sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Napalm Ted - Fleshbox EP (2017)

Oulussa pesivä grindcore/death metal-yhtye Napalm Ted on edennyt parivuotisen levytysuransa aikana jo neljänteen kokonaisuuteensa. Edellinen (splitti)albumi suollettiin ulos viime syksynä samaa genrelokeroa edustavan Mustasuon kanssa.

Tuttuun tapaan Napalmiteron EP on ahdettu reiluun kymmeneen minuuttiin ja on miltei huomaamattomasti kelattu läpi useampaankin otteeseen. Kuuden kappaleen mittainen turpiinvetorupeama vie yhtyeen tyyliä edelleenkin hiotumpaan ulkomuotoon, vaikkakaan yllätyksiä se ei juuri pidä sisällään.

Minilevy on koostettu pääosin minuutin parin kellottavista rykäisyistä, mutta huomion vie se levyn ehdottomasti eeppisimpiin mittoihin venytetty yli kolmeminuuttinen Head On. Nasevien death metal-riffittelyiden ohella mättöä vastapainotetaan paikoittaisella hidastelulla. Tällaista toivoisi seuraaville kokonaisuuksille lisääkin. Herkullista tykittelyä on myös kokonaisuuden päättävä The Deadline.

Varmaankin on tullut mainittua jossain aikaisemmassa Napalm Ted-arviossani, että tyylilaji ei ole koskaan ollut täysin omiani, jos ollenkaan Siitä Napalmitero ansaitseekin hatunnoston, että sai allekirjoittaneenkin jollain tasolla innostumaan tämänmoisesta mättömusiikista. Seuraavaa etappia odotellessa, oli se sitten minilevy, splitti tai kenties jopa täysipitkä.

3,5/5

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Ulver - The Assassination of Julius Caesar (2017)

Wikipedian määritelmän mukaan Ulverin tuorein tuotos The Assassination of Julius Caesar on kokonaisuudessaan yhtyeen kolmastoista täysilaidallinen. Tästä faktasta huolimatta neljä edellistä albumia, kaksi puoliliveä, psykedeelinen cover-levy sekä Sunn O)))-yhteistyö, tuntuvat enemmän sivutuotoksilta ja edellinen niin sanotusti normaali studioalbumi oli kuuden vuoden takainen Wars of the Roses (2011). Mutta eipä yhtyettä voi laiskaksi väittää, kun mainittujen lisäksi vuoden takainen semilivelevy ATGCLVLSSCAP sai jatkoa jo loppuvuodesta Riverhead-soundtrackin myötä.

Voinen väittää Ulverin kärsineen jonkinasteisesta tasapaksuisuudesta ja kehää kiertävästä luonteesta sitten täydellisyyttä hipovan Shadows of the Sunin (2007), vaikka kaikki senkin jälkeiset albumit ovat ainakin minulle maistuneet. Sinänsä itsensä toistaminen ei ole ihme, kun kaikki vähänkään pidemmät kokonaisuudet yhteenlaskettuna julkaisutahti on Bergtattista (1995) alkaen noin levy per vuosi. Kun yhtye sitten päätti ilmoitella tästä albumista mainiten sen olevan poppilevy, olivat odotukset pitkästä aikaa melko korkealla juurikin siitä syystä, että yhtyeen aiemmin niin sulavan kameleonttimaiseen ja uudishenkiseen luonteeseen se uudistuminen nimen omaan juuri sopiikin täydellisesti.

Poppilevy ei tietenkään tarkoita poppia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo ensimmäinen singlelohkaisu Nemoralia toi kummasti mieleen muun muassa Depeche Moden, David Bowien ja Massive Attackin. Ulverin mittakaavalla tämä voi jo hyvinkin tarkoittaa poppia. Samoilla sävyillä jatkaa levyn hypnoottisimmat yhdeksän ja puoli minuuttia tarjoava, yhden junnaavan bassolinjan päälle kasattu psykedeelinen Rolling Stone.

Vaikka yllätysmomentin varjolla päälle vyöryvä biisikaksikko saakin hilajiseksi, varsinainen, kenties tasaisempi, mutta myös varmempi kappalemateriaali lähtee juoksemaan So Falls the Worldista, jossa Shadows of the Sunin tyylinen maalailu kohtaa Pet Shop Boysin tapaisen elektrosäksätyksen. Kaunis, tunnelmallinen, liki herkkä Southern Gothic potkii koko kasarielektrohittigenreä haaroväliin, niin että Depeche Modeakin itkettäisi. Kristofferin pehmeä laulanta on venynyt suuntaan jos toiseenkin, mutta viimeisillä levyillä suoritus on ollut tasaisen varmaan. Tässä aihiossa jyhkeä tulkinta tuntuu saavan täysin uusia tummia ulottuvuuksia.

Soundimaailma ja melodiat tuovat monin paikoin mieleen kaiken mitä yhtye on luonut Blood Insiden jälkeen, mutta konsepti tuntuu Julius Caesarilla olevan hivenen suoraviivaisempi. Angelus Novus tarjoilee viipyilevän hämäriä tunnelmia, josta jatketaan kierolla tavalla pirteämmällä, mutta alakulotteisella synapoppiteoksella Transverberation. Ulveria on voinut kuvailla melkein millä tahansa adjektiivilla, mutta tarttuva ei ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tullut mieleen. Nyt sekin on koettu. Kenties tarttuvinta kertoa on luvassa kappaleessa 1969. Päätösraita, noin kahdeksan minuutin liki trancemainen Coming Home, irrottautuu tarttuvista iskusävelmistä hetkistä ajaen kuuntelijan unenomaiseen horrokseen, josta onkin helppoa napauttaa levy uusintakierrokselle.


The Assassination of Julius Caesar tuo vaihteeksi jotain uutta Ulverin musiikilliseen ulkomuotoon. Tavallaan tämä ei yllätä, mutta viimeisimmät albumit huomioiden suunta on toinen kuin olisi pahimmillaan voinut odottaa. Albumin viehätys piileekin siinä, mitä Ulverin kuunteleminen oli noin 15 vuotta sitten kun ensimmäisiä kertoja tutustui yhtyeen tuotantoon. Jokainen albumi oli erilainen, melkein oma maailmansa. Tasaisen välivaiheen jälkeen tuntuu jälleen siltä, että Ulver on luonut nahkansa ja löytänyt sisäisen sutensa.

4,5/5

 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Owler - Soil (2016)

Oulussa reilut pari vuotta sitten aloittanut synkistelyryhmä Owler yllätti debyytti-EP:llä nimeltään Waves. Yhtyeen tyylistä löytyi Swallow the Sunin ja Katatonian tapaista raskasta soundia ja melankolisuutta yhdistettynä muun muassa ISISin kaltaiseen post-metal-jumitteluun. Jälkimmäisen ollessa tietenkin se hallitsevin ja mielenkiintoisin kuriositeetti.

Vastikään julkaistu kakkosminilevy Soil jatkaa puolitoista vuotta sitte julkaistun esikoisen viitoittamalla valaisemattomalla metsäpolilla. Pääosassa on jälleen kerran herkemmän tunnelmoinnin ja raskaamman murjonnan välinen kontrasti tyyliin Katatonia, Swallow the Sun, Anathema ja tällä kertaa myös Throes of Dawn

Levyn aloittavat vähemmän yllättävästi haikeaa fiilistä levittävät Storm ja Amend, jotka ovat melkolailla perinteisiä death/doom genrestä ammennettuja teoksia. Throes of Dawnin paria edellistä albumia ja Katatonian Great Cold Distancen riffejä sekoittava Stardust vie tunnelman uudelle tasolle. Progesävyjäkin rupeaa hiljalleen heijastumaan taustalta ja levyn kelmein ja kenties tehokkain kappale on niin soundiltaan kuin tunnelmaltaan raskassävytteinen Lost. Löytyypä biisin puolessa välissä pieni Opethiin löyhästi viittaava progehämyilykin. Noin puolituntisen tunnelmasession päättää kiitettävästi laahaava Exile.

Vaikka soundipuolella ollaankin menty hiukan tukevampaan suuntaan ja Owlerin ote on hioutunut tasaisen varmemmaksi, niin tavallaan omanlaisensa yllätysmomentti jää tästä uupumaan. Se on kuitenkin pieni sivuseikka siihen nähden, että yhtye vakuuttaa ja vaikuttaa edelleen vähemmän postmetallisella tyylilläänkin. Tunnelma on se joka ratkaisee, ja sitä kyllä riittää siinä missä muillakin kuin saman genrelokeron edustajilla. Kyllä sitä täysilaidallista debyyttiä odotellaan nyt jo kieli pitkänä.

4/5

perjantai 23. joulukuuta 2016

Myrkur - Mausoleum (2016)

Yhtälailla niin vihattu kuin rakastettukin yhden naisen black metal -orkesteri Myrkur julkaisi reilu vuosi sitten syksyllä kauniin ja mosaiikkimaisen debyyttialbuminsa nimeltä M. Raikkaita pohjoismaisia tunturituulahduksia tarjonnut levy suinkaan ollut mikään lajityyppinsä uudistaja, mutta palautti voimakkaasti mieleen 90-luvun puolen välin tunnelmallisimmat black metal -eepokset. Näihin lukeutuu tietysti muun muassa Satyriconin alkutuotanto, Darkthronen vanhat, Ancientin pari ensimmäistä ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Ulverin huikea esikoislevy Bergtatt ja luonnonläheisyyttä huokuva Kveldssanger.

Uuden näkökulman Myrkurin toistaiseksi suppeaan tuotantoon tarjoaa Oslossa Emanuel Vigelandin Mausoleumissa sikäläisen tyttökuoron kanssa livenä taltioitu akustinen livelevy Mausoleum. Levyä ei kuitenkaan helposti miellä varsinkaan tavanomaiseksi livealbumiksi, kun yleisön läsnäolo on loppua lukuunottamatta häivytetty kuulumattomiin.




Se minkä akustinen esitys tuo parhaiten esille Myrkurin vanhoista kappaleista, on nimen omaan tunnelma. Black metalin karkeus kitarasirkkeleineen ja rääkynävokaaleihin on riisuttu, ja jäljelle jää pohjoismaista folk-musiikkia huokuva kaunis maisema. Pääosassa ovat heleästi soivat piano sekä kitara ja Amalie Bruunin kaunis ääni tulkintoineen, joita taustakuoro tietysti tukee näppärästi.





Vanhat kappaleet on sovitettu uuteen muottiin liki täydellisesti. Vaikka levyn suht tasaisesta annista on vaikea nostaa yhtä tiettyä teosta jalustalle, muutama sovitus pätee hieman paremmin. Yksi omista suosikeistani M-levyllä oi Jeg Er Guden, I Er Tjenerne, eikä akustinenkaan versio siitä juuri jää jälkeen. Samoin toimii myös edellisen albumin hitti Onde Born. Muut maininnan arvoiset ovat enemmän kitaran varaan nojaavat ja hyvinkin Kveldssangermaiset Den Lille Pigens Död, Frosne Vind ja Dybt I Skoven. Kirsikkana kakun päällä kuullaan todella seisauttava cover Bathoryn upeasta Song To Hall Up Highista.

Siinä missä Myrkurin debyytti oli ikään kuin kunnianosoitus 90-luvun puolivälin norjalaiselle black metalille, Mausoleum seuraa enemmän Ulverin käänteikästä linjausta ja tekee suoranaisesti Kveldssangerit. Siinä täydellisesti onnistuen. Tämä on paljon sanottu, mutta tämän paremmin ei vanhalle norskibläkille juuri voisi tehdä kunniaa. Toivotaan siis, että Myrkur julkaisee uutta vuonojen maata ihastelevaa materiaaliansa hyvin pian.

4,5/5