keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Al-Namrood - Diaji Al Joor (2015)

Black metal on ainakin ennen vanhaan ollut suurimmaksi osaksi (pohjois-)eurooppalainen ilmiö. Vanhat true evil yhtyeet kotoilivat ennen vanhaan Norjassa ja sen lähimaastossa, modernimmat atmosfääribändit ympäri keskistä Eurooppaa ja jenkkilää. Saudi-arabialainen Al-Namrood sen sijaan nostaa panoksia entisestään. Täällä päin maailmaa kirkon ja uskonnonvastaisuus menee ihan muoti-ilmiöstä kun taas Lähi-Idässä moinen on melkein pahinta mahdollista, mihin ihminen saattaa ryhtyä. Tavallaan asetelma voi jollain tavalla kuulostaa samalta kuin 90-luvun alun kirkonpolttoepidemian sun muiden oireiden aikoihin.

Al-Namrood lienee ensimmäinen saudi-arabialainen yhtye, mitä olen koskaan kuullut. Bändi on ollut koossa jo vuodesta 2008 ja julkaisujakin on kertynyt vain täyspitkät mukaan laskien jopa viisi kappaletta. Viime marraskuussa päivänvalonsa näki niistä viimeisin, Diaji Al Joor. Lähi-idän mystiikkaa viljellään heti aluksi parin minuutin instrumentaalissa Dhaleen, jossa ei ole puutetta Arabian astias... instrumenteista. Löytyy monenmoista kannua, näppäilysoitinta ja huilua. Mikä upeinta, eksoottisia soittimia käytetään myös black metal-murjonnan ohella. Tyylillisesti Al-Namroodia voisi melkein verrata saksalaiseen viikinkimetalliyhtyeeseen Falkenbachiin, kulttuurilliset viitteet vain ovat totaalisen erilaiset. Yhdistäviä elementtejä löytyy myös itäeurooppalaisen black metalin ja yhtyeiden kuten vaikkapa Negurá Bungetin kanssa.

Vertasipa Al-Namroodia mihin tahansa, se pysyttäytyy täysin omalla tontillaan eikä jää velkaa yhdellekään klassikolle tai mahdolliselle esikuvalle. Soundimaailma on karkea kuin mikä, mutta ulosanti on ei-niin-vauhdikkaasta tempostaan huolimatta aggressiivista ja äkäistä kuin janoinen kameli kangastuksen nähtyään. Levyn yhdeksästä kappaleesta kaksi on instrumentaaleja ja lopuista seitsemästä ei moitteen aihetta löydy. Jos muutama kappale pitäisi jalustalle nostaa, niin heti intron jälkeen soiva Zamjara Alat sekä kelmeästi rytmitetty Ejhaph ovat ainakin levyn mieleenpainuvimpia ja parhaimpia kappaleita. Jälkimmäisenä mainittu on varmaankin se albumin ykköshitti. Levyn loppupuolen Hayat Al Khezea on myös upea eepos, jonka jälkeen soiva viimeinen metallisoitanta Ana Al Tughian tarjoilee kuuden minuutin verran upeilla instrumentaatioilla sävytettyä bläkkiä. Kuten ne kaikki muutkin.

Saudi-Arabian metallitarjonta ei liene kovinkaan kattava, mutta laatu näyttäisi olevan sitäkin kovempi. Eksotiikka puree ainakin tässä tapauksessa. Arabian kannuttimet ja huiluttimet ynnä muut tuovat tähän samankaltaista mystisyyden tunnetta, kuin mitä norjalaisilla yhtyeillä oli reilut 20 vuotta sitten kun niitä ensimmäisen kerran kuulin. Kaikki faktat huomioon ottaen Al-Namroodin esityksestä voi jopa aistia sen aidon ja oikean true black metalin vaarallisuuden ja kapinan. Onpa keikkailukin yhtyeeltä pannassa, ihan vaan kuolemanrangaistuksen pelossa. Niin tai näin, musiikilliset ansiot ovat ne jotka ratkaisevat, ja siinä(kin) Al-Namrood onnistuu astumaan sellaiselle alueelle, minne kukaan ei ole koskaan aikaisemmin mennyt. Lisää tällaista, ehdottomasti!

4/5