Brittiläinen muusikko ja näyttelijä David Robert Jones, joka taiteilijanimellä David Bowie paremmin tunnettiin, julkaisi 25. studioalbuminsa tammikuun kahdeksas päivä, joka oli myös taiteilijan 69. syntymäpäivä. Vain kaksi päivää ennen poisnukkumistaan. Bowie jäi itselleni artistiksi, johon piti aina jonain päivänä lähitulevaisuudessa tutustua. Ainut kuulemani albumi oli läpimurtoalbumi vuodelta 1972 The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, joka ikävä kyllä ei minusta Bowie-fania tehnyt, vaikka muuten ihan hyvä levy olikin. Erikoinen sattuma, tai ennusmerkki oli se, että juuri tämän tuoreen Blackstar-albumin myötä oli tarkoitus viimein ottaa Bowien tuotanto työn alle takaperoisesti uusimmasta alkaen. Sekin ajatus tuli vain muutama päivä ennen koko musiikkimaailmaa kohauttaneita suru-uutisia.
Jos joku olisi joskus maininnut sanat art rock tai avant-garde ja heittänyt referenssiksi vaikka Radioheadin, Swansin ja Björkin tai jotain muuta vastaavaa, voisi sivistyksessäni oleva aukko olla muutamaa albumia pienempi. Olisi pitänyt ottaa varteen jo David Lynchin ohjaaman Lost Highwayn mahtavasta introkappaleessa Deranged varteen. Ajan rajallisuus oli kuitenkin aina tiellä, ja Bowie-tuntemus jäi näihin muutamaan teokseen.
Levyn ensimmäisenä kappaleena soi lähes kymmenen minuutin pituinen nimikkokappale, joka aiheuttaa kylmiä väreitä niin luissa kuin ytimissä. Kokeellisluontoisesta kappaleesta löytyy Bowien persoonallisen ja sydäntäriipaisevan äänenkäytön lisäksi jazzahtavia elementtejä ja reilusti elektronista taustasävyttelyä. Lähes aavemaisesta järkälekappaleesta siirrytään rokahtavampaan, vaikkakin hyvin taiteelliseen sellaiseen, kappaleeseen 'Tis a Pity She Was a Whore. Pieni vauhdittelu tuo hyvää vaihtelua, vaikka tunnelmassa silti jotain unenomaista onkin. Levyn ehkä koskettavin kappale on synkkä ja melankolinen Lazarus, jonka koko kuusi minuuttia vangitsee yöllisiin tunnelmiin tiukasti.
Tunnelmallisen albumin hienouksia on sen kappalemateriaalin lisäksi taitava asettelu. Hitaiden ja synkkien fiilistelyjen välissä vauhdikkaammat sivallukset ovat todellisia täsmäiskuja. Vaikka kallistun enemmän synkistelyn puoleen, tuovat nämä pirteämmät kappaleet uusia nyansseja esiin Bowien viimeiseltä levyltä. Hillityn raivokas ja äänimaailmaltaan säväyttävä Sue (Or in Season of Crime) nostaa sekin kylmiä väreitä selkäpiihin. Samaan tunnelmaan pyrkii myös hypnoottisen kompin ja erinomaisen vokalisoinnin varaan rakennettu Girl Loves Me. Kaiken synkistelyn välissä kuullaan pieni valonpilkahduskin Dollar Daysin muodossa. Jollain tapaa levyn päätösraidan I Can't Give Everything Awayn keveys on todella kaunista kuunneltavaa.
Blackstar ei voisi juuri parempi perehdytys Bowien tuotantoon olla, mikäli aikaisemmat albumit ovat syystä tai toisesta menneet enemmän tai vähemmän ohi. Synkkiä sävyjä omaava nelikymmenminuuttinen on tunnelmaltaan enteilevä ja haikean mahtipontinen, kuin taiteilijan tarkkaan laatima testamentti. Tuotannosta tai kappalemateriaalista ei sen enempää tarvitse sanoa, kuin että sisältö on täyttä timanttia. Pitkän uran päätteeksi tämä musta tähti nousee taivaalle jättäen perinnöksi tämän mestariteoksen. Blackstar tulee aivan varmasti olemaan yksi koko vuoden hienoimpia julkaisuja ja sen voin julistaa hyvin omantunnoin jo nyt tammikuussa. Kiitokset tästä, ja kaikesta, ja lepää rauhassa David Bowie.
4,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti