Mastodon - Emperor of Sand (2017)

Stoneria ja sludgea progressiivisella otteella murjova jenkkibändi Mastodon julkaisi viidennen albuminsa The Hunter vuonna 2010. Kyseinen kiekko lähti heräteostoksena matkaani kaupan hyllyltä ja siitä vaikuttuneena kuunteluun lähtivät myös yhtyeen aikaisemmat eepokset. Niistä ne todelliset helmetkin löytyivät, kuten vaikkapa erinomaiset Crack The Skye (2009) ja Leviathan (2004).

Vanhemmilta albumeilta löytyi kaikenmoisia hämyisiä koukeroita progen ja stonerin äärilaidoilta, jotka The Hunterilla oli vedetty asteen verran suoraviivaisempaan suuntaan. Rosoinen soundi kera psykedeelisten nyanssien antoi kuitenkin sen verran reilusti tarttumapintaa lukeutuakseen vanhempien levyjen raskaaseen sarjaan. Sitten tuli Once More 'Round The Sun (2014), joka veti mutkat suoremmiksi, jota kuunteluystävällisyydeksikin voitaneen kutsua. Samalla linjauksella jatketaan myös tuoreella Emperor of Sand-albumilla.

Levyn aloitus on melko rautainen Sultan's Curse, jonka jälkeen eteen paiskotaan ehkä jopa turhankin helposti lähestyttävää Mastodonia. Kokonaisuuden hittimäisin Show Yourself on soundejaan myöten vähiten yhtyeen tähänastista tuotantoa muistuttavaa rallattelua. Suorasukaisuus ei välttämättä ole paha asia ja yllättäen hiukan riffeiltään Kornia muistuttava Steambreather jää melko helposti soimaan päähän.

Vaikka suurin osa levystä ei aivan yhtä suurta vaikutusta tee kuin vanhemmat kiekot, löytyy kokonaisuudesta herkullisemmatkin hetkensä. Hämyistä tunnelmaa tavoitellaan parhaiten vivahteikkaassa Roots Remainsissa ja vauhdikkaampaa ryminää tarjoillaan Scorpion Breathissa. Päätöskappale, hieman vajaan kahdeksan minuutin Jaguar God on akustisine introineen levyn huikeimpia hetkiä. Balladinomaisen alkuherkistelyn jälkeen kappale kasvaa liki eeppisiin mittasuhteisiin sisältäen kaikenmoista rytmikästä kompittelua ja progeilua. Mistä lie mieleeni tuli jossain määrin Muse, mutta onpa kappale joka tapauksessa yhtyeen parhaimmistoa.

Emperor of Sand on saanut osakseen kaikenmoista (some)kritiikkiä muun muassa siitä, että yhtye olisi mennyt sillä kaupalliseen suuntaan. Vastapainikkeena kitaristi Bill Kelliher on kritiikistä kiivastuneena ilmoittanut tekevänsä vaikka poppilevyn, jos vain huvittaa. Niin tai näin, itse en levyä ihan kaupalliseksi kutsuisi, mutta on se vaan piirun verran vähemmän ajatuksia herättävä ja ytimiä poraava kokonaisuus kuin vielä seitsemän vuoden takainen The Hunter. Vanhemmista julkaisuista puhumattakaan. Mastodonin oma soundi on kuitenkin kuultavissa suoraviivaisemmankin musisoinnin taustalta ja se viehättää edelleenkin ja varsinkin Once Moren ystäville tämä maistuu mannalle. Eikä tämä nyt muutenkaan mikään täysin keskinkertainen levytys ole.

3,5/5

Amendfoil - Empyrean & Ophidian (2016)

Jos kansikuvan perusteella pitäisi levyjä rankata, menisi tamperelaisen Amendfoilin toinen julkaisu Empyrean & Ophidian oitis vuoden kärkikastiin. Saatekirjeessä ympäripyöreästi omaperäisen rockin ja metallin välimuodoksi tahi sekametelisopaksi luonnehdittu sisältö sai allekirjoittaneen tuntemaan pieniä varovaisia ennakkoaavistuksia tulevasta kuuntelukokemuksesta, varsinkin kun levy on kääritty jumalattoman tyylikkääseen pahvipakettiin. Vaan eipä ollut lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Tai ehkäpä juuri se hevosen turvan lähempi tarkistus kannatti kuitenkin.

Levyn pyörähtäessä käyntiin ihmetys onkin kappale toisensa jälkeen astetta suurempi. Vaikka en varsinaisesti osannutkaan odottaa mitään tietynlaista tai erityistä itselleni aiemmin tuntemattomalta yhtyeeltä, niin varsinkaan lievästi progehtavaa metallia en olisi ainakaan uskonut kohtaavani. Erityisesti korviinpistävää on se, ettei Amendfoil kaikeksi onneksi juuri kuulosta miltään toiselta yhtyeeltä. Stam1nan vähemmän raskaampi pikkuveli tämä voisi kyllä olla, mutta yhtäläisyydet, joita toki on paljon siellä ja täällä, ovat kuitenkin hiuksenhienoja.

Aloituskappale Odious ei ensikuulemalta niin suurta vaikutusta tehnyt, kuin seuraava jo etukäteisnäytteenäkin videon kera julkaistu sivallus Pale Horse. Introriffi ja sen jälkeen kuultava tiukka riffittely ja vokalisaatio tiivistettynä miltei popahtavaan kappalerakenteeseen tekee kyllä jonkinmoisen vaikutuksen. Todellinen meininki kuitenkin lopulta alkaa näiden kahden aloitussiivun jälkeen. Stam1nan lisäksi vivahteita on havaittavissa muun muassa Devin Townsendin suunnasta esimerkiksi huikeissa progerytistyksissä Catharsis ja Quicksand. Kirsikkana kakun päällä levyn päätösraidan ensimmäinen puolitoistaminuuttinen kuulostaa melkein itseltään Swallow the Sunilta kaikessa kauneudessaan. Komeasti kolmanteen potenssiin kohoava ja kasvava melankoliarutistus päätetään helvetin upealla raskaalla jumituksella.

Noin kolmen vartin kollaasi Empyrean & Ophidian on ainakin värikäs levytys. Duurin ja mollin vaihtelun lisäksi raskaamman runttauksen vastapainona kuullaan kevyempiä osuuksia. Kaikki tämä on kuitenkin onnistuttu naittamaan niin tiiviiksi ja yhteneväiseksi kokonaisuudeksi, että ei tästä muuta voi kuin nauttia kerta toisensa jälkeen. Seuraavaa julkaisua odottaessa voisi vaikka puhdetöiksi tutustua siihen kolmen vuoden takaiseen debyyttiin.

4/5

 

Throes of Dawn - Our Voices Shall Remain (2016)

Vuonna 1994 perustettu vaasalaislähtöinen Throes of Dawn aloitti uransa melodisen black metalin parissa. Esimerkiksi Thy Serpentiin, Dawniin ja Diabolical Masqueradeen verrattava synkähkö musisointi teki vaikutuksen minuunkin mainiolla vuoden 1998 kakkoslevyllä Dreams of the Black Earth. Sitä parin vuoden viiveellä seurannut ja huolitellumpi Binding the Spirit meni itseltäni enemmän ja vähemmän ohi ja pian vuonna 2001 yhtye hajosi. Tosin vain pieneksi hetkeksi. 

Vokalisti Henri Koivulan ja kitaristi Jani Heinolan uudelleen kasaama ja entistä eheämpi Throes of Dawn julkaisi modernisoituneemman ja progehtavamman Quicksilver Cloudsin 2004, joka oli todellakin vain alkusoittoa uudelle vuosituhannelle siirtyneeltä bändiltä. Kuusi vuotta kesti Great Fleet of Echoesin odotus, mutta sen palkitsi parin kuukauden intensiivinen levyn luukuttaminen. Tässä vaiheessa tuntui siltä kun olisi löytänyt yhtyeen uudelleen ja levy antoi kuuntelukerta toisensa jälkeen uutta itsestään. Tyylikin oli hioutunut reippaasti tunnelmallisempaan suuntaan ja vanhat black metal-elementit olivat jääneet suurin piirtein kokonaan menneisyyteen. Murinavokalisointiakaan ei ollut tarjolla kuin pieni ripaus siellä täällä.

Toiset kuusi vuotta saatiin odotella tätäkin, nyt jo kuudetta albumia nimeltään Our Voices Shall Remain. Edellisellä albumilla mukaan tulleet Pink Floyd-kitaroinnit ovat läsnä edelleenkin, kun levyn avaava Mesmerized käynnistyy hitaasti, mutta sitäkin tunnelmallisemmalla otteella. Koivulan noin vuoden takainen kiinnittyminen funeral doomin legendaan Shape of Despairiin pisti odottelemaan, josko raaemmassa ulosannissaan hurjasti kehittynyt vokalisti olisi muutaman örähdyksen tällekin julkaisulle lausunut. Vaan eipä lausunut. Mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tyylilokero on aikaisempaa kevyempää osastoa, mutta itse tunnelmassa ollaan kenties menty aavistuksen verran edeltäjää synkempiin syövereihin. Tunnelman höysteenä on aikaisempaa voimakkaammat progressiiviset elementit ja kappaleetkin ovat jonkun verran pidempiä, kun tuntiin ja kuuteen minuuttiin on mahdutettu vain seitsemän liki kympin mittaista teosta.

Throes of Dawnin muovautuminen melodisesta black metal-yhtyeestä progesynkistelyksi on tapahtunut pienin askelin ja sen johdosta on melko erikoista huomata varskinkin melodisia yhteneväisyyksiä vajaan kahden vuosikymmenen takaisiin levytyksiin. Esimerkiksi vauhdikkaammalla tuplabasarimätkeellä, kitarasahauksella ja pianokuviolla alkava We Used To Speak In Colours muistuttaa vanhoista ajoista jos jonkun verran etenkin melodiapohjansa ansiosta. Vaikka väkisinkin tulee mietittyä vertailukohtia Anatheman, Katatonian ja Pink Floydin suuntaan, on pakko todeta, että Throes of Dawn on parissakymmenessä vuodessa saanut hiottua musiikkinsa omaperäiseen ja persoonalliseen muottiin.

Our Voices Shall Remainin vähäeleinen ja kylmäävä tunnelma on hiottu huippuunsa. Lifelines ja The Understanding maalaavat eetterissä leijailevia melodioita maestro Heinolan vinguttaessa kitaraansa kuin David Gilmour konsanaan. Tässä onkin yksi yksityiskohta, joka pistää korvaan jo heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen: levyn soolot ja liidit, joita on paljon, ovat varmaankin parasta kymmeneen vuoteen koko maailmassa. Ne vain yksinkertaisesti sopivat täydellisesti joka ikiseen kohtaan, missä vain sattuvat soimaan.

Levyn raskaampaa ääripäätä edustaa nimikkokappale itse, jonka hypnoottinen bassolinja muistuttaa mielenkiintoisesti erään brittiläisen trip hop-yhtyeen tekeleitä, vaikka muuten kuljetaankin progressiivisen rockin ja metallin suuntaan. Levyn tunnelma ei hellittä kertaakaan, eikä aurinko pääse häikäisemään silmiä pienistä pilkahduksista huolimatta. One of Us Is Missing on mahtipontinen ja melankolinen teos, jonka loppuhuipentuma hakee vertaistaan The Fountainin soundtrackista. Albumin päätösraita on huikeat neljätoista minuuttia kellottava The Black Wreath of Mind, jonka synkissä sfääreissä on aavistus doom metalin vivahdetta ja voisi tässä kuvitella olevan jotain samankaltaisuutta Swallow the Sunin viimeisimpiin eepoksiin.

Our Voices Shall Remain ei ole missään nimessä helppo teos, vaikka kuinka edelliset julkaisut olisi hallussa. Siinä missä Great Fleet of Echoes nappasi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaatii hitaammin avautuva seuraaja useamman päivän intensiivistä tutkimista ennen kuin vähäeleinen äänimaisemointi paljastaa sisimmät syöverinsä ja nyanssinsa. Siinä vaiheessa kuuden vuoden odotus tuntuukin jo täydellisen palkitulta. Throes of Dawn on vienyt omaperäisen tyylinsä jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen ja tuloksena siitä on syntynyt yhtyeen tähän asti voimakastunnelmaisin, ehein ja ehdottomasti paras albumi.

5/5

Katatonia - The Fall of Hearts (2016)

Suomesta löytyy eniten metallibändejä per nuppi, ja sen tietää Wikipediaa luntannut Yhdysvaltain presidenttikin, mutta laatu on pohjoismaiden sisällä tasaväkinen kuin Suomi-Ruotsi maaottelu vuonna 98. Länsinaapurista ponnistaa erinomaisuuksia monenmoisessa paketissa, kuten vaikkapa Opeth, Hypocrisy, Ghost ja niin edespäin. Samaan omaperäiseen porukkaan kuuluu myös vuonna 1991 synkeällä death/doomilla aloittanut Katatonia. Mahtavan The Great Cold Distancen (2006) jälkeen yhtye on tuntunut polkevan enemmän paikallaan, vaikka julkaisut ovat sittemminkin olleet vähintäänkin miellyttäviä kokonaisuuksia. Viimevuotinen akustinen livetupla Sanctitude kuitenkin onnistui nostamaan yhtyeestä esiin uusia ja mielenkiintoisia puolia.

Aikaisemmilla julkaisuillaan yhtye on ollut synkän ja raskaan metallin lisäksi enintään semisti progehtava. Vaikka odotinkin samanlaista teknisesti taitavaa, mutta silti niin itseään toistavaa junkutusta kuin edelliset kolme levyä, kymmenes albumi The Fall of Hearts ottaa niin sanotusti pari askelta kohti Opethia ja nimenomaan hyvässä mielessä kadottamatta tippaakaan omasta tyylitajustaan. 

The Fall of Hearts on yhtyeen pisin albumi koskaan ja mittaa on kerrytetty tunti sekä seitsemän minuuttia. Siihen mittaan on mahdutettu monipuolisinta Katatoniaa koskaan, ja vaikka kaikki elementit ovat tuttuja bändin aikaisemmilta julkaisuilta, on vivahteita mahdutettu niin kokonaisuuteen kuin yksittäisiin kappaleisiinkin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Biiseistä löytyy sekä raskasta runttausta, että kevyempiä fiilistelyosioita, mutta yhtä kaikki, ulkoasu on tuttua ja turvallista ja edelleenkin synkkäsävyistä Katatoniaa.

Albumi ottaa omakseen jo heti aloituskappaleen Takeoverin aikana ja samalla tarjoaa albumin suurimman yllätysmomentin. Samankaltaisia vähintään kuuden minuutin proge-eepoksia taotaan levyllä useampaankin otteeseen. Residual, Serac, The Night Subscriber ja etenkin levyn päättävä Passer näyttävät miten yhtye on ottanut suuria harppauksia vivahteikkaampaan suuntaan sen sijaan, että tekisivät edelleenkin yksinkertaisempiin ideoihin perustuvia täsmäiskuja.

Jollain tapaa albumin melankolisesta tunnelmasta tulee vahvasti mieleen Viva Emptiness (2003), vaikka soundipohja on enemmän viimeisempien albumien tyylistä. Levyn ensimmäinen biisinäyte Old Hearts Fall on todella sukua A Premonitionille tai Evidencelle. Levyltä löytyy pari kevyempääkin kappaletta Decima, Pale Flaq ja kylmäävän upea ja ah niin hämäräperäinen Shifts, joka jatkaa edellä mainitsemaani Viva Emptiness-linjausta.

Ensimmäistä kertaa sitten Last Fair Deal Gone Downin, Viva Emptinessin ja The Great Cold Distancen Katatonian kuunteleminen aiheuttaa suunnatonta uutuudenviehätystä. Nuo kolme julkaisua ovat toki juurtuneet syvälle selkärankaan, mutta voi hyvinkin olla niin, että ajan kanssa monimuotoisempi ja vivahteikkaampi The Fall of Hearts tulee nousemaan kenties jopa kirkkaimmaksi helmeksi Katatonian diskografiassa. Joka tapauksessa, ajattelisi asiaa mistä tahansa näkövinkkelistä, sitä ei voi mitenkään kiistää, että yhtye on todella tehnyt monipuolisimman ja teknisesti värikkäimmän albuminsa koskaan.

5/5

Stam1na - Elokuutio (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi

Lemiläinen teknisen thrashin ja deathin ristisiitos Stam1na teki vaikutuksen jo ensimmäisellä kotimaisen metallin ns. valtavirrasta poikkeavalla hittirykäisyllään Ristiriita. Levykokonaisuudet sen sijaan ovat aiheuttaneet niin ikään ristiriitaisia tuntemuksia. Stam1na, Uudet Kymmenen Käskyä ja Raja olivat etenkin yksittäisten kappaleiden osalta tiukkaa sekä tarttuvan koukeroista mättöä, mutta albumin läpikulkeva punainen lanka oli ohut sekä rispaantunut. Teemalevy Viimeinen Atlantis näytti suuntaa parempaan, mutta Nocebo oli jäi hieman laimeaksi ja etäiseksi tekeleeksi. Edellinen albumi SLK olikin ensimmäinen alusta loppuun tiukka kokonaisuus, jonka otteesta en ole vieläkään täysin selvinnyt.

Vaikka mitenkään luonnottomia odotuksia en yhtyeen seitsemännelle Elokuutio-kiekolle lasettanutkaan, niin kyllä ensimmäisiä näytekappaleita kuitenkin odotettiin suu vaahdossa. Komean 360-asteen videon saattelemana Kuudet Raamit porautui syvälle korvien väliin ja tokihan pian tuleva levykokonaisuuskin siinä vaiheessa tuntui jo täysin ohittamattomalta monumentilta.

Levyn ensimmäinen rykäisy Ikoneklasmia on astetta vakavampaa ja vahvempaa Stam1naa, kuin mitä olisin ehkä osannut odottaa. Tyyli ei sinänsä ole muuttunut suuntaan eikä toiseen: biiseistä löytyy vaihtelua raskaan mätön, progressiivisen tahdittelun ja tarttuvien kertosäkeitten sekä kevyempien soitantojen välillä. mutta nyt proget ja metallit on survottu tarkemmin samoihin raameihin, eli yhtenäinen tunnelma ja voimakkaan punainen lanka vievät levykokonaisuutta eteenpäin kuin höyryjyrä kuumalla asfaltilla.

Levyn parasta antia ovat raskaammat turpaanvetobiisit Pala Palalta ja Meidänkaltaisillemme, johon murinavokalisaatiotansa on lainannut Amorphisin Tomi Joutsen. Hämyisempää puolta esittelee hitaammalla tahdilla polkeva Marttyyri ja levyn päättävä lähes mahtipontinen Valhe. Ja pakkohan se levyn kenties stam1namaisin sinkkulohkaisu Kuudet Raamit on tässä vielä mainita, kun biisin tarttuvuus on jotain pikaliiman ja jenkkipurukumin väliltä.

SLKn ilmestyessä se oli eheintä Stam1naa koskaan, vaan eipä ole enää. Hyvää levyä osasin toki odottaa, mutta sieltä tulikin kevyesti yhtyeen paras teos. Kuten alussa jo mainitsin, yksittäisiä voimaralleja yhtye on osannut aina veistellä, mutta nyt on kokonaisuuskin niin vahva, että sillä voisi louhia peruskalliota. Levyn nostamat tunnelmat ja korvien väliin jäävät kaiut voisi kiteyttää Kuudet Raamit-kappaleen kertosäkeeseen: "Nyt saan rakastaa ulottuvuutta kulmaisaa / jään kuutiooni pääni vankilaan". Kuusi seinää ja kahdeksan kulmaa tarjoaa tarttumapintaa sen verran, että tässä on varmasti yksi vuoden parhaimpia kotimaisia tuotoksia.

4,5/5

CD 16,99€ / EMP.fi

 

Overview Effect - Fault Lines (2016)

https://overvieweffectband.bandcamp.com/

Australialainen Overview Effect ihastutti noin vuosi takaperin ensimmäisellä olohuoneessa äänitetyllä ja omin käsin tuotetulla demojulkaisullaan. Noin kolmen vartin kokonaisuus Tundra esitteli Anatheman ja Pink Floydin tyylistä hillittyä, mutta sitäkin tunnelmallisempaa progerokkia metalli- ja post-rock-vivahteilla. Nyt on vuorossa debyyttikokopitkä Fault Lines.

Uuden albumin kansitaide on edeltävän julkaisun tavoin houkutteleva. Sitä on myös itse sisältö. Tyylillisesti on menty syvemmälle post-rockin tai -metalin syövereihin ja etenkin lyhyemmissä kappaleissa on voimakkaampaa elektronista ambienssia kuin aikaisemmin. Äärimmäinen vaihtelu biisien kestoissa, tai paremminkin välisoittojen ja normiteosten vaihtelu, kävi tutuksi jo Tundrallakin, mutta tunnelman puolesta ero lyhyiden ja mammuttimaisten kappaleiden välillä on minimaalinen. Välisoitot toimivat nyt vieläkin hienommin siltoina biisien välillä.

Ensimmäisenä soi pariminuuttinen tunnelmanluoja Factori Paradiso, josta lähdetään ruotimaan vaatimattomat 17 minuuttia ja rapiat kestävää Somniaa. Pakko sanoa, että esitys on paljon voimakkaampi ja varmempi kuin vuosi sitten, vaikka silloinkaan en moittimista juuri keksinyt. Laulajatar Felicia Tassonen vokalisoinnit istuvat musiikkiin täydellisesti ja vastapainona on demoa enemmän murinaa ja eteerisen post-progen kontrastiksi rankempaa death-soundia.

Välisoittona toimiva A Young Boy in the Age of Technological Enlightenment muistuttaa kovasti Ulverin soundimaailmaa ja tarkemmin ottaen sama voimakas äänimaailma seuraa mukana jokaisessa kappaleessa. Levyn lyhyin niin sanotusti normaalikappale, eli laulua sisältävä teos, Purify, iskee suoraan ytimiin hypnoottisen kauniilla melodioillaan ja Felician herkällä tulkinnalla. Seethe tarjoilee neliminuuttiset ulverit ennen levyn kohokohtaa, eli yli puolen tunnin mittaista nimikkoraitaa. Vaihtelua löytyy kevyen leijailemisen ja doommaisen raskaiden kitarajumitteluiden välillä. Post-metal-soundeista voi paikoitellen tulla jopa jenkkibändi Isis mieleen. Levyn päättää mielenkiintoisella ambientkohinalla varustettu Journey of Edwaldo.

Siitä ei jää epäilystäkään, etteikö yhtye olisi kehittynyt musiikillisesti tyylikkäästä ensijulkaisustaan vieläkin syvemmille vesille. Myös tuotannollisesti on menty suuria harppauksia eteenpäin niin soundiensa kuin vokalistien suoritusten kanssa. Fault Lines tarjoilee 70 minuuttia rauhallista, mutta synkeää tunnelmointia. Vaikka suoranaista hittiä levyltä ei voi nimetäkään, niin yhtyeen tyyliin ei oikeastaan kuulu yksittäiset täsmäiskut, vaan vangitseva ja tunnelmallinen kokonaisuus. Sekin on tällä kertaa hiotumpi ja harkitumpi kuin edeltävällä kokonaisuudella. Overview Effect on selvä malliesimerkki Australian progetarjonnasta Ne Obliviscarisin, Arcanen ja Karnivoolin ohella.

Levyn voi käydä lataamassa/ostamassa kokonaisuudessaan yhtyeen BandCamp-sivuilta tai kuunnella alta olevasta Youtube-linkistä.

4,5/5

Rhine - An Outsider (05.02.2016)

Monesti yhtyeitä markkinoidaan vertaamalla johonkin tunnetumpaan bändiin. Joskus myyntifraasit, kuten vaikkapa "For fans of Enlsaved, Devin Townsend and Opeth" todella herättävät mielenkiintoa. Tällaisilla täsmäsanoilla saatiin yhdysvaltalaisen Rhinen uusin tuotos kuulostamaan jo ennakkoon maittavalta eepokselta. Yhtye on perustettu Seattlessa vuonna 2011 ja parin vuoden takainen debyytti Duality syntyi täysin multi-instrumentalisti Gabriel Tachellin voimin. Tachellin rinnalle muodostui debyytin jälkeen kokonainen yhtye ja toisella piakkoin julkaistavalla toisella An Outsider-albumilla kuullaan ensimmäisen kerran kokonaisen yhtyeen soittamaa musisointia.

Vertailukohdista vielä sen verran, että monesti nämä "sen ja sen faneille"-höpötykset ovat vain suuntaa antavia lausahduksia ja yhtymäkohtina voi olla melkein mikä tahansa vokaalisoundista samoihin lyyrisiin aiheisiin, mutta Rhinen kohdalla vertailut pitävät sataprosenttisesti paikkansa. Townsend ehkä voidaan unohtaa, mutta muuten on vaikea erottaa tuleeko musiikista enemmän mieleen Enslaved vaiko Opeth. Rujompi soundi ja Gabrielin puhdas vokalisointi tuovat ensinnämainitun mieleen ja kevyemmät osiot sekä raskaat riffikuviot enemmän jälkimmäisen.

An Outsider on reilun seitsemänkymmentä minuutin kestoinen kymmenestä kappaleesta koostuva progedeath-järkäle, jonka pisimmät kappaleet yli kymmenen minuuttia. Reilun kokoiseen pakettiin on kuitenkin mahdutettu ideoita suhteellisen paljon, joten mistään köyhän miehen Enslaved/Opeth-kopiosta ei todellakaan ole kysymys. Levyn avaajana toimii sen pisin ja yksi parhaimmista kappaleista Dreaming of Death, jossa mainittujen yhtyeiden tyylistä soundia ja tyyliä kuullaan saumattomasti yhteen nivottuna. Rujot ja raskaat death metal-murjonnat ja riffikoukerot saavat vastapainoksi kevyempiä progefiilistelyitä. Vokaalitkin toimivat mainiosti sekä murinana että puhtaana lauluna. Sen voisi lisäksi mainita, että jos Dan Swanön ainut soolojulkaisu Moontower on tuttu, myös se tulee paikoitellen mieleen.

Albumin kappalemateriaali vyöryy tasaisen voimakkaasti päälle. Ensimmäisellä kuuntelulla huomio tosin kiinnittyy ensisijaisesti siihen, kuulostaako tämä nyt sitten enemmän Opethilta vai Enslavedilta ja toteamukseen, että yhtälailla molemmilta. Levyn salakavaluus ja yllättävyys perustuukin oikeastaan melko nerokkaasti hämäykseen, jossa samankaltaisuus parin muun yhtyeen kanssa toimii syöttinä. Levyn alkupuoli koostuu samantyylisistä progedeath-biiseistä, joista varsinkin nimikkokappale on täysosuma. Muita upeita kappaleita on eloktronisia soitantoja sisältävä Dissolved in Fire ja viikinkimetallimaisuuksilla yllättävä P.R.E.Y..

Joitain kummallisuuksiakin on levyn loppupuolelle osunut mukaan. Puhtailla kitarafiilistelyillä ja progesoitolla alkava sinfonisia elementtejä hyväksikäyttävä Into The Unknown on puhtaiden laulujen osalta vedetty ehkä hieman jopa huumorin puolelle kuten myös kappaleen lopun humppapätkä, jotka rikkovat hieman levyn vakavammin otettavaa linjaa. Jokseenkin turhankuuloinen kaksi ja puoliminuuttinen Shipwrecked in Statis kuulostaa kuin olisi keskeneräinen teos, noin kolmasosa kokonaisesta kappaleesta, jonka jälkeen vasta on tunnelmallisen ambientin tai vastaavan suuntaan kallistelevan 8-minuuttisen outron Fragmentsin vuoro.

Vaikka liiasta omaperäisyydestä Rhinea ei voi syyttää, on sillä progressiivisen death metalin perusteet täydellisesti hallussa. Kokonaisuus on toimiva ja taidokas, mutta albumin loppupuolen rikkonainen biisimateriaali hieman jää kalvamaan mieltä. Muuten valittamista jää todella vähän, jos ollenkaan. Mutta todellakin jos Enslaved tai Opeth maistuvat, kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin yhtyeeseen, sillä tämä kuulostaa täsmälleen molempien sekoitukselta ja erittäin hyvältä sellaiselta.

4/5

Borknagar - Winter Thrice (2016)

CD 15,99€ / EMP.fi

Vuonna 1995 perustettu Borknagar on eittämättä yksi merkittävimpiä ja aktiivisimpia norjalaisia black metal-yhtyeitä. Hieman reiluun kahteenkymmeneen vuoteen on mahdutettu jo kymmenen kokopitkää albumia ja yhtyeessä vaikuttaa tai on vaikuttanut jäseniä sellaisista yhtyeistä kuin Arcturus, Dimmu Borgir, Enslaved ja Ulver. Mielenkiintoisesta genremääritelmästä (proge, viking, folk) ja huomattavasta samankaltaisuudesta Enslavedin tai jopa Arcturuksen kanssa yhtye on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuuntelulle aina edelliseen, neljä vuotta sitten julkaistuun mainioon Urdiin saakka, joka sitten kolahti melkein kympillä allekirjoittaneeseen. Juuri julkaistu Winter Thrice olikin edeltäjänsä ansiosta melko korkealla odotuslistoilla.

 Levyn avaajana toimii mahtipontinen ja liki eeppinen Borknagarilta täydellisimmillään kuulostava reilut kuusi ja puoli minuuttia kestävä The Rhymes of the Mountain. Loistavan aloituksen jälkeen tajunnan räjäyttää nimikkobiisi, jonka liidit vetää vuosina 95-97 yhtyeessä vaikuttanut Garm, jonka vokalisaatioita metallimusiikissa onkin ollut ikävä sitten Arcturuksen The Sham Mirrorsin (2002). Ei siinä, etteivätkö Vintersorg, Vortex ja Lazare hoitaisi huikeita lauluosuuksiaan kotiin. Viime vuonna yllättänyt Arcturus-julkaisu oli jo päätä huimaava kokonaisuus, mutta jotenkin jo kolmannen kappaleen kohdalla tuntuu, että Borknagar todellakin vetää tätä nykyä tiukempaa settiä. Cold Runs The River heittää mukaan rankempaa ja raskaampaa soundia muistuttaen siitä, että pohjimmiltaan sitä ollaan black metal-yhtye. Melodisempaa progeoopperaa esitellään vuorostaan kappaleessa Panorama.

Kohtalokas matala pianosoundi käynnistää levyn jälkimmäisen puoliskon. When Chaos Calls alkaa raskaammalla tykityksellä, mutta loppupuolella heitetään vastapainoksi kevyempää tunnelmointia ja Borknagarille tunnuksenomaista melodisuutta. Erodent muistuttaa ainakin aluksi edellisen levyn suurimmasta "hitistä" Earthling. Loppukevennyksenä tarjoillaan noin neljän minuutin norjalaiselta maisemalta kuulostava Noctilucent, joka on soundeiltaan levyn kevyemmästä päästä. Pohjoismaista estetiikkaa ylistetään, kuten muissakin kappaleissa, levyn päätöksessä Terminus, jonka raivokas intro muistuttaa aivan Emperoria vuosimallia '97. Kirsikkana kakun päällä upeassa finaaliraidassa kuullaan vielä kerran Garmin laulantaa, vaikkakin vähemmissä määrin kuin nimikkobiisissä.

Winter Thricen kokonaiset 49 minuuttia ja risat on tyylisuuntansa ehdottomasti taidokkainta antia tällä vuosikymmenellä. Yhtyeen vanhempi tuotanto ei minuun koskaan satunnaisella kuuntelulla napannut, mutta kuten mainittua Urd iski ensimmäiseltä kuuntelulta. Winter Thrice tekee vieläkin kovemman vaikutuksen. Vaikka tämäkin uppoaa jo heti ensikuuntelulla, niin useamman kuuntelun ja syvemmän tutustumisen jälkeen tästä vasta alkaakin paljastumaan levyn todellinen luonto. Jo nyt voi sanoa, että tässä on aivan varmasti vuoden upeimpia kokonaisuuksia.

4,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

 

Vola - Inmazes (2015)

Jos bändin nimistä mittaa otettaisiin, ei tanskalaisella progemetalliyhtye Volalla olisi juuri jakoa. Äänitaide on kuitenkin se, joka ratkaisee, ja sillä saralla Vola osaakin yllättää. Noin vuosi sitten julkaistu debyyttialbumi Inmazes näyttää täydellisen esimerkin siitä, miltä voisi kuulostaa kun Meshuggah, Porcupine Tree, Leprous ja Devin Townsend laitettaisiin samaan paperipussiin, jota ravisteltaisiin ja runnottaisiin pari minuuttia ja ulos otettaisiin kaikkien näiden parhaita puolia yhdistävä Vola.

Levy avataan mukaansatempaavalla kappaleella The Same War, jonka matemaattiset rytmit ja raskaasti soivat kitarariffit ovat puhdasta Meshuggahia. Melodiapuoli sen sijaan muistuttaa enemmän muista yllämainituista yhtyeistä. Vetävä ja tarttuva melodinen kertosäe tekeekin musiikillisesti eroa enemmän tarkoituksenmukaisesti matematiikkaan eli polyrytmeihin nojaavaan Meshuggahiin. Ripeämmästä laskennosta siirrytään rauhallisempaan melodiaopukseen Stray The Skies, joka voisi djent-vaikutteidensa lisäksi olla jotain sukua Katatonian tuotannolle, ainakin melankolisen kertosäkeensä puolesta.

Levyn tiukka alku alkaa hieman epäilyttämään, että josko se kokonaisuus sitten kuitenkaan jaksaa pitää otteessaan loppuun asti. Minkäänlaista löystymistä tai laiskistumista ei kuitenkaan ole odotettavissa vaan kappalemateriaali tiukentuu levyn edetessä. Ainakin melkein. Paras kappale löytyy kolmantena ja se on Starburn, jossa hypnoottinen kitararunttaus ja taustasyntikka kohtaavat ettei paremmasta väliä. Leprousin ja toki Katatoniankin tyylinen kuusiminuuttinen kappale esittelee puhtaan laulannan lisäksi pienissä määrin korinavokaaleitakin, joista tulee ihan mukava lisävivahde.

Noin viidenkymmenen minuutin mittainen Inmazes ja sen kymmenen kappaletta ovat kaikki taiten tehtyä progemetallia. Siinä missä juuri tuo paras verrokki Meshuggah on ainakin omaan makuuni liiankin uskollinen matemaattisille tahtilajeilleen ja niiden melko vauhdikkaaseen takomiseen, Vola iskee mukaan reilun satsin tunnetta peliin. Melodiat ja hitaat osiot ovatkin mitä parasta kontrastia raskassointiselle ja perinteisiä tahtilajeja kaihtaville rytmi- ja riffikuvioille. Levylle on saatu yksi hidaskin kappale, Emily, joka särösoitannan puuttuessa paljastaa levyn syvempää äänimaisemaa. Levyn loppupuolella soiva Feed The Creatures on myös todella tunnelmallinen pätkä, joka yhdistelee raskaita soundeja rauhallisiin, elektronisten taustalementtien sävyttämiin taustasoitantoihin.

Harmi, että Volan debyytti odotti kuunteluani näin pitkään. Reilut pari viikkoa sitten olisin tämän levyn voinut rankata vuoden parhaimpien levyjen ja ainakin debyyttien listoille. Mutta ei auta itku kun maito on maassa. Taidokkaasti soitettu ja tuotettu Inmazes on ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoa ja kehotan kaikkia progemetallin ystäviä tarkastamaan tapauksen. Alla hyvä videopätkä kappaleesta Gutter Moon.

4,5/5

Inner Odyssey - Ascension (2015)

Kanadalainen nuori muusikko Vincent Leboeuf Gadreau perusti progressiivista rokkia ja metallia soittavan yhtyeensä Inner Odysseyn vuonna 2007. Muutaman vuoden sooloilun jälkeen kitaristi etsi bändin ympärilleen ja itse tuotettu esikoislevy Have a Seat seurasi pian perässä. Levy julkaistiin uudelleen remasteroituna,  kun yhtye teki lyhyen sopimuksen paikallisen Unicorn Recordsin kanssa. Edelleen levy-yhtiötä etsivä yhtye julkaisi toisen albuminsa Ascension viime heinäkuussa.

Tunnin ja kymmenen minuutin mittainen kokonaisuus avautuu rauhallisen tunnelmallisissa merkeissä kappaleessa Why Am I Here (Ouverture). Tyylistä voi saman tien hakea samankaltaisuuksia Karnivoolin ja Porcupine Treen kanssa. Soitanta on suht lempeää ja kevyttä, raskaampaa metallista soundia sen sijaan viljellään hyvin maltillisesti. Porcupinetreemainen soundi ja tyyli paistaa kappaleista läpi levyn. Samankaltaisuuksista huolimatta tunnelma on korkealla. Tutunkuuloisella bassoveivillä starttaava Something More tai vivahteikas A World of My Own eivät juuri korosta omaperäisyyttä, mutta iskevät tarkasti progressiivisestä musiikista innostuvaan aivosoluun.

Levyn tunnelma on alusta loppuun melko vakaa, mutta itse musiikilliset nyanssit tuovat kokonaisuuteen paljon väriä ja vaihtelua. Kaava on melko sama kaikissa kappaleissa. Puhtaalla kitaralla soitetut rauhalliset ja kevyet osiot saavat vastapainokseen raskaalla soundilla poljettuja teräviä riffejä. Lisäksi Karnivoolin laulajalta jonkun verran kuulostava Pier-Luc Garand Dion tekee erinomaista työtä upeiden laulusuoritustensa kanssa. Varsinkin lyhyemmissä tunnelmoinneissa Crawl ja Introspection. Niiden ääripäinä toimivat levyn pisimmät teokset Losing Your Mind ja levyn päättävä kymmenminuuttinen Where it Begins, Where it Ends (Finale), joista ei yksityiskohtia puutu.

Inner Odyssey on onnistunut luomaan tunnelmaltaan voimakkaan progelevyn. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy moneen uudempaan progerock/metal-yhtyeeseen, löytää Ascension oman paikkansa jostain sieltä Porcupinen ja Karnivoolin välimaastosta. Kevyt ja tunnelmallinen albumi on erittäin tervetullut progerock-kokonaisuus, josta on vaikea keksiä huonoja puolia, vaikka se tuskin tuo mitään uutta genreensä. Yhtye ei ehkä erotu tuosta (laadukkaasta) massasta eikä varmaan edes pyri siihen. Lopputulos on kuitenkin tunnelmallinen ja mielenkiintoinen progelevy,  joka varmasti maistuu genren ja varsinkin mainittujen bändien ystäville.

4/5

Zierler - Esc (2015)

Tanskalainen progemetalliyhtye Beyond Twilight perustettiin vuonna 1992, alunperin lyhyemmällä nimellä Twilight. Yhteensä levyjä kertyi viisi kappaletta, kunnes yhtye lopetti. Kosketinsoittaja Finn Zierler pisti kasaan uuden samanhenkisen progeprojektin vuonna 2013, joka sai luontevasti nimekseen Zierler, sekin aluksi Zierlel Projects. Yhtyeen debyytti Esc julkaistiin lokakuussa.

Heti levyn alkaessa kuulostaa vahvasti siltä, että yhtyeen jäsenet ovat ottaneet progressiivisen rockin oppituntinsa ja vakavasti. Progea löytyy niin tahtivaihdoksissa kuin sointukierroissa ja joka ikisessä yksityiskohdassa. Tyylissäkin löytyy väriä vaikka millä mitalla. Vertailukohtiakin löytyy esimerkiksi vaikkapa Devin Townsendista Porcupine Treehen, Dream Theaterista ja Leprousista jopa Ihsahniin. Siihen kun lisätään vielä jonkun asteinen power metal-vivahde ja kimuranttien tahditusten päälle liimattu sinfoniaorkestraatio, niin paketti on kasassa.

Levy avataan dramaattisia sävyjä sisältävällä eepoksella A New Beginning, jonka maalailevammista sävyistä siirrytään vauhdikkaampaan progekoukkujen tykitykseen. Aggrezzorin jälkeen liikutaan kuin metsäkoiran kanssa jäniksen perässä. Yksityiskohtaa löytyy vaikka millä mitalla, eikä niihin turhaan jäädä jumittelemaan. Ainakin ensimmäiselle kuuntelulle jää kohtuuttoman suuri määrä informaatiota sisäistettäväksi. Silti alati liikkeessä oleva raskassointinen sinfoniaproge pitää hypnoottisessa otteessaan. Lauluääntäkin löytyy kirkkaasta laulusta örinään, joten senkin puolesta tyyleissä hivotaan kevyesti ääripäitä. Mahtavat Evil Spirit ja No Chorus edustavat sitä raskaampaa, jopa death metal-sointista laitaa, kun taas Rainheart käy lähellä power metalia. Suunnattomasta vaihtelevuudestaan huolimatta kappaleita yhdistää virtuoosimainen soitanta, taitavasti rakennetut ja näyttävät kappaleet sekä omaperäinen progen äärilaitoja kosiskeleva tyyli.

Esc ei ole levy helpoimmasta päästä. Kappaleet ovat mielettömän upeita kokonaisuuksia, jotka tuntuvat välillä kuin liian monta kuppia kahvia nauttineen säveltäjän Bohemian Rhapsody-toisinnoilta metallisäväyksillä ja sinfoniaorkesteriefekteillä. Punainen lanka on hiuksenhieno, mutta se on kuitenkin olemassa. Useammalla kuuntelulla tämä vasta koukuttaakin. Zierlerin ja kumppaneiden ensimmäinen luku on taidokas kuin mikä, ja jos sitä punaista lankaa saisi jatkossa hieman paksumpana versiona, niin hyvä tulee. Tai siis parempi. Tämä on tällaisenaankin todella hyvä.

4/5

Bloodlash - Rain EP (2015)

Meksikolainen progressiivinen death metal-yhtye Bloodlash on perustettu vuonna 2011. Ensimmäinen EP Drowning Against the Nebulae julkaistiin jo seuraavana vuonna perustamisesta. Toista lyhytjulkaisua odoteltiin kolmisen vuotta ja sille löytyi julkaisija kotimaahansa nähden niinkin loogisesta maankolkasta kuin Jyväskylä. Inverse Records julkaisi digitaalisesti Rainiksi nimetyn kakkos-eepeen joulukuun 21. päivä.

Mielenkiintoa ei voisi paremmin herätellä, kuin mainitsemalla saatekirjeessä vertailukohdiksi sellaisia yhtyeitä kuin Karnivool, Mastodon, Tool ja Opeth. Neljän biisin lyhärillä kyllä vieraillaan tutuissa maastoissa, mutta Opethin voi ainakin jättää laskuista. Kiemuraiset kitarariffit ja progerytmittely ovat kuin sekoitus raskaampaa Mastodinia ja psykedeelisempiin sävyihin yltyvää Toolia örinävokaaleilla höystettynä.

Levyn aloitus Godsbreath käynnistyy dramaattisella pianosoitannalta, jonka jälkeen kitaraa murjotaan yhtä yllättävin kuvioin kuin System of a Down ikään. Suunta on toki hieman progressiivisempi ja soundi aavistuksen verran raskaampi. Poukkoilevan aloitusraidan jälkeen suoraviivaisempi Spring, Devoured maistuu jopa edeltävää paremmalta tykitykseltä. Melkein kuuden minuutin mittainen Thunderstorm jää lyhyempien kappaleiden varjoon, eikä aivan samanlaista intensiteettiä saavuteta kuin vaikkapa Toolin pidemmissä eepoksissa. Levyn päätöskappale Maelstorm alkaa köykäisellä kitaranäppäilyllä ja muutenkin kevyemmillä tunnelmilla. Vokalisti Paul Alanisin puhtaissa lauluissa on kieltämättä paljon samaa kuin Karnivoolin Ian Kennyssa.

Vaikka Rain onkin ammattitaitoisesti työstetty albumi, siitä jää jonkinlainen asian ydin saavuttamatta. Tekninen suoritus on huikea ja pullat on muutenkin hyvin uunissa, mutta itse sisältö tarvinnee vielä jonkun verran teroittamista. Joka tapauksessa selvästi plussan puolella ollaan ja kun uran alku on kuitenkin näin hyvä, niin eihän sitä tiedä miten hyvää levyä on Meksikosta tulossa joskus lähitulevaisuudessa. Kyllä tämä levy maittaa ainakin välipalana Toolin ja Karnivoolin kuuntelun ohella.

3,5/5

An Ocean of Void - The Great Escape (2015)

Ranskalainen progressiivista post-metalia soittava An Ocean of Void perustettiin vuonna 2010 ja on sittemmin saanut levytettyä yhden demon sekä nyt joulukuussa julkaistun debyyttinsä The Great Escape. Levy-yhtiöksi valikoitui jyväskyläläinen Inverse Records, jonka uumenista on viime aikoina noussut runsain mitoin mielenkiintoisia julkaisuja.

Jos mietit millaista musiikkia olisi Pink Floydin ja metallin sekoitus, siihen on olemassa monta vastausta kuuntelijasta ja kuuntelijan näkökulmasta riippuen. Steven Wilson ja Porcupine Tree saattavat tulla ensimmäisinä mieleen, miksei myös Anathema tai Opeth. Samaan lokeroon voi luetella myös viisihenkisen An Ocean of Voidin. Saatekirjeessä, jonka itse jälkikäteen luin, löytyy vertailua Floydiin ja lisäksi vastikään telakalle jääneeseen Ghost Brigadeen sekä Cult of Lunaan. Sen paremmin tyyliä ei voisikaan kuvailla.

50-minuuttisen levyn aikana tunnelma pysyy koko ajan tiiviinä ja niin proge kuin metalli soivat saumattomasti yhteen. An Ocean of Void ei kuitenkaan kuulu siihen porukkaan joka sekoittaa tyylilajit täysin keskenään, vaan viljelee progesoitantaansa paljon maltillisemmin sinne tänne ja enimmäkseen kevyisiin välisoitantoihin. Ehkäpä tämä ratkaisu pitää pientä yllätyksellisyyden makua yllä levyn alusta loppuun. Post-alkuisen metalin hankalan määrittelemisen myötä levyn sisäinen ja kappaleiden välinen vaihtelevuus on huippuluokkaa. Välillä murinavokalisointi ja vauhdikkaampi riffittely sekä kompittelu muistuttaa black metalia, välillä kuiskausten siivittämä tunnelmointi melodiasoitannan kanssa on kuin suomalaisilta goth/death/doom/...-yhtyeiltä lainattua. Liidikitaroinnista löytyy jälleen Pink Floydiin verrannollista, kun työskentely on melkein yhtä upeaa kuin David Gilmourilla aikanaan.

Kahdeksan kappaleen kokonaisuus alkaa lyhyellä, mutta vaikuttavalla introlla Diving in the Deepest Sea, jonka jälkeen mennään itse asiaan kappaleessa Enigma. Enigmassa esitellään lähestulkoon kaikki elementit, jotka yhtyeellä on hallussa siitä raskaammasta paahdannasta tulkitsevaan lauluun ja progesoitannasta raskaampaan metalliin. Silent Storm jatkaa samalla meiningillä kymmenen minuuttisen Resonancen tuodessa mukaan modernimpaa, Porcupine Treen tyylistä vivahdetta. Levyn parhaimpiin kappaleisiin voisin nostaa yksinkertaisen, mutta kauniin melodiakierroon varaan rakennetun tunnelmoinnin Behind Red Clouds, joka on kuin progressiivinen versio erään In Death's Embrace-hitin eräästä melodiakulusta. Instrumentaalinen An Ocean of Void part I introittaa levyn rokkaavimman teoksen A Faded Light, josta löytyy jälleen bm-vaikutteita sekoitettuna. Päätöskappale An Ocean of Void part II tiivistää albumin syvän tunnelman parin minuutin instrumentaaliksi.

Progemetallin laajasta kirjosta huolimatta The Great Escape onnistuu kuulostamaan todella raikkaalta ja omaperäiseltä sekoitukselta ainakin kahta genreä. Äärimmillään metallisoitanta on todella raskasta, mutta se toinen äärilaita, joka lähentelee 30-40 vuoden takaista Pink Floydia, on mitä erinomaisin vastapaino metalliriffittelylle. Toisaalta yhtyeen kitarasoundi ei edes ole mitenkään äärimmäisen raskasta, vaan enemmänkin kuin rock-soundilla vedettyjä kiemuraisempia metalliriffejä. Tekisi mieleni kutsua tätä yhtyettä lempinimellä An Ocean of Floyd ja suositella kaikille Floydin, Ghost Brigaden, Cult of Lunan, progen ja post-metalin ystäville. Pirun hyvä debyytti.

4/5

Standing Ovation - Gravity Beats Nuclear (2015)

Espoossa vuonna 2006 perustettu progemetalliyhtye Standing Ovation julkaisi ensimmäisen demonsa 2011 ja debyyttialbuminsa The Antikythera Mechanism  vuonna 2012. Kolmen vuoden odottelun jälkeen on vuorossa toinen kokopitkä albumi nimeltä Gravity Beats Nuclear.

Tieteisfiktioon kallistuva otsikko antaakin hyvää osviittaa sisällölle, joka käynnistyy pariminuuttisella avaruussyntikoiden värittämällä introlla 23 + 23. Aloituksen jälkeen soiva Permafrost kuulostaa melko paljon tavanomaiselta kotimaiselta powermetallilta kuten Sonata Arcticalta tai Cain's Offeringilta. Aivan yhtä perinteisellä meiningillä ei kuitenkaan mennä, vaan mukana on kevyesti progressiivista koukkua. Levyn alku on toki toimivaa materiaalia, mutta hieman yllätyksetöntä. Raskaampaa soundia ja vielä koukuttavampaa kitaratyöskentelyä sekä moniulotteista melodisuutta tuo mukaan yksi levyn tykeimmistä biiseistä Killer, Iron sekä Hellbillies, jossa on mukana humoristisiakin piirteitäkin irtonaiselta kuulostavan ja tönkön örinävokalisoinnin sekä Alestormia muistuttavan banjofolkkisoitannan muodossa.

Levyn parhaat siivut löytyvät noin puolen välin paikkeilta kahden pidemmän biisin muodossa. Tunnelmallisella piano/laulu-yhdistelmällä alkava Fool's Parade on levyn erottuvimpia teoksia kuulostaen power metalin, Queenin ja Faith No Moren sekoitukselta. Väriä siis löytyy. Avaruudellisen synkkään tunnelmaan lähdetään reilun 18 minuutin järkäleessä Lifeline, jonka Blade Runneria muistuttava syntikkaintro on levyn kohokohtia. Palaset pysyvät paikallaan koko biisin ajan muistuttaen etäisesti Nightwishin biisirakenteita. Albumin loppupuoliskokin hoidetaan suhteellisen kunniakkaasti. The Great Attractor on menevää raskasta soitantaa, mutta hieman System of a Downin ja Arcturuksenkin suuntaan kallisteleva raivokas Run Little Mouse Run on totaalisen upea teos. Nätillä melodialla koristeltu balladi I Am  päättää levyn rauhallisiin tunnelmiin.

Gravity Beats Nuclear on levy, josta löytyy pohdiskeltavaa pitkäksi aikaa. Kappaleista löytyy värejä ja sävyjä vaikka millä mitalla ja kaikki osa-alueet tuntuvat hoituvan mallikkaasti. Ehkä tämä kaipaa vielä pientä hiomista, tiivistämistä ja säätämistä, mutta oikealla tiellä ollaan. Reilun tunnin mittainen kokonaisuus on viihdyttävä, eikä sitä kuunnellessa ainakaan tylsisty. Maistunee varmasti proge/power metalin suurkuluttajille.

3,5/5

Lucuma - Destruye La Ciudad Psicológica (2014)

Kun yhtyeen levyn mukana tulleessa saatteessa omaa taidetta verrataan muun muassa Tooliin, Porcupine Treehen, Black Sabbathiin ja Mastodoniin, ei voi olla muuta kuin kiinnostunut. Argentiinalainen progerock/metal-yhtye Lucuma on perustettu jo vuonna 2002, mutta esikoislevy saatiin valmiiksi vasta 2010 ja sitä seurannut Destruye La Ciudad Psicológica julkaistiin viime vuonna.

Otsikoita silmäilemällä saattaa arvata, että laulukieleksi on valikoitunut espanja. Eksotiikka jää kuitenkin sikseen, kun levyn ensimmäinen lähtee soimaan. Omnicronían alku tuntuu hieman ontolta pelinavaukselta ja saa pelkäämään, ettei tämä tästä enää nouse. Kappaleen loppuosa kuitenkin selviytyy hieman paremman puolelle ja seuraavissa kappaleissa onkin hieman enemmän tehoa. Río De Serpientes on aloitusta paljon toimivampi ralli. Soundeistakin löytyy stoner rockin rouheutta ja soitossa on sitä luvattua progressiivista otetta. Yllättäen yksi levyn hienoimmista kappaleista on vähemmän progeileva runttaus Capitulatión, jonka pelkistetympi tyyli tuo paremmin esiin yhtyeen melodisuutta ja tukevaa kappalerakennetta.

Suurin osa kappaleista jää valitettavasti keskitasoisiksi soitannoiksi. Kyse ei ole varsinaisesti mistään vioista, vaan kappaleista yksinkertaisesti puuttuu syvempi tunnemaailma. Jäljelle jää onneksi taidokas musisointi, joka sekin kantaa muutaman tehokuuntelun verran. Albumille on tekaistu kaksi instrumentaalirokkibiisiäkin, joista Mulciber toimii kohtalaisen hyvin ja enemmän progekoukkuja tarjoava La Danza Del Sirocco on kappale levyn parhaimmasta päästä. Instrumentaalit nostavat esille sitä epäkohtaa, että laulajan karisma suht rouheasta tyylistään huolimatta ei ainakaan riitä nostamaan keskinkertaisia teoksia uudelle tasolle. Kyllä niitä silti kuunnella kelpaa. Demonio De Los Ojos De Piedra ja liki seitsenminuuttinen päätöskappale Nuevo Gris ovat ihan kelvollisia taustasoittoja.

Destruye La Ciudad Psicológica on varsin huolettoman oloinen kokonaisuus, jossa yhtyeen lyhyeen levytyshistoriaan nähden on saatu omaa tyyliä näkyviin. Tuotanto ei ole aivan huippuluokkaa, mutta ihan ok-tasoa. Suurin ongelma on esityksen sekä biisinkirjoituksen tönkköys ja juuri mainittu liiallinenkin huolettomuus, mistä johtuen kappaleet eivät aivan nappiosumia ole. Jos Lucuma kuitenkin parantaa näitä osa-alueita, voi luvassa olla ainakin lähes esikuviensa veroista, mutta silti omaksi edukseen erottuvaa progemetallia. Lyhyesti luonnehdittuna Destruye La Ciudad Psicolóliga tarjoaa noin neljäkymmentä minuuttia tiukkaa keskitason progerokkia mukavalla stonersoundilla.

3/5 

Klone - Here Comes The Sun (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Ranskasta tulee mielenkiintoisia yhtyeitä joka lähtöön. Kaksikymmentä vuotta sitten perustettu, alunperin nimellä Sowat toiminut progemetal-yhtye Klone julkaisi esikoislevynsä vuonna 1997 alkuperäisellä nimellään ja on sen jälkeen vuodesta 2004 alkaen ehtinyt puskemaan ulos viisi täyspitkää. Viimeisimpänä niistä julkaistiin Here Comes The Sun.

Levyn avausraita Immersion kertoo jo selvästi, mitä on odotettavissa. Tunnelmallinen, kevyehkö, mutta raskailla riffeillä höystetty Immersion lokeroituu samaan kastiin australialaisen progemetalliyhtye Karnivoolin kanssa. Jotain hämäräperäistä ja kylmäävää fiilistä Katatoniankin tyyliin on aistittavissa. Vokalisti Yann Lignerin tulkinta muistuttaa kovin paljon Kurt Kobainia ja Toolin Maynard James Keenania, herkkyydeltään ehkä jopa Jonas Renkseä, mikä sopii yhtyeen tyyliin mainiosti.

Raskaamman aloituksen jälkeen on vuorossa kevyempiä kappaleita koko liuta, joista jokaisesta löytyy omat koukkunsa ja nyanssinsa. Gone Up In Flamesin melankolinen melodia on tarttuvaa kamaa, mutta hieman vastaavanlainen Drifter jää upeasta esityksestään huolimatta etäiseksi. Levyn upeimpiin kappaleisiin lukeutuva Nebulous edustaa metallisempaa laitaa ja kylmä tunnelma pureutuu syvälle luihin.

Nebulousin kaltaisia kappaleita olisi voinut olla enemmänkin. Tasapaksuudesta huolimatta biisit kuitenkin ovat luokassaan ihan toimivia. Katatoniasta muistuttava Grim Dance on voimakas esitys, mutta valoisampi Come Undone ei yllä aivan samalle tasolle. Levylle on onneksi saatu vähän progressiivisempikin, eli normaalia biisirakennetta rikkiva kappale. Seitsemän minuuttia ylittävä tunnelmointi The Last Experience päättää levyn pitkään loppuhuipentumaan. Upea kappale.
 
Here Comes The Sun on tyylikäs ja tunnelmallinen progemetallikiekko. Tyylissä ja toteutuksessa ei ole valittamista, mutta biisit suureksi osaksi kuin samasta muotista muovattuja. Yhtye olisi voinut tyylin huomioiden saada aikaiseksi monipuolisemmankin levyn. Kolmevarttinen kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle ja tarjoaa hämärtyviin iltoihin miellyttäviä ja loppujen lopuksi paikoittaisesta synkkyydestään huolimatta melko kevyitä tunnelmia. Suositeltava albumi ainakin progressiivisen metallin ystäville.

3,5/5

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Simulacrum - Sky Divided (28.08.2015)

Post-apokalyptinen eli maailmanlopun jälkeistä menoa kuvaava fiktio on kauan ollut sydäntäni lähellä niin elokuvissa kuin videopeleissä. Niin on myös toisen levynsä julkaisseelle progemetallibändille Simulacrumille. Sky Divided on levyn nimi ja sen sanoituksiin ja visuaaliseen ilmeeseen ovat vaikuttaneet muun muassa sellaiset sci-fi-klassikot kuin Mad Max, Alien sekä Fallout-pelisarja, johon videopelimäinen, tuhoutunutta kaupunkia esittävä kansikuvakin viitannee.

Tarjolla on siis vähän reilun tunnin mittainen maailmanloppuvisioiden sävyttämä matka progressiivisiin koukeroihin. Levyn aloittaa instrumentaalinen progeilu Timelapse, jossa saattaa ollakin pieniä vaikutteita mainituista tieteisteoksista, mutta seuraavissa kappaleissa taustatarina jääkin enemmän lyriikoiden varaan musiikin edustaessa niin sanottua tavanomaista progemetallia. Hienoja kappaleita kuitenkin on tiedossa. Synaleadia ja raskaita kitarakoukkuja esittelevä Behind the Belt of Orion on maittava pelinavaus, johon lisätään vielä reilummin erikoisuutta seuraavan kappaleen Brokenin torvisooloilulla. Sävyissä on aavistuksen verran kotoista, miksei ulkolaistakin, power metalia. Embrace the Animal Withinin intron kitaraliidin melodia on ainakin helposti yhdistettävissä pariinkin voimametalliyhtyeeseen.

Sonatasta ja Stratovariuksesta hypätään death-soundien ja sinfonian suuntaan kappaleessa Deep in the Trenches. Jos kitarasoundeista jotain yhtymäkohtaa pitäisi löytää, niin on se kovasti samantapainen kuin Dream Theaterilla. Levy kehittyy loppuaan kohden ja viimeiset kappaleet ovatkin albumin tehokkainta antia. Kymmenenminuuttinen The Abomination on hieno alkusoitto iskevälle nimikkokappaleelle, joka on yksi levyn hienoimmista kappaleista. Energinen Enter Hyperion lähentelee sinfoniasoitantojen ja raskaiden kitararunttaustensa kanssa brittibarbaarimetallibändi Bal-Sagothia. Levyn viimeisenä biisinä soi lähes vartin mittainen A New Beginning, joka huipentuu mahtipontiseen lopetukseen.

Sky Divided on loppujen lopuksi kevyestä tasaisuudestaan tai tasaisen poukkoilevasta biisimateriaalista huolimatta melko uniikki tapaus. Monesti progemetallilevyt lokeroituvat samaan sarjaan kuin esimerkiksi Opeth, Devin Townsend, Dream Theater tai Porcupine Tree, mutta Sky Divided ei oikeastaan kuulosta täsmälleen miltään toiselta. Enemmänkin se on sekoitus kaikkea. Vaikutteita tai vivahteita löytyy niin suomalaisesta kuin ulkomaalaisestakin power metalista ja useasta progressiivista metallia työstävästä yhtyeestä. Tuotannollisesti levy toimii: soundit ovat erittäin kohdillaan ja niin on myös millintarkka riffi- ja rytmityöskentelykin. Olisihan tämä levy voinut olla vähän ytimekkäämpikin, mutta onnistuu kuitenkin herättämään progemetallista kiinnostuneen mielenkiintoa. Kannattaa tutustua.

3,5/5

Embassy of Silence - Verisimilitude (28.08.2015)

Kun Ines Lukkanen vieraili doom metal-yhtye Saattueen devyyttilevyllä, poiki tämä bändin kitaristin Tero Kalliomäen kanssa uuden tunnelmallista rock/metallia työstävän projektin. Vuonna 2007 alkunsa saanut Embassy of Silence julkaisi esikoislevynsä Euphorialight viisi vuotta sitten. Muistaakseni kuulin siitä muutaman kappaleen, mutta kiinnostus bändiä kohtaan ei silloin herännyt eikä mitään mielikuvaa jäänyt jäljelle. Toisesta albumista Antler Velvetistäkin on kulunut jo kolmisen vuotta ja uusi Verisimilitude saapui Murska-arvioiden tarkastettavaksi sopivasti etuajassa.

Koska mitään muistikuvaa vanhoista julkaisusta ei ollut, Verisimilitude oli helppo ottaa kuunteluun täysin puhtaalta pöydältä vailla ennakkoluuloja. Saatteen mukaan tarjolla olisi progressiivisen rokin ja melodisen metallin jonkinlaista ristisiitosta. Levyn avaava pirteä vauhtiralli Shame, Spin & Click onkin menevä ja tarttuva kappale. Säkeistöissä soi jazzahtavat rytmit kun kertosäe on varsin vauhdikas ja suoraviivainen. Mielenkiintoinen aloitus. Seuraava kappale Thimble kuitenkin iskee vielä syvemmälle, juurikin erittäin tarttuvalla kerrollaan. Arcturusmaista vivahdettakin on saatu mukaan levyn parhaimmistoa edustavassa kappaleessa Absurdoscope. On siinä ehkä myös hiven Throes of Dawnia. Ja se kertosäe toimii jälleen erinomaisesti.

Seuraavat pari kappaletta Flamer ja Moths menevät hieman ohi. Kappaleissa kuullaan oopperamaista laulantaa ja ihan silkkaa iskelmämelodiakuviota. Jostais syystä ei osunut aivan kohteeseen. Loppupuoli sen sijaan onnistuu yllättämään raskaalla soundillaan ja parilla levyn huipuimmalla kappaleella. Hang Me Highn jousisoittoteema kuulostaa hyvällä tavalla Apocalyptican menevimmiltä sellohevibiiseiltä. Proge-elementit ovat myös loppupuoliskon biiseissä paremmin esillä. Of Matters Dark and Greyssa vaihdellaan upeasti kevyiden ja raskaiden soitantojen välillä. Kappaleen progekitarointien sävyttämä loppu on myös täyttä rautaa. Levy päättyy kappaleeseen Dear Mr. Steele, jonka otsikoinnista voi terävimmät päätellä kyseessä olevan tribuutin aikamme kenties suurimmalle goottimetal-ikonille Peter Steelelle. Tunnetta onkin saatu kappaleeseen puristettua.

Verisimilitude sisältää noin kolmen vartin verran omaperäistä ja tyylikästä melodista metallia, jota kuorrutetaan progehtavilla soitannoilla. Kokonaisuus on yleisilmeeltään pirteä ja mukana on pieni määrä huumoriakin, jotta ei tarvitse turhan vakavissaan olla. Parhaimmillaan kappaleista löytyy mukavaa svengiä ja tarttuvuutta, mutta pidemmän päälle ja useammalla kuuntelulla kokonaisuus jää jonkin verran tasapaksuksi ja ehkä vaimeaksikin. Enemmänkin olisi voinut olla kaikenlaista progressiota ja myös aggressiota. Tyyli on kuitenkin sen verran hyvin omittu, että levyn parissa viihtyy jonkun aikaa. Verisimilitude on parhaimmillaan erittäin hyvin toimiva levy, jolla on paljon hienoja oivalluksia ja muutama erityisen maittava kappale.

3,5/5 

Pressure Points - False Lights (14.08.2015)

Uusioproge on ollut lähellä sydäntäni aina siitä saakka kun noin kymmenen vuotta sitten tutustuin Opethiin ja Porcupine Treehen. Sen jälkeen onkin löytynyt kymmenittäin upeita orkestereita ympäri maailmaa. Suomi on kuitenkin jäänyt lähes kokonaan ulkomaiden progetarjonnan varjoon, eikä kyseistä tyylisuuntaa täälläpäin niin paljoa tuotetakaan. Onhan meillä toki kevyesti progeileva Amorphis, parikymmentä vuotta sitten päättynyt Kingston Wall, progressiivistia kappalerakenteita hyödyntävä Moonsorrow ja ehkäpä eniten progemuottiin sopiva Barren Earth. Niin ja tietysti Von Hertzen Brothers. Kuitenkin sellainen yhtye, jonka niputtaisi ulkomaisten nimien joukkoon ilman melankolista suomisoundia, ei ole vielä tullut vastaan. Yllätyksekseni sainkin käsiini Pressure Pointsin elokuun 14. päivä julkaistavan kakkosalbumin False Lights, jonka mukana tulleessa saaterkirjeessä lupailtiin yhtyeen soittavan progemetallia.

Odotin yhtyeen edustavan jotain näennäisprogea, joka kallistelee reilusti enemmän melodisen metallin puoleen, niin kuin täälläpäin yleensä. Yllätys olikin melkoinen, kun levyn kymmenminuuttinen avausraita Wreckage käynnistyy porcupinetreemaisella bassokuviolla ja taustakitaroinneilla, jota maalaillaan Pink Floydilta kuulostavalla kitarasooloilulla. Raskaammat death metal -osiot ja kevyempi soitanta ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Puhdas laulu toimii, murinavokalisaatio toimii, soundit ovat kohdallaan ja kokonaisuus on hiottu mielenkiintoa herättävään muottiin. Kymmenen minuuttia menee kuin siivillä.

Aloitusbiisin aiheuttama ensivaikutelma on positiivinen ja silti kappalemateriaali osaa yllättää. Between the Lies on hieman raskaampi teos, jonka puolen välin kevennys kuulostaa melodioita ja laulua myöten Damnationin ja Deliverancen aikaiselta Opethilta. Electric Shadows jatkaa raskaammalla tiellä aloittaen upeilla mättöriffeillä. Puolen välin paikkeilta loppuun asti soiva kaunis pianomelodia sulattaa paatuneimmankin sydämen. Joistain osuuksista tulee kovasti mieleen Arcturus. Esimerkiksi Between the Liesin lopun syntikkasooloilut ovat samaa sarjaa kuin Sham Mirrorsin kappaleet. Muuten perus-progeilevassa Sleepwalkissakin kuullaan myös lyhyt klassinen pianosooloilu, joka muistuttaa paljon norjan avaruuspiraatteja.

Dance of Coincidence on jälleen erikoinen sekoitus Porcupine Treen Lazarusta ja Opethin Deliverancea. Ensimmäinen kolmannes edustaa deathimpaa puolta, kun taas loput on kevyemmän materiaalin huikeaa nousujohdannetta loppuun asti. Lähes tunnin mittaisen levyn päättävä In Desolation muistuttaa kaikkein eniten Amorphista sekä Barren Earthia ja on näin ollen albumin niin sanotusti suomalaisin kappale. Joka tapauksessa se sopii täydellisesti kokonaisuuteen antaen levylle upean päätöksen. Ja syyn kuunnella koko kiekko uudestaan läpi.


False Lights on erittäin onnistunut progemetallikokonaisuus, joka hyvällä tavalla kuulostaa vuosien 00-05 Porcupine Treelta ja Opethilta. Enimmäkseen. Yhtye on onnistunut hämmentämään tutuilta kuulostavat ainekset omaksi tavaramerkikseen. Albumi ei jätä oikeastaan mitään valittamisen varaa, muuta kuin sen, että jos levyn toinen puolisko olisi ollut yhtä vahva kuin alkupuoli, puhuttaisiin näennäisen täydellisestä julkaisusta. Parin kappaleen tasaisuus pudottaa arvosanaa kokonaiset puoli pistettä. Lyhyesti muovattuna Pressure Points kuulostaa Opethilta enemmän kuin Opeth itse, ja aivan varmasti tulee tekemään lähivuosien aikana täydellisen levyn, jota voidaan pitää tulevaisuuden klassikkona. Tai no, miksei tätäkin.

4,5/5

Kezia - The Dirty Affair EP (2015)

Jos joku etuliite genremääritelmässä kiinnittää huomioni, niin se on progressiivinen. Niin rokkiin kuin metalliin liitettynä se parhaimmillaan muodostaa täydellisyyttää hipovia kokonaisuuksia. Yhtä erinomaista kohti on kuitenkin olemassa aina tusinan verran heikompia ja keskitasoisempia viritelmiä. Italialaisen Kezian esikois-EP The Dirty Affair aiheutti hieman heikonlaiset ennakkofiilikset. Saatekirjeessä kuvataan yhtyeen olevan erilaisten muusikkojen erilaisista taustoista yhteen nivoutuvaa progen, rokin, popin ja elektron sekoitusta. Lyhyesti sanottuna siis prop-metallia. Kieltämättä mielenkiintoinen sanahirviö.

Levyn ensimmäinen kappale Before I Leave esittelee pähkinänkuoressa yhtyeen teknisen osaamisen progressiivisen musiikin osalta. Kertosäkeessä on kieltämättä vähän vetoa ja vokaaleissa pieni hiven Freddie Mercurya. Elektronisella myllytyksellä alkava Ebola voisi melkein olla Musen käsialaa. Soundi tosin on vähän ohuempi ja laulajan ääni ei ihan tunnu riittävän loppuun asti. Biisin lopussa revitellään hieman humoristisissa meiningeissä vislaten ja hoilaten.

Ensimmäinen oikeasti hyvä kappale on The Dirty Affair (Between Pelican and Bear), jonka tarttuvat melodiat kuulostavat jonkun verran Karnivoolilta. Köykäinen Sneakers jää muiden kappaleiden varjoon, eikä vauhdikkaampi Barabba Sons's Song hetkittäisistä rääkynöistään huolimatta kovin suurta vaikutusta tee. Intron tokaisu "classic and at the same time progressive" ei aivan saa tukea kappaleelta. Levyn loppupuoli kuitenkin on ihan vaikuttavaa kuunneltavaa. Raskaampaa ja hivenen sinfonisempaa materiaalia tarjoava Quendo muistuttaa paikoin jopa Leprousia ja on ehdottomasti levyn upein teos. Lyhyen välisoiton Preludion jälkeen on viimeisen kappaleen aika. Jokseenkin tutun kuuloisella jousisoitannalla alkava Treesome päättää albumin mukavan teatraalisiin ja dramaattisiin Muse/Queen-tunnelmiin.

35 minuutin The Dirty Affair on teknisestä taitavuudestaan huolimatta keskinkertainen kokonaisuus. Kappaleet ja kappaleiden osat saattavat parhaimmillaan toimia ihan hyvin, mutta tuntuu siltä, että yhtye on ollut vaikutteidensa kanssa liiankin ahne. Sisin, jos sitä on, jää teknisyyden ja kaikenlaisten mausteiden peittoon. Yhtyeen parasta antia on jo ennestään ja muualta tutut ainekset, kuten esimerkiksi mainitut Queenin ja Musen yliampuva teatraalisuus sekä Karnivoolin ja Porcupine Treen tyylinen progerytmittely. Esitys jää silti ohueksi ja vaisuksi. Potentiaalia Kezialla kuitenkin on, ja The Dirty Affair on loppujen lopuksi miellyttävä ja kuuntelemisen arvoinen levy, vaikka se ei välttämättä useampaa kuuntelua kestäkään. Toivottavasti esikoislevy on vielä paremmin jäsenneltyä tavaraa.

3/5