Ulver - The Assassination of Julius Caesar (2017)

Wikipedian määritelmän mukaan Ulverin tuorein tuotos The Assassination of Julius Caesar on kokonaisuudessaan yhtyeen kolmastoista täysilaidallinen. Tästä faktasta huolimatta neljä edellistä albumia, kaksi puoliliveä, psykedeelinen cover-levy sekä Sunn O)))-yhteistyö, tuntuvat enemmän sivutuotoksilta ja edellinen niin sanotusti normaali studioalbumi oli kuuden vuoden takainen Wars of the Roses (2011). Mutta eipä yhtyettä voi laiskaksi väittää, kun mainittujen lisäksi vuoden takainen semilivelevy ATGCLVLSSCAP sai jatkoa jo loppuvuodesta Riverhead-soundtrackin myötä.

Voinen väittää Ulverin kärsineen jonkinasteisesta tasapaksuisuudesta ja kehää kiertävästä luonteesta sitten täydellisyyttä hipovan Shadows of the Sunin (2007), vaikka kaikki senkin jälkeiset albumit ovat ainakin minulle maistuneet. Sinänsä itsensä toistaminen ei ole ihme, kun kaikki vähänkään pidemmät kokonaisuudet yhteenlaskettuna julkaisutahti on Bergtattista (1995) alkaen noin levy per vuosi. Kun yhtye sitten päätti ilmoitella tästä albumista mainiten sen olevan poppilevy, olivat odotukset pitkästä aikaa melko korkealla juurikin siitä syystä, että yhtyeen aiemmin niin sulavan kameleonttimaiseen ja uudishenkiseen luonteeseen se uudistuminen nimen omaan juuri sopiikin täydellisesti.

Poppilevy ei tietenkään tarkoita poppia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo ensimmäinen singlelohkaisu Nemoralia toi kummasti mieleen muun muassa Depeche Moden, David Bowien ja Massive Attackin. Ulverin mittakaavalla tämä voi jo hyvinkin tarkoittaa poppia. Samoilla sävyillä jatkaa levyn hypnoottisimmat yhdeksän ja puoli minuuttia tarjoava, yhden junnaavan bassolinjan päälle kasattu psykedeelinen Rolling Stone.

Vaikka yllätysmomentin varjolla päälle vyöryvä biisikaksikko saakin hilajiseksi, varsinainen, kenties tasaisempi, mutta myös varmempi kappalemateriaali lähtee juoksemaan So Falls the Worldista, jossa Shadows of the Sunin tyylinen maalailu kohtaa Pet Shop Boysin tapaisen elektrosäksätyksen. Kaunis, tunnelmallinen, liki herkkä Southern Gothic potkii koko kasarielektrohittigenreä haaroväliin, niin että Depeche Modeakin itkettäisi. Kristofferin pehmeä laulanta on venynyt suuntaan jos toiseenkin, mutta viimeisillä levyillä suoritus on ollut tasaisen varmaan. Tässä aihiossa jyhkeä tulkinta tuntuu saavan täysin uusia tummia ulottuvuuksia.

Soundimaailma ja melodiat tuovat monin paikoin mieleen kaiken mitä yhtye on luonut Blood Insiden jälkeen, mutta konsepti tuntuu Julius Caesarilla olevan hivenen suoraviivaisempi. Angelus Novus tarjoilee viipyilevän hämäriä tunnelmia, josta jatketaan kierolla tavalla pirteämmällä, mutta alakulotteisella synapoppiteoksella Transverberation. Ulveria on voinut kuvailla melkein millä tahansa adjektiivilla, mutta tarttuva ei ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tullut mieleen. Nyt sekin on koettu. Kenties tarttuvinta kertoa on luvassa kappaleessa 1969. Päätösraita, noin kahdeksan minuutin liki trancemainen Coming Home, irrottautuu tarttuvista iskusävelmistä hetkistä ajaen kuuntelijan unenomaiseen horrokseen, josta onkin helppoa napauttaa levy uusintakierrokselle.


The Assassination of Julius Caesar tuo vaihteeksi jotain uutta Ulverin musiikilliseen ulkomuotoon. Tavallaan tämä ei yllätä, mutta viimeisimmät albumit huomioiden suunta on toinen kuin olisi pahimmillaan voinut odottaa. Albumin viehätys piileekin siinä, mitä Ulverin kuunteleminen oli noin 15 vuotta sitten kun ensimmäisiä kertoja tutustui yhtyeen tuotantoon. Jokainen albumi oli erilainen, melkein oma maailmansa. Tasaisen välivaiheen jälkeen tuntuu jälleen siltä, että Ulver on luonut nahkansa ja löytänyt sisäisen sutensa.

4,5/5

 

Riutta - Sinun Täytyy Elää Vielä Kerran (2016)

Oulun seudulta ponnistava  progressiivista rokkia soittava Riutta on perustettu jo vuonna 2004. Esikoislevy Kaikki on hyvin julkaistiin pari vuotta sitten ja seuraavana on vuorossa helmikuun 28 päivä ilmestyvä kakkosalbumi Sinun täytyy elää vielä kerran. 

Sain käsiini yhtyeen tulevan albumin ennakkokuunneltavakseni ilman sen kummempia ennakkotietoja. Yllätys oli jokseenkin suuri, kun rouhealla kitarasoundilla käynnistyvä Pyhäjoki alkoi soimaan. Kappale maalailee tummanpuhuvaa psykedeliaa ja progerokkia CMX:n, King Crimsonin ja jopa Tenhin tyyliin. Rouheaa kitarasoundia ja hämyisiä sekä utuisia fiilistelyosuuksia sisältävä aloituskappale teki jo vaikutuksen, mutta Valkoinen kohina vie öistä tunnelmaa vielä pidemmälle. Nimestä voi aavistella, että myös Takaisin pimeään esittelee vastaavanlaisia tunnelmakuvia. Kappaleen assosioi helposti kotomaisiin hämärtyviin kesäiltoihin ja -öihin kun hiljainen heinäpelto kannattelee järveltä noussutta sakeaa usvaa. Vähäeleisen ja lähes hypnoottisen biisin kaikuvasta kitaroinnista tulee melkein mieleen Angelo Badalamentin Twin Peaksiin säveltämät teemat.

Levyn upeimmat kappaleet on mahdutettu noin puolen välin paikkeille. Yllämainitun lisäksi kahdeksan minuuttinen Sykli on hieno poikkileikkaus levyn sisältämästä raskaamman soiton ja tunnelmallisen ja kevyen osaston kauniista yhteentörmäyksestä ja loppua kohden kohoavaa kappaletta voi kutsua lähes eeppiseksi progerock-teokseksi. Myös yksinkertaisempiin kappalerakenteisiin pohjautuvat biisit on myös saatu erittäin puoleensavetäviksi tunnelmakuviksi. Tasaisen bassokuvion ja rumpukompin poljenta kappaleessa Kahdeksan minuuttia on kertakaikkisen lumoavaa kuunneltavaa. Oivallisesti nimetty Terminaattori tarjoilee hieman rokimpaa progeilua ja reilun parin minuutin Lorenz akustisine kitaroineen ja lyriikoineen on kuin vähän erilainen tuutulaulu. Levyn päättää Anteeksi lihassa ja veressä, joka antaa viimeisen sumuisen silauksensa kolmevarttiselle, hyvin unenomaiselle ja erittäin tiiviille kokonaisuudelle.

Sinun täytyy elää vielä kerran on kauniin ja hämärän yöllisen tunnelman omaava levy, joka vangitsee koko kolmevarttisensa ajaksi. Kokonaisuutta voi sanoa erittäin tiiviiksi, joka lipuu helposti alusta loppuun muutamaankin otteeseen, ennen kuin edes huomaa levyn päättyneen ja alkaneen alusta taas uudestaan. Levy tarjoilee lähes yhtä voimakkaita tunnelmia kuin mitä CMX melkein kahdenkymmenen vuoden takaisella Vainajala-levyllä tai sitä vanhemmilla tuotoksilla. Vaikka yhtyeen musiikki ei siitä ole pahentunut, niin tyyli on sen verran muuttunut, että sen tyyppiselle on ollut tilausta jo hyvin pitkään. Riutta tuli ikään kuin tilauksesta. Kannattaa siis tutustua mikäli vanhan CMX:n progemmat teokset tahi Tenhin luomukset ovat sydäntä lähellä. Todella hieno albumi siis on kyseessä.

4/5

June 1974 - Atlantide EP (2014)

Italialainen muusikko ja kirjailija Federico Romano perusti yhden miehen yhtyeensä June 1974:n vuonna 2009 ja on sen jälkeen julkaissut jo reilut neljännestuhannen biisiä kun kaikki singlet, ep:t ja albumit sisältöineen lasketaan yhteen. Tämähän epätodelliselta kuulostanut fakta piti tarkistaa projektin Bandcamp-sivuilta ja hyvin pitkälti näytti pitävän paikkansa. Markkinointi näytti pikaisella tutkimisella perustuvan enemmänkin visuaaliseen puoleen, kuin sisältöön itseensä, mutta jos kansikuvissa käytetyt vähäpukeiset mallit ja heidän kansainvälisesti menestyneet kuvaajansa tuovat lisää kuulijoita tai jopa kuuntelijoita, niin miksipäs ei.

Yhtye lähetti marraskuussa 2014 julkaistun Atlantide EP:n arvioitavaksi lähinnä siksi, koska Federicon itsensä omistama Visionaire Records avasi toimistonsa uudelleen, jonka promootiona tämä ep nyt toimii. Saatekirjeen mukaan June 1974 tekee hyvin ennakkoluulottomasti kappaleita, joista yksi voi edustaa rokkia ja toinen poppia ja kolmas hip hoppia. Kahden biisin Atlantide keskittyy kuitenkin ainakin itseäni kiinnostavampaan post-rockia, shoegazea ja elektroa sekoittavaan tunnelmointiin. Levyn on lisäksi masteroinut genreen erinomaisesti sopiva islantilainen Birgir Jon Birgisson, jonka kädenjälkeä on kuultu muun muassa Sigur Rosin ja Alcestin levyillä.

Levyn ensimmäinen kappale Follia avataan nätillä pianosoitannalla, jota lähdetään komppaamaan tavallisilla rock-soittimilla. Teemaa venytetään ja jumitetaan biisin puoleenväliin asti ja loppupuolella kuullaan enemmän elektroonista äänimattoa toisen teeman taustoituksena. Samantyyppisellä kaavalla on rakennettu nimikkokappalekin, joka on tunnelmaltaan kuitenkin hieman avauskappaletta syvempi. Äänimaisemasta ja tyylistä tulee jonkun verran mieleen juuri nimeen omaan Sigur Ros, Alcest ja muut vastaavat postia ja gazea esittävät yhtyeet.

24 minuuttia ja rapiat kellottava Atlantide huokuu niin tuotannossa kuin biisinkirjoituksessa kuuluvaa ammattitaitoa. Ja sitähän tarvitaan, kun paritoistaminuuttinen kappale saadaan kuulostamaan kiinnostavalta alusta loppuun. Siinä piilee ehkä myös tämän levyn ainut vika, joka löytyy tunne/tunnelmapuolelta. Sitä ei tästä juuri välity, ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Vaikka kokonaisuus kyllä toimii ja tavallaan jopa virheettömästi, niin silti se tuntuu väkinäiseltä ja mekaaniselta. Post-rock-tyyli kuitenkin puree ja jos huomiota herättämätöntä taustamusiikkia kaipaa, niin Atlantide on juuri täydellinen valinta sellaisen tarpeeseen.

3/5

An Ocean of Void - The Great Escape (2015)

Ranskalainen progressiivista post-metalia soittava An Ocean of Void perustettiin vuonna 2010 ja on sittemmin saanut levytettyä yhden demon sekä nyt joulukuussa julkaistun debyyttinsä The Great Escape. Levy-yhtiöksi valikoitui jyväskyläläinen Inverse Records, jonka uumenista on viime aikoina noussut runsain mitoin mielenkiintoisia julkaisuja.

Jos mietit millaista musiikkia olisi Pink Floydin ja metallin sekoitus, siihen on olemassa monta vastausta kuuntelijasta ja kuuntelijan näkökulmasta riippuen. Steven Wilson ja Porcupine Tree saattavat tulla ensimmäisinä mieleen, miksei myös Anathema tai Opeth. Samaan lokeroon voi luetella myös viisihenkisen An Ocean of Voidin. Saatekirjeessä, jonka itse jälkikäteen luin, löytyy vertailua Floydiin ja lisäksi vastikään telakalle jääneeseen Ghost Brigadeen sekä Cult of Lunaan. Sen paremmin tyyliä ei voisikaan kuvailla.

50-minuuttisen levyn aikana tunnelma pysyy koko ajan tiiviinä ja niin proge kuin metalli soivat saumattomasti yhteen. An Ocean of Void ei kuitenkaan kuulu siihen porukkaan joka sekoittaa tyylilajit täysin keskenään, vaan viljelee progesoitantaansa paljon maltillisemmin sinne tänne ja enimmäkseen kevyisiin välisoitantoihin. Ehkäpä tämä ratkaisu pitää pientä yllätyksellisyyden makua yllä levyn alusta loppuun. Post-alkuisen metalin hankalan määrittelemisen myötä levyn sisäinen ja kappaleiden välinen vaihtelevuus on huippuluokkaa. Välillä murinavokalisointi ja vauhdikkaampi riffittely sekä kompittelu muistuttaa black metalia, välillä kuiskausten siivittämä tunnelmointi melodiasoitannan kanssa on kuin suomalaisilta goth/death/doom/...-yhtyeiltä lainattua. Liidikitaroinnista löytyy jälleen Pink Floydiin verrannollista, kun työskentely on melkein yhtä upeaa kuin David Gilmourilla aikanaan.

