tiistai 31. toukokuuta 2016

Katatonia - The Fall of Hearts (2016)

Suomesta löytyy eniten metallibändejä per nuppi, ja sen tietää Wikipediaa luntannut Yhdysvaltain presidenttikin, mutta laatu on pohjoismaiden sisällä tasaväkinen kuin Suomi-Ruotsi maaottelu vuonna 98. Länsinaapurista ponnistaa erinomaisuuksia monenmoisessa paketissa, kuten vaikkapa Opeth, Hypocrisy, Ghost ja niin edespäin. Samaan omaperäiseen porukkaan kuuluu myös vuonna 1991 synkeällä death/doomilla aloittanut Katatonia. Mahtavan The Great Cold Distancen (2006) jälkeen yhtye on tuntunut polkevan enemmän paikallaan, vaikka julkaisut ovat sittemminkin olleet vähintäänkin miellyttäviä kokonaisuuksia. Viimevuotinen akustinen livetupla Sanctitude kuitenkin onnistui nostamaan yhtyeestä esiin uusia ja mielenkiintoisia puolia.

Aikaisemmilla julkaisuillaan yhtye on ollut synkän ja raskaan metallin lisäksi enintään semisti progehtava. Vaikka odotinkin samanlaista teknisesti taitavaa, mutta silti niin itseään toistavaa junkutusta kuin edelliset kolme levyä, kymmenes albumi The Fall of Hearts ottaa niin sanotusti pari askelta kohti Opethia ja nimenomaan hyvässä mielessä kadottamatta tippaakaan omasta tyylitajustaan. 

The Fall of Hearts on yhtyeen pisin albumi koskaan ja mittaa on kerrytetty tunti sekä seitsemän minuuttia. Siihen mittaan on mahdutettu monipuolisinta Katatoniaa koskaan, ja vaikka kaikki elementit ovat tuttuja bändin aikaisemmilta julkaisuilta, on vivahteita mahdutettu niin kokonaisuuteen kuin yksittäisiin kappaleisiinkin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Biiseistä löytyy sekä raskasta runttausta, että kevyempiä fiilistelyosioita, mutta yhtä kaikki, ulkoasu on tuttua ja turvallista ja edelleenkin synkkäsävyistä Katatoniaa.

Albumi ottaa omakseen jo heti aloituskappaleen Takeoverin aikana ja samalla tarjoaa albumin suurimman yllätysmomentin. Samankaltaisia vähintään kuuden minuutin proge-eepoksia taotaan levyllä useampaankin otteeseen. Residual, Serac, The Night Subscriber ja etenkin levyn päättävä Passer näyttävät miten yhtye on ottanut suuria harppauksia vivahteikkaampaan suuntaan sen sijaan, että tekisivät edelleenkin yksinkertaisempiin ideoihin perustuvia täsmäiskuja.

Jollain tapaa albumin melankolisesta tunnelmasta tulee vahvasti mieleen Viva Emptiness (2003), vaikka soundipohja on enemmän viimeisempien albumien tyylistä. Levyn ensimmäinen biisinäyte Old Hearts Fall on todella sukua A Premonitionille tai Evidencelle. Levyltä löytyy pari kevyempääkin kappaletta Decima, Pale Flaq ja kylmäävän upea ja ah niin hämäräperäinen Shifts, joka jatkaa edellä mainitsemaani Viva Emptiness-linjausta.

Ensimmäistä kertaa sitten Last Fair Deal Gone Downin, Viva Emptinessin ja The Great Cold Distancen Katatonian kuunteleminen aiheuttaa suunnatonta uutuudenviehätystä. Nuo kolme julkaisua ovat toki juurtuneet syvälle selkärankaan, mutta voi hyvinkin olla niin, että ajan kanssa monimuotoisempi ja vivahteikkaampi The Fall of Hearts tulee nousemaan kenties jopa kirkkaimmaksi helmeksi Katatonian diskografiassa. Joka tapauksessa, ajattelisi asiaa mistä tahansa näkövinkkelistä, sitä ei voi mitenkään kiistää, että yhtye on todella tehnyt monipuolisimman ja teknisesti värikkäimmän albuminsa koskaan.

5/5