreensä. Yhtye ei ehkä erotu tuosta (laadukkaasta) massasta eikä varmaan edes pyri siihen. Lopputulos on kuitenkin tunnelmallinen ja mielenkiintoinen progelevy,  joka varmasti maistuu genren ja varsinkin mainittujen bändien ystäville.

4/5

maanantai 4. tammikuuta 2016

Pyuria - Cult of Vesalius (2015)

Turkulainen teknistä deathia ja grindcorea sotkeva Pyuria on toiminut jo parisenkymmentä vuotta ja siitä viimeisen kymmenen vuoden ajan on puskettu täyspitkää levyä pihalle jo neljä kappaletta. Viimeisin niistä on viime joulukuussa julkaistu Cult of Vesalius.

Grindcore ei ole genrenä sieltä houkuttelevimmasta päästä, vaikka aina on olemassa poikkeuksiakin. Pyurian tapauksessa kuitenkin selviää säikähdyksellä, kun tuotanto nojaa enemmän teknisen deathin koukuttaviin kitarakuvioihin silkan mättämisen sijaan. Levyn aloittavat viisiminuuttiset Combination, Decadense and Silent Hum sekä This Mortal Boiled raottaa hyvin tulevan kokonaisuuden syvimpää olemusta. Soundit pörisevät mukavasti aina kitarasta örinään, mutta vaihtelua sisältävästä rytmittelystä löytyy niin sanottua ilmavuutta ja raikkautta. Ensinnämainitussa taidetaan lainata lyhyt pätkä erästä Antonio Banderaksen elokuvassaan esittämää kitaravetoista hittiä. Hauska lisuke, pakko sanoa.

Meno on teknisestä olemuksestaan huolimatta ankaraa ja raskasta. Perusdeathin ulkopuolelta haetut lisukkeet tuovatkin mukaan miellyttävää lisävivahdetta. Insect Jerusalemissa puolenvälin paikkeilla kuorotellaan kelmeissä tunnelmissa kun taas Cranial Pipeline on kokonaisuutena kokeileva teos. Parin minuutin Guilt Trip To Guillotine tarjoaa sitä itseään perinteistä mättöä ilman ylimääräisiä koristeita. Puolen välin kohdalla kuullaan yksi levyn mehukkaimmista riffeistä. Lähes perinteisen rock-kaavan melodista "kertosäkeistöä" puhtaine, mutta vaimeine lauluineen syötetään The Occupantin lopussa. Viimeisenä soiva ja helkutin tyylikkäästi otsikoitu VainAjan Jäljen tuleekin melkoisenä yllätyksenä. Puhdas kitara ja kaikuva laulanta soi kuin Ulverin Kveldssangerilla konsanaan ja ainut suuntaa antava merkki yhtyeen genrestä on muutamat öristen heitetyt vokaalit.

Cult of Vesalius on positiivinen yllätys, vaikka melko tarkasti seurailee edustamansa genren tunnusmerkkejä. Tyylikeinoina käytetään teknisiä rytmi- ja riffiratkaisuja, jotka todella tuovat vaihtelua ääriraskaaseen runttaukseen. Jos joku biisi erityisesti jää mieleen, niin se on koko pakan sekoittava päätöskappale, jonka elementtejä voisi kenties hyödyntää raskaampienkin biisien yllättävinä välisoittoina. Kyllä tämä oli mielenkiintoinen tuttavuus ja kannattaa ehdottomasti tutustua mikäli perinteistä soundia omaava örinä- ja mättömusiikki kiinnostaa.

3,5/5

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Grill - Grill EP (2015)

Australialainen teknistä deathia suoltava Grill on ollut koossa jo vuodesta 2006, mutta ensimmäistä ep-julkaisua maltettiin odottaa viime vuoden loppuun asti. Yhtyeen nimeä kantava lyhytkokonaisuus julkaistiin nimittäin marraskuun alussa.

Grillin musiikki kumpuaa jostain brutaalin deathin sekä thrashin ja jazzin ja funkin välimaastosta. Se onkin huomattavissa äärettömän vauhdikkaasta kitarakuvioinnista ja pörisevästä soundista. Taitavasta, tai ainakin nopeasta soitannasta huolimatta neljän biisin kokonaisuus alkaa suhteellisen tönköllä meiningillä. Progehtavia koukeroita on läiskitty ikään kuin näön vuoksi armottaman piiskaamisen lomaan. Biisien nimien Alien Abortion ja Anal Leprosy perusteella voi tuskin sen kummempia odottaakaan kuin brutaalia grillausta.

Levyn todellinen taitekohta koittaa kolmannen biisin alkaessa. Neljäminuuttisten örinöintien perään yli kuusiminuuttinen Deformed on aidosti mielenkiintoinen proge-elementtien ja thrash-riffien sävyttämä kappale. Vaikka ulkoasu on kenties hieman hiomaton, voisi tuon tyyppisillä kappaleilla saada aikaan jo ihan kelvollisen kokonaisuuden. Melkein yhtä pitkä päätöskappale Mutilated Witches Kunt jatkaa laadukkaammalla linjauksella ja vierailee progedödörässin lisäksi kelmeiden syntikkasoundiensa kanssa black metalin synkeällä tontilla.

Grill on vähän kuin Napalm Deathia väkinäisillä proge/djent-tyylityksillä. Soittotaito on yhtyeellä kohdillaan, mutta parhaimmillaankin kappaleet tuntuvat väkisin puristetuilta. Ensimmäiset kaksi kappaletta jäävät armottomasti laadukkaamman ja monipuolisemman loppupuoliskon varjoon. Jälkimmäinen biisikaksikko olisi ollut pelkästään noin pisteen verran paremman arvosanan arvoisia, mutta kokonaisuus on se joka valitettavasti ratkaisee. Toivottavasti jatkossa kuullaan jotain Deformedin kaltaista hienoutta ja niitäkin hiotaan ytimekkäämpään muotoon. Koko levy kuunneltavissa alla olevasta youtube-linkistä.

2,5/5

lauantai 2. tammikuuta 2016

Wolfhorde - Towards the Gate of North (2016)

Keskisuomen luonnonkauneimmasta kunnasta tai paremminkin kaupungista eli Keuruulta on kotoisin vuonna 2000 perustettu folk metal-yhtye Wolfhorde. Yhtye saattaa olla useimmille tuntematon, koska yhtyeen pitkästä iästä huolimatta julkaisuja on kertynyt vain demon ja parin EP:n verran. Esikoislevy Towards the Gate of North julkaistaan tammikuun 22. päivä.

Levy avataan kauniin kitara- ja pianosoiton sävyttämällä instrumentaalilla Vegvísir, jossa ainakin metsäinen tunnelma on kohdillaan. Nätin alkusoiton perusteella voi vetää jo jonkinlaisia johtopäätöksiä tulevaa kohtaan. Ennalta-arvattavasti ensimmäinen varsinainen kappale Fimbulvetr viettää kovasti samaan suuntaan kuin Ensiferum, Moonsorrow ja Finntroll. Enskojen lisäksi tyylissä on paljon samaa kuin saksalaisella folkkirallibändillä Equilibriumilla. Ytimekkäin esimerkki tuttuja metsäpolkuja kulkevasta melodiarallista on suomeksi öristy Taivaankappaleiden Kato, joka on kuin tribuutti Enskojen ensimmäisille levyille.

Kappalemateriaalista on turha kaivaa keskinkertaisuuksia. Vaikka sekä lyyrisiltä aiheiltaan että musiikilliselta tyyliltään Wolfhorde kierrättää melkein kaikki edellämainittujen ja monen muun saman genren edustajan kliseet, taustalta löytyy kuitenkin ilmeisen asenteellinen ja tyylitietoinen porukka. Tasaisen varmasta ja tehokkaasta sekä tunnelmallisesta kokonaisuudesta voi pari kappaletta nostaa ylitse muiden ja niistä toinen on hidastempoisempi folkkitunnelmointi Unyielding, joka tiivistää suomalaisen kansanmusiikkihenkisyyden ja melankolian noin neljän minuutin tiiviiseen metallipakettiin. Toinen on reilun yhdeksän minuutin päätöskappale The Gates of North, joka on juuri sellainen vaihtelevuutta sisältävä viikinkieepos kuin noin pitkältä kappaleelta uskaltaa odottaakin.

Wolfhorde ei ole mikään vgenren uudistaja, mutta laadukasta folk/viikinkimetallia kuuntelee aina mielellään, oli se omaperäistä eli ei. Tämä kuuluu ehdottomasti siihen laadukkaaseen sarjaan. Voi olla, että kuudentoista vuoden kypsyttelyn ansiosta esikoislevy Towards the Gate of North on alusta loppuun täysin hallittua kamaa. Ja luonnollisesti esikoisnäytöksen ollessa näin kova, nousee seuraavaa julkaisua kohtaan hyvinkin positiivisia odotuksia. Tässä on joka tapauksessa folk metalin ystäville lämpimästi suositeltava levy.

4/5