lauantai 29. elokuuta 2015

Black .44 - No Blanks (2015)

Vuonna 2011 perustettu Black. 44 julkaisi juuri debyyttialbuminsa No Blanks. Edellinen julkaisu, nimikko-EP, näki päivänvalonsa noin kolme vuotta sitten. Yhtyeen esittelyssä lupaillaan levyn verran Amerikan etelävaltioiden groovea ja stoneria.

Kuvaillun genren suuntaan Black .44:n musiikki kallistuukin, mutta ainakin ensimmäisenä bluesahtavasta ja groovaavasta metallisoundista tulee mieleen Black Sabbath sekä uudempi Metallica. Miksei myös Pantera, jos etelävaltioiden raskasta sointia haetaan.

Levyn kappaleiden resepti on melko yksinkertainen: rouheaa keskitempoista kitaratykitystä ja toinen toistaan tykimpiä kappaleita. Avausraita Overcome on vauhdikas ja raskas pelinavaus, mutta hitintynkää tarjoillaan kunnolla seuraavassa Hometown Murdererissa, jossa nopeammat osuudet yhdistyvät hienosti laahaavaan kertosäkeistöön. Ja perskeles että The Red Saintin riffi koukuttaa kuin aamukahvi ennen kello seitsentä.

Kappalemateriaali on tukevaa kuin tukkimiehen aamiainen, mutta myös melko yllätyksetöntä. Samaa kaavaa toteutetaan häikäilemättömästi kappaleesta toiseen. Tämän tyyliseen musiikkiin se kuitenkin tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään, eikä kyllästymisen merkkejä ehdi näkymään: suoraa ja koukkua tulee vastaan jatkuvalla syötöllä. Jos muutaman kappaleen nostaisi jalustalle, niin ensimmäinen ehdoton maininta kuuluu The Eyes Abovelle, jonka niin sanotusti ja toden teolla groovaa kuin hirvi. Born Wrongin tapporiffi kaikessa simppeliydessään on kuin tulevasta klassikosta varastettu. Potkua on myös jälleen kerran bluesahtavassa The Outlawssa. Mitäpä sitä enempiä ruotimaan rautaisista biiseistä. Soitto toimii hienosti ja vokalisti Jason ansaitsee kehut loistavasta äänenkäytöstään.

No Blanks ampuu kovilla, mutta aivan kuuden sylen syvyyteen johtavia laukauksia ei lauota. Yksittäisinä kappaleista mikä tahansa toimii pirun hyvin, jopa paremmin kuin radion rokkikanavien keskimääräinen (ja laadukas) tarjonta, mutta noin 38 minuutin kokonaisuus voisi kenties kaivata vaihtelevampiakin kuvioita. Vaikka balladi keskelle levyä. Mutta mikäs siinä kun muuten homma toimii ja biisit murjovat kuulohermoja. Kun esikoislevyn taso on soitannollisesti ja tuotannollisesti tätä tasoa, luonnollisesti se pistää kovat odotukset mahdollista seuraajaa kohtaan. Jokin tässä yksinkertaisuudessa viehättää ja käskee luukuttamaan levyä uudestaan ja uudestaan.

4/5