keskiviikko 24. elokuuta 2016

Throes of Dawn - Our Voices Shall Remain (2016)

Vuonna 1994 perustettu vaasalaislähtöinen Throes of Dawn aloitti uransa melodisen black metalin parissa. Esimerkiksi Thy Serpentiin, Dawniin ja Diabolical Masqueradeen verrattava synkähkö musisointi teki vaikutuksen minuunkin mainiolla vuoden 1998 kakkoslevyllä Dreams of the Black Earth. Sitä parin vuoden viiveellä seurannut ja huolitellumpi Binding the Spirit meni itseltäni enemmän ja vähemmän ohi ja pian vuonna 2001 yhtye hajosi. Tosin vain pieneksi hetkeksi. 

Vokalisti Henri Koivulan ja kitaristi Jani Heinolan uudelleen kasaama ja entistä eheämpi Throes of Dawn julkaisi modernisoituneemman ja progehtavamman Quicksilver Cloudsin 2004, joka oli todellakin vain alkusoittoa uudelle vuosituhannelle siirtyneeltä bändiltä. Kuusi vuotta kesti Great Fleet of Echoesin odotus, mutta sen palkitsi parin kuukauden intensiivinen levyn luukuttaminen. Tässä vaiheessa tuntui siltä kun olisi löytänyt yhtyeen uudelleen ja levy antoi kuuntelukerta toisensa jälkeen uutta itsestään. Tyylikin oli hioutunut reippaasti tunnelmallisempaan suuntaan ja vanhat black metal-elementit olivat jääneet suurin piirtein kokonaan menneisyyteen. Murinavokalisointiakaan ei ollut tarjolla kuin pieni ripaus siellä täällä.

Toiset kuusi vuotta saatiin odotella tätäkin, nyt jo kuudetta albumia nimeltään Our Voices Shall Remain. Edellisellä albumilla mukaan tulleet Pink Floyd-kitaroinnit ovat läsnä edelleenkin, kun levyn avaava Mesmerized käynnistyy hitaasti, mutta sitäkin tunnelmallisemmalla otteella. Koivulan noin vuoden takainen kiinnittyminen funeral doomin legendaan Shape of Despairiin pisti odottelemaan, josko raaemmassa ulosannissaan hurjasti kehittynyt vokalisti olisi muutaman örähdyksen tällekin julkaisulle lausunut. Vaan eipä lausunut. Mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tyylilokero on aikaisempaa kevyempää osastoa, mutta itse tunnelmassa ollaan kenties menty aavistuksen verran edeltäjää synkempiin syövereihin. Tunnelman höysteenä on aikaisempaa voimakkaammat progressiiviset elementit ja kappaleetkin ovat jonkun verran pidempiä, kun tuntiin ja kuuteen minuuttiin on mahdutettu vain seitsemän liki kympin mittaista teosta.

Throes of Dawnin muovautuminen melodisesta black metal-yhtyeestä progesynkistelyksi on tapahtunut pienin askelin ja sen johdosta on melko erikoista huomata varskinkin melodisia yhteneväisyyksiä vajaan kahden vuosikymmenen takaisiin levytyksiin. Esimerkiksi vauhdikkaammalla tuplabasarimätkeellä, kitarasahauksella ja pianokuviolla alkava We Used To Speak In Colours muistuttaa vanhoista ajoista jos jonkun verran etenkin melodiapohjansa ansiosta. Vaikka väkisinkin tulee mietittyä vertailukohtia Anatheman, Katatonian ja Pink Floydin suuntaan, on pakko todeta, että Throes of Dawn on parissakymmenessä vuodessa saanut hiottua musiikkinsa omaperäiseen ja persoonalliseen muottiin.

Our Voices Shall Remainin vähäeleinen ja kylmäävä tunnelma on hiottu huippuunsa. Lifelines ja The Understanding maalaavat eetterissä leijailevia melodioita maestro Heinolan vinguttaessa kitaraansa kuin David Gilmour konsanaan. Tässä onkin yksi yksityiskohta, joka pistää korvaan jo heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen: levyn soolot ja liidit, joita on paljon, ovat varmaankin parasta kymmeneen vuoteen koko maailmassa. Ne vain yksinkertaisesti sopivat täydellisesti joka ikiseen kohtaan, missä vain sattuvat soimaan.

Levyn raskaampaa ääripäätä edustaa nimikkokappale itse, jonka hypnoottinen bassolinja muistuttaa mielenkiintoisesti erään brittiläisen trip hop-yhtyeen tekeleitä, vaikka muuten kuljetaankin progressiivisen rockin ja metallin suuntaan. Levyn tunnelma ei hellittä kertaakaan, eikä aurinko pääse häikäisemään silmiä pienistä pilkahduksista huolimatta. One of Us Is Missing on mahtipontinen ja melankolinen teos, jonka loppuhuipentuma hakee vertaistaan The Fountainin soundtrackista. Albumin päätösraita on huikeat neljätoista minuuttia kellottava The Black Wreath of Mind, jonka synkissä sfääreissä on aavistus doom metalin vivahdetta ja voisi tässä kuvitella olevan jotain samankaltaisuutta Swallow the Sunin viimeisimpiin eepoksiin.

Our Voices Shall Remain ei ole missään nimessä helppo teos, vaikka kuinka edelliset julkaisut olisi hallussa. Siinä missä Great Fleet of Echoes nappasi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaatii hitaammin avautuva seuraaja useamman päivän intensiivistä tutkimista ennen kuin vähäeleinen äänimaisemointi paljastaa sisimmät syöverinsä ja nyanssinsa. Siinä vaiheessa kuuden vuoden odotus tuntuukin jo täydellisen palkitulta. Throes of Dawn on vienyt omaperäisen tyylinsä jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen ja tuloksena siitä on syntynyt yhtyeen tähän asti voimakastunnelmaisin, ehein ja ehdottomasti paras albumi.

5/5