keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Amanita Virosa - Asystole (2015)

Amanita Virosa, tuo metsiemme valkolakkinen tappaja, tunnetumpi nimellä valkokärpässieni. Sieniharrastajien kannattaa kiertää nuo murhanhimoiset herkkusientä etäisesti muistuttavat lahottajat kaukaa, mutta kun puhutaan Amanita Virosasta black metal -yhtyeenä, on nimi sitäkin houkuttelevampi. Vuonna 2008 perustettu mikkeliläisorkesteri julkaisi kesäkuussa esikoislevynsä Asystole.

Kaikki muistanevat 90-luvun puolen välin jälkeen nousseen melodisen black metalin aaltoliikkeen, joka myös kotimaassamme näkyi runsaana yhtyeiden tulvana. Yksi tarttuvimmista ja tuotteliaimmista bändeistä oli tuolloin oululainen Catamenia, johon myös Amanita Virosaa ensimmäisenä vertaisin. Muutaman sekunnin täydestä neljästäkymmenestä minuutista vajaaksi jäävä Asystole introitetaan instrumentaalilla, jossa puhtaiden kitarointien ohella kuullaan tunnelmallista metallisoitantaa. Samoihin tunnelmiin sukeltaa myös ensimmäinen varsinainen biisi My Slightest Hope.

Päällisin puolin erinomaisesti tuotettu ja soitettu albumi pitää sisällään intron lisäksi kahdeksan täysimittaista metallipurkausta. Yhtyeen nimestä ja itsestään käyttämästä genremääritelmästä hospital metal olisi voinut odottaa tarjonnasta jotain enemmän luovaa hulluutta ammentavaa avantgardea. Pettymystä tämä ei kuitenkaan tarjoa. Vanhaa pyörää ei keksitä uudestaan, mutta sitä uudistetaan ja ehkä vähän päivitetäänkin nykyaikaan. Levyn alkupuoli on täyttä rautaa. Yksi herkullisimmista hetkistä on se pakollinen suomeksi suollettu Valuta Vereni Maahan. Rumpuintroista en ole koskaan pitänyt, enkä tässäkään kappaleessa, mutta riffitykitys on sen verran tukevaa, että kappale onnistuu porautumaan kuulohermojen herkimpään kohtaan. Ja onhan se sanatkin mainiot, kuten hauska loppukaneetti "hampaani tippuu ja sitten se sattuu".

Norskisävyjäkin on jonkun verran havaittavissa. Satyriconin ikivanha materiaali haiskahtaa Dead Insiden introssa ja Dimmu Borgiria löytyy Mental Failuren viekkaissa pianomelodioissa sekä riffityksissä. Paikoitellen soivat puhtaat kitaroinnit myös tuovat mieleen pohjoisnaapurimme jylhät maisemat, vaikka muuten tämän ihan suomalaiseksi tunnistaa. Tätä hyvä esimerkki on levyn yksi kärkikappaleista Suck The Poison. Kovin suurta vaihtelua kappaleissa ei ole, eikä päätöskappale Dead Body Love asiaan muutosta tee. Sen sijaan kappaleen päättyessä nelikymmen minuuttinen tuntuu kuluneen turhankin nopeasti ja mielenkiinto luukuttaa koko roska uudelleen on hyvin suuri.

Asystole on erinomainen nostalgiapaketti reilun viidentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Sitä en osaa sanoa, olisiko tämä silloin toiminut paremmin vai hukkunut lukuisten muiden yhtyeiden joukkoon, mutta jälkijunassa tuohon melobläkkibuumiin liittyessään tämä albumi ainakin tuli kuulluksi irrallisena muusta vastaavasta musiikista. Joka tapauksessa tämä pieksee suurimman osan suomalaisen ysäribläkin albumeista ja vaikka kokonaisuus onkin melko tasapaksu, on se silti pirun toimiva ja viihdyttävä sekä kuuntelua kestävä levyllinen melodista bläkkiä. Vauhtia ja mustaa energiaa ainakin tuntuu riittävän kylliksi. Kyllä tämä pistää odottamaan jatkoa tälle levylle vuoden parin päästä.

4/5