lauantai 18. huhtikuuta 2015

Melechesh - Enki (2015)


Israel on yksi niistä maista, joista ei uskoisi ponnistavan ainuttakaan black metal -yhtyettä. Jo useampi vuosi sitten kuitenkin tutustuin sikäläiseen sinfonista black metalia esittävään Bishop of Hexeniin. Toinen ja jo vuonna 1993 perustettu Melechesh olisi pitänyt varmaankin tulla vastaan paljon aikaisemmin. Kuudes kokopitkä Enki on ensimmäinen kosketukseni tähän aikaa sitten Alankomaihin pesiytyneeseen bändiin.

Joillain sivustoilla yhtyeen genreä tituleerataan oriental black metaliksi. Itämaisista vaikutteista ei ole ainakaan aluksi minkäänlaista jälkeäkään. Dimmu Borgirin In Sorte Diabolia (2007) muistuttavia raivokkaita vokalisaatioita ja purevia kitarariffejä sen sijaan viljellään ahkerasti. Levyn alkupuoli on hieman junnaavaa ja tasaista mättöä vaikka sinänsä onkin viihdyttävää ja kuulohermoja hellivää kuunneltavaa.Varsinkin Lost Tribesin jouheva ja rouhea kitarointi tekee vaikutuksen.

Levyn lähestyessä puoliväliään taso hiukan nousee ja niitä itämaisia vaikutteitakin kuullaan on jonkun verran esillä. Multiple Truths on pirun hyvin toimiva kappale, josta jatkava Enki - Divine Nature Awoken nousee levyn parhaimmistoon. Kappaleen lopettava, maittavan kitarariffin toisto ja soolottelu on myös huikea. Samaa tasoa on myös Metatron and Man. Levyn mielenkiintoisimpia teoksia on instrumentaali Doorways to Irkala hypnotisoivine perkussiotahdituksineen. Tällaisia vaikutteita tai väliosioita olisi toivonut olevan enemmänkin, vaikka yksittäisenä kasiminuuttisena jääkin irralliseksi koekappaleeksi. Päätöskappale The Outsiders lukeutuu levyn komeimpiin teoksiin. Eeppisen pitkä 12-minuuttinen kappale nivoo hienosti yhteen levyn parhaimpia puolia.

Enki on mielenkiintoinen levy johon olisi voitu upottaa enemmänkin etnisiä vaikutteita. Noin tunnin mittainen kokonaisuus nojaa tasaisen raskaaseen paahtamiseen. Kontrasti olisi tasapainottanut levyä komeasti. Muutamassa kappaleessa on silti kaivattua itämaan maustetta ja materiaali tasaisuudestaan huolimatta potkii, joskin sitä potkua olisi voinut olla vähän enemmänkin. Lopputuloksena on etäisesti orkesterittoman Dimmu Borgirin kuuloista mustaa metallia. Taiten tehtyä ja ihan omansa kuuloista sellaista kuitenkin.

3,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti