perjantai 23. joulukuuta 2016

Myrkur - Mausoleum (2016)

Yhtälailla niin vihattu kuin rakastettukin yhden naisen black metal -orkesteri Myrkur julkaisi reilu vuosi sitten syksyllä kauniin ja mosaiikkimaisen debyyttialbuminsa nimeltä M. Raikkaita pohjoismaisia tunturituulahduksia tarjonnut levy suinkaan ollut mikään lajityyppinsä uudistaja, mutta palautti voimakkaasti mieleen 90-luvun puolen välin tunnelmallisimmat black metal -eepokset. Näihin lukeutuu tietysti muun muassa Satyriconin alkutuotanto, Darkthronen vanhat, Ancientin pari ensimmäistä ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Ulverin huikea esikoislevy Bergtatt ja luonnonläheisyyttä huokuva Kveldssanger.

Uuden näkökulman Myrkurin toistaiseksi suppeaan tuotantoon tarjoaa Oslossa Emanuel Vigelandin Mausoleumissa sikäläisen tyttökuoron kanssa livenä taltioitu akustinen livelevy Mausoleum. Levyä ei kuitenkaan helposti miellä varsinkaan tavanomaiseksi livealbumiksi, kun yleisön läsnäolo on loppua lukuunottamatta häivytetty kuulumattomiin.




Se minkä akustinen esitys tuo parhaiten esille Myrkurin vanhoista kappaleista, on nimen omaan tunnelma. Black metalin karkeus kitarasirkkeleineen ja rääkynävokaaleihin on riisuttu, ja jäljelle jää pohjoismaista folk-musiikkia huokuva kaunis maisema. Pääosassa ovat heleästi soivat piano sekä kitara ja Amalie Bruunin kaunis ääni tulkintoineen, joita taustakuoro tietysti tukee näppärästi.





Vanhat kappaleet on sovitettu uuteen muottiin liki täydellisesti. Vaikka levyn suht tasaisesta annista on vaikea nostaa yhtä tiettyä teosta jalustalle, muutama sovitus pätee hieman paremmin. Yksi omista suosikeistani M-levyllä oi Jeg Er Guden, I Er Tjenerne, eikä akustinenkaan versio siitä juuri jää jälkeen. Samoin toimii myös edellisen albumin hitti Onde Born. Muut maininnan arvoiset ovat enemmän kitaran varaan nojaavat ja hyvinkin Kveldssangermaiset Den Lille Pigens Död, Frosne Vind ja Dybt I Skoven. Kirsikkana kakun päällä kuullaan todella seisauttava cover Bathoryn upeasta Song To Hall Up Highista.

Siinä missä Myrkurin debyytti oli ikään kuin kunnianosoitus 90-luvun puolivälin norjalaiselle black metalille, Mausoleum seuraa enemmän Ulverin käänteikästä linjausta ja tekee suoranaisesti Kveldssangerit. Siinä täydellisesti onnistuen. Tämä on paljon sanottu, mutta tämän paremmin ei vanhalle norskibläkille juuri voisi tehdä kunniaa. Toivotaan siis, että Myrkur julkaisee uutta vuonojen maata ihastelevaa materiaaliansa hyvin pian.

4,5/5


maanantai 19. joulukuuta 2016

Alase - On Jatkettava (2016)

Kun into musiikin tekemiseen on kyllin kova, se ei katso maantieteellisiä rajoitteita. Tällä perusperiaatteella toimii myös eri puolilta Suomea koostuva synkistelymetalliprojekti Alase. Lisäksi yhtye luottaa, ainakin toistaiseksi, perinteisen levyformaatin sijaan yksittäisten biisien julkaisemiseen ja vieläpä jokainen kappale eri vokalistilla. 

Viimeksi kuulimme Alasesta syyskuussa, kun kappale nimeltään Kidukset julkaistui vierailevana äänenä Swallow the Sunin Mikko Kotamäki. Ja se oli parasta Alasea tähän saakka. Doomahtava, synkeä ja erittäin syvälle sisuksiin kouraissut kappale sai seuraajan viime kuussa kappaleesta On Jatkettava, jonka korinavokaaleissa kuullaan nykyisellään Inhossa vaikuttava Ari Nieminen. Herran aikaisempiin saavutuksiin kuuluu ulosanti Whorionissa, Dauntlessissa ja Hanging Gardenissa. Puhtaista laulannoista vastaa myös ensinnämainitussa vaikuttava Ville Saloranta.

Sävyltään ja tunnelmaltaan On jatkettava jatkaa yhtyeen pohjoismaisen, melankolisen deathin ja doomin viitoittamaa linjaa. Tällä kertaa tahti on vain hieman aikaisempaa ripeämpää ja ulosanti hivenen verran äkäisempää. Jo ihan vaihtelunkin vuoksi tämä toinenkin, raskaampi ääripää on hyvin mieluisaa kuunneltavaa. Jos Alase päättää koota näistä kappaleistaan jonkinlaisen täyslaidallisen albumin, näyttäisi olevan selvää, että yleisen tasokkuuden ja laadun lisäksi myös vaihtelua se tulee sisältämään. Lyhyenä yhteenvetona tätä kappaletta voisi luonnehtia Katatonian ja Ghost Brigaden, miksei Mokomankin, välimuotoa edustavaksi synkistelymetalliksi. Ja taas seuraavaa kappaletta odotellessa.

4/5

 

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Marianas Rest - Horror Vacui (2016)

Nimensä puolesta Marianas Rest voisi kuulostaa hyvinkin joltain indie rock-yhtyeeltä. Sen sijaan tämä kotkalainen kuusikko edustaa melodisen death metalin mustanpuhuvaa rintamaa. Vuonna 2013 perustettu yhtye julkaisi esikoisdemonsa pari vuotta sitten ja ihan virallinen debyytti Horror Vacui julkistui lokakuun lopulla. Erityisen huomion levykäinen vie hyvinkin tummanpuhuvalla ja vaikuttavalla kansitaiteella, joka jo ennen ensimmäistä kuuntelua virittää sopivan hämäriin tunnelmiin.

Taustalla kuohuvat aallot ja radioviesti maalailevat maisemaa puolen minuutin verran melankolisen aloituskappaleen introna. The Millennialists osoittaa heti ensimmäisten sointujensa aikana mistä aineksista yhtye on tehty - kovasti Insomniumilta haiskahtavaa keskitempoista melodista death metalia doom metalin laahaavilla elementeillä varustettuna. Tokihan jo heti seuraava teos Nadir heijastelee melodisen suomideathin lisäksi voimakkaita sävyjä länsinaapurin sekä deathista, doomista että blackista muistuttaen paikoitellen esimerkiksi Hypocrisya tai Draconiania.

Vastaavanlaista synkistelyä ovat monet muutkin jo useaan otteeseen harrastaneet, mutta ainakin raskaan junttauksen ja kevyiden fiilistelyosuuksian vaihtelu on naitettu tällä levyllä kohtuullisen taidokkaasti. Atmosfäärisen doomahtavat Chokehold, For The Heartless ja päätösraita Vestigial ovat kaikessa pimeydessään ja herkkyydessään Swallow The Sunin tunnelmia lähenteleviä synkistelyeepoksia. Omiksi suosikeiksini levyltä massiivisempien teosten lomasta nousevat kuitenkin mielenkiintoisella tavalla atmospheric blackia, doomia ja deathia naittavat Place of Nothing, Hurts Like Hell ja A Lonely Place To Die.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan reilun 50 minuutin järkälemäinen Horror Vacui on todella vaikuttava ja vakuuttava albumi. Vaikka uutta tämä yhtye ei ole genrerajojensa sisässä lähtenyt etsimään, Marianas Rest hoitaa hommansa niin tyylikkäästi omaan kotiin, että monet saman tyylisuunnan edustajat jäävät reilusti jälkeen. Jos Insomniumit, Swallow the Sunit, Draconianit ja vastaavat tapaavat soida kotonasi, tässä on oiva lisuke melankolisen deathin ja doomin kokoelmiin. Loistava debyytti ja jatkoa odotellaan innolla.

4/5


lauantai 10. joulukuuta 2016

Scarecrow - Exterminators of the Year 4000 (2016)

Maailmanlopun aattona eli viime vuosituhannen viimeisenä päivänä perustettu hyvinkääläinen punk/metal-poppoo Scarecrow joutui lopulta tositoimiin, kun loppu ei koittanutkaan, ja ideoista piti tehdä totta. Itselleni yhtye tuli tutuksi viime vuoden halloweenina julkaistu, kolme albumia ja 9 ep-julkaisua läpileikannut ja valoittanut kokoelma Maggotbox. Tuon maittavan metallipunkkieepoksen jälkeen mielenkiinto nousi melko suureksi yhtyettä kohtaan ja pian sitä uuttakin materiaalia sai kuulla viimekeväisen Macabre Night-ep:n muodossa. Nyt siis vuorossa yhtyeen neljäs albumi Exterminators of the Year 4000.

Levy käynnistellään vauhdikkaalla vanhaa heavya ja punkkia naittavalla Scream Queen Death Hop -rallilla. Totuttuun tyyliin soundi on sopivan karheaa ja kulmikasta ja kertosäkeistö tarttuvaa kuin Misfits-klassikoissa konsanaan. Kauhupunkin legendaan verrattava on myös seuraavana soiva astetta pirteämpi Horror Beach Party, joka on kuin muuan American Psycho-levyltä lainattu. Yllämainitun keväisen ep:n enemmän heavy metaliin kallisteleva nimikkokappale on yksi albumin tarttuvampia melodioita sisältävä tykitys.

Vaikka tämä kokonaisuus on selvästi samaa vanhaa Scarecrowta, on jotain hyvin merkityksellistä tapahtunut aikaisempiin teoksiin nähden. Biisinkirjoituskynä on ainakin terävöitynyt, sillä vaikka samasta puusta veistettyjä biisejä on tällä kiekolla epäonnen lukeman verran, toimivat kappaleet erinomaisesti omina yksilöinään. Ja toki niiden muodostama kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Tasaisen varman tykityksen ja suorituksen sijaan albumi paljastaa kappale toisensa jälkeen ja kuuntelu kuuntelulta toinen toistaan hienompia sävellyksiä. Yksi näistä on pianorytmitystäkin taustallaan hyväksikäyttävä, hyvin näppärä ja melodialtaan jopa kaunis ja herkkä Angel's Death.

Kauhupunkin lisäksi levyllä livahtelevat ja vilahtelevat sekä black että thrash metal -vaikutteet. Albumin parhaimmistoa on etäisesti jopa vanhaa Darkthronea ynnä muuta vastaavaa muistuttava huikea rymistely Deathfuckingtank. Thrash-vaikutteet ovat kulminoituneet varsinkin kappaleisiin They Live ja Theatre of Death, joiden kitaroinneissa on jotain samankaltaisuutta Slayerin klassikoiden kanssa. Kirsikkana kakun päällä levyn päätöksenä kuullaan melodinen syntikkataustojen ryydittämä bonusraita Going Down.

Muutaman läpikuuntelun jälkeen ei juuri muuta voi, kuin olla positiivisesti yllättynyt. Vaikka tavallaan levy onkin täysin odotusten mukainen, on se myös paljon enemmän. Jokainen kappale on niin yksittäisenä palasena kuin kokonaisuutenakin aikaisempaa terävämpää jälkeä. Toinen yllättävä seikka on se, että albumilla on kestoa huimat 50 minuuttia. Siitäkin huolimatta materiaalista löytyy, varsinkin genreensä nähden, vaihtelua ja vivahdetta, eikä kuunnellessa ainakaan tylsistymään ehdi. Lyhyesti ja ytimekkäästi muotoiltuna Exterminators of the Year 4000 on aivan helvetin upea ja tyylikäs metallipunkkialbumi.

4,5/5

lauantai 3. joulukuuta 2016

Amendfoil - Empyrean & Ophidian (2016)

Jos kansikuvan perusteella pitäisi levyjä rankata, menisi tamperelaisen Amendfoilin toinen julkaisu Empyrean & Ophidian oitis vuoden kärkikastiin. Saatekirjeessä ympäripyöreästi omaperäisen rockin ja metallin välimuodoksi tahi sekametelisopaksi luonnehdittu sisältö sai allekirjoittaneen tuntemaan pieniä varovaisia ennakkoaavistuksia tulevasta kuuntelukokemuksesta, varsinkin kun levy on kääritty jumalattoman tyylikkääseen pahvipakettiin. Vaan eipä ollut lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Tai ehkäpä juuri se hevosen turvan lähempi tarkistus kannatti kuitenkin.

Levyn pyörähtäessä käyntiin ihmetys onkin kappale toisensa jälkeen astetta suurempi. Vaikka en varsinaisesti osannutkaan odottaa mitään tietynlaista tai erityistä itselleni aiemmin tuntemattomalta yhtyeeltä, niin varsinkaan lievästi progehtavaa metallia en olisi ainakaan uskonut kohtaavani. Erityisesti korviinpistävää on se, ettei Amendfoil kaikeksi onneksi juuri kuulosta miltään toiselta yhtyeeltä. Stam1nan vähemmän raskaampi pikkuveli tämä voisi kyllä olla, mutta yhtäläisyydet, joita toki on paljon siellä ja täällä, ovat kuitenkin hiuksenhienoja.

Aloituskappale Odious ei ensikuulemalta niin suurta vaikutusta tehnyt, kuin seuraava jo etukäteisnäytteenäkin videon kera julkaistu sivallus Pale Horse. Introriffi ja sen jälkeen kuultava tiukka riffittely ja vokalisaatio tiivistettynä miltei popahtavaan kappalerakenteeseen tekee kyllä jonkinmoisen vaikutuksen. Todellinen meininki kuitenkin lopulta alkaa näiden kahden aloitussiivun jälkeen. Stam1nan lisäksi vivahteita on havaittavissa muun muassa Devin Townsendin suunnasta esimerkiksi huikeissa progerytistyksissä Catharsis ja Quicksand. Kirsikkana kakun päällä levyn päätösraidan ensimmäinen puolitoistaminuuttinen kuulostaa melkein itseltään Swallow the Sunilta kaikessa kauneudessaan. Komeasti kolmanteen potenssiin kohoava ja kasvava melankoliarutistus päätetään helvetin upealla raskaalla jumituksella.

Noin kolmen vartin kollaasi Empyrean & Ophidian on ainakin värikäs levytys. Duurin ja mollin vaihtelun lisäksi raskaamman runttauksen vastapainona kuullaan kevyempiä osuuksia. Kaikki tämä on kuitenkin onnistuttu naittamaan niin tiiviiksi ja yhteneväiseksi kokonaisuudeksi, että ei tästä muuta voi kuin nauttia kerta toisensa jälkeen. Seuraavaa julkaisua odottaessa voisi vaikka puhdetöiksi tutustua siihen kolmen vuoden takaiseen debyyttiin.

4/5