Demonic Death Judge - Seaweed (2017)

Nimeä Demonic Death Judge maistellessa mieleen saattaa helpostikin tulla ärhäkkäämpi death metal. Kolmannen albuminsa vuoden alkupuolella pyöräyttänyt hesalaisnelikko edustaa vihjailevasta nimestään poiketen stoneria ja sludgea metalliin sekoitettuna. Itse levylaatikko merenalaisine kuvituksineen on hyvinkin innostava ja houkutteleva.

Kolmen vartin mittainen Seaweed käynnistetään soraisilla ja groovaavilla riffeillä kappaleissa Taxbear ja Heavy Chase, jotka voisi hyvinkin maittavan erityisesti Dopethronen, Kyussin ja Mastodonin sekä vastaavien ystäville. Puhtaampaa kitarasointia tuodaan mukaan pidemmän kaavan nimikkokappaleessa ja leijailevaa, miltei psykedeliaan kallistelevaa tunnelmointia tarjoaa raskaan paatoksen hetkeksi pysäyttävä sorainstrumentaali Cavity.

Jos albumin alkupuolisko onnistui potkimaan tärykalvoja, mielestäni loppupuolisko viimeistelee asian oikein ytimekkäästi. Backwoodsissa laahaavan runttauksen lisäksi kuullaan kevyempää tunnelmasoitantaa doomahtavaan tahtilajiin venytettynä. Loppupuoliskolla kappaleiden kestot nousevat noin seitsemään minuuttiin ja se näkyy kappaleiden monimuotoisemmassa rakenteessa. Rouheasti alkanut kiekko kallistuu iltaa kohti myöskin tunnelmaltaan, joka tiukentuu loppua kohti. Pure Cold ja Saturnday, niin mainioita teoksia ovatkin, kalpenevat suorastaan albumin suomeksi otsikoidulle, melodioilaan kaihoisia merimaisemia maalailevalle päätösraidalle Peninkulma.

Seaweed julkaistiin tammikuisena perjantaina, joka tänä vuonna sattui olemaan kolmastoista päivä. Epäonneksi se ei ainakaan albumin kohdalla koitunut, mutta kenties näiden kehujen lykkääntyminen voidaan pistää sen piikkiin. Kolmen ja puolen kuukauden välillä tehokaskin luukuttaminen on vain osoittanut albumin olevan todella kovaa kamaa, jota ei kuuntelemalla puhki kuluteta. Lieneekö kyseessä tämän vuoden kovimpia kotimaisia albumeita.

4,5/5

 

Mastodon - Emperor of Sand (2017)

Stoneria ja sludgea progressiivisella otteella murjova jenkkibändi Mastodon julkaisi viidennen albuminsa The Hunter vuonna 2010. Kyseinen kiekko lähti heräteostoksena matkaani kaupan hyllyltä ja siitä vaikuttuneena kuunteluun lähtivät myös yhtyeen aikaisemmat eepokset. Niistä ne todelliset helmetkin löytyivät, kuten vaikkapa erinomaiset Crack The Skye (2009) ja Leviathan (2004).

Vanhemmilta albumeilta löytyi kaikenmoisia hämyisiä koukeroita progen ja stonerin äärilaidoilta, jotka The Hunterilla oli vedetty asteen verran suoraviivaisempaan suuntaan. Rosoinen soundi kera psykedeelisten nyanssien antoi kuitenkin sen verran reilusti tarttumapintaa lukeutuakseen vanhempien levyjen raskaaseen sarjaan. Sitten tuli Once More 'Round The Sun (2014), joka veti mutkat suoremmiksi, jota kuunteluystävällisyydeksikin voitaneen kutsua. Samalla linjauksella jatketaan myös tuoreella Emperor of Sand-albumilla.

Levyn aloitus on melko rautainen Sultan's Curse, jonka jälkeen eteen paiskotaan ehkä jopa turhankin helposti lähestyttävää Mastodonia. Kokonaisuuden hittimäisin Show Yourself on soundejaan myöten vähiten yhtyeen tähänastista tuotantoa muistuttavaa rallattelua. Suorasukaisuus ei välttämättä ole paha asia ja yllättäen hiukan riffeiltään Kornia muistuttava Steambreather jää melko helposti soimaan päähän.

Vaikka suurin osa levystä ei aivan yhtä suurta vaikutusta tee kuin vanhemmat kiekot, löytyy kokonaisuudesta herkullisemmatkin hetkensä. Hämyistä tunnelmaa tavoitellaan parhaiten vivahteikkaassa Roots Remainsissa ja vauhdikkaampaa ryminää tarjoillaan Scorpion Breathissa. Päätöskappale, hieman vajaan kahdeksan minuutin Jaguar God on akustisine introineen levyn huikeimpia hetkiä. Balladinomaisen alkuherkistelyn jälkeen kappale kasvaa liki eeppisiin mittasuhteisiin sisältäen kaikenmoista rytmikästä kompittelua ja progeilua. Mistä lie mieleeni tuli jossain määrin Muse, mutta onpa kappale joka tapauksessa yhtyeen parhaimmistoa.

Emperor of Sand on saanut osakseen kaikenmoista (some)kritiikkiä muun muassa siitä, että yhtye olisi mennyt sillä kaupalliseen suuntaan. Vastapainikkeena kitaristi Bill Kelliher on kritiikistä kiivastuneena ilmoittanut tekevänsä vaikka poppilevyn, jos vain huvittaa. Niin tai näin, itse en levyä ihan kaupalliseksi kutsuisi, mutta on se vaan piirun verran vähemmän ajatuksia herättävä ja ytimiä poraava kokonaisuus kuin vielä seitsemän vuoden takainen The Hunter. Vanhemmista julkaisuista puhumattakaan. Mastodonin oma soundi on kuitenkin kuultavissa suoraviivaisemmankin musisoinnin taustalta ja se viehättää edelleenkin ja varsinkin Once Moren ystäville tämä maistuu mannalle. Eikä tämä nyt muutenkaan mikään täysin keskinkertainen levytys ole.

3,5/5

Dö - Tuho (2016)

Stonerin röyhkeää groovea ja doomin painostavaa raskautta yhteenpunova Dö kylvää tuhoa pian julkaistavalla debyyttialbumilla nimeltä Tuho. Kaksi EP-kiekkoa ennen tätä julkaissut metallitrio lupailee esikoisellaan kokonaisuutta, joka on isompi kuin osiensa summa ja ahdistavaa tunnelmaa, joka sopii tämän päivän uutisotsikoiden soundtrackiksi.

Kuuden biisin kokonaisuus käynnistyy laahaavalla tuomiojulistuksella ja riffijumittelulla Born Under Black Wings. Tunnelma on totta vie painostava, kiitos alavireisen kitarasoundin ja vokalisti(-kitaristi) Deaf Hankin raa'an ärjynnän. Seuraavana soiva hirven lailla svengaava vauhtiralli Everblast II (The Aftermath) lienee levyn parhaimmasta päästä. Tarttuvat riffijunttaukset sisältävät doomia ja groovea aina vanhan kunnon Black Sabbathin ja sludgejyrä Mastodonin väliltä. Toki Reverend Bizarrekin on ihan kelvollinen vertailukohde.

Vaikka kokonaisuudesta luvattiin korutonta paahtoa, kevyempääkin soundia on tarjolla. Ex Oblivionen tunnelmallinen intro on kuin Kingston Wallia ja Kyussia keskenään sekoitettuna. Raskaamman poljennon ohella biisistä löytyy melodisempaakin vivahdetta ja muidenkin kappaleiden tavoin todella herkullista kitarasooloilua. Vaikka albumi onkin nimetty suomeksi, on pääkielenä siitäkin huolimatta lontoo. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yksi suomalaisittain karjuttu doomiveisu Kylmä. Puhtaalla kitaralla sekä laululla varustettu parin minuutin nuotiolaulusynkistely Hail The Fire on tunnelmallinen kuin mikä ja sopii ehdottomasti raskaamman paahtamisen väliin mitä erinomaisimmin. Levyn päättää paritoistaminuuttinen eepos Forsaken Be Thy Name, joka oikeastaan nivoo yhteen albumin parhaimmat puoliskot lyijynraskaasta runttaamisesta tunnelmalliseen ja melodiseen finaalihuipentumaansa asti. 

Vaikka Tuho enimmäkseen summaakin varsin tuttuja stoner/doom-elementtejä kuulostaen jos jonkun verran yllä mainituilta yhtyeiltä, on yhtye kuitenkin saanut omittua vaikutteet omanlaisekseen raskaaksi massaksi. Albumilta löytyy luvattua groovea ja painostavuutta ja nyanssit ja kontrastitkin on hyvin hallussa. En pitäisi mahdottomana, että tästä yhtyeestä muovautuu vielä parin levyn jälkeen merkittävä vanhakantaisen tuomiometallin nimi, varsinkin kun debyyttikiekko on näin varmaa ja iskevää kamaa. Jos doom ja stoner yhtään innostavat, kannattaa painaa nimi Dö mieleen.

4/5

Centipede - Sarnath (2016)

Mastodontti on sukupuuttoon kuollut norsueläin. Tuolta kauan sitten eläneeltä suureltä eläimeltä on nimensä lainannut amerikkalainen progea, stoneria ja sludgea suoltava Mastodon. Hieman vaatimattomampaan eläinluokkaan kuuluva tuhatjalkainen, eli Centipede on puolestaan vastaavanlainen suomalainen stonermetalliyhtye, jonka debyyttialbumi Sarnath saattaa jonkun verran muistuttaa kaukaista amerikkalaista eläinsukulaistaan.

Tärkein kuvaava asia tulikin jo mainittua, eli se, että vaikka miten päin levyä kuuntelisin, minulle siitä tulee mieleen Mastodon. Vaan ei kuitenkaan millään tavalla negatiivisessa mielessä. Tahti- ja tyylilajeiltaan paljon maltillisempi Centipede runttaa raskassointista kitaraa, keskivauhdikasta tempoa ja ärhäkkää huutolaulantaa vähän kuin läntinen sukulaisensa, mutta hieman hitaammalla tahdilla. Vaikutteita on kyllä otettu myös sellaisilta yhtyeiltä kuin High on Fire ja Melvins.

Sarnath polkaistaan käyntiin lyijynraskaalla tykityksellä Drown, joka jo heti alkumetreillä osoittaa yhtyeen tulevan paikan suomalaisten metalliyhtyeiden kärkikastissa. Suht yksinkertaisesta kappaleesta löytyy tolkuttoman upeaa metallisoundia, melodiaa ja vetäviä riffejä. Alkurymistelyn ja The Unspokenin on vuorossa pari levyn mielenkiintoisinta tapausta, Frostbite ja instrumentaalinen äänimaisemointi Abyssal, joissa kuullaan jopa alavireisiä Triptykonmaisia viboja. Mikä sopiikin erinomaisesti tunnelmaan, kun kyseessä on kuitenkin H.P. Lovecraftilta otsikkonsa napannut kiekko.

Black Meadia voisi kuvailla miltei hypnoottiseksi kokemukseksi. Yhden pirun riffin varaan kasattu biisi on kuin tiiliskivi takaraivoa vasten. Levyn vauhdikkainta antia tarjoilee reilun parin minuutin stonermättö Beacon of the Profane. Ensimmäisellä kuuntelulla havahduin levyn toiseksi viimeisen kappaleen Midwinter Wolvesin aikana todetakseni että jokos se levy pirulauta on loppumaisillaan. Levyn viimeistelee luonnollisesti nimikkobiisi, joka on kyllä yksi upeimpia kappaleita tällä kokonaisuudella. Kenties koko genressä. Mutta on kyllä mehukasta riffittelyä.

Pakko sanoa, että Centipede on tehnyt sarjassaan mestariteoksiin luokiteltavan debyyttilevyn. Useimmiten esikoisalbumit, vaikka miten mestarillisia muuten olisivatkin, haparoivat vähintään yhdellä osa-alueella, mutta Sarnathista on oikeastaan turha etsiä ainuttakaan kompastuskiveä tai sudenkuoppaa. Tokihan tätä edelsi jo pari EP:tä ja yksi splitti, mutta silti, debyytti mikä debyytti. Sarnath on tyylillä ja taidolla tehtyä metallipörinää, josta voi hakea viihdykettä hyvin pitkään. Ainakin seuraavaan levyyn asti. Ja sitähän sitten odotellaan. Piru vie, helvetin upea levy.

4,5/5

Witch Throne - Follow The Witch EP (2015)

Suomalainen kahden hengen yhtye Witch Throne on julkaissut ensimmäisen demonsa Follow The Witch elokuun loppupuolella. Nimestä voinee jo aavistella kyseessä olevan doom tai stoner metalin ja vieläpä hyvin perinteisen sellaisen. Kolmen kappaleen levyllä on mittaa reilut 17 minuuttia ja se on kuunneltavissa muun muassa Youtubessa. 

