sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Casket Soil - In The Gardens of Vermin (2015)

Muhoslainen metalliyhtye Casket Soil julkaisi ensimmäisen EP-levynsä Reptilian Verses viime vuoden puolella. Sain sen tosin kuunneltavakseni vasta viime kesänä, joten jatkoa suuren vaikutuksen tehneelle ensijulkaisulle ei tarvinnut kovin kauaa odotella. Yhtye julkaisi marraskuun lopulla ensimmäiden täyspitkän albuminsa, joka kantaa nimeä In The Gardens Of Vermin.

Reptilian Verses oli maittava metallisekoitus, jonka pohjana oli tukevaa death metal-soundia ja pieninä lisävivahteina ja -vaikuttimina modernia black metalia sekä progressiivista ja teknistä otetta. Odotukset olivat luonnollisesti kovat debyyttilevyä kohtaan. The Blood and The Sun alkaa akustisella kitaratunnelmoinnilla, jota voisi kuvailla ainakin sanoilla Opeth tai Borknagar. Teknisen taidokas alavireinen riffittely muistuttaa useampaakin proge(death)metal-yhtyettä, mutta komea kurkkulaulanta muistuttaa melkolailla Tomi Joutsenen muhkeaa ulosantia. Jos otsikkoa ja vokaalisoundia ei lasketa, niin Amorphikseen ei Casket Soilin musiikkia juuri voi verrata. Se on kuitenkin selviö, että albumi nappaa mukaansa ensimmäisistä tahdituksistaan lähtien.

Axis Mundi ja Snakes & Slaves esittelevät entistäkin tehokkaampaa ja värikkäämpää riffityöskentelyä kevyttä melodiapuolta unohtamatta. Mielikuviin tulee Borknagarin lisäksi Enslaved. Tekninen ja mustanpuhuva death metal-runttaus on ilmiselvää Behemothia, varsinkin kappaleessa Welcome Inhumanity. Samalla tavalla kuin alati lisääntyvät "vaikutteet" tulevat pikkuhiljaa esille, levy yllättää kappale toisensa jälkeen lisäämällä uusia sävyjä ja vivahteita jokaiseen osioonsa.

Noin kolmevarttisen kokonaisuuden yhdeksän kappaletta ovat keskimäärin viiden minuutin pituisia ytimekkäitä biisejä. Sen verran hajontaakin on, että pari kappaletta on venytetty vähän pidemmäksi ja myös siinä Casket Soil näyttää terävät hampaansa. Seitsemän minuutin Bestial Hours tarjoilee hitaampaa deathrunttausta, nopeampaa tahdittelua ja tyylikkään aavemaista syntikkasoitantaa. Syntikoita ei levyn mittaan liikoja kuulla ja puhdasta vokalistointia ei ollenkaan, toisin kuin (melkein) kaikilla mainituilla verrokkibändeillä.

Levyn parhaimmistoon nouseva Gone With The Blastwaven mustahko kitaransahausintro on kuin kunnianosoitus pohjoiselle naapurimaallemme ja teknisempi soitanta on jälleen kerran kuin Enslavedin viimeisimmiltä levyiltä inspiroitunutta. Kappaleiden välinen vaihtelu ja jännite onkin erittäin upeaa, kun edellämainitun jälkeen pusketaan vajaan neljän minuutin death/black-tykki Behemothin tyyliin. Toinen seiskaminuuttinen Vermination on myös mahtavan kitarariffittelynsä kanssa levyn upeimpia otoksia. Päätöskappaleeseen on saatu vielä viimeinen yllättävä tekijä. Akustisen soitannan introittama Sarastus alkaa hieman folk-henkisesti ja kehittyy keskimäärin hitaammin polkevaan melodiasoitantaan. Tunnelmallinen kappale on vokalisoitu englannin sijaan suomeksi. Lopun liidikitaramelodiat ovat kerta kaikkiaan kaunista kuultavaa.

In The Gardens of Vermin onnistuu lunastamaan huikean edeltäjäeepeensä asettamat odotukset, vaikka toki pieni pelko vähän vähemmän iskevästä albumista oli olemassa. Pelko osoittautui kuitenkin täysin turhaksi ja viimeistään tämän levyn myötä Casket Soil nostaa itsensä varteenotettavien "vähän kokeilevampien" yhtyeiden kärkikastiin. Vaikka yhtye ei oikeastaan keksi uudestaan progressiivista tai teknistä deathia, se ottaa sen verran upean sekoituksen vaikutteita musiikkiinsa ja tekee sen vielä erittäin hyvin, että noiden vaikutteiden sekamelska kuulostaa Casket Soililta itseltään. Kyllä tässä on yksi vuoden terävimpiä debyyttilevyjä.

4,5/5