keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Solefald - World Metal. Kosmopolis Sud (2015)

CD (Digipak) 16,99€ / EMP.fi
Norjalaisista pitkän linjan metalliyhtyeistä suurin osa on tullut ainakin jollain tavalla tutuksi. Muutamia poikkeuksiakin löytyy ja yksi näistä on 20 vuotta sitten perustettu kaksihenkinen Solefald. Yhtyettä alusta alkaen luotsanneet vokalisti/kitaristi/basisti Cornelius Von Jakhelln Brastad sekä synisti/rumpali/vokalisti Lars Nedland ovat tiiviinä yhteistyötä saaneet aikaan jo kahdeksan täyspitkää albumia. Tänä vuonna julkaistiin niistä viimeisin World Metal. Kosmopolis Sud.

Norjan niin sanotusta mainstreamista eli black metalista poiketen ja sivuten löytyy runsain mitoin enemmän ja vähemmän kokeellisempaa ja avant-gardempaa linjausta edustavia yhtyeitä. Esimerkiksi tänä vuonna levynsä julkaisseet Dödheimsgard ja Arcturus edustanevat tuota alalajiketta parhaiten. Solefald heittää soppaan vielä isomman lusikallisen luovaa hulluutta ja maustaa sitä vieläkin useamman genren tunnusmerkeillä. World Metal outoilee yhdistelemällä äärimetalliin folkahtavia piirteitä, industrialia, elektroa ynnä muuta aiheeseen liittyvää tai liittymätöntä.

Levyn ensimmäinen biisikaksikko edustavat suhteellisen tavallista ja normaalia kappalemateriaalia. Noin kahdeksan minuutin World Music With Black Edges on melko tarttuva kappale ja varsinkin industrialimmat kohtaukset onnistuvat potkimaan sinne, missä eniten tuntuu. Hieman ensimmäistä kappaletta pidempi The Germanic Entity tarjoilee Arcturusmaista raskaan kitaran runnomista kone-elementein, lauluineen ja murinoineen. Kornin taannoisen Paradigm Shiftin tyylistä dubstepia unohtamatta.

Alun perusteella olisi melkein voinut kuvitella World Metalin mahtuvan jonkinlaisen normaalin raameihin, mutta Bububu Bad Beuys iskee black metal -kitarasahauksen taustalle Sepulturan Ratamahattan tyylistä perkussionismia, kummallista käkättämistä ja muutaman sekunnin kestävän hetken, jossa tuo kaikki kuulostaa melkein kuin Björkiltä itseltään. Samanlaisella tyylien integraatiolla jatketaan Future Universal Historiesilla ja Le Soleililla. Paikoin melodiat ovat ihan kauniitakin. Hypnoottinen 2011, Or A Knight of the Fall tuo välillä mieleen Faith No Moren Motherfuckerin. Levyn parhaimpia kappaleita on String The Bow of Sorrow, joka kokonaisuutena on levyn tasaisin kappale. Tällä levyllä tasaisuuskin on poikkeuksellisen upeaa kuunneltavaa. Viimeisenä soi tunnelmallinen ja ehkä kevyesti Ulvermainen hidastelu Oslo Melancholy. Kaunis päätös omituiselle levylle.

Noin viidenkymmenen minuutin kokonaisuus on erikoisista oivalluksista huolimatta samalla sekava ja tasapaksu monen vaikutteen sillisalaatti. Kaikenlaisia vivahteita on viljelty anteliaalla kädellä jättäen sisällön eli sävellykset hieman mielikuvituksettomiksi. Jos vaikkapa oltaisiin keskitytty hyvin toimiviin industrial-runttauksiin tai muuten materiaalia olisi tiivistetty ytimekkäämmäksi jättämällä ylimääräiset ja paikoin turhilta kuulostavat kokeilut pois, tässä olisi aivan selvä kilpailija Arcturuksen tai jonkun muun vastaavan harjoittamalle avantgardismille. World Metal on joka tapauksessa viihdyttävä kokonaisuus, josta ainakin löytyy koukkuja ja yksityiskohtia vaikka muille jakaa.

3,5/5