tiistai 20. syyskuuta 2016

Alase - Kidukset (2016)

Eri puolella Suomea kotoilevien muusikoiden etäprojekti Alase on ollut koossa parisen vuotta. Viime vuoden puolella yhtye julkaisi internetitse kokonaiset kaksi ääniteosta, Sanaton Syytös sekä Erehdykseni. Yhtye ei ole edelleenkään julkaisemassa täyspitkääalbumia tai vastaavaa, joten yksittäisten digikappaleiden odottaminen ja kuunteleminen tuntuu tässä musiikin alalokerossa miltei vallankumoukselliselta ajatukselta.

Viime vuoden tuotokset kuulostivat hyvällä tavalla Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen alkutuotannon ja Swallow The Sunin sekoitukselta. Keitoksesta löytyi ainakin doomia, deathia ja jopa bläkkiä synkkää suomalaista melankoliaa unohtamatta, mistä pitää omalta osaltaan huolen yhtyeen lyriikoista vastaava Anni Aho.

Aikaisemmin tänä vuonna tuli julki Utopian Hellimät, joka otti jo jonkun verran etäisyyttä Rautiaisen teoksiin, mutta muuten resepti on sama: synkkää, raskasta, doomahtavaa ja enimmäkseen puhtaasti laulettua metallia. Uusin teos kantaa nimeä Kidukset ja vierailevana laulajana on tällä kertaa monessa liemessä itsensä kastanut ja Swallow the Sunista parhaiten tunnettu Mikko Kotamäki taustallaan on edellisessä biisijulkaisussa vokalisoinut synisti Markus Hirvonen.

Pitkien alustuksien jälkeen päästäänkin viimein Kiduksien kimppuun. Puhtain kitaroin introittuva ja kontrastikseen alavireistä riffijunttausta saava tunnelmaeepos tuntuu pysäyttävimmältä Alase-kappaleelta ikinä ja tästä jos jostain voi yhtyeen kehityskaaren suuntaavan kohti täydellisyyttä. Kotamäen puhtaaksi laulama tulkintakin sopii kappaleeseen täydellisesti. Jotain samaa voinee tästä löytyä kuin Swallow the Sunin viimeisimmiltä eepoksilta, mutta myös jonkinlaista Tenhin tapaista luonnonläheisyyttä on kuultavissa.

Vaikka tämä kappale onkin parannusta aikaisempiin, on fiilis joka tapauksessa samankaltainen kuin edellisiä teoksia kuunnellessa: lumoutunut, vaikuttunut ja ehkä hivenen yllättynytkin. Positiivisesti nimen omaan.  Lyhyesti ja ytimekkäästi voin jälleen kerran todeta, että Alasea pitää saada lisää maailmaan.

4,5/5

tiistai 13. syyskuuta 2016

Red Kaukasus - Reflections (2016)

Tampereella vuonna 2010 perustettu post-rock-yhtye Red Kaukasus julkaisi noin pari vuotta takaperin mainion The Architect-debyyttinsä. Murska-Arvioissakin esikoinen pyörähti levysoittimessa kerran jos toisenkin ja kiekko onnistui kuittamaan 3,5/5 arvosanan. Kakkoslevystä nimeltään Reflections lupaillaan vieläkin dynaamisempaa, monimuotoisempaa ja omaehtoisempaa kokonaisuutta.

Post-rock nimikkeen lisäksi kehitystä on tapahtunut muun muassa progressiivisen rockin puolella, mikä onkin kuultavissa heti levyn tunnelmallisessa avausfiilistelyssä Purebred, jossa aluksi tunnelmoidaan kevyemmissä maisemissa ja loppupuolella vastaväriä isketään nasevilla riffeillä. Seuraavat Sylvan ja Tightrope johdattelee raskaampaan sointiin ja kitarajumitteluun vivahteikkaampaa kappalerakennetta unohtamatta. Mogwait ja Toolit ovat edelleenkin kuultavissa rivien välissä, vaikka esitys vaikuttaa jo kättelyssä tukevammalta kuin debyytillä.

Parin latteamman ja lyhyemmän kappaleen välissä soivat Wrecked ja Room With No Corners ovat synkkine sävyineen levyn tunnelmallisinta antia. Tunnelmaosioiden ja raskaamman soitannan kontrasti on mainituissa kappaleissa viilattu täysin kohdalleen, ja tällaista menoa ja meininkiä olisi levylle kaivannut enemmänkin. Levyn päätöskaksikko Land of Leal ja Vestal jatkavat viimeiseen minuuttiin asti yöllisen hämärissä tunnelmissa. Vaikka vähäeleinen finaalikaan ei tajuntaa räjäytä, se toimii kuitenkin mallikkaasti ja levy viihtyy kieputtimessa toisenkin kuuntelun verran.

Kokonaisuutena Reflections on juuri sitä mitä ennakkotietojen ja esikoislevytyksen perusteella saattoi odottaakin. Tuttua ja turvallista Red Kaukasusta hieman monipuolisemmalla musiikisella ilmaisutaidolla. Vaikka kehitystä on tapahtunut jos jonkun verran suuntaan ja toiseen, esikoislevyn tavoin tämäkin albumi paikoin kangistelee. Näillä lahjoilla, eväillä ja pienellä kypsytyksellä luvassa on kuitenkin varmasti lajityypin, jos nyt ei ihan mestariteoksia, niin ainakin taidonnäytteitä.

3,5/5

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hanging Garden - Hereafter EP (2016)

Mikkelissä alkunsa saanut synkistelypoppoo Hanging Garden julkaisi noin vuosi sitten erinomaisen neloslevynsä Blackout/Whiteout. Synkkiä tunnetiloja ruotinut täysilaidallinen saa jatkoa lokakuun alussa julkaistavalta viiden biisin EP-levyltä nimeltä Hereafter

Syksyisiä tunnelmia maalaillut edeltäjä oli verrattavissa muun muassa niin Anathemaan kuin Katatoniaan ja miksei myös Swallow the Suniinkin. Jälkimmäisen Mikko Kotamäki lainaileekin ulosantiaan tulevan minieepoksen ensimmäiseen ja viimeiseen kappaleeseen. Levyn introittava Penumbra ja sitä seuraava Sirkle of Onan vuorottelevat näppärästi tuhdimman doom-laahauksen ja tunnelmallisien suvantokohtien välillä puhtaine lauluineen ja örinöineen tunnelman ollessa jälleen kerran vuodenaikaan täydellisen sopiva, eli hyvin melankolinen ja lohduton.

Elektronisempaa taustoitusta kuullaan levyn puolessa välissä enemmän eetteripöllyissä leijailevassa nimikkokappaleessa ja suomeksi solkattua lyriikkaa sisältävässä Where The Tides Collidesissa, joka on levyn Anathemamaisin sivallus. Jostain kumman syystä kotomaisittain laulettu kohtaus tuo mieleen jonkun CMX:n teoksen viimeisen kymmenen vuoden sisältä. Levyn päätösraita Towards The Sun synkistelee levyn viimeisen viisiminuuttisen post-rockmaisissa sfääreissä.

Parinkymmenen minuutin lyhäri Hereafter on monella tapaa edeltäjänsä kaltainen tunnelmakuvagalleria. Suhteellisen simppeleihin kappaleisiin on kontrasteja hyväksikäyttäen ladattu äärettömän lumoava ja hämärä tunnelma, ettei juuri parempaa soundtrackia syksylle voisi keksiä tai toivoa. Erilaisten hämäräperäisien tunnelmien kuvaaminen niin doomin kuin muiden elementtien kautta toimii tällä yhtyeellä äärimmäisen hyvin ja seuraavaa kokopitkää odotellaan jälleeen mieli positiivisella tavana mustana.
 
4,5/5