Vuoden 2015 albumikattaus oli aivan helkkarin kova. Parhaat debyytit olivat käsittelyssä muutama päivä sitten, ja tässä huikeassa 30 albumin listassa löytyy osa niistäkin. Hyvien esikoislevyjen lisäksi tämän vuoden julkaisujen takaa löytyi useampikin sellainen yhtye, jolla edellisestä albumista oli ehtinyt kulumaan hieman pidempikin aika: Faith No Morella 18 vuotta, Blurilla 12, Arcturuksella 10, Shape of Despairilla 11 ja Dödheimsgardilla 8.
Lisäksi moni yhtye onnistui tekemään tähän astisen uran ehkäpä jopa parhaimman levyn. Aikahan sen todella näyttää, mutta Dödheimsgard, Paradise Lost ja Amorphis ampuivat kovilla ja varsinkin Norjan avantgardistit pistivät parastaan. Edellisiin julkaisuihin nähden parannuksia tekivät muun muassa Björk, My Dying Bride ja Cradle of Filth. Jälkimmäisenä mainittu yllätti tekemällä noin viidentoista vuoden takaisien klassikkolevyjen tyylisen julkaisun.
Uusia vokalistejakin kuultiin muutama, joista lienee turhinta mainita Nightwish ja Floor Jansen. Yhtye tuntuu olevan kovimmassa vedossa koskaan, vaikka uusi levy suht riskitön olikin eikä tällä kertaa mahtunut kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Myös Shape of Despair sai uuden vokalistin Throes of Dawnista tutusta Henri Koivulasta ja Barren Earth sai keulakuvakseen färsaarelaisen Hamferðin Jón Aldáran.
Tässäpä kuitenkin vuoden albumi top 30, olkaat hyvät.
Lisäksi moni yhtye onnistui tekemään tähän astisen uran ehkäpä jopa parhaimman levyn. Aikahan sen todella näyttää, mutta Dödheimsgard, Paradise Lost ja Amorphis ampuivat kovilla ja varsinkin Norjan avantgardistit pistivät parastaan. Edellisiin julkaisuihin nähden parannuksia tekivät muun muassa Björk, My Dying Bride ja Cradle of Filth. Jälkimmäisenä mainittu yllätti tekemällä noin viidentoista vuoden takaisien klassikkolevyjen tyylisen julkaisun.
Uusia vokalistejakin kuultiin muutama, joista lienee turhinta mainita Nightwish ja Floor Jansen. Yhtye tuntuu olevan kovimmassa vedossa koskaan, vaikka uusi levy suht riskitön olikin eikä tällä kertaa mahtunut kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Myös Shape of Despair sai uuden vokalistin Throes of Dawnista tutusta Henri Koivulasta ja Barren Earth sai keulakuvakseen färsaarelaisen Hamferðin Jón Aldáran.
Tässäpä kuitenkin vuoden albumi top 30, olkaat hyvät.
Nautical funeral doom on genremääritelmänä melko hämäräperäinen, mutta avautuu kun tutustuu saksalaisen Ahabin hyvinkin merellisiin doom metal-tunnelmiin. Joskus kuuntelin pari pätkää yhtyeen ensimmäisiltä julkaisuilta, eikä tuo silloin kovasti innostanut, mutta The Boats of Glen Carrigin progesävyjen koristelema tunnelmallinen ja persoonallinen tuomiometalli iski takavasemmalta kuin pallosalama. Valinta vuoden levyksi ei ollut vaikea, vaikka seuraava nimi listassa keikkui "varmana" ykkösenä noin puoli vuotta.
Islantilaislaulajatar-muusikko Björk on viehättänyt esikoislevystään Debutista lähtien todella omaperäisellä tyylillään. Kolme peräkkäistä levyä Post, Homogenic ja Vespertine ovat todellisia kokeellisen ja koneellisen musiikin klassikoita. Niitä seuranneet kolme taas eivät. Vaikka niistä huokuu Björk, on kokeellisuus tai taiteellisuus viety liiankin pitkälle. Yksinkertaisempi Vulnicura tuntui niiden jälkeen jälleen kerran todella persoonalliselta, omaperäiseltä ja lisäksi henkilökohtaiselta Björk-albumilta. Se on synkkä ja tunnelmaltaan tiivis, samaan aikaan hauraskin. Siinä on jotain uutta, mutta silti se tuo paljon mieleen klassikkolevyn Homogenic.
3. Shape of Despair - Monotony FieldsMaailman paras funeral doom metal-yhtye julkaisi edellisen levynsä Illusion's Play 11 vuotta sitten. Uutukaista jaksettiin kuitenkin odottaa ja se palkitsi täydellisesti. Uusi, Throes of Dawnista tuttu Henri Koivula tekee myös todella upeat vokaalisuoritukset. Kova vastustaja yhtyeen edelliselle mestariteokselle Angels of Distressille.
4. Swallow The Sun - Songs From The NorthIlman Björkiä Swallow The Sun olisi täydentänyt doom metalin hattutempun vuoden parhaimpien levyjen saralla. Henkilökohtainen sellainen kuitenkin syntyi, kun kokonaisuus koostuu kolmesta levystä, joista jokainen edustaa himpun verran eri tyyliä. Yksi perinteistä Swallowia, toinen vähän siihen viittaavaa ilman säröä ja öröä, kolmas venyttää yhtyeen doomin funeraliksi. Kunnianhimoinen ja täydellisen onnistunut kokonaisuus, jonka jokainen kolme levyä kuuluvat ehdottomasti yhtyeen top vitoseen.
Dödheimsgardin levyt ovat ilmestyneet huikeasta International 666:sta (1999) lähtien kahdeksan vuoden välein. Kokeellista avant-garde black metalia sisältänyt I666 sai seuraajakseen tylymmän Supervillain Outcastin, joka ei jostain syystä kolahtanut. Aldrahn palasi jälleen kuvioihin ja näin tekeytyi yhtyeen paras levy A Umbra Omega.
Enslaved on tämän listan levyistä kenties ainut, jota kohtaan ei juuri ollut yltiömäisiä erityisodotuksia. In Times on juuri sitä mitä saattoi odottaa tai olettaa. Black metalia ja progea aivan samalla teräksisellä kaavalla kuin aikaisemmillakin levyillä Riitiir ja Axioma Ethica Odini. Hyvä jatke niille.
7. Leprous - The Congrecation
Tutustuin norjalaiseen progemetalliyhtye Leprousiin edellisen levyn Coalin aikoihin ja kun vanhoihin albumeihin tuli samalla tutustuttua, suunta näytti olevan hyvinkin nousujohteinen. Ja se suunta pysyy samana tälläkin albumilla. Erittäin hiottu ja tunnelmallinen, hiljalleen avautuva kokonaisuus norjalaisten progemuusikoiden hämärään ja synkkään sielunmaisemaan.
9. Arcturus - Arcturian
Arcturus ei ole juuri tinkinyt omaperäisyydestään yhdelläkään levyllä. Silti laulajanvaihdos mahtavan Sham Mirrorsin jälkeen ketutti ja Sideshow Symphonies ei ollut sävellyspuolellakaan aivan yhtä kova. Yhtyeen lopettamispäätös vuonna 2005 oli silti kova pala purtavaksi ja aivan yhtä suuri nieltäväksi oli paluu takaisin. Arcturian kuitenkin ylitti odotukset täysin tekemällä La Masqueraden kaltaista omaperäistä avant-gardea ja lisäksi Vortexin laulusuoritus on aivan huikeaa verrattuna edelliseen levyyn. Oikeastaan vähän samaa tasoa kuin mitä herra La Masquerade-vierailuillaan antoi odottaa. Eihän tästä voi olla pitämättä.
10. Chelsea Wolfe - Abyss
Yhdysvaltalaisella "laulaja/lauluntekijällä" Chelsea Wolfella on takanaan jo muutama täyspitkä albumi. Niistä huolimatta Abyss oli ensimmäinen Wolfen levy, jota kuunaan olen kuullut. Voimakas, todella voimakas taidonnäyte, jossa yhdistyy Björkin elektromusiikki Celtic Frostin/Triptykonin lyijynraskaaseen soundiin ja fiilikseen. Vangitseva ja synkkä levy, joka on täysin otsikkonsa veroinen.
11. Elder - Lore
Yhdysvaltalainen stoner rock-yhtye Elder tarjoaa kolmannella levyllään viiden järkälemäisen mammuttibiisin kattauksen, joka kosiskelee niin stonerin, doomin kuin progen ystäviä. Kaikki tiiviisti samassa paketissa, eikä valittamista juuri löydy.
12. A Swarm of The Sun - The Rifts
Ruotsalainen A Swarm of the Sun ei liene tuttu kovin monelle, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus. Kahden henkilön, Erik Nilssonin sekä Jakob Berglundin post-metal yhtyeen toinen levy The Rifts on synkkä, mutta vangitseva äänimaisema. Vielä ihmeellisempää on se, että tämä on kokonaan yhtyeen itsensä tuottamaa taidetta aina musisoinnista jälkikäsittelyyn ja julkaisemiseen saakka.
Tutustuin norjalaiseen progemetalliyhtye Leprousiin edellisen levyn Coalin aikoihin ja kun vanhoihin albumeihin tuli samalla tutustuttua, suunta näytti olevan hyvinkin nousujohteinen. Ja se suunta pysyy samana tälläkin albumilla. Erittäin hiottu ja tunnelmallinen, hiljalleen avautuva kokonaisuus norjalaisten progemuusikoiden hämärään ja synkkään sielunmaisemaan.
8. Alkaloid - The Malkuth Grimoire
Vuoden aikana julkaistiin runsain mitoin uskomattoman hyviä esikoisia, mutta silti parhaasta ei jäänyt pienintäkään epäilystä. Saksalainen mm. Dark Fortressin ja Obscuran jäsenistä koostuva Alkaloid yhdistelee debyytillään samankaltaisia progen ja raskaan musiikin elementtejä kuin esimerkiksi Leprous ja Opeth. Vertailukohtia löytyy useaan muuhunkin yhtyeeseen. Sopivan karkea ulkoasu ja kierotunut outous tuo myös omaperäisyyttä ja tarttumapintaa muutenkin kadehdittavan kiemuraiseen ja hypnoottiseen progedeath-kokonaisuuteen.
Vuoden aikana julkaistiin runsain mitoin uskomattoman hyviä esikoisia, mutta silti parhaasta ei jäänyt pienintäkään epäilystä. Saksalainen mm. Dark Fortressin ja Obscuran jäsenistä koostuva Alkaloid yhdistelee debyytillään samankaltaisia progen ja raskaan musiikin elementtejä kuin esimerkiksi Leprous ja Opeth. Vertailukohtia löytyy useaan muuhunkin yhtyeeseen. Sopivan karkea ulkoasu ja kierotunut outous tuo myös omaperäisyyttä ja tarttumapintaa muutenkin kadehdittavan kiemuraiseen ja hypnoottiseen progedeath-kokonaisuuteen.
9. Arcturus - ArcturianArcturus ei ole juuri tinkinyt omaperäisyydestään yhdelläkään levyllä. Silti laulajanvaihdos mahtavan Sham Mirrorsin jälkeen ketutti ja Sideshow Symphonies ei ollut sävellyspuolellakaan aivan yhtä kova. Yhtyeen lopettamispäätös vuonna 2005 oli silti kova pala purtavaksi ja aivan yhtä suuri nieltäväksi oli paluu takaisin. Arcturian kuitenkin ylitti odotukset täysin tekemällä La Masqueraden kaltaista omaperäistä avant-gardea ja lisäksi Vortexin laulusuoritus on aivan huikeaa verrattuna edelliseen levyyn. Oikeastaan vähän samaa tasoa kuin mitä herra La Masquerade-vierailuillaan antoi odottaa. Eihän tästä voi olla pitämättä.
10. Chelsea Wolfe - AbyssYhdysvaltalaisella "laulaja/lauluntekijällä" Chelsea Wolfella on takanaan jo muutama täyspitkä albumi. Niistä huolimatta Abyss oli ensimmäinen Wolfen levy, jota kuunaan olen kuullut. Voimakas, todella voimakas taidonnäyte, jossa yhdistyy Björkin elektromusiikki Celtic Frostin/Triptykonin lyijynraskaaseen soundiin ja fiilikseen. Vangitseva ja synkkä levy, joka on täysin otsikkonsa veroinen.
11. Elder - LoreYhdysvaltalainen stoner rock-yhtye Elder tarjoaa kolmannella levyllään viiden järkälemäisen mammuttibiisin kattauksen, joka kosiskelee niin stonerin, doomin kuin progen ystäviä. Kaikki tiiviisti samassa paketissa, eikä valittamista juuri löydy.
12. A Swarm of The Sun - The RiftsRuotsalainen A Swarm of the Sun ei liene tuttu kovin monelle, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus. Kahden henkilön, Erik Nilssonin sekä Jakob Berglundin post-metal yhtyeen toinen levy The Rifts on synkkä, mutta vangitseva äänimaisema. Vielä ihmeellisempää on se, että tämä on kokonaan yhtyeen itsensä tuottamaa taidetta aina musisoinnista jälkikäsittelyyn ja julkaisemiseen saakka.
13. Arcane - Known/LearnedAustraliasta on pukannut upeaa progemetallia jo muutaman vuoden ajan, mutta silti monet sikäläiset yhtyeet ovat jääneet helposti pohjois- ja länsimaisen musiikin varjoon. Sama kohtalo oli Arcanellakin, mutta yllätys oli suuri kun tämä kolmas albumi Known/Learned tuli kuunnelluksi. Vähän samaa kuin Leprousilla tai Karnivoolilla. Kaksi levyä, joista toinen raskaampaa progekoukuttelua ja toinen kevyempi levy. Täydellinen yllätys. Juuri hetkeä ennen tämän listan aloittamista Arcane julkaisi sosiaalisessa mediassa päätöksen lopettamisestaan, joten harmillisesti Known/Learned jää(nee) viimeiseksi albumiksi.
14. Myrkur - M
Tanskalainen yhden naisen, Amalie Bruunin, black metal-yhtye Myrkur
julkaisi ensimmäisen ep-levynsä viime vuonna, mutta kokopitkä herätti
vieläkin suurempaa mielenkiintoa ja odotusta kun sai tietää tuottajana
toimivan itse Garmin. Lisäksi taustajoukoissa vaikuttaa muusikoita mm. Arch Enemysta, Mayhemista ja muitakin Ulverista tuttuja soittajia. Lopputulos onkin kuin kaunis sekoitus Ulverin Bergtattia ja Kveldssangeria pienillä vivahteilla vanhasta Darkthronesta ja Satyriconista.
M on tunnelmallinen ja äärettömän kaunis black metal-kokonaisuus
vahavoilla ysärinorjaviboilla ja kansanmusiikkivivahteilla.
Jos Dordeduhin muutaman vuoden takainen ensilevy Dar De Duh
ei vielä riittänyt näytöksi romanialaisen yhