keskiviikko 24. elokuuta 2016

Throes of Dawn - Our Voices Shall Remain (2016)

Vuonna 1994 perustettu vaasalaislähtöinen Throes of Dawn aloitti uransa melodisen black metalin parissa. Esimerkiksi Thy Serpentiin, Dawniin ja Diabolical Masqueradeen verrattava synkähkö musisointi teki vaikutuksen minuunkin mainiolla vuoden 1998 kakkoslevyllä Dreams of the Black Earth. Sitä parin vuoden viiveellä seurannut ja huolitellumpi Binding the Spirit meni itseltäni enemmän ja vähemmän ohi ja pian vuonna 2001 yhtye hajosi. Tosin vain pieneksi hetkeksi. 

Vokalisti Henri Koivulan ja kitaristi Jani Heinolan uudelleen kasaama ja entistä eheämpi Throes of Dawn julkaisi modernisoituneemman ja progehtavamman Quicksilver Cloudsin 2004, joka oli todellakin vain alkusoittoa uudelle vuosituhannelle siirtyneeltä bändiltä. Kuusi vuotta kesti Great Fleet of Echoesin odotus, mutta sen palkitsi parin kuukauden intensiivinen levyn luukuttaminen. Tässä vaiheessa tuntui siltä kun olisi löytänyt yhtyeen uudelleen ja levy antoi kuuntelukerta toisensa jälkeen uutta itsestään. Tyylikin oli hioutunut reippaasti tunnelmallisempaan suuntaan ja vanhat black metal-elementit olivat jääneet suurin piirtein kokonaan menneisyyteen. Murinavokalisointiakaan ei ollut tarjolla kuin pieni ripaus siellä täällä.

Toiset kuusi vuotta saatiin odotella tätäkin, nyt jo kuudetta albumia nimeltään Our Voices Shall Remain. Edellisellä albumilla mukaan tulleet Pink Floyd-kitaroinnit ovat läsnä edelleenkin, kun levyn avaava Mesmerized käynnistyy hitaasti, mutta sitäkin tunnelmallisemmalla otteella. Koivulan noin vuoden takainen kiinnittyminen funeral doomin legendaan Shape of Despairiin pisti odottelemaan, josko raaemmassa ulosannissaan hurjasti kehittynyt vokalisti olisi muutaman örähdyksen tällekin julkaisulle lausunut. Vaan eipä lausunut. Mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tyylilokero on aikaisempaa kevyempää osastoa, mutta itse tunnelmassa ollaan kenties menty aavistuksen verran edeltäjää synkempiin syövereihin. Tunnelman höysteenä on aikaisempaa voimakkaammat progressiiviset elementit ja kappaleetkin ovat jonkun verran pidempiä, kun tuntiin ja kuuteen minuuttiin on mahdutettu vain seitsemän liki kympin mittaista teosta.

Throes of Dawnin muovautuminen melodisesta black metal-yhtyeestä progesynkistelyksi on tapahtunut pienin askelin ja sen johdosta on melko erikoista huomata varskinkin melodisia yhteneväisyyksiä vajaan kahden vuosikymmenen takaisiin levytyksiin. Esimerkiksi vauhdikkaammalla tuplabasarimätkeellä, kitarasahauksella ja pianokuviolla alkava We Used To Speak In Colours muistuttaa vanhoista ajoista jos jonkun verran etenkin melodiapohjansa ansiosta. Vaikka väkisinkin tulee mietittyä vertailukohtia Anatheman, Katatonian ja Pink Floydin suuntaan, on pakko todeta, että Throes of Dawn on parissakymmenessä vuodessa saanut hiottua musiikkinsa omaperäiseen ja persoonalliseen muottiin.

Our Voices Shall Remainin vähäeleinen ja kylmäävä tunnelma on hiottu huippuunsa. Lifelines ja The Understanding maalaavat eetterissä leijailevia melodioita maestro Heinolan vinguttaessa kitaraansa kuin David Gilmour konsanaan. Tässä onkin yksi yksityiskohta, joka pistää korvaan jo heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen: levyn soolot ja liidit, joita on paljon, ovat varmaankin parasta kymmeneen vuoteen koko maailmassa. Ne vain yksinkertaisesti sopivat täydellisesti joka ikiseen kohtaan, missä vain sattuvat soimaan.

Levyn raskaampaa ääripäätä edustaa nimikkokappale itse, jonka hypnoottinen bassolinja muistuttaa mielenkiintoisesti erään brittiläisen trip hop-yhtyeen tekeleitä, vaikka muuten kuljetaankin progressiivisen rockin ja metallin suuntaan. Levyn tunnelma ei hellittä kertaakaan, eikä aurinko pääse häikäisemään silmiä pienistä pilkahduksista huolimatta. One of Us Is Missing on mahtipontinen ja melankolinen teos, jonka loppuhuipentuma hakee vertaistaan The Fountainin soundtrackista. Albumin päätösraita on huikeat neljätoista minuuttia kellottava The Black Wreath of Mind, jonka synkissä sfääreissä on aavistus doom metalin vivahdetta ja voisi tässä kuvitella olevan jotain samankaltaisuutta Swallow the Sunin viimeisimpiin eepoksiin.

Our Voices Shall Remain ei ole missään nimessä helppo teos, vaikka kuinka edelliset julkaisut olisi hallussa. Siinä missä Great Fleet of Echoes nappasi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaatii hitaammin avautuva seuraaja useamman päivän intensiivistä tutkimista ennen kuin vähäeleinen äänimaisemointi paljastaa sisimmät syöverinsä ja nyanssinsa. Siinä vaiheessa kuuden vuoden odotus tuntuukin jo täydellisen palkitulta. Throes of Dawn on vienyt omaperäisen tyylinsä jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen ja tuloksena siitä on syntynyt yhtyeen tähän asti voimakastunnelmaisin, ehein ja ehdottomasti paras albumi.

5/5

maanantai 22. elokuuta 2016

Scarecrow - Macabre Night EP (2016)

Hyvinkääläinen Scarecrow täytti viime vuonna 15 vuotta ja julkaisi sen kunniaksi massiivisen tuplakokoelman nimeltä Maggot Box, joka pyörähti Murska-arvioitavanakin kohtuullisella 4/5-arvosanalla. Heavy metalia, hardcorea ja horror punkia uhkuva matolaatikko teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen sekoitellessaan vaikutteita aina uudesta sekä vanhasta Misfitsista Slayerin kautta pohjoismaiseen perusbläkkiin. Tämä uusin julkaisu Macabre Night on neljän biisin EP-näyte tulevalta albumilta Exterminators of the Year 4000 ja on saatavilla virallisesti vain seitsentuumaisella, vaikka itse jouduinkin tyytymään arviokäyttöön paremmin soveltuvaan cd-r-versioon.

Nimikkokappale polkaisee albumin käyntiin ehkä aavistuksen heavymmalla, melodisemmalla ja etenkin pidemmällä vedolla, kuin mitä aikaisemmilla levyillä on ollut tapana. Ainakin jos on tasaiseen tuplabasson naputukseen ja sen tahdissa kulkevaan riffiin uskominen. Muuten Misfits-tyylinen taustahuudahtelu siivittää kertosäettä yhtyeelle ominaisempaan tapaan. Viisiminuuttisen hittitykityksen jälkeen isketään vauhdikkaampaa hc/horror punk-materiaalia kehiin vajaan parin minuutin rykäisyissä They Live ja 6ore 6ore 6irls, joista etenkin jälkimmäisenä mainittu potkii oikein mojovasti. Päätösraita, oivallisesti otsikoitu Shaved Pale Pussy, on vähän matelevampaa kamaa, jossa voi aistia kovin kasari-Slayerin tapaista riffittelyä, muuten yhtyeen vahvuudet tuntuvat olevan vauhdikkaammastta paukuttelussa nimikkobiisin ohella.

Scarecrow ei juuri ole ilmaisuaan aikojen saatossa muuttanut, mutta eipä sille kai hirveästi ole tarvettakaan. Asenne on se, joka ratkaisee, ja sitä on tälle yhtyeelle siunaantunut sen verran, että moneen kerran kierrätetty tavara kuulostaa edelleenkin tyylikkäältä ja pistää odottelemaan tulevaa kiekkoa suu vaahdossa.

4/5

torstai 18. elokuuta 2016

Cradle of Filth - Dusk... and Her Embrace - The Original Sin (2016)

Elettiin vuotta 1996 kun black metal vielä raivasi tietään "valtavirtaan". Osallisena tuossa mustan metallin valtavirtaan puskemisesta oli brittibändi Cradle of Filth. Itsekin teini-ikäiselle metallifanille bändin kyseisenä vuonna julkaisema kakkosalbumi Dusk... and Her Embrace oli juuri se levy, joka vei mukanaan mustemman metallin virtaan. Yhtyeen tuolloisesta, miksei nykyisestäkin, tyylisuuntauksesta voi toki kiistellä onko se oikeaa bläkkiä eli ei, mutta ainakin aivan selvästi siltä löytyy juuret Bathoryn suunnasta ja lisukkeeksi synkkään keitokseen on lainattu myös jotain My Dying Briden ja Iron Maidenin tapaista goottilaista doom tai heavy metal-soundia ja melodiointia. Oli miten oli, Duskin myötä alkoi kohdallani tolkuttoman ja tolkuttoman pitkän CoF-fanittamisen jakso aina Midianin (2000) ilmestymiseen asti ja se on selvä, ettei yhtye ole yhtä taidokkaita kokonaisuuksia tehnyt, vaikka vuoden takainen Hammer of the Witches liippasikin hyvin läheltä. 

Tänä vuonna Dusk... and Her Embrace täyttää pyöreät 20 vuotta ja sen kunniaksi kaikenmaailman deluxe-editionien sijaan yhtye julkaisi klassikon alkuperäisen version vuodelta 1995, joka jäi julkaisematta yhtyeen ja silloisen levy-yhtiön välisten huonojen välien ja vielä enemmän bändin tyytymättömyyden takia. Tällä levyllä esiintyy täysin sama kokoonpano kuin debyytillä The Principle of Evil Made Flesh (1994). Miehistönvaihdoksen jälkeen bändi teki uudella kokoonpanolla sen toisen vanhan ja erittäin hyvän klassikon V Empiren viimeiseksi julkaisuksi Cacophonous Recordsin kanssa ja samana vuonna uusi ja entistä hiotumpi Dusk saatiin ulos Music For Nationsin kautta.

Pääpiirteissään The Original Sin on sama tuttu kokonaisuus biisijärjestystä ja paria kappaletta lukuun ottamatta. Levyn avaava instrumentaali Macabre, This Banquet on aavistuksen Humana Inspired Nighmarea synkempi, kenties hieman Mortiismainen dungeon synth instrumentaali jota seuraa lopulta V Empirelle päätynyt Nocturnal Supremacy. Kolmikko Heaven Torn Asunder, Dusk... and Her Embrace ja A Gothic Romance iskeytyvät viimein asian ytimeen ilman suurempia yllätyksiä. Soundit ovat vähemmän hiotut, Danin vokalisointi hivenen raaempaa ja jälki muutenkin vähän viimeistelemättömämpää. Materiaali sen sijaan toimii ihan siinä missä ne toimivat 20 vuotta sitten.

Albumin toinen instrumentaali The Graveyard By Moonlight löytyy otsikkonsa perusteella parinkymmenen vuoden takaiselta julkaisultakin, mutta sisältö on ihan muuta. Uudempi versio oli enemmän Tim Burtonin elokuviin soveltuvaa goottilaista kauhua, kun ilmeisesti alunperin yhtye oli viehtynyt yllä mainittuun Mortiis-soundiin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kappaleen melodia tapailee debyyttilevyn Summer Dying Fastin päättäviä melodioita. Jostain syystä Cradle of Filthin 25-vuotisen uran parhaaksi kappaleeksi nousee päivästä ja fiiliksestä riippumatta Funeral In Carpathia, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteyttää yhtyeen tyylin ja tunnelman reiluun kahdeksaan minuuttiin. Kappale on raiskattu yhtyeen itsensä toimesta jo monella kokoelmalla tai EP:llä, joissa on kuultu toinen toistaan kulmikkaampia ja kömpelömpiä miksauksia ja versioita, joten on melko upea kokemus kuulla sellainen tekele, joka ei juuri hiotulle '96-versiolle kalpene.

Levyn lopussa soivat Beauty Slept in Sodom ja Haunted Shores of Avalon eivät nekään juuri heittele jokerikortteja ilmaan, mutta jälkimmäisenä mainitussa hieman alkuperäisen julkaisun karkahko soundi häiritsee. Olihan tuokin kappale yksi suosikeistani. Siitäkin huolimatta on pakko myöntää, että toimii se näinkin. Erikoispainoksessa aiemmin julkaistu Carmilla's Masque toimii instrumentaalisena loppusoittona ja jumbona, hieman turhana sellaisena, on tarjolla demoversiot A Gothic Romancesta ja Nocturnal Supremacysta.

Itselleni tuli jonkinlaisena yllätyksenä, että vuoden 1996 Duskia edelsi hylätty alkuperäisversio, joten kyllähän tällaista julkaisua väkisinkin arvostaa. Paljoa tämä alkuperäinen kokonaisuus jätä valittamisen varaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna uuden version tekeminen oli ratkaisu joka kannatti. Periaatteessa tämä kuulostaa ja tuntuu kuin olisi vain Dusk... and Her Embracen viimeistelemätön demoversio. Myös Malice Through Looking Glassin päätyminen viralliseen julkaisuun oli mitä mainioin päähänpisto. Parasta tässä levyssä kuitenkin on se, että tämän myötä tuli napattua 20 vuoden ikäinen klassikko levyhyllystä pitkästä aikaa sekä vertailun että ihan vain nostalgian vuoksi. Pisteet myös siitä.

4/5