Ensimmäisenä biisinä kuullaan kauhuelokuvamaisella introlla käynnistyvä Awakened From The Ancient Slumber, joka on ulkoasultaan hyvin kahdeksankymmentälukulainen. Soundi on hivenen verran tunkkainen, mutta toisaalta omalla tavallaan vanhahtava ja se kyllä puree. Vertailukohtaa hitaammanlaiselle jykevien riffien varaan rakennetulle tuomionjulistukselle voi etsiä vaikkapa Candlemassista tai Reverend Bizarresta. Yhtyeen tyylistä tulee vielä enemmän mieleen Black Sabbath, josta muistuttaa toisena soiva ja levyn ehdoton ykköshitti, Children of the Gravelta kuulostava vauhtiralli Evil Ways. EP:n viimeisenä kuullaan keskitempoinen nimikkokappale, joka ei myöskään jätä kylmäksi. Kitaraakin soittavan vokalistin Rami Hermusen vuodatus on upeaa kuultavaa.

Witch Throne ei keksi tuomion pyörää uudelleen, mutta kuulostaa siltä, että vanhat doom metal-klassikot ovat hallussa. Ensimmäiseksi demoksi Follow the Witch on toimivaa doomia. Vaikka levy onkin suht yllätyksetön, on lyhyeen kestoon saatu vaihtelua, jykeviä riffejä ja sopivan kelmeä tunnelma. Kyllä tämä pistää odotukset korkealle ensimmäistä, toivon mukaan hyvin pian julkaistavaa kokopitkää kohtaan.

3,5/5

Black .44 - No Blanks (2015)

Vuonna 2011 perustettu Black. 44 julkaisi juuri debyyttialbuminsa No Blanks. Edellinen julkaisu, nimikko-EP, näki päivänvalonsa noin kolme vuotta sitten. Yhtyeen esittelyssä lupaillaan levyn verran Amerikan etelävaltioiden groovea ja stoneria.

Kuvaillun genren suuntaan Black .44:n musiikki kallistuukin, mutta ainakin ensimmäisenä bluesahtavasta ja groovaavasta metallisoundista tulee mieleen Black Sabbath sekä uudempi Metallica. Miksei myös Pantera, jos etelävaltioiden raskasta sointia haetaan.

Levyn kappaleiden resepti on melko yksinkertainen: rouheaa keskitempoista kitaratykitystä ja toinen toistaan tykimpiä kappaleita. Avausraita Overcome on vauhdikas ja raskas pelinavaus, mutta hitintynkää tarjoillaan kunnolla seuraavassa Hometown Murdererissa, jossa nopeammat osuudet yhdistyvät hienosti laahaavaan kertosäkeistöön. Ja perskeles että The Red Saintin riffi koukuttaa kuin aamukahvi ennen kello seitsentä.

Kappalemateriaali on tukevaa kuin tukkimiehen aamiainen, mutta myös melko yllätyksetöntä. Samaa kaavaa toteutetaan häikäilemättömästi kappaleesta toiseen. Tämän tyyliseen musiikkiin se kuitenkin tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään, eikä kyllästymisen merkkejä ehdi näkymään: suoraa ja koukkua tulee vastaan jatkuvalla syötöllä. Jos muutaman kappaleen nostaisi jalustalle, niin ensimmäinen ehdoton maininta kuuluu The Eyes Abovelle, jonka niin sanotusti ja toden teolla groovaa kuin hirvi. Born Wrongin tapporiffi kaikessa simppeliydessään on kuin tulevasta klassikosta varastettu. Potkua on myös jälleen kerran bluesahtavassa The Outlawssa. Mitäpä sitä enempiä ruotimaan rautaisista biiseistä. Soitto toimii hienosti ja vokalisti Jason ansaitsee kehut loistavasta äänenkäytöstään.

No Blanks ampuu kovilla, mutta aivan kuuden sylen syvyyteen johtavia laukauksia ei lauota. Yksittäisinä kappaleista mikä tahansa toimii pirun hyvin, jopa paremmin kuin radion rokkikanavien keskimääräinen (ja laadukas) tarjonta, mutta noin 38 minuutin kokonaisuus voisi kenties kaivata vaihtelevampiakin kuvioita. Vaikka balladi keskelle levyä. Mutta mikäs siinä kun muuten homma toimii ja biisit murjovat kuulohermoja. Kun esikoislevyn taso on soitannollisesti ja tuotannollisesti tätä tasoa, luonnollisesti se pistää kovat odotukset mahdollista seuraajaa kohtaan. Jokin tässä yksinkertaisuudessa viehättää ja käskee luukuttamaan levyä uudestaan ja uudestaan.

4/5

Elder - Lore (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Kiinnostukseni stoner rockia kohtaan heräsi reilut kymmenen vuotta sitten, kun tutustuin ensimmäistä kertaa Queens of the Stone Ageen ja edelleenkin mielestäni parhaaseen levytykseensä Songs for the Deafiin (2002). Genre ei kuitenkaan vielä sen suuremmin vetänyt mukaansa, kunnes muutama vuosi sitten satuin kuulemaan Kyussia ja heti perään muutamaa muuta psykedeellisempää sorakitarabändiä. Vaikka en stonerin suurkuluttaja olekaan, niin silti vastaan tullessaan useampi stoner-kiekko herättää mielenkiintoa. Vuonna 2006 perustettu Elder julkaisi tänä vuonna kolmannen täyspitkän albuminsa Lore. Lyhyestä otsikostaan huolimatta tarjolla on noin tunnin mittainen sukellus soramonttuun.

Elder soittaa stoneria rokilla ja metallilla sekä doomilla höystettynä. Ja mikäs sen hienompaa kuin näillä aineksilla koottu kellon ympärys, joka sisältää vain viisi keskimäärin 12-minuuttista eeposta. Lähtökohtaisestikin mielenkiintoinen ja uteliaisuutta herättävä paketti kansikuvaansa myöten. Mutta entäpä sisältö?

Eipä ole albumin ensimmäisissä hetkissä moittimista. Kevyemmällä soundilla tiluteltu Compendiumin avaava kitaramelodia on kuin aikamatka 60-70-lukujen psykedeelliseen ja progressiiviseen rockiin. Metallisoundi sen sijaan muistuttaa jonkun verran Kyussia ja Mastodonia. Vokalisti-kitaristi-synisti Nicholas DiSalvon lauluääni myös on kovasti samantyylinen kuin jälkimmäisenä mainitun Brann Dailorilla.

Levyllä on paljon kekseliäitä riffejä ja niiden vastapainoksi on aseteltu kevyitä ja puhtaita kitarasoitantoja. Legendin alku esimerkiksi on tunnelmallinen kuin mikä. Toisenlaisessa kontekstissa tätä voisi lähestyä post-rockina ja mainittujen yhtyeiden lisäksi hiipivissä melodiakuluissa on jotain samaa kuin jo lopettaneella post-metal yhtye Isisillä. Progressiivisimpia mielikuvia tarjoilee levyn vartin kestoinen nimikkokappale, johon on saatu todella upeita yksityiskohtaisia väliosioita. Kappaleen puolen välin ulvermainen synamaalailu on todella veretseisauttavaa materiaalia. Vaikka soitto on pääosin raskasta kuin lyijy, on tunnelma silti melko rauhallinen. Siinä on toki myös synkät, tai paremminkin hämärät puolensa. Jouhevalla riffittelyllä etenevä Deadweight on yksi levyn niin sanotusti vauhdikkaimmista otoksista. Päätöskappale Spirit At Aphelionin pariminuuttinen intro on kauneinta mitä Lorella on tarjota. Eikä siinä paljoa progeriffit ja stonerpörinät jälkeen jää. Tunnelmallinen lopetus albumille.

Joistain vaikutteista huolimatta Elderin yhteneväisyydet muutamaan yhtyeeseen jäävät vain kosmeettisiksi seikoiksi. Sisältö sen sijaan on täydellisesti hallussa ja kokonaisuus on alusta loppuun kova kuin graniitti. Enkä näe mitään syytä, miksei Lore voisi olla tulevaisuuden stoner-klassikko. Kaikki albumin elementit on sulautettu yhdeksi tiiviiksi, mutta massiiviseksi albumikokonaisuudeksi, jonka kaikki osat ja yksityiskohdat tukevat sitä. Loren parissa vietetty ensimmäinen tunti tuntui menevän tuhrankin nopeasti, joten kyllä sen parissa menee kevyesti useampikin. Lyhyesti sanottuna Lore on parasta stoneria pitkään aikaan.

4,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi