Ulver - The Assassination of Julius Caesar (2017)

Wikipedian määritelmän mukaan Ulverin tuorein tuotos The Assassination of Julius Caesar on kokonaisuudessaan yhtyeen kolmastoista täysilaidallinen. Tästä faktasta huolimatta neljä edellistä albumia, kaksi puoliliveä, psykedeelinen cover-levy sekä Sunn O)))-yhteistyö, tuntuvat enemmän sivutuotoksilta ja edellinen niin sanotusti normaali studioalbumi oli kuuden vuoden takainen Wars of the Roses (2011). Mutta eipä yhtyettä voi laiskaksi väittää, kun mainittujen lisäksi vuoden takainen semilivelevy ATGCLVLSSCAP sai jatkoa jo loppuvuodesta Riverhead-soundtrackin myötä.

Voinen väittää Ulverin kärsineen jonkinasteisesta tasapaksuisuudesta ja kehää kiertävästä luonteesta sitten täydellisyyttä hipovan Shadows of the Sunin (2007), vaikka kaikki senkin jälkeiset albumit ovat ainakin minulle maistuneet. Sinänsä itsensä toistaminen ei ole ihme, kun kaikki vähänkään pidemmät kokonaisuudet yhteenlaskettuna julkaisutahti on Bergtattista (1995) alkaen noin levy per vuosi. Kun yhtye sitten päätti ilmoitella tästä albumista mainiten sen olevan poppilevy, olivat odotukset pitkästä aikaa melko korkealla juurikin siitä syystä, että yhtyeen aiemmin niin sulavan kameleonttimaiseen ja uudishenkiseen luonteeseen se uudistuminen nimen omaan juuri sopiikin täydellisesti.

Poppilevy ei tietenkään tarkoita poppia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo ensimmäinen singlelohkaisu Nemoralia toi kummasti mieleen muun muassa Depeche Moden, David Bowien ja Massive Attackin. Ulverin mittakaavalla tämä voi jo hyvinkin tarkoittaa poppia. Samoilla sävyillä jatkaa levyn hypnoottisimmat yhdeksän ja puoli minuuttia tarjoava, yhden junnaavan bassolinjan päälle kasattu psykedeelinen Rolling Stone.

Vaikka yllätysmomentin varjolla päälle vyöryvä biisikaksikko saakin hilajiseksi, varsinainen, kenties tasaisempi, mutta myös varmempi kappalemateriaali lähtee juoksemaan So Falls the Worldista, jossa Shadows of the Sunin tyylinen maalailu kohtaa Pet Shop Boysin tapaisen elektrosäksätyksen. Kaunis, tunnelmallinen, liki herkkä Southern Gothic potkii koko kasarielektrohittigenreä haaroväliin, niin että Depeche Modeakin itkettäisi. Kristofferin pehmeä laulanta on venynyt suuntaan jos toiseenkin, mutta viimeisillä levyillä suoritus on ollut tasaisen varmaan. Tässä aihiossa jyhkeä tulkinta tuntuu saavan täysin uusia tummia ulottuvuuksia.

Soundimaailma ja melodiat tuovat monin paikoin mieleen kaiken mitä yhtye on luonut Blood Insiden jälkeen, mutta konsepti tuntuu Julius Caesarilla olevan hivenen suoraviivaisempi. Angelus Novus tarjoilee viipyilevän hämäriä tunnelmia, josta jatketaan kierolla tavalla pirteämmällä, mutta alakulotteisella synapoppiteoksella Transverberation. Ulveria on voinut kuvailla melkein millä tahansa adjektiivilla, mutta tarttuva ei ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tullut mieleen. Nyt sekin on koettu. Kenties tarttuvinta kertoa on luvassa kappaleessa 1969. Päätösraita, noin kahdeksan minuutin liki trancemainen Coming Home, irrottautuu tarttuvista iskusävelmistä hetkistä ajaen kuuntelijan unenomaiseen horrokseen, josta onkin helppoa napauttaa levy uusintakierrokselle.


The Assassination of Julius Caesar tuo vaihteeksi jotain uutta Ulverin musiikilliseen ulkomuotoon. Tavallaan tämä ei yllätä, mutta viimeisimmät albumit huomioiden suunta on toinen kuin olisi pahimmillaan voinut odottaa. Albumin viehätys piileekin siinä, mitä Ulverin kuunteleminen oli noin 15 vuotta sitten kun ensimmäisiä kertoja tutustui yhtyeen tuotantoon. Jokainen albumi oli erilainen, melkein oma maailmansa. Tasaisen välivaiheen jälkeen tuntuu jälleen siltä, että Ulver on luonut nahkansa ja löytänyt sisäisen sutensa.

4,5/5

 

Ulver - ATGCLVLSSCAP (2016)

2CD 19,99€ / EMP.fi

Black metal-juuristaan tunnettu taiteellista, kokeellista ja elektronista musiikkia sulavasti hämmentävä norjalaisyhtye Ulver on useammalla julkaisullaan näyttänyt monimuotoisen osaamisensa ja taidokkuutensa tinkimättä taiteellisista näkökulmuistaan saatikka sitten omasta ja omintakeisesta tyylistään. Blood Insidesta (2005) lähtien tyyliin tuli selviä taiderock elementtejä, mutta silti kahta samanlaista albumia on mahdotonta nimetä.

Ulverin uutukaista ei kauan ehditty hypettämään,  kun tieto House of Mythologyn kautta julkaistavasta uutukaisesta tuli noin pari kuukautta etukäteen. Eläinradan eli horoskooppimerkkien alkukirjaimista, englanninkielisistä sellaisista, koostuva otsikko ATGCLVLSSCAP ei ole mitenkään helposti muistettava koodi, mutta Ulverin kahdestoista puhukoon puolestaan sisältönsä kautta. Ja sisältöähän on peräti kahden levyn ja reilun 80 minuutin verran.

Levyn sävellykset ovat saaneet alkunsa niin ikään kahdentoista keikan aikana improvisoiduista kappaleista, joita on sitten jälkeenpäin paranneltu perus studiokelpoiseksi ja -kuuloiseksi kamaksi. Ensimmäisenä soi vähäeleinen hämistely England's Hidden, joka toimii maittavana alkusoittona albumille. Hieman post-rockmainen Glammer Hammer on yksi ehdottomia suosikkejani tältä albumilta uhkaavine tunnelmineen. Ja pirun tyylikkäitä perkussiomäiskeitä kappaleessa tarjoillaankin. Samaan tyyliin Ulverille tunnuksenomaista pörinää ja surinaa tahditellaan komealla rumputyöskentelyllä biisissä Moody Stix. Kelvollista progehtavaa fiilistelyä ja leijailua on ilmassa myös mukavassa tunnelmointikappaleessa Cromagnosis. Etenkin kappaleen lopun vauhdikkaampi rytmittely on miellyttävää kuunneltavaa.

Yksi levyn erikoisimpia teoksia on progressiivisia elkeitä omaava Om Hanumate Namah, joka kieltämättä muistuttaa Kingston Wallin viimeiseksi jääneenä III - Trilogyn hapokasta materiaalia. Progerock voisi olla hyvinkin Ulverin seuraava aluevaltaus. Myös Perdition Cityn päätöskappaleen Nowhere/Catastrophen päivitys Nowhere (Sweet Sixteen) on varsin toimiva ja tunnelmallinen remake, vaikka ei sinänsä muuta jo alunperinkin täydellisesti toiminutta kaavaa. Samalta albumilta löytyvä Tomorrow Never Knows tai paremminkin kyseisen kappaleen lopusta löytyvä pianosoitto on myös otettu uusiokäyttöön kappaleessa Ecclesiastes (A Vernal Catnap). Hämyisen biisin jälkeen levyn päättävä Solaris sulkee tämän eläinradan kiertävän kosmisen ja mystisen ympyrän.

ATGCLVLSSCAP on puhdasta Ulveria siinä missä yhtyeen aikaisemmatkin teokset. Vaikka albumi omalla tavallaan yllättää ja tekee vaikutuksen, suurempia mullistuksia siltä on turha odottaa. Toisaalta siinä ei mitään moitittavaakaan ole, paitsi on se ehkä hieman liian pitkä vähäeleiseen sisältöönsä nähden. En silti valita. Uutta Perdition Citya tai Shadows of the Sunia odotellessa ATGCLVLSSCAP on erittäin hieno ja tunnelmallinen taidepläjäys, joka kyllä palkitsee kuulijansa. Ja siinäkään ei siis ole mitään uutta Ulverin leiristä.

4/5 

Borknagar - Winter Thrice (2016)

CD 15,99€ / EMP.fi

Vuonna 1995 perustettu Borknagar on eittämättä yksi merkittävimpiä ja aktiivisimpia norjalaisia black metal-yhtyeitä. Hieman reiluun kahteenkymmeneen vuoteen on mahdutettu jo kymmenen kokopitkää albumia ja yhtyeessä vaikuttaa tai on vaikuttanut jäseniä sellaisista yhtyeistä kuin Arcturus, Dimmu Borgir, Enslaved ja Ulver. Mielenkiintoisesta genremääritelmästä (proge, viking, folk) ja huomattavasta samankaltaisuudesta Enslavedin tai jopa Arcturuksen kanssa yhtye on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuuntelulle aina edelliseen, neljä vuotta sitten julkaistuun mainioon Urdiin saakka, joka sitten kolahti melkein kympillä allekirjoittaneeseen. Juuri julkaistu Winter Thrice olikin edeltäjänsä ansiosta melko korkealla odotuslistoilla.

 Levyn avaajana toimii mahtipontinen ja liki eeppinen Borknagarilta täydellisimmillään kuulostava reilut kuusi ja puoli minuuttia kestävä The Rhymes of the Mountain. Loistavan aloituksen jälkeen tajunnan räjäyttää nimikkobiisi, jonka liidit vetää vuosina 95-97 yhtyeessä vaikuttanut Garm, jonka vokalisaatioita metallimusiikissa onkin ollut ikävä sitten Arcturuksen The Sham Mirrorsin (2002). Ei siinä, etteivätkö Vintersorg, Vortex ja Lazare hoitaisi huikeita lauluosuuksiaan kotiin. Viime vuonna yllättänyt Arcturus-julkaisu oli jo päätä huimaava kokonaisuus, mutta jotenkin jo kolmannen kappaleen kohdalla tuntuu, että Borknagar todellakin vetää tätä nykyä tiukempaa settiä. Cold Runs The River heittää mukaan rankempaa ja raskaampaa soundia muistuttaen siitä, että pohjimmiltaan sitä ollaan black metal-yhtye. Melodisempaa progeoopperaa esitellään vuorostaan kappaleessa Panorama.

Kohtalokas matala pianosoundi käynnistää levyn jälkimmäisen puoliskon. When Chaos Calls alkaa raskaammalla tykityksellä, mutta loppupuolella heitetään vastapainoksi kevyempää tunnelmointia ja Borknagarille tunnuksenomaista melodisuutta. Erodent muistuttaa ainakin aluksi edellisen levyn suurimmasta "hitistä" Earthling. Loppukevennyksenä tarjoillaan noin neljän minuutin norjalaiselta maisemalta kuulostava Noctilucent, joka on soundeiltaan levyn kevyemmästä päästä. Pohjoismaista estetiikkaa ylistetään, kuten muissakin kappaleissa, levyn päätöksessä Terminus, jonka raivokas intro muistuttaa aivan Emperoria vuosimallia '97. Kirsikkana kakun päällä upeassa finaaliraidassa kuullaan vielä kerran Garmin laulantaa, vaikkakin vähemmissä määrin kuin nimikkobiisissä.

Winter Thricen kokonaiset 49 minuuttia ja risat on tyylisuuntansa ehdottomasti taidokkainta antia tällä vuosikymmenellä. Yhtyeen vanhempi tuotanto ei minuun koskaan satunnaisella kuuntelulla napannut, mutta kuten mainittua Urd iski ensimmäiseltä kuuntelulta. Winter Thrice tekee vieläkin kovemman vaikutuksen. Vaikka tämäkin uppoaa jo heti ensikuuntelulla, niin useamman kuuntelun ja syvemmän tutustumisen jälkeen tästä vasta alkaakin paljastumaan levyn todellinen luonto. Jo nyt voi sanoa, että tässä on aivan varmasti vuoden upeimpia kokonaisuuksia.

4,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

 

Abbath - Abbath (2016)

CD Digipak 16,99 / EMP.fi

Kun 90-luvun puolivälissä rupesin black metalia suurella innolla (suur)kuluttamaan, oli Immortalin Battles in the North (1995) yksi ensimmäisiä kuulemiani kyseisen genren eepoksia. Myöhemmin, 90-luvun lopussa yhtyeen toinen alkuperäisjäsen ja kitaristi Demonaz jättäytyi soittohommista lopullisesti käsivamman takia ja näin kitaristiksikin siirtynyt multi-instrumentalisti Abbath tekaisi rumpuja paukuttavan Horghin kanssa yhtyeen parhaan albumin ikinä: At The Heart of Winter. Viime vuonna sitten tahtiaan hidastanut Immortal oli parrasvaloissa aivan muiden kuin musiikillisten asioiden myötä ja hieman naurettaviksikin yltyneet kiistat Immortal-nimen oikeuksista olivat jokseenkin valitettavaa luettavaa vanhalta hyvältä black metal-orkesterilta. Tilanne päättyi sitten niin, että Abbath joutui irtaantumaan omaksi orkesterikseen ja hetkeä myöhemmin Demonaz sekä Horgh ilmoittivat jatkavansa itse Immortal-nimen alla.

Yhtyeiden hajoamiset ja niihin johtaneet ristiriidat pistävät aina epäilyttämään mitä tulevaisuus tuo tullessaan eri suuntiin lähteneiden artistien kohdalla. Abbath kuulostaisi kuitenkin pitävän erittäin tiukkaa linjaa vanhan kunnon Immortalin viitoittamalla tiellä. Soundipuolesta jos puhutaan, niin kovasti tulee mieleen Sons of Northern Darkness, mutta itse sävellykset muistuttavat paljon enemmän Battles in the Northia ja se on hyvä se.

Levyn ensimmäisenä soiva To War käynnistyy juuri sellaisella kireällä kitarasoitannalla, mikä on ollut Immortalin tavaramerkki jo parikymmentä vuotta. Meininki on aggressiivista ja riffit oikein mehukkaita. Samalla tiellä jatketaan kappaleissa Winter Bane ja Ashes of the Damned, joista viimeksi mainittu muistuttaa melkolailla kappaletta Cursed Demons of the Winterdemons. Vaikka yhteneväisyyksiä vanhaan klassikkoon löytyy paljon, on tämä toki reilusti hiotumpaa kamaa ja vaikka nostalgia-arvoja Battlesilla onkin, tämä iskee kappaleensa täsmällisemmin suoraan selkärankaan.

Levyn puolenvälin maissa kappaleissa Count The Dead ja Fenrir Hunts on havaittavissa perus-Immortalin lisäksi jotain samaa vivahdetta kuin Satyriconilla ja Dimmu Borgirin raaemmissa kappaleissa. Kaipa näillä yhtyeillä on aina jotain samaa ollutkin. Satyriconista puheen ollen levyn parhaimmistoa edustaa hidastempoinen jumittelu Root of the Mountain, joka muistuttaa mainitun yhtyeen lisäksi jylhintä ja komeinta Immortal-julkaisua koskaan, eli sitä lähes täydellistä At The Heart Of Winteria. Hitaanpuoleisen soitannan jälkeen levyn päätöksenä soi yksi sen aggressiivisimmista ja vauhdikkaimmista kappaleista, nimeltään Eternal. Komea kappale sekin.

Kun Abbathin debyytin on viimein saanut kuunneltua läpi, tulee väistämättä sellainen olo, että tällaistahan juuri odotinkin. Ainut yllätys on se, että homma toimii niin kuin pitääkin ja yhdennäköisyys Immortalin kanssa on identtinen. Abbathin maneerit ne tunnistettavampi tavaramerkki olikin, joten uudismielisyys jäänee sitten Immortal-nimellä jatkaneelle porukalle. Oli miten oli, tämä on jälleen kerran oikein pureva ja pakkastava taidonnäyte Norjan eniten corpse painteiltaan pingviiniä muistuttavalle ja eniten Kippari Kallea ääneltään muistuttavalta black metal-muusikolta.

4/5

Guardians of Time - Rage and Fire (2015)

Norjan metalliskene on jo 90-luvun alusta alkaen pyörinyt lähes täysin black metalin ja siihen viittavien genrejen ympärillä. Siitä johtuen vuonojen maan muihin musiikin lajeihin keskittyneet yhtyeet ovat ainakin meikäläisen silmissä ja korvissa jääneet mustemman metallin varjoon. Onneksi pohjoisnaapuristamme kuitenkin löytyy paljon lupaavia yhtyeitä bläkin ulkopuoleltakin. Yksi näistä on jo vuonna 1997 perustettu ja vuosituhannen alussa debytoinut power metal-orkesteri Guardians of Time. Tänä vuonna yhtye julkaisi neljännen tulta ja raivoa lupailevan levynsä Rage and Fire.

Fantasiateemoja maalaillaan levyn aloittavassa introssa Praeludium in Ferrum Pectore, josta luonnollisesti jatketaan raskaiden kitaravallien hallitsemaan voimametelöintiin. Iron Heart on nykyisittäin perinteisen kuuloista poweria, jonka soundeissa ja riffeissä yhdistyy aavistus Dream Theateria ja ripaus Manowaria. Enemmän tällä on kuitenkin tekemistä tavallisempien niin kutsuttujen kikkelihevibändien, kuten vaikka Orden Ogan tai Powerwolf, kanssa. Levyn alusta löytyykin biisien parhaimmisto. Itämaisilla vaikutteilla höystetty Empire on levyn mittapuulla hieman erikoisempi, eli hitaampi kappale, mutta ehdotonta kärkikastia. Tällaisena olisi levy voinut jatkua.

Rouheasta ja tuotannollisesti muhkeasta soundistaan huolimatta Guardians of Time ei houkuttelevan alun jälkeen tunnu oikein saavuttavan täyttä kliimaksia missään kappaleessa. Useimmiten lajityypin edustajien kärkevimmät tyylinäytteet komppaavat tasaisia kitarajunttauksia mahtipontisilla kertosäkeistöillä. Sellaisia ei tässä juuri kuulla, vaikka suunta on kieltämättä oikea. Soittopuolella on kuitenkin hyviä saavutuksia. Esimerkkinä raivokkaan Primevalin riffittely sekä melkein mahtipontisen Tomorrow Never Comesin soolot. Levyn viimeiseksi jätetty lähes 7-minuuttinen nimikkokappale on myös raameiltaan eeppinen, mutta sisällöltään sitä samaa, mitä muutkin levyn biisit.

Rage and Fire kulkee tehokkaasti voimametallin mahtipontisessa imussa. Noin 48 minuutin kokonaisuus ei kuitenkaan keksi mitään uutta power metalin maailmankartalle. Se on vain ja ainoastaan taidokkaasti soitettu ja tuotettu kokoelma raskaita ja voimakkaita kappaleita, joihin olisi kaivannut vetävämpiä ja mahtavampia kertosäkeitä. Laimeilla kertseillä levy tuntuu vain tylsistyvän loppuaan kohden. Tulta ja raivoa ei tältä levyltä odotusten vertaa löydy, mutta power metalin suurkuluttajille tämä tarjonnee kaiken tarvittavan. Muussa tapauksessa Rage and Fire jäänee parin kuuntelun viihdykkeeksi.

3/5

Glittertind - Blåne for Blåne (2015)

Vuosituhannen taitteessa folkki- ja viikinkimetalli olivat kovassa nousujohteessa. Oli Moonsorrow, Finntroll, Ensiferum, Thyrfing ja kymmenittäin muita samaan lokeroon sopivia yhtyeitä. Norjalainen, tuolloin Torbjørn Sandvikin sooloprojektina toiminut Glittertind osui esikoislevynsä Evige Asatron (2003) kanssa samaan buumiin. Sitä seurannut EP Til Dovre Faller (2005) albumi jäi ainakin omalta osaltani yhden hitin, maittavan Rolandskvadetin, ihmeeksi enkä sen koommin ole bändiä kuunnellut. Tänä vuonna julkaistu Blåne for Blåne on Glittertindin jo neljäs täysilaidallinen studioalbumi.

Folk metalia odottavalle, itseni mukaanluettuna, luvassa saattaa olla yllätys; metallia ei levyllä kuulla lainkaan. Pohjoismaista folkkia ja jopa kantrihenkistä letkeän haikeaa fiilistelyä sen sijaan tarjoillaan reilulla kädellä. Ensimmäisenä soiva Ukjend Land on erittäin lupaava iltaisen metsänuotion äärelle sopiva kitaravetoinen fiilistely. Tunnelma on erittäin kohdallaan ja myönnän, että tämä teki suuremman vaikutuksen kuin taannoinen hittikappale. Onpa Glittertind kasvanut kokonaiseksi kuusihenkiseksi yhtyeeksikin jo ennen edellistä albumia. Soitinpuolelta löytyy kattava kokoelma perinteisistä rocksoittimista aina huiluun, haitariin ja jousiosastoon.

Fiilistely jatkuu pirteämmässä kantrihenkisessä rallissa Høyr min song (Til fridomen), joka lienee levyn tarttuvin tunnelmointi. Pohjoismaista folkloreakin on kuultavissa monissa melodiakuluissa, vaikka häviääkin siinä reilusti esimerkiksi Gjallarhornille, Hedningarnalle tai Tenhille. Nimikkokappale Blåne for Blåne tai  Når knoppar brest ovatkin parhaita näytteitä pohjoismaisesta äänimaisemasta. Suhteellisen tasaisesta kappalemateriaalista löytyy yllättävän paljon kehumista ja noston arvoisia kappaleita. Pirteää meininkiä löytyy kappaleista Draumen ja Vedunder. Jälkimmäisessä särisee jopa sähkökitara. Levyn päättävät rauhallisemmat vedokset,  Fnugg av Snjo ja Bon. Viimeisenä mainittu on kuin kansanmusiikkiversio jostain hämyisen kauniista indierock-maalailusta.

Blåne for Blåne on hienosti soitettu ja tuotettu folkkialbumi, joskin melko tasainen ja yllätyksetön. Aktiivisessa kuuntelussa tätä ei ehkä pidemmän päälle jaksaisi, mutta tausta- ja matkamusiikkina niin autolla, pyörällä kuin metsässä kävellessä tämän voisi luukuttaa vaikka kymmenen kertaa peräjälkeen. Miksei kotona ollessakin. Se jos joku kertoo, ettei ole mitään vikaa. Albumin tunnelma on mukavan kevyt vaikka sävyistä löytyy haikeuttakin. Kuin amerikkalainen country ja pohjoinen kansanmusiikki kohtaisivat kuin preeriakoira ja tunturipuro. Blåne for Blåne on kaunis ja tunnelmallinen folkkilevy, josta huomaa, että tämä jos joku on Torbjørn Sandvikille sopiva musiikkityyli.

3,5/5

Solefald - World Metal. Kosmopolis Sud (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Norjalaisista pitkän linjan metalliyhtyeistä suurin osa on tullut ainakin jollain tavalla tutuksi. Muutamia poikkeuksiakin löytyy ja yksi näistä on 20 vuotta sitten perustettu kaksihenkinen Solefald. Yhtyettä alusta alkaen luotsanneet vokalisti/kitaristi/basisti Cornelius Von Jakhelln Brastad sekä synisti/rumpali/vokalisti Lars Nedland ovat tiiviinä yhteistyötä saaneet aikaan jo kahdeksan täyspitkää albumia. Tänä vuonna julkaistiin niistä viimeisin World Metal. Kosmopolis Sud.

Norjan niin sanotusta mainstreamista eli black metalista poiketen ja sivuten löytyy runsain mitoin enemmän ja vähemmän kokeellisempaa ja avant-gardempaa linjausta edustavia yhtyeitä. Esimerkiksi tänä vuonna levynsä julkaisseet Dödheimsgard ja Arcturus edustanevat tuota alalajiketta parhaiten. Solefald heittää soppaan vielä isomman lusikallisen luovaa hulluutta ja maustaa sitä vieläkin useamman genren tunnusmerkeillä. World Metal outoilee yhdistelemällä äärimetalliin folkahtavia piirteitä, industrialia, elektroa ynnä muuta aiheeseen liittyvää tai liittymätöntä.

Levyn ensimmäinen biisikaksikko edustavat suhteellisen tavallista ja normaalia kappalemateriaalia. Noin kahdeksan minuutin World Music With Black Edges on melko tarttuva kappale ja varsinkin industrialimmat kohtaukset onnistuvat potkimaan sinne, missä eniten tuntuu. Hieman ensimmäistä kappaletta pidempi The Germanic Entity tarjoilee Arcturusmaista raskaan kitaran runnomista kone-elementein, lauluineen ja murinoineen. Kornin taannoisen Paradigm Shiftin tyylistä dubstepia unohtamatta.

Alun perusteella olisi melkein voinut kuvitella World Metalin mahtuvan jonkinlaisen normaalin raameihin, mutta Bububu Bad Beuys iskee black metal -kitarasahauksen taustalle Sepulturan Ratamahattan tyylistä perkussionismia, kummallista käkättämistä ja muutaman sekunnin kestävän hetken, jossa tuo kaikki kuulostaa melkein kuin Björkiltä itseltään. Samanlaisella tyylien integraatiolla jatketaan Future Universal Historiesilla ja Le Soleililla. Paikoin melodiat ovat ihan kauniitakin. Hypnoottinen 2011, Or A Knight of the Fall tuo välillä mieleen Faith No Moren Motherfuckerin. Levyn parhaimpia kappaleita on String The Bow of Sorrow, joka kokonaisuutena on levyn tasaisin kappale. Tällä levyllä tasaisuuskin on poikkeuksellisen upeaa kuunneltavaa. Viimeisenä soi tunnelmallinen ja ehkä kevyesti Ulvermainen hidastelu Oslo Melancholy. Kaunis päätös omituiselle levylle.

Noin viidenkymmenen minuutin kokonaisuus on erikoisista oivalluksista huolimatta samalla sekava ja tasapaksu monen vaikutteen sillisalaatti. Kaikenlaisia vivahteita on viljelty anteliaalla kädellä jättäen sisällön eli sävellykset hieman mielikuvituksettomiksi. Jos vaikkapa oltaisiin keskitytty hyvin toimiviin industrial-runttauksiin tai muuten materiaalia olisi tiivistetty ytimekkäämmäksi jättämällä ylimääräiset ja paikoin turhilta kuulostavat kokeilut pois, tässä olisi aivan selvä kilpailija Arcturuksen tai jonkun muun vastaavan harjoittamalle avantgardismille. World Metal on joka tapauksessa viihdyttävä kokonaisuus, josta ainakin löytyy koukkuja ja yksityiskohtia vaikka muille jakaa.

3,5/5

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Sirenia - The Seventh Life Path (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Norja on tullut tunnetuksi varsinkin suunnattoman tiiviistä black metal -skenestä, mutta pinnan alla on kytenyt paljon muunlaistakin musiikkia. Goottimetallin saralta ainakin The Third and the Mortal, Theatre of Tragedy ja Tristania ovat avanneet väyliä naislauletulle metallille. Tristanian yhden alkuperäisjäsenen, Morten Velandin, perustama Sirenia on jäänyt ainakin omalta osaltani lähes täysin aiemmin mainittujen suuruuksien varjoon, mitä nyt satunnaiskuunteluun on sattunut muutama kappale osumaan. Levyjä on kuitenkin tullut 14 vuoteen suhteellisen runsaasti ja tänä vuonna julkaistiin seitsemäs The Seventh Life Path.

Luvassa on melko tuhti paketti goottilaista sinfoniaa: bonusraita Tragica mukaanluettuna levylle mahtuu kaksitoista biisiä ja yli 70 minuuttia kestoa. Lyhyt instrumentaali Seti esittelee orkestraalista komeutta muhkeimmillaan ja siitä on hyvä jatkaa samanlaisella sinfonisella loistolla raskaan kitaroinnin, murinavokaalien, kuorojen ja naislaulajan kera. Serpent ja Once My Light edustavat täysin sitä mielikuvaa, mikä tulee mieleen sanoista "gothic" ja "symphonic". Äänimaailma on muhkea ja hämmästyttävän upean kuuloinen, mutta jostain syystä kappaleen runko itse ei nappaa mukaansa täysillä. Melodiakulut ovat hieman laimeita eikä raskaampi puolikaan tule näyttävästi esiin.

Ensimmäinen tarttuva ralli on Elixir. Siihen on saatu kiteytettyä musiikkityylin vetävämpi puoli jokseenkin hyvin. Levyn pisin kappale, reilun kahdeksan minuutin Sons of the North onnistuu myös viehättämään raskaalla riffityksellään ja siihen onnistuneesti liitetyllä sinfonisuudella. Levyn keskiväli tuntuu laahaavan samankaltaisissa tunnelmissa, josta on vaikea erottaa tai nostaa jalustalle erinäisiä kappaleita. Loppupuolen jo häämöttäessä vauhtia ja räväkkyyttä tuodaan lisää kappaleessa The Silver Eye, joka on kevyesti levyn tehokkaimpia kappaleita. Threatre of Tragedya muistuttava loppukevennys Tragedienne tuo naislaulaja Ailynin ääntä hieman paremmin esille, vaikka kappale ei muuten tarjoakaan mitään yllätyksellistä tai mitään mitä ei olisi jo ennen jonkin yllämainitun yhtyeen toimesta kuultu. Bonuskappale Tragica on sama tarina espanjaksi.

The Seventh Life Path on yksitoikkoisudestaan ja tasaisuudestaan huolimatta kelvollista ja miellyttävääkin kuunneltavaa. Sinfonian ja metallin yhdistyminen on onnistunut ihan hyvin. Jonkinlaista räväkkyyttä ja raakuutta lisäämällä tai tarttuvia melodiakulkuja enemmän sisältävänä tämä voisi olla todella iskevää sinfoniametallia. Siihen nähden, että levyllä esiintyy vierailevan kuoron lisäksi vain kaksi muusikkoa, Veland ja naisvokalisti Ailyn, lopputulos on yllättävän orkestraalinen ja täyteen ahdettu. Ailynin osuus vaan tuntuu jäävän mahtipontisten orkesteri- ja kuorosovitusten varjoon jättäen murinavokalisaatiolle paljon näkyvämmän roolin. Kyllä tämä maistuu välipalaksi Nightwishin, Tristanian tai Therionin kuunteluun, mutta ei mitenkään tarjoa mieleenpainuvaa tai ikimuistoista kokemusta.

3/5

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi

Fortíð - 9 (2015)

Joskus tulee vastaan sellaisia julkaisuja, joiden niin ulkoisesta kuin sisäisestä olemuksesta saa vahvan käsityksen yhtyeen alkuperästä. Näin kävi islannista hiljattain norjaan muuttaneen Fortíðin kanssa. Yhtye julkaisi edellisen albuminsa Pagan Prophecies kolme vuotta sitten ensimmäisellä vokalistia lukuunottamatta norjalaistuneella kokoonpanolla. Viimeisin ja kokonaisuudessaan viides albumi 9 julkaistiin pari kuukautta sitten.

Yhtyeen nimi toki on selvä Islanti-viite, mutta myös Solstafiria muistuttavat elementit puhuivat puolestaan. Samaan aikaan tuli kuitenkin mieleen Enslaved ja myös sekin piti paikkansa. Tyylillisesti yhtye on kuitenkin lähempänä näitä norjalaisia veljiään tuoden mieleen vahvasti 90-lukulaisen black metalin aina Satyriconin ensimmäisistä kolmesta levytyksestä Emperorin esikoiseen ja rajanylityksenä mainittakoon saksassa kotoileva yksi viikinkimetallin merkittävimmistä esi-isistä. Nimittäin Falkenbach.

Levyn aloituskappale Hrafnar antaa jo erinomaisen kuvan kokonaisuudesta. Lievillä, juurikin niillä enslavedmaisilla progressioilla sävytettyä black metalia, jossa on aavistuksen verran Solstáfirin haurasta rouheutta.Hugur ja Nornir jatkavat yllätyksettömästi samanlaisella meiningillä, mutta raivokkaalla introlla käynnistyvä Viska tuo syntikoineen mieleen Dark Medieval Timesin (1994), sekä Thyrfingin ja Falkenbachin uudemman tuotannon. Levyn yhdeksi hienoimmaksi teokseksi nousee Galdur, joka voisi olla vuosien 94-97 väliseltä black metalin kulta-ajoilta.

Aivan täydelliseksi en voi levyä kehua. Se on kyllä päällisin puolin todella hyvä, mutta progressiivisilla rytmityksillä leikkiminen tuntuu jopa hieman väkinäiseltä. Ei sillä, ettei se toimisi, mutta jollain tapaa tuntuu, että idea on jäänyt kesken. Muutama kappale toistaakin samaa rautalangasta väännettyä viikinki-proge-bm-kuviota. Se on kuitenkin hyvä mauste melodiselle ja tunnelmalliselle vanhankantaisella black metalille ja vaikka kokonaisuus onkin vähän tasapaksu ja paria lukua lukuunottamatta yllätyksetöntäkin, paketti kuitenkin toimii. Ja toimii melko hyvin.

4/5 

 

Gorgoroth - Instinctus Bestialis (2015)

CD 18,99€ / EMP.fi

Ruotsalaisen black metalin kärkikastiin kuuluvan Mardukin Frontschweinia arvostellesani tuli mainittua, että suurin osa merkittävistä norjalaisista black metal -yhtyeistä on aikapäivää sitten modernisoinut tyyliään tai jopa muuttaneet sitä kokonaan. Yksi joka ei ole liiemmin kajonnut tyyliinsä on monenlaisista miehistönvaihdoistaan ja raa'asta musiikillisesta ulkoasustaan tunnettu Gorgoroth, joka millä tahansa mittapuulla tarkasteltuna kuuluu niihin "vanhoihin kunnon" black metal -porukoihin.

Instinctus Bestialis on yhtyeen yhdeksäs albumi joka tarjoilee hieman reilun puolen tunnin matkan black metalin syvimpiin syövereihin. Ensivaikutelma on todella positiivinen ja onhan tämäkin yhtye hieman soundiansa hionut. Melodioita tuntuu olevan jonkun verran reilummin ja kitarasoundi on korviahivelevän muhkea. Radix Malorum esittelee jonkinlaista kitaramelodian varaan rakennettua mättöä Dionysian Ritesin paukuttaessa kallon sisään Immortalin viimeisimpien levyjen tyylisellä väkivaltaisella taonnalla.

Ad Omnipotens Aeterne Diabolus hämmästyttää myös yltiöpäisellä melodisuudellaan ja kappaleeseen on eksynyt jopa heavymetalmaista riffittelyä. Samaan taipuu myös vajaaseen kolmeen minuuttiin puristettu Come Night, joka tarjoilee levyn erikoisimman ja mahtipontisimman intron. Burn In His Light lisää heavy vaikutteiseen bläkkiin upean kitarasoolon, joka tälle yhtyeelle on suhteellisen harvinaista herkkua. Tasaisemman keskivaiheen jälkeen levyn parhaimmistoon lukeutuva Rage palauttaa tunnelman mustempaan uomaan, josta toiseksi viimeinen Kala Brahman luontevasti jatkaa. Viimeisen naulan tummaan arkkuun iskee pariminuuttinen Awakening, joka myös on levyn hienoimpia runttauksia.

Instinctus Bestialiksen puolen tunnin telaketjumainen turpiinveto on niin tasaisen varmaa, että piti jonkun aikaa miettiä onko tämä kolmen ja puolikaan vai nelosen veroinen albumi. Olisihan kappaleiden välillä voinut enemmänkin vaihtelua olla, mutta toisaalta hurmoksellinen puolituntinen on kuitenkin sen verran lyhyt aika, ettei sitä montaa kertaa ehdi miettimään. Kyllä tämä levy nousee Gorgorothin parhaiden julkaisujen joukkoon ja edustaa myös nykyhetken perinteisemmän black metalin parhaimmistoa.

4/5

CD 18,99€ / EMP.fi

Leprous - The Congregation (2015)

CD / EMP.fi

Tutustuin norjalaiseen progemetalliyhtyeeseen Leprousiin vasta pari vuotta sitten julkaistun Coal levyn myötä. Se herätti heti niin suurta mielenkiintoa että yhtyeen aikaisemmat levyt piti saada heti kuunteluun. Enkä voi kieltää etten olisi odottanut innolla tulevaa materiaalia. Tässä se nyt on, yhtyeen viides albumi The Congregation. 

Reilu kuukausi sitten paljastettiin ensimmäinen biisinäyte The Price. Siinä oli miellyttävältä tavalla risteytetty Musen elektroninen rocksoundi sekä australialaisen Karnivoolin toolmainen, mutta pehmeämpi progerocktyyli. Kuitenkin kappale oli ominta itseään herättelemään viimeisiäkin innostuksen elkeitä tulevaa albumia kohtaan.

Kappaleista löytyy vaikutteita aina Ihsahnista Anathemaan, mutta yhtye on tutun kuuloisista elementeistä kutonut oman voimakkaan tyylinsä jo ensimmäisellä levyllään Aeolia (2006). The Congregation vain vahvistaa ja syventää yhtyeen omaa näkemystä. Upealla kertosäkeellä varustettu Third Law vie levyä syvemmälle yhtyeen sisimpään syöveriin, mutta ennakkoon kuultu Rewind lienee albumin upein vedos. Kappaleen loppupuoli tarjoaa omaperäisesti progeen verhoiltua black metalin kuuloista rajumpaa soitantaa.

Tapa, jolla Leprous leikittelee yksinkertaisten melodioiden ja matemaattisen tarkkojen sekä monimutkaisten rytmitysten kanssa, on todella omalaatuista. Ja ennen kaikkea taidokasta. Erilaisten tunnelmien äärirajat ovat myös sulassa harmoniassa kuin yö ja päivä. Samoin kevyiden ja raskaiden soitantojen välinen kontrasti on korvia huumaavaa, kuten esimerkiksi kappaleissa The Flood tai Slave. Hämyisempiä tunnelmia on tiivistetty levyn päättävään biisiin Lower, jonka loppuun asti nouseva tunnelma antaa huikean lopetuksen reilun tunnin mittaiselle kokonaisuudelle.

  

The Congregation on aikaisempien levytysten tavoin äärimmäisen hiottu kokonaisuus, jossa progressiivinen ulkoasu kohtaa ennakkoluulottomasti äärimetallielementit. Balanssi löytyy helposti ääripäiden välillä ja albumi tarjoaa yksityiskohtaisia dramaattisia, raivokkaita ja kauniita osuuksia. The Congregation on upea levy, josta paljastuu kuuntelu kuuntelulta uusia tasoja ja yksityiskohtia, jotka porautuvat mielen syövereihin tiukasti. Tässä on varmasti yksi vuoden parhaimmista levyistä.

4,5/5

CD (15,99€) / EMP.fi

 

Arcturus - Arcturian (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Vuoden odotetuimmista ja varsinkin kauiten odotetuista levyistä ei kovin montaa mieltä voi olla. Jos Dödheimsgardin avant-garde/black metal -eeposta A Umbra Omegaa (4,5/5) saatiin odottaa kahdeksan vuotta, niin Arcturus pistää vielä kahta vuotta paremmaksi. Hyvästä, mutta hieman laiskanlaisesta Sideshow Symphoniesista on kulunut kymmenen vuotta ja yhtye on ehtinyt käymään muutaman vuoden katkollakin. Pari vuotta sitten huhumylly alkoi lopulta pyörimään mahdollisen tulevan Arcturus-levytyksen ympärillä ja tässä se viimeinkin on: viides albumi Arcturian.

Levyn avauskappale on noin kuukausi sitten ennakkoon kuultu pirun mahtava The Arcturian Sign, joka selkeästi ilmaisee Arcturuksen saaneen takaisin sen kieroutuneen raivokkuuden tai raivokkaan kierouden, joka lähes kokonaan loisti poissaolollaan edellisellä levyllä. Tunnelma on juuri sitä samaa luokkaa kuin niillä klassisilla levyillä La Masquerade Infernale ja Sham Mirrors. Crashlands tarjoilee myös vastaavanlaisia visioita, ehkä kuitenkin uudemmasta perspektiivistä katsoen. Angst on todellinen yllättäjä yhtyeen rankimmilla ja brutaaleimmalla black metal-osioillaan. Tässä käydään jo lähellä Limbonic Artin Ad Noctum - Dynasty of Deathia tai DHGn Satanic Artia. Kappaleessa muuten kuullaan edellislevyn kaltaista meloidointia.

Warp on melko erikoinen veto aggressiivisen purkauksen jälkeen. Kevyempi ja Salaisten Kansioiden introvihellystä etäisesti muistuttava kappale tuntuu hieman irtonaiselta kappaleelta. Ad Astraa hiukan muistuttava Game Over palauttaa Arcturuksen tutummille raiteille, josta kuitenkin taas lähdetään kokeilevampaan suuntaan kappaleessa Demon. Kyseessä on kyllä yksi erikoisimmista kappaleista, mitä yhtye on koskaan esittänyt. Instustrial-vaikutteinen kappale tuo mieleen jonkun verran Mortiisin uudemman tuotannon. Sinfoninen progerymistys Pale on kuin kevyesti bläkimpää Sham Mirrorsia. Post-rockmainen tunnelmointi värittää kaunista instrumentaalikappaletta The Journey. Sekin on esittelee levyn poikkeavampaa materiaalia. Levyn loppu kuluukin perinteisemmän Arcturuksen parissa. Pirun hienoja sointukuvioita iskevä Archer johdattelee levyn viimeisenä koukutuksena kuultavaan vedokseen Baneen, jonka sirkusmainen humppakompittelu on kuin Chaos Pathista revitty.

Lopuksi palataan perimmäiseen kysymykseen, että oliko tämä sitten kymmenen vuoden odotuksen arvoinen levy. Lyhyesti sanottuna kyllä. Se olisi ollut luonnollinen jatke yhtyeen tuotannolle jo kymmenen vuotta sitten. Arcturian on värikkäintä ja monipuolisinta Arcturusta koskaan.  Kymmenen vuoden odotuksesta johtuvan euforian tasaannuttua parin kuuntelukerran aikana kokonaisuus alkaa kuitenkin vaihtelunsa vuoksi  kuulostaa rosoiselta ja ehkä vähän viimeistelemättömältä. Siitäkin huolimatta Vortex tekee huikeimman ja räväkimmän vokaalisuorituksensa ikinä eikä Hellhammerinkaan rumputykitys petä. Sverdin sävellyksistä puhumattakaan. Vanhoihin levyihin tätä on nyt ehkä turha liikaa verrata, kun sen verran paljon tässä on uusiakin vaikutteita mukana, mutta joka tapauksessa tämä nousee tunnelmaltaan hyvin lähelle niitä kahta vanhaa klassikkoa. Norjan avaruuspiraatit todella täyttivät korkeat odotukset. Suurkiitokset tästä heille.

4½/5

CD ( Digipak) 15,99€ / EMP.fi