lauantai 9. tammikuuta 2016

June 1974 - Atlantide EP (2014)

Italialainen muusikko ja kirjailija Federico Romano perusti yhden miehen yhtyeensä June 1974:n vuonna 2009 ja on sen jälkeen julkaissut jo reilut neljännestuhannen biisiä kun kaikki singlet, ep:t ja albumit sisältöineen lasketaan yhteen. Tämähän epätodelliselta kuulostanut fakta piti tarkistaa projektin Bandcamp-sivuilta ja hyvin pitkälti näytti pitävän paikkansa. Markkinointi näytti pikaisella tutkimisella perustuvan enemmänkin visuaaliseen puoleen, kuin sisältöön itseensä, mutta jos kansikuvissa käytetyt vähäpukeiset mallit ja heidän kansainvälisesti menestyneet kuvaajansa tuovat lisää kuulijoita tai jopa kuuntelijoita, niin miksipäs ei.

Yhtye lähetti marraskuussa 2014 julkaistun Atlantide EP:n arvioitavaksi lähinnä siksi, koska Federicon itsensä omistama Visionaire Records avasi toimistonsa uudelleen, jonka promootiona tämä ep nyt toimii. Saatekirjeen mukaan June 1974 tekee hyvin ennakkoluulottomasti kappaleita, joista yksi voi edustaa rokkia ja toinen poppia ja kolmas hip hoppia. Kahden biisin Atlantide keskittyy kuitenkin ainakin itseäni kiinnostavampaan post-rockia, shoegazea ja elektroa sekoittavaan tunnelmointiin. Levyn on lisäksi masteroinut genreen erinomaisesti sopiva islantilainen Birgir Jon Birgisson, jonka kädenjälkeä on kuultu muun muassa Sigur Rosin ja Alcestin levyillä.

Levyn ensimmäinen kappale Follia avataan nätillä pianosoitannalla, jota lähdetään komppaamaan tavallisilla rock-soittimilla. Teemaa venytetään ja jumitetaan biisin puoleenväliin asti ja loppupuolella kuullaan enemmän elektroonista äänimattoa toisen teeman taustoituksena. Samantyyppisellä kaavalla on rakennettu nimikkokappalekin, joka on tunnelmaltaan kuitenkin hieman avauskappaletta syvempi. Äänimaisemasta ja tyylistä tulee jonkun verran mieleen juuri nimeen omaan Sigur Ros, Alcest ja muut vastaavat postia ja gazea esittävät yhtyeet.

24 minuuttia ja rapiat kellottava Atlantide huokuu niin tuotannossa kuin biisinkirjoituksessa kuuluvaa ammattitaitoa. Ja sitähän tarvitaan, kun paritoistaminuuttinen kappale saadaan kuulostamaan kiinnostavalta alusta loppuun. Siinä piilee ehkä myös tämän levyn ainut vika, joka löytyy tunne/tunnelmapuolelta. Sitä ei tästä juuri välity, ainakaan niin paljon kuin pitäisi. Vaikka kokonaisuus kyllä toimii ja tavallaan jopa virheettömästi, niin silti se tuntuu väkinäiseltä ja mekaaniselta. Post-rock-tyyli kuitenkin puree ja jos huomiota herättämätöntä taustamusiikkia kaipaa, niin Atlantide on juuri täydellinen valinta sellaisen tarpeeseen.

3/5