Jos mietit millaista musiikkia olisi Pink Floydin ja metallin sekoitus, siihen on olemassa monta vastausta kuuntelijasta ja kuuntelijan näkökulmasta riippuen. Steven Wilson ja Porcupine Tree saattavat tulla ensimmäisinä mieleen, miksei myös Anathema tai Opeth. Samaan lokeroon voi luetella myös viisihenkisen An Ocean of Voidin. Saatekirjeessä, jonka itse jälkikäteen luin, löytyy vertailua Floydiin ja lisäksi vastikään telakalle jääneeseen Ghost Brigadeen sekä Cult of Lunaan. Sen paremmin tyyliä ei voisikaan kuvailla.
50-minuuttisen levyn aikana tunnelma pysyy koko ajan tiiviinä ja niin proge kuin metalli soivat saumattomasti yhteen. An Ocean of Void ei kuitenkaan kuulu siihen porukkaan joka sekoittaa tyylilajit täysin keskenään, vaan viljelee progesoitantaansa paljon maltillisemmin sinne tänne ja enimmäkseen kevyisiin välisoitantoihin. Ehkäpä tämä ratkaisu pitää pientä yllätyksellisyyden makua yllä levyn alusta loppuun. Post-alkuisen metalin hankalan määrittelemisen myötä levyn sisäinen ja kappaleiden välinen vaihtelevuus on huippuluokkaa. Välillä murinavokalisointi ja vauhdikkaampi riffittely sekä kompittelu muistuttaa black metalia, välillä kuiskausten siivittämä tunnelmointi melodiasoitannan kanssa on kuin suomalaisilta goth/death/doom/...-yhtyeiltä lainattua. Liidikitaroinnista löytyy jälleen Pink Floydiin verrannollista, kun työskentely on melkein yhtä upeaa kuin David Gilmourilla aikanaan.
Kahdeksan kappaleen kokonaisuus alkaa lyhyellä, mutta vaikuttavalla introlla Diving in the Deepest Sea, jonka jälkeen mennään itse asiaan kappaleessa Enigma. Enigmassa esitellään lähestulkoon kaikki elementit, jotka yhtyeellä on hallussa siitä raskaammasta paahdannasta tulkitsevaan lauluun ja progesoitannasta raskaampaan metalliin. Silent Storm jatkaa samalla meiningillä kymmenen minuuttisen Resonancen tuodessa mukaan modernimpaa, Porcupine Treen tyylistä vivahdetta. Levyn parhaimpiin kappaleisiin voisin nostaa yksinkertaisen, mutta kauniin melodiakierroon varaan rakennetun tunnelmoinnin Behind Red Clouds, joka on kuin progressiivinen versio erään In Death's Embrace-hitin eräästä melodiakulusta. Instrumentaalinen An Ocean of Void part I introittaa levyn rokkaavimman teoksen A Faded Light, josta löytyy jälleen bm-vaikutteita sekoitettuna. Päätöskappale An Ocean of Void part II tiivistää albumin syvän tunnelman parin minuutin instrumentaaliksi.
Progemetallin laajasta kirjosta huolimatta The Great Escape onnistuu kuulostamaan todella raikkaalta ja omaperäiseltä sekoitukselta ainakin kahta genreä. Äärimmillään metallisoitanta on todella raskasta, mutta se toinen äärilaita, joka lähentelee 30-40 vuoden takaista Pink Floydia, on mitä erinomaisin vastapaino metalliriffittelylle. Toisaalta yhtyeen kitarasoundi ei edes ole mitenkään äärimmäisen raskasta, vaan enemmänkin kuin rock-soundilla vedettyjä kiemuraisempia metalliriffejä. Tekisi mieleni kutsua tätä yhtyettä lempinimellä An Ocean of Floyd ja suositella kaikille Floydin, Ghost Brigaden, Cult of Lunan, progen ja post-metalin ystäville. Pirun hyvä debyytti.
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti