Ulver - The Assassination of Julius Caesar (2017)

Wikipedian määritelmän mukaan Ulverin tuorein tuotos The Assassination of Julius Caesar on kokonaisuudessaan yhtyeen kolmastoista täysilaidallinen. Tästä faktasta huolimatta neljä edellistä albumia, kaksi puoliliveä, psykedeelinen cover-levy sekä Sunn O)))-yhteistyö, tuntuvat enemmän sivutuotoksilta ja edellinen niin sanotusti normaali studioalbumi oli kuuden vuoden takainen Wars of the Roses (2011). Mutta eipä yhtyettä voi laiskaksi väittää, kun mainittujen lisäksi vuoden takainen semilivelevy ATGCLVLSSCAP sai jatkoa jo loppuvuodesta Riverhead-soundtrackin myötä.

Voinen väittää Ulverin kärsineen jonkinasteisesta tasapaksuisuudesta ja kehää kiertävästä luonteesta sitten täydellisyyttä hipovan Shadows of the Sunin (2007), vaikka kaikki senkin jälkeiset albumit ovat ainakin minulle maistuneet. Sinänsä itsensä toistaminen ei ole ihme, kun kaikki vähänkään pidemmät kokonaisuudet yhteenlaskettuna julkaisutahti on Bergtattista (1995) alkaen noin levy per vuosi. Kun yhtye sitten päätti ilmoitella tästä albumista mainiten sen olevan poppilevy, olivat odotukset pitkästä aikaa melko korkealla juurikin siitä syystä, että yhtyeen aiemmin niin sulavan kameleonttimaiseen ja uudishenkiseen luonteeseen se uudistuminen nimen omaan juuri sopiikin täydellisesti.

Poppilevy ei tietenkään tarkoita poppia sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jo ensimmäinen singlelohkaisu Nemoralia toi kummasti mieleen muun muassa Depeche Moden, David Bowien ja Massive Attackin. Ulverin mittakaavalla tämä voi jo hyvinkin tarkoittaa poppia. Samoilla sävyillä jatkaa levyn hypnoottisimmat yhdeksän ja puoli minuuttia tarjoava, yhden junnaavan bassolinjan päälle kasattu psykedeelinen Rolling Stone.

Vaikka yllätysmomentin varjolla päälle vyöryvä biisikaksikko saakin hilajiseksi, varsinainen, kenties tasaisempi, mutta myös varmempi kappalemateriaali lähtee juoksemaan So Falls the Worldista, jossa Shadows of the Sunin tyylinen maalailu kohtaa Pet Shop Boysin tapaisen elektrosäksätyksen. Kaunis, tunnelmallinen, liki herkkä Southern Gothic potkii koko kasarielektrohittigenreä haaroväliin, niin että Depeche Modeakin itkettäisi. Kristofferin pehmeä laulanta on venynyt suuntaan jos toiseenkin, mutta viimeisillä levyillä suoritus on ollut tasaisen varmaan. Tässä aihiossa jyhkeä tulkinta tuntuu saavan täysin uusia tummia ulottuvuuksia.

Soundimaailma ja melodiat tuovat monin paikoin mieleen kaiken mitä yhtye on luonut Blood Insiden jälkeen, mutta konsepti tuntuu Julius Caesarilla olevan hivenen suoraviivaisempi. Angelus Novus tarjoilee viipyilevän hämäriä tunnelmia, josta jatketaan kierolla tavalla pirteämmällä, mutta alakulotteisella synapoppiteoksella Transverberation. Ulveria on voinut kuvailla melkein millä tahansa adjektiivilla, mutta tarttuva ei ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tullut mieleen. Nyt sekin on koettu. Kenties tarttuvinta kertoa on luvassa kappaleessa 1969. Päätösraita, noin kahdeksan minuutin liki trancemainen Coming Home, irrottautuu tarttuvista iskusävelmistä hetkistä ajaen kuuntelijan unenomaiseen horrokseen, josta onkin helppoa napauttaa levy uusintakierrokselle.


The Assassination of Julius Caesar tuo vaihteeksi jotain uutta Ulverin musiikilliseen ulkomuotoon. Tavallaan tämä ei yllätä, mutta viimeisimmät albumit huomioiden suunta on toinen kuin olisi pahimmillaan voinut odottaa. Albumin viehätys piileekin siinä, mitä Ulverin kuunteleminen oli noin 15 vuotta sitten kun ensimmäisiä kertoja tutustui yhtyeen tuotantoon. Jokainen albumi oli erilainen, melkein oma maailmansa. Tasaisen välivaiheen jälkeen tuntuu jälleen siltä, että Ulver on luonut nahkansa ja löytänyt sisäisen sutensa.

4,5/5

 

Ulver - ATGCLVLSSCAP (2016)

2CD 19,99€ / EMP.fi

Black metal-juuristaan tunnettu taiteellista, kokeellista ja elektronista musiikkia sulavasti hämmentävä norjalaisyhtye Ulver on useammalla julkaisullaan näyttänyt monimuotoisen osaamisensa ja taidokkuutensa tinkimättä taiteellisista näkökulmuistaan saatikka sitten omasta ja omintakeisesta tyylistään. Blood Insidesta (2005) lähtien tyyliin tuli selviä taiderock elementtejä, mutta silti kahta samanlaista albumia on mahdotonta nimetä.

Ulverin uutukaista ei kauan ehditty hypettämään,  kun tieto House of Mythologyn kautta julkaistavasta uutukaisesta tuli noin pari kuukautta etukäteen. Eläinradan eli horoskooppimerkkien alkukirjaimista, englanninkielisistä sellaisista, koostuva otsikko ATGCLVLSSCAP ei ole mitenkään helposti muistettava koodi, mutta Ulverin kahdestoista puhukoon puolestaan sisältönsä kautta. Ja sisältöähän on peräti kahden levyn ja reilun 80 minuutin verran.

Levyn sävellykset ovat saaneet alkunsa niin ikään kahdentoista keikan aikana improvisoiduista kappaleista, joita on sitten jälkeenpäin paranneltu perus studiokelpoiseksi ja -kuuloiseksi kamaksi. Ensimmäisenä soi vähäeleinen hämistely England's Hidden, joka toimii maittavana alkusoittona albumille. Hieman post-rockmainen Glammer Hammer on yksi ehdottomia suosikkejani tältä albumilta uhkaavine tunnelmineen. Ja pirun tyylikkäitä perkussiomäiskeitä kappaleessa tarjoillaankin. Samaan tyyliin Ulverille tunnuksenomaista pörinää ja surinaa tahditellaan komealla rumputyöskentelyllä biisissä Moody Stix. Kelvollista progehtavaa fiilistelyä ja leijailua on ilmassa myös mukavassa tunnelmointikappaleessa Cromagnosis. Etenkin kappaleen lopun vauhdikkaampi rytmittely on miellyttävää kuunneltavaa.

Yksi levyn erikoisimpia teoksia on progressiivisia elkeitä omaava Om Hanumate Namah, joka kieltämättä muistuttaa Kingston Wallin viimeiseksi jääneenä III - Trilogyn hapokasta materiaalia. Progerock voisi olla hyvinkin Ulverin seuraava aluevaltaus. Myös Perdition Cityn päätöskappaleen Nowhere/Catastrophen päivitys Nowhere (Sweet Sixteen) on varsin toimiva ja tunnelmallinen remake, vaikka ei sinänsä muuta jo alunperinkin täydellisesti toiminutta kaavaa. Samalta albumilta löytyvä Tomorrow Never Knows tai paremminkin kyseisen kappaleen lopusta löytyvä pianosoitto on myös otettu uusiokäyttöön kappaleessa Ecclesiastes (A Vernal Catnap). Hämyisen biisin jälkeen levyn päättävä Solaris sulkee tämän eläinradan kiertävän kosmisen ja mystisen ympyrän.

ATGCLVLSSCAP on puhdasta Ulveria siinä missä yhtyeen aikaisemmatkin teokset. Vaikka albumi omalla tavallaan yllättää ja tekee vaikutuksen, suurempia mullistuksia siltä on turha odottaa. Toisaalta siinä ei mitään moitittavaakaan ole, paitsi on se ehkä hieman liian pitkä vähäeleiseen sisältöönsä nähden. En silti valita. Uutta Perdition Citya tai Shadows of the Sunia odotellessa ATGCLVLSSCAP on erittäin hieno ja tunnelmallinen taidepläjäys, joka kyllä palkitsee kuulijansa. Ja siinäkään ei siis ole mitään uutta Ulverin leiristä.

4/5