torstai 4. helmikuuta 2016

Megadeth - Dystopia (2016)


CD 16,99€ / EMP.fi
Jos Megadethia voin jostain syystä pitää erityisasemassa, sattui se olemaan ensimmäinen metalliyhtye, jota koskaan varsinaisesti kuuntelin. Kiitos Suomen virallisilla listoillakin kohtuullisen hyvin menestynyt Youthanasia vuodelta 1994. Sittemmin julkaistut ja kehnot Cryptic Writings ja Risk eivät napanneet yhtään ja Megadeth-fanitus jäi vanhojen, Youthanasiaa edeltävien klassikkojulkaisujen varaan. Eikä uuteen Megadeth-tuotantoon tutustumiseen auttanut ollenkaan runsaanpuoleista radiosoittoa saanut huono uusioversio alunperin upeasta kappaleesta A Tout Le Monde. Tänä vuonna kenties omaleimaisin bändi legendaarisesta thrash metalin Suuresta Neljästä julkaisi jo viidennentoista albuminsa nimeltä Dystopia.

Levy rykäistään käyntiin riffivetoisella tykityksellä The Threat is Real ja sama draivi pidetään käynnissä kappale toisensa jälkeen. Melodisemman puoleinen nimikkokappale on ehkä hivenen tylsä ja yksinkertainen ralli, mutta seuraavat Fatal Illusion ja Death From Within tarjoilevat Megadethinsa melkolailla samankuuloisena kuin miltä se korvaani kuulosti 22 vuotta sitten.

Levyn tehobiiseihin kuuluu Symphony of Destructionin tyylisellä simppelillä riffillä eteenpäin polkeva Post American World. Huikeinta materiaalia levyllä on (lähi-)itämaisia vaikuttimia köykäisesti hyödyntävä eepos Poisonous Shadows, joka osoittaa jo paljon modernimpaan suuntaan kuin levyn perinteisemmät thrash/heavy metal-tykit. Harmittaa, ettei samankaltaisia teoksia kuulla levyllä enempää. Levyn loppu vedetään alta neljäminuuttisilla runttauksilla Conquer... or Die!, Lying in State ja The Emperor. Ensimmäisenä mainittu on melko tunnelmallinen metalli-instrumentaali ja seuraavat kaksi hyvin ytimekkäitä rymistyksiä. Levyn päätöksenä kuullaan yllättävän hyvä ja harmillisesti levyn keskitasoa toimivampi Fear-cover Foreign Policy.

Siitä ehti kulumaan varmaankin jo 15 vuotta kun olen kuunnellut useamman Megadeth-biisin putkeen, mutta se kannatti. Dystopian suurin heikkous on sama kuin Slayerin ja Metallicankin viimeisimmässä julkaisuissa. Bändi kuulostaa toki samalta vanhalta tutulta ja turvalliselta ja homma edelleenkin toimii, mutta mitään lisättävää kasari/ysäriklassikoihin ei ole tarjolla. Ikä ei kuitenkaan Megadethia tunnu paljoa painavan ja tarjolla on jälleen kerran vanhalta kunnon rässiltä kuulostavaa riffimätkettä, josta ei loppujen lopuksi hirveästi valittamista löydy.

3,5/5