Kahdeksan kappaleen kokonaisuus alkaa lyhyellä, mutta vaikuttavalla introlla Diving in the Deepest Sea, jonka jälkeen mennään itse asiaan kappaleessa Enigma. Enigmassa esitellään lähestulkoon kaikki elementit, jotka yhtyeellä on hallussa siitä raskaammasta paahdannasta tulkitsevaan lauluun ja progesoitannasta raskaampaan metalliin. Silent Storm jatkaa samalla meiningillä kymmenen minuuttisen Resonancen tuodessa mukaan modernimpaa, Porcupine Treen tyylistä vivahdetta. Levyn parhaimpiin kappaleisiin voisin nostaa yksinkertaisen, mutta kauniin melodiakierroon varaan rakennetun tunnelmoinnin Behind Red Clouds, joka on kuin progressiivinen versio erään In Death's Embrace-hitin eräästä melodiakulusta. Instrumentaalinen An Ocean of Void part I introittaa levyn rokkaavimman teoksen A Faded Light, josta löytyy jälleen bm-vaikutteita sekoitettuna. Päätöskappale An Ocean of Void part II tiivistää albumin syvän tunnelman parin minuutin instrumentaaliksi.

Progemetallin laajasta kirjosta huolimatta The Great Escape onnistuu kuulostamaan todella raikkaalta ja omaperäiseltä sekoitukselta ainakin kahta genreä. Äärimmillään metallisoitanta on todella raskasta, mutta se toinen äärilaita, joka lähentelee 30-40 vuoden takaista Pink Floydia, on mitä erinomaisin vastapaino metalliriffittelylle. Toisaalta yhtyeen kitarasoundi ei edes ole mitenkään äärimmäisen raskasta, vaan enemmänkin kuin rock-soundilla vedettyjä kiemuraisempia metalliriffejä. Tekisi mieleni kutsua tätä yhtyettä lempinimellä An Ocean of Floyd ja suositella kaikille Floydin, Ghost Brigaden, Cult of Lunan, progen ja post-metalin ystäville. Pirun hyvä debyytti.

4/5

Ensio - Sekaisin (2015)

Rovaniemeläinen altrock-kolmikko Ensio sai alkunsa vuonna 2010, kun Antti (laulu, kitara) ja Ville (rummut) alkoivat soittaa englanninkielistä pop-punkkia. Vuosien saatossa yhtyeen musiikillinen tyyli kypsyi kuin juusto sisällyttäen vaihtoehtoiseen rokkiinsa poppipunkkia, grungea ja progea. Yhtyeen toinen EP julkaistiin viime vuonna ja viime elokuussa muun muassa Youtubeen ja Spotifyyn vuodettiin pari uutta sinkkubiisiä, joista arvion alla nyt Sekaisin.

Tyylien yhdistelmä kuulostaa paperilla sikäli tutulta, että se kuvaa melko tarkasti CMX:n tuotannon alkupään levyjä. Ja siltä se myös jonkun verran kuulostaa. Soundi on ehtaa ysäriä, mutta viitteitä löytyy uudempiinkin yhtyeisiin. Progepuolella voi olla havaittavissa ripaus Toolia ja Von Hertzen Brothersia. Jonkinlaista grungen rouheuttakin on taustalla. Hyvällä tavalla kappale muistuttaa myös iskevimpiä Don Huonot-, Apulanta- tai Happoradio-hittejä. Parasta kappaleessa on ehdottomasti hallitseva toolmainen progeriffi ja säkeistöjen taustalla soiva liidikitarointi sekä mukavan hämyinen tunnelma.

Yhtyeellä tuntuisi olevan sopivan omaperäinen ote musiikkiinsa. Popahtavuus on tässä kappaleessa hyvä asia, johon kevyt progepoljento tuo lisäkoukkuja. Lisäksi biisi toimii kevyenä nostalgiatrippinä parinkymmenen vuoden taakse, kun grunge ja pop-punk ynnä muut vastaavat olivat aivan helvetin in suomalaisittainkin. Tällaista voisi jo ihan mielenkiinnostakin kuunnella kokonaisen levyllisen. Hyvä biisi, lisää samanlaisia.

3,5/5

Viikate - Pelastus (2015)

Suomalaisten tunteiden tulkki ja kotomaista melankoliaa metallisesta rautalangasta vääntävä Viikate täyttää ensi vuonna pyöreät kaksikymmentä vuotta ja julkaisee kahdennentoista albuminsa. Vaikka yhtye ei ole juuri koskaan syyllistynyt turhiin riskinottoihin tai tietoiseen itsensä ylittämiseen, on yhtye onnistunut levy toisensa jälkeen pitämään tasonsa melko korkealla, vaikka levytystahti onkin ollut tiheä vuoden 2000 debyytin jälkeen.

Epäonnenpäivän, eli perjantain 13.11. kunniaksi bändi lohkaisi tammikuussa ilmestyvältä, vielä nimeämättömältä albumilta, ensimmäisen näytteen. Osuvasti nimetty Pelastus on yksinkertainen, suoraviivainen ja... no, rautalangasta väännetty Viikate-hitti. Ei millään tavalla yllättävä kappale, tuskin levyn parhaimmistosta, mutta silti se iskee kuten Viikatteen kappaleet yleensäkin. Tulevaa odotellessa voi tämä kappale olla pelastus pahimpaan Viikatteen nälkään.

3,5/5

TimeKillers - Dead City Dreams (2015)

Keminmaalainen vuonna 2008 perustettu TimeKillers tappaa aikaa soittamalla punkkia. Itselläni oli viimeksi kova punkvaihde päällä, kun Green Day, Offspring sekä Bad Religion julkaisivat listoilla menestyneet mainstream punk-albuminsa vuonna 1994. Noin parikymmentä vuotta onkin mennyt suhteellisen vähällä, lähes olemattomalla, punkin kuuntelulla, joten TimeKillersin debyyttilevy Dead City Dreams toimii hyvänä punk-muistojen virkistäjänä.

Levyn avaa vauhdikas, hyvin suoraviivainen ja perinteinen neljän soinnun poppipunkkiralli Mirage, josta melkein samoilla tahdeilla ja soundinkäänteillä jatkaa Friday The 13th. Hieman uutta näkokulmaa tulee kappaleessa Don't Let Me Sleep, jonka alkupuoli rullaa hitaammin ja viimeinen kolmannes rykäistään hieman nopeammalla tempolla sooloineen, kertseineen ja kaikkineen. Ensimmäinen kunnon osuma tulee voimakkaasta ja voimakkaasti nimetystä biisistä Devil, jonka vajaaseen kolmeen minuuttiin on mahdutettu loistavaa riffittelyä ja sooloilua. Jälki on kuin sekoitus Bad Religionia ja Queens of the Stone Agea.

Yksittäisinä kappaleina kelvolliset I Will Rise, The City ja Good Times tuntuvat levyn puolen välin tietämillä jo melko puuduttavalta itsensä toistamiselta, vaikka myönnettävä on, että hyviä punkviboja on varsinkin The Cityssa. Happy Peoplen balladimainen intro tuo kaivattua vaihtelua kuulostaen jonkun 90-luvun brittirokkiyhtyeen hitiltä. Levyn lopulla tykitetään aikaisemmista kappaleista tutulla kaavalla kappaleissa I Love You (And I Want To Kill Myself) ja Give It Up. Meneviä ralleja kumpainenkin ja päätöskappaleen vauhdikas soolo-osio on todella upea.

En tiedä maistuisiko Dead City Dreams paremmin, jos olisin genren vannoutuneempi fanaatikko. Albumilla ei ainakaan ole lisättävää kolmen soinnun genreen, mutta homma hoidetaan silti kotiin mallikkaasti. Laulajaa pitää myös kehaista loistavasta suorituksestaan. Materiaali on, kuten arvata saattaa, tasaista kuin mikä, mutta niinhän ne parikymmentä vuotta sitten fanittamani levytkin olivat. Levyltä löytyy kuitenkin sopivissa mittasuhteissa vaihteleviakin osuuksia ja esimerkiksi kitarasoolot ovat monin paikoin upeaa kuunneltavaa. Kyllä tätä voisi suositella perinteisen punkin ystäville ja jos tämä olisi julkaistu 20 vuotta sitten, olisi tämä varmaan ollut kovinta suomalaista punkkia niinku forever.

3/5

John Dallas - Wild Life (2015)

John Dallas aka Luca Stanzani on promolevyn mukana tulleen saatekirjeen mukaan Italian underground piireissä tunnettu muusikko. Miehen musiikillinen käännekohta tapahtui vuonna 1988 hänen tavattuaan taidokkaan kitaristin Federico Albertazzin, jonka johdosta herra Dallas päätti ruveta seuraamaan amerikkalaisen rokin rosoisia polkuja. Mainittuna löytyy muun muassa Guns N' Roses, The Doors, Van Halen ja muiden maiden edustajista Queen, AC/DC ja Deep Purple. Lokakuussa julkaistu Wild Life on Jon Bon Jovilta ja tv-sarja Dallasilta taiteilijanimensä lainanneen artistin ensimmäinen albumi, jossa hän toimii itse vokalistina ja vieraileva taustayhtye pysyttelee anonyymeinä.

Levyn aloittavassa biisissä Under Control kuuluu pieni vivahde U2:sta sekä Musea, jonka Matthew Bellamya Stanzanin vokalisointi paikoin muistuttaa. Axl Rosen lisäksi. Levyn edetessä soundia löytyy reilusti 90-luvun alternativesta ja grungesta, rockista ja heavysta. Tehokkaimpia kappaleita ovat aloituksen lisäksi vauhdikas melodiatykitys Wild Life, raskaampi poljento Dreamin' On sekä mainion riffin varaan rakennettu Heaven Is. Psycho Gamesin sointukulku on myös korvia kutkuttavaa perusrokkia, joka muistuttaa jos jonkun verran maailman menestyneintä hard rock-yhtyettä AC/DC:tä. Kevyempi Freedom on kappale levyn tylsimmästä päästä.  Levyn erikoisin otos on päätösraita Love's Fake jonka vaihtoehtorokkisoundi ja -tyyli on kuin Kornia ja Marilyn Mansonia sekoitettuna.

Wild Lifen kappalemateriaali on suhteellisen värikästä ja vaihtelevaa. Reilun puolen tunnin kokonaisuudesta paistaa kuitenkin kunnianhimottomuus eikä juuri minkäänlaisia täydellisyyttä hipovia piristäviä irtiottoja kuulla, vaikka välillä vaikuttaa siltä, että siihen oltaisiin jollain tasolla pyritty. Lopputulos on kuitenkin miellyttävää perusrokkia runsailla vivahteilla. Parasta levyllä on sen tuoma 90-luvun nostalgia, voimakkaammat riffivetoiset kappaleet sekä melodiat, eikä Stanzanin laulusuoritustakaan käy moittiminen. Mikäli raskas rokki maistuu, tarjoaa Wild Life sitä miedon italialaisittain. Ihan jees levy.

3/5

Avant Garden - 16:18 (2015)

Keskisuomalainen aavikkorokkiyhtye Avant Garden julkaissee esikois-EP:nsä The Amazing Adventures of Space Cadet  vielä tämän kuun aikana. Ensimmäinen näytebiisi kuultiin pari kuukautta sitten ja nyt on vuorossa toinen maistiainen, joka kantaa mystistä nimeä 16:18.

Kappaleen rouhean ja pirteän sekä rapean kuoren alla loistaa selvät Queens of the Stone Age-vaikutteet, vaikka melodiaosastolla voi löytyä jotain viitteitä vanhaan punkkiin tai briteissä tuotettuun vaihtoehtorokkiin. Soundi on kuitenkin sitä selvää itseään desert rockia tai stoneria, miksi sitä ikinä haluaa kutsua. Biisi on kaikessa yksinkertaisuudessaan iskevä ja omalla tavallaan hitin kuuloinen. Edellinen näyte sekä tämä pistävät veden kielelle tulevan EPn toivossa. Sitä odotellessa singlebiisit luuppiin.

4/5

Mirel Wagner - When The Cellar Children See The Light of Day (2014)

Bongasin Mirel Wagnerin When the Cellar Children See The Light of Dayn levyarvostelun eräästä sanomalehdestä noin vuosi sitten ja täysillä pisteillä palkitun albumin esittävä artisti jäi oitis mieleeni. Osittain kiehtovan nimensäkin takia. Tutustuin tuotantoon vasta tämän vuoden puolella ja kokemus oli varsin yllättävä. Enemmän pop-vetoiseksi ja vetävän nimen omaavaksi suomiartistiksi kuvittelemani laulaja/lauluntekijä paljastuikin puhuttelevaa bluesahtavaa folkia esittäväksi taiteilijaksi. Neljän vuoden takainen artistin omaa nimeä kantava debyytti oli herättänyt ihastusta ulkomailla asti ja poikinut levydiilin muun muassa Nirvanasta tutun levy-yhtiön SubPopin kanssa.

Levyn avausraitana toimiva 1 2 3 4 rytmittelee jo ensimetreillä syvälle selkärankaan Mirelin tulkitessa vähäeleisesti mantramaista lyriikkaansa. Hypnoottinen ote vain syvenee bluesahtavan The Dirtin jämäkkien kitaratahtien soidessa. Kappaleessa kuullaan jopa pehmeästi särötetty kitarasoolo. Esikoislevyllä ei juuri muuta kuultukaan kuin laulua ja puhdasta kitaraa. Lisämaustetta tuo vaimeasti taustalla soiva sello kappaleessa Ellipsis. Ensimmäisissä kappaleissa liikutaan Johnny Cashilta etäisesti muistuttavassa jenkkilän etelävaltioiden soundissa, mutta tunnelma muuttuu vähitellen melankolisempaan Nick Caven tyyliseen tajuntaan iskevään ja puhuttelevaan herkistelyyn. Pakko todeta, että tultiksijan taidoissa Mirel ei niin sanotuksi vasta-alkajaksi paljoa häviä edellämainituille.

Yksi levyn upeimmista kappaleista on vangitseva ja synkästä haikeudestaan huolimatta aikaisempia kappaleita värikkäämpi tai sävykkäämpi Oak Tree. Kappale on sellainen, jonka toivoisi saavan tilaa jossain amerikkalaisessa indietuotannossa. Musiikillisesti hieman valoisampia sävyjä tarjoilee leijaileva In My Fathers House, josta laskeudutaan suoraan yöhön, tuutulaulumaiseen Dreamt of a Waveen. Herkkyyttä löytyy myös The Devil's Tongue riisutusta ja minimalistisesta hypnotismista. Vähäeleinen laulutulkinta biisissä suorastaan värisyttää kuulohermoja. Nykywesterniin sopiva What Love Looks Like johdattelee levyn toiseen kohokohtaan. Lähes viiden minuutin Taller Than Tall Trees alkaa äänekkäämmällä kitaroinnilla muuttuen puolen välin jälkeen vaimeammaksi ja rauhallisemmaksi tunnelmoinniksi. Kahden soinnun kappaleeksi biisissä on todella paljon voimaa ja tyyliä. Levy päättyy osuvasti nimettyyn hyvän yön toivotukseen Good Night. Kappaleessa kuullaan kitaran lisäksi taustalla soivaa pianoa.

When The Cellar Children See The Light of Day kumartelee niin kiitettävästi länsivaltioiden suuntaan, ettei aivan vastaavaa ole täälläpäin ennen kuultu.  Mirel Wagnerin kaikista ylimääräisistä elementeistä riisuttu nainen-ja-kitara-performanssi (plus satunnaiset pianot ja taustajousitukset) tuo kaikessa vähäeleisyydessään esille kappaleiden sisällä vellovan synkkyyden ja hämäryyden. Levyn julkaisupäivä oli reilu vuosi sitten elokuussa ja kieltämättä tunnelmasta tulee kovasti mieleen hämärtyvät ja viilenevät illat. Sopii siis erittäin hyvin myös syksyiseen tunnelmaan. Joka tapauksessa tämä vähäeleinen puolituntinen kantaa alusta loppuun voimakaan ja hypnoottisen tunnelatauksensa ansiosta, missä myös tulkinnalla on merkittävä rooli. Ja sen roolin Mirel vetää täydellisesti. Harvoin vastaan tulee sellaisia tulkitsijoita, jotka iskevät heti suoraan sydämeen. Mirel Wagner kuuluu siihen joukkoon. Näin vangitsevalle kokemukselle en voi vähempää arvosanaksi antaa kuin täydet pisteet.

5/5

Pearly Gates - Unchained EP (2015)

Helsinkiläinen viiden hengen rockorkesteri Pearly Gates on ollut pystyssä jo vuodesta 2005 ja on saanut aikaiseksi yhteensä kuusi EP-kiekkoa. Viimeisimpänä julkaistu Unchained näki päivänvalonsa viime elokuussa.

Digitaalisessa muodossa vastaanottamani EP:n kera saatteena mainittiin levyn sisältävän pop-koukkuja, kolmen kitaristin tykittämiä lyijynraskaita kitarariffejä ja jazz-vivahteistakin oli puhetta. Silti yllätys oli melko suuri parin ensimmäisen kappaleen aikana, kun musiikillisesti Pearly Gates sijoittui aika tarkasti jonnekin Tool-Karnivool-akselille. Ensimmäisenä mainittu löytyikin vaikuttimien pitkästä listasta.

Levyn aloittava Glass Eyes avataan kevyellä ja hämyisellä kitaravetoisella soitannalla, johon pikkuhiljaa lisätään kevyttä proge-elementtiä ja raskaampaa kitarointia. Vaikutelma on lähellä Toolia osittain myös laulajan äänestä johtuen. Sink Hole jatkaa samoilla linjoilla reilusti raskaammalla soundilla. Raskaan tunnelman katkaisee levyn nimikkokappale, joka on soitettu livenä mökkituvan hämärissä. Hieman irrallinen kappale sopisi kyllä hyvin mökillä hoilattavaksi tunnelmabiisiksi. Viimeisenä soiva, loppua kohden kehittyvä ja kasvava Free Fall palaa takaisin rokimpiin soundeihin. Vaikka ensimmäisten kappaleiden terävyyttä ei aivan saavutetakaan, on se silti tunnelmallinen ja toimiva päätösraita.

Parinkymmenen minuutin Unchained on kelpo lyhäri, josta löytyy tarttuvia koukkuja. Biisimateriaalissa voisi toki olla enemmän räväkkyyttä ja rohkeampia ratkaisuja. Tuntuu siltä, että tämä ei ole vielä kaikki, mitä yhtye saa itsestään irti. Hyvät puitteet on siis luotu ja toivon mukaan debyyttialbumi kierrättää tämän EP:n kaltaista materiaalia jalostetumpana ja vielä enemmän persoonallisella otteella esitettynä. Mainio kokonaisuus tämäkin.

3,5/5

Pearly Gates - Unchained (Live from the Red Cabin)

Pearly Gates - Glass Eyes

 

SCUMRISE! - Stains EP (2015)

Kouvolalainen punk/rock/metal-yhtye Scumrise! on hetki sitten julkaissut kolmannen tuotoksensa Stains EP:n. Vuonna 2012 perustetty yhtye on aikaisemmin julkaissut kaksi demoa, joista viimeisin on parin vuoden takainen kasettijulkaisu Super Hits EP.

Kolmen biisin minilevyllä on kestoa vajaat kahdeksan ja puoli minuuttia, mikä tekee alle kolme minuuttia kappaletta kohden. Esityksen voi siis sanoa olevan hyvinkin ytimekäs. Kappaleissa yhdistyy metallin ja rockin soundi punkin asenteeseen. Ensimmäisenä soiva The Stain on hyvin yksinkertainen, mutta menevä ralli. Kitarariffit ovat tarttuvia ja vokalistin äkäinen rääkyminen sopii kuin tikku silmään. Tarttuvuutta ja monipuolisuutta tulee kuitenkin mukaan mitä edemmäs demoa kuuntelee. Rokahtavampi Concept of Living on jo melko melodinen biisi. Kitarasooloakin kuullaan hetken verran. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä kuultava, kokonaisuuden melodisin biisi Drinking With The King on jo lähes hittikelpoinen rokkiveisu.

Asenteellisten taustahuudahdusten kanssa biiseissä on vähän jotain samaa kuin vaikkapa Children of Bodomissa, toki reilusti vähemmillä soolotilutuksilla ja paljon kevyemmällä soundilla. Rokimpi puoli tuo mieleen monin paikoin Hanoi Rocksin. Jotkut vanhat punkyhtyeetkin tulevat mieleen. Lyhyeen kestoonsa nähteen kappaleisiin on saatu mukavasti vaihtelua. Biisit toimivat muuten moitteettomasti, mutta ehkä vielä lisäpotkua tarvitaan tiukemman kokonaisuuden ja jykevämmän soundin muodossa. Potentiaalia tästä kuitenkin löytyy ja jos esikoislevyllä kuullaan vielä hiotumpaa punkrockmetallia, niin hyvä on. Stains on pirteä rokkilevy, kannattaa tutustua.

3/5

Ghost - Meliora (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Levy levyltä yhä enemmän hypetetty ruotsalaisyhtye Ghost saapui tietoisuuteeni kahden vuoden takaisen edellisen levyn Infestissumamin tiimoilta. Yhtyeen ulkoasu toi kaikkine skeletorpaavimaskeineen mieleen Misfitsiltä haiskahtavan huumoriprojektin. En siis viitsinyt tuhlata aikaani moiseen hullutukseen. Olisi ehkä pitänyt. Viimeisimmän ja kolmannen levyn Melioran myötä tutustuin bändiin paremmin ja yllätyksekseni horrorpunkin tai vastaavan sijaan löysin yhden viime aikojen erikoisimmista metalliyhtyeistä.

No ei ne mielikuvat aivan väärin menneet. Kauhuosastoa on selvästi esillä jo avauskappaleen Spiritin intron thereminsoolossa. Kappaleessa yhdistyy 60-70-lukujen psykedeellisen ja progressiivisen rockin kuvastoa heavy metalin raskaaseen sointiin. Kovasti tulee mieleen Who, Genesis ja jonkun verran pakollinen Pink Floyd. Jälkimmäisestä klassikosta parhaimpana esimerkkinä toimii levyn yksi tunnelmallisimmista ja parhaimmista kappaleista He Is. Kyseinen biisi onkin jo muutaman levykuuntelukerran aikana luukutettu toistakymmentä kertaa. Levyn popimpi ja kevyempi puoli tulee tehokkaimmin esiin kappaleiden helkutin toimivissa kertosäkeissä. Se pätee myös raskaampiinkin kappaleisiin, kuten vaihtoehtometallimaiseen From The Pinnacle to the Pitiin.

Levyltä löytyy maittavia Metallica-viitteitäkin. Kappaleissa Cirice ja Absolution kuulostaisi olevan hyvinkin tutun kuuloisia riffejä. Varsinkin jälkimmäinen muistuttaa eräästä mustasta albumista. Majestyn introssa kuullaan Deep Purplen tapaista syntikkamaalailua ja sen jälkeen rytmittävässä "tänttädä tänttädä"-kitarakompittelussa on selvää Manowaria, vaikka laulun psykedelia on ennemminkin jotain Beatlesia. Yksi levyn hämärimmistä teoksista, Mummy Dust, voisi hyvinkin olla sukua Faith No Moren tuotannolle. Albumin päättävä Deus in Absentia kumartelee kasarihevin suuntaan mahtipontisine ja tarttuvine kertosäkeineen muistuttaen muun muassa Scorpionsia.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Tuo ikivanha sanonta sopii hyvin Ghostiin. Ulkomusiikillisten asioiden aiheuttama ensivaikutelma oli minulle kielteinen, mutta tarkemmalla tutustumisella yhtyeen materiaaliin yhtyeestä paljastui yksi 2000-luvun omaperäisimmistä ja tyylikkäimmistä metalliyhtyeistä. Musiikillisesti tämä "Beatles metal" -yhtye ei edes ole lookiansa lukuunottamatta mitenkään outo tai omituinen, mutta on hyvällä tavalla keksinyt ja kehittänyt itselleen omaperäisen tyylin, joka osuu tarkasti mielenkiintoisten musiikkityylien ja vivahteiden kultaiselle keskitielle. Tätä levyä tullaan vielä kuuntelemaan vuosien päästä, miksei siis tulevaisuuden klassikostakin voisi puhua.

4,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

Burntfield - Cold Head EP (2015)

Helsinkiläinen melodista rockia soittava Burntfield on perustettu vuonna 2012 ja on vastikään julkaissut toisen EP-levynsä. Cold Heatiksi nimetty minikiekko on äänitetty Sonic Pump Studiolla sekä Content Union Studiolla Eero Kaukomiehen avustuksella. Nelihenkisen yhtyeen vierailevana tähtenä on metalliyhtye Arionista tuttu kosketinsoittaja Arttu Vauhkonen.

Neljän kappaleen EP alkaa rouhealla, vaikkakin melko vaisulla ja laiskalla rokkirallilla Deal With It. Tunnelma on kuin arkiaamuna radion soidessa taustalla, eikä millään meinaa herätä. Tekisi mieleen vetää peitto uudestaan korville. Kenties se auttaisi, päälle kuppi kahvia ja seuraava kappale soimaan. Lähes kahdeksan minuutin How Lucky nostaa levyn aivan uudelle tasolle, kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet ikään. Kieltämättä kappaleen tunnelmissa liikutaan samoissa aamuhämärän hämyisissä sfääreissä kuin Pink Floydin tai Steven Wilsonin tuotannon rauhallisimmissa kappaleissa. Taustalaulu tuo erinomaista lisävivahdetta muistuttaen todella paljon mainituista yhtyeistä. Mukana on jonkun verran myös 80-luvun jenkkiballadirokkia. Rauhallisissa tunnelmissa jatkaa myös Q & A, mutta loppupuolella kuullaan pirteämpää ja rokimpaa soundia. Levyn vauhdikkain kappale Under The Dome kuullaan viimeisenä. Jotain tuttua vivahdetta kasarikaudelta on siinäkin kuunneltavissa. Hyvällä tavalla nostalginen ja tarttuva kappale.

Cold Heat on kelvollinen melodinen rokkikokonaisuus, josta löytyy pieniä vivahteita aina 70-lukuun saakka. Soundi on myös kohdillaan ja sopii hyvin vanhahtavaan ja kevyeen rokkiin. Kappalemateriaali on kuitenkin hivenen verran tasaista ja liiankin keskittynyt rauhalliseen osastoon. Jos jokin on onnistunutta, niin vetävät kertosäkeet. Tunnelma on silti mukavan kevyt ja ensimmäistä kappaletta lukuunottamatta Cold Heat tarjoaa miellyttävää taustakuunneltavaa vaikkapa aamukahvin seuraksi. Miellyttävä levy.

3/5

Ru Fus - Ru Fus (2014)

Sain käsiini kasan italialaisia promolevyjä, joiden joukossa oli Ru Fus -nimisen stoner rock -yhtyeen esikoisalbumi. Nimikkoalbumi on viime vuoden satoa tältä kolmen hengen sorakitarabändiltä. Taustatietojen puutteessa yhtyeen alkuhistoriasta oli mahdotonta mennä sanomaan mitään, joten yhtyeen materiaali oli otettava vastaan täytenä yllätyksenä.

Yllätys olikin suhteellisen positiivinen, kun levy käännähti ensimmäiset kierroksensa soittimessa. Suttuinen ja pörisevä kitarasoundi muistutti melko paljon Kyussia eikä laulajankaan suoritus ärhäkimmillään kaukana tuosta stoner rock/metalin kruunaamattomasta kuninkaasta ollut. Stonerin sukulaisgenreä doomiakin kuullaan hetkittäin ja mausteena on jonkun verran grungeakin. Jotkin melodiakulut ja lauluäänessä olevat vibat tuovat mieleen Kurt Cobainin ja Nirvanan.

Levyn terävintä kärkeä kuvaavat hienosti avausraita Fader Up & Down, Joker sekä erinomaisilla kitaroinneilla varustettu Dead Set. Viimeisenä mainitun tunnelmassa on havaittavissa hivenen verran psykedeelisiä sävyjä, joita olisi toivonut albumille enemmänkin. Nirvanasta muistuttavat kevyemmät ja puhtaalla kitarasoundilla väritetyt biisit People As People sekä Fragments of Asteroid. Doomahtavia sävyjä maalaillaan kappaleessa Outside Now.

Ru Fusin albumi on esikoiseksi melko varmaa ja tukevaa tavaraa. Neljäänkymmeneen minuuttiin on saatu ahdettua tarpeeksi vaihtelua ja meneviä ralleja. Toteutuskin on purevaa, joskin jonkinlaista rohkeutta ja ennalta-arvaamattomuutta olisi voinut olla mukana enemmänkin. Esikoislevy on kuitenkin hyvä näyte siitä, että yhtyeellä on potentiaalia ja ehkä tulevaisuudessa Ru Fusilta voidaan odottaa ainakin joltain kantilta katsottuna merkittäviä stoner rock-albumeita.

3,5/5

Muse - Drones (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi

 Sen aidon ja oikean Queenin poistuttua lopullisesti areenoilta 90-luvun alussa, dramaattisen ja mahtipontisen stadionrockin maailmankartalle jäi melko iso aukko. Melko pian nahkasaappaat saatiinkin täytettyä, kuinkapas muuten kuin Musen toimesta. Muse on jokaisella levyllä lievistä Queen-vaikutteistaan huolimatta kuulostanut vain ja ainoastaan omalta itseltään. Kolme vuotta sitten julkaistu The 2nd Law oli kuitenkin pieni pettymys loistavan Resitancen ja sitä edeltäneen, oman suosikkini, Black Holesin jälkeen. Uutta levyä onkin odoteltu kuin jouluaattoa joulukalenterin ääressä: näytebiisejä lyriikkavideoiden kera on ehditty jakamaan enemmän kuin laki sallii ennen julkaisupäivää.

Muselta on voinut odottaa aina mitä tahansa metallin, popin, elektron ja progen väliltä. Ennakkonäytösten perusteella oli jo arvattavissa että kevyesti sähköistetyn kuoren alla sykkii tällä kertaa rokimpi sydän. Tai koneisto, jos levyn otsikon Drones ottaa hieman vakavammin.

Levyn aloitus on silkkaa rautaa. Ensimmäisinä lohkaistut mahtava elektrorokkipoljento Dead Inside ja voimakas rokkitykitys Psycho Full Metal Jacketin mieleen tuovan johdantonsa (Drill Sergeant) kanssa. Perinteisempää melodista poprockhittimateriaalia edustaa lopulta hyvin näppärä ja nätti Mercy. Hienoilla kitarariffittelyillä ja sooloiluilla kuorrutettu Reapers edustanee sitä rokimpaa laitaa jääden kuitenkin levyn vähiten kiinnostavampien kappaleiden joukkoon.

Yksi albumin hienoimmista kappaleista on raskailla kitaroilla ja pienellä annoksella psykedeliaa maustettu The Handler. Levyn toinen lyhäri-intro [JFK] johdattelee tarttuvan kitarakuvion ja erikoisten kuorohuudahdusten rytmittämään kappaleeseen Defector. Turhimman kappaleen paikkaa pitää Mercyn kaltainen, mutta paljon tylsempi radiopoprockralli Revolt.

Levyn ainoa kevyempi kappale, miltei balladimainen Aftermath on upea herkistelybiisi ja toimii ihan vaihtelunkin kannalta hienosti. Aivan selkeästi paras kappale on jonkun verran Knights of Cydoniaa muistuttava kymmenminuuttinen The Globalist. Ennio Morriconen eräät tuotoksetkaan eivät pysy poissa mielestä noin kolmen minuutin intron aikana. Progerockmainen teos nousee kertaheitolla yhdeksi hienoimmista Musetuksista ikinä. Levyn outro, nimikkokappale, on maailmanmusiikkia, new agea ja kirkkokuoroa yhdistelevä instrumentaalin kaltainen. Ja ihan hyvä sellainen.

Laiskanlaisen edeltäjän jälkeen Drones on jopa yllättävä ja on aivan varmasti parasta Musea sitten Black Holes and Revelationsin. Ei se aivan täydellinen albumi ole, mutta aivan selvää Musea ja ehdottoman varmaa jatketta aikaisempaan tuotantoon. Hienoja kitarointeja ja niihin loistavasti lisättyjä elektronisia vivahteita on levy pullollaan ja levy viihdyttää loppuun asti. Toivottavasti vielä kuullaan sellainen levytys, joka koostuu The Globalistin kaltaisista mammuteista: silloin puhutaan ainakin lähes täydellisestä levystä.

4/5

 CD 16,99€ / EMP.fi

Kotiteollisuus - Kruuna / Klaava (2015)

Vuosituhannen vaihteen paikkeilla suomeksi laulettu metalli oli melko iso buumi ja myös lappeenrantalainen Kotiteollisuus oli terävimmillään. Läpimurtolevyn Helvetistä Itään (2003) jälkeen yhtyeen tuotanto on muuttunut levy levyltä popahtavammaksi ja menettänyt terävimmän kärkensä yhtyeen toistaessa enemmän tai vähemmän itseään. Edellisen levyn radiosoittohitiksi noussut nimikkosingle Maailmanloppu oli muutenkin melko kamala teos ja se sai soittoaikaakin niin hirveästi, että pieninkin toivo yhtyeeseen mureni ärsytyksen tieltä. Nyt on vuorossa jo neljästoista kokopitkä Kotiteollisuus-albumi Kruuna / Klaava.

Levyn ensimmäinen kappale Leiki Kuollutta on ihan toimiva tykitys ja sisältää sellaista vokalisaatiota, jossa Jouni Hynynen on parhaimmillaan. Ja se on karjuminen. Seuraavat pari kappaletta Kiertotähti ja Emmauksen Tiellä ovat tunnelmaltaan kesäisiä ja tuovat mieleen suomalaiset nuorisoelokuvat. Ilman Hynystä ja raskasta kitaraa ne olisivat kuin Haloo Helsingin! tuotannosta revittyjä. Kotiteollisuuden herkempi puoli ei ole koskaan ollut makuuni, eikä asiaan tule muutosta tässäkään tapauksessa.

On levylle pari herkullisempaakin hetkeä sattunut. Timo Rautiaisen projektien kuuloinen Kuoleman Kurviin sisältää ihan miellyttävän intron. Parhaimmat hetket kuitenkin tarjoaa slayermaisella introriffillä käynnistyvä Huomisen Joukot, jonka lopussa raskaan kitaran runttauksen säestämä mantra on erittäin toimiva osio. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee ehdottomasti nimikkokappale, jossa hyvin epätyypillinen leadikitara sävyttää kappaleen taustaa. Hynysen rouhea vokalisaatiokin on parhaimmillaan muuten hyvin perinteisessä KT-rutistuksessa. Erikoisinta antia tarjoaa kokonaan akustinen Pakko On Vain Kuolla. Rautiaisen reviirillä vieraillaan Surupukua muistuttavassa Itsemurjalentäjässä, joka on ihan mukava kappale.

Kruuna/Klaava on perinteinen Kotiteollisuus-albumi, joka ei lähde kehittämään pyörää uudelleen. Pääasiassa levyn materiaali on samaa tuttua kitarariffittelyä, mitä on kuultu jo useammalla aikaisemmallakin albumilla. Ei se kuitenkaan huono ole, mutta melko mielikuvitukseton jatke ennestään tolkuttoman pitkään ja tylsään levykatalogiin. Albumi toimii varmasti yhtyeen edellisten levyjen kannattajille, mutta muuten tämä ei oikeastaan tarjoa kuin yhden hyvän kappaleen ja pari ihan kivaa.

2/5

Muse - Mercy (2015)

8.6. CD / EMP.fi

Brittirokkijätti Muse on jälleen jakanut maistiaisia kesäkuun kahdeksantena julkaistavalta Drones-levyltä. Noin neljän minuutin Mercy ei ole ihan niin hyvä kuin aikaisempi biisinäyte Dead Inside, mutta ajaa asiansa. Melko perinteinen Muse-hitti, jossa on mahtipontinen melodia, Matthew Bellamyn komeaa laulantaa ja rokkia ja elektroa siihen taustalle. Hieno kappale kuitenkin ja odotettavissa varmasti huikea kokopitkä, mikäli nämä irtokappaleet ovat vain jäävuoren huippu.

3,5/5 

CD (8.6.) / EMP.fi

Marilyn Manson - The Pale Emperor (2015)

EMP.fi

En voi sanoa olevani Marilyn Mansonin suuri fani tai edes ystävä. 90-luvun puolen välin jälkeiset muutamat levyt kuitenkin saivat kiinnitettyä huomioni varsinkin sellaisilla hiteillä kuin Beautiful People ja This is a New Shit. Herran edustama industrial rock tai shock rock, miksi sitä ikinä haluaa kutsua, onkin aina toiminut minulle enemmänkin yksittäisinä kappaleina kuin kokonaisina levyinä. Mansonin yhdeksännestä levystä sain kuulla jonkinlaista ennakkohypetystä, joten pitihän The Pale Emperor ottaa tiukkaan kuunteluun.

Levyn avauksena toimiva Killing Strangers kulkee yllättävän hyvin Nine Inch Nailsin tyylisen rumpukompin varassa. Yhden tai korkeintaan kahden hitin levyä odottavalle yllätys onkin vielä suurempi, kun hienolla kitaraluupilla käynnistyvä Deep Six osoittautuu vielä tukevammaksi kappaleeksi. Pirun hyvä biisi nousee mansonin parhaimmistoon. Eikä huippubiisien esittely suinkaan jää siihen. Parin hitin kiintiö ylittyy kolmantena soivan Third Day of a Seven Day Bingen myötä. Tässä kohtaa artisti on selvästi hypännyt mukavuusalueensa rajoille alakulotteisen kantrirokkibiisinsä kanssa.

Mansonmaisella rumpurytmityksellä etenevä The Mephistopheles of Los Angeles kuulostaa ehkä eniten siltä, mitä yhtyeeltä on tottunut kuulemaan. Samaa linjaa edustaa myös Slave Only Dreams to Be King, joka lähentelee raskailla alternativemetalriffeillään Kornia.Yksinkertainen, mutta kuitenkin toimiva teos. Hitaampi jumitus Warship My Wreck on todella onnistunut tunnelmakappale, jossa on jopa postrockmaista otetta. Kymmenen biisin kokonaisuus on yllättävän onnistunutta varsinkin negatiivisten ennakko-oletuksien pohjalta.

Marilyn Manson kuulostaa ensimmäistä kertaa vakavasti otettavalta muusikolta joka pystyy shokeeraamisen lisäksi tekemään myös kokonaisen levyllisen kelvollista ja tasokasta vaihtoehtorokkia. Rock-idolina Manson on toki verraton eikä musiikin omaleimaisuudesta ole ennenkään ollut liiemmin puutetta. Kaikin puolin The Pale Emperor on tunnistettavaa Mansonia mahtavastal lauluäänestä lähtien. Levy on suhteellisen tasainen, mutta tarjoaa tällä kertaa täysilaidallisen meneviä hittejä eikä kokonaisuudessa ole luvassa minkäänlaista pohjanotkahdusta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokemus ja itselleni ehdottoman parasta Mansonia sitten 90-luvun.

3,5/5

 

Halestorm - Into the Wild Life (2015)

EMP.fi

Pitkään niputin Halestormin ja Alestormin keskenään samaan kastiin. Nimiä lukuunottamatta tällä yhdysvaltalaisella rock-yhtyeellä ei ole mitään yhteistä skotlantilaisen merirosvometallipumpun kanssa. Sisarusten Lzzy ja Arejay Halen vuonna 1997 perustama yhtye onkin ennen tätä uutukaista jäänyt täysin pimentoon.

Into the Wild Life paljastaa korttinsa heti. Iskevällä hittikaavalla rakennettu avauskappale Scream kiteyttää yhtyeen syvimmän olemuksen. Hieman radiosoittopopahtavaa raskasrokkia upealla naislaulajalla varustettuna. Samaa sarjaa edustavaa materiaalia onkin useampi kokonaisen viidentoista kappaleen seassa. Esimerkiksi heti ensimmäisen kappaleen jälkeen soivat I am the Fire, Sick Individual ja Amen ovat selvästi samasta muotista muovattuja hard rock'n'pop-rykäisyjä.

Kevyempää balladiosastoa kuullaan myös. Otsikkoa myöten kevyttä materiaaliaa edustava Dear Mother on mukava tunnelmanvaihdos enyamaisine taustasaundeineen. Melkein nykykantrimainen When Sober Couldn't Say kuulostaa lähestulkoon Pinkiltä. Varsin värikästä menoa on saatu hyvinkin soittolistaystävälliseen kokonaisuuteen. Yksi erikoisimmista kappaleista ja ehkä se toimivinkin ralli on Mayhem, jossa runtataan levyn metallisinta antia ja sitä seuraava kevyempi Bad Girls World.

Halestormin kolmas levy tarjoaa noin tunnin mittaisen katsauksen 80-90-luvun rokista nykypäivän sellaiseen. Vaikutteita on varmasti napattu sieltä ja täältä vuosien varrelta. Levyn materiaali on taidokasta, mutta kappaleissa on suhteellisen paljon kaavamaisuutta ja toistoa. Siitä huolimatta kokonaisuus toimii ihan hyvin, vaikkei sinänsä edusta mitään erikoista tai omaperäistä. Lyhyesti sanottuna kuunneltavaa ja miellyttävää radiosoittomusiikkia. Laulaja Lzzy Hale ansaitsee toki maininnan ja kiitokset upeasta sekä voimakkaasta vokaalisuorituksestaan.

3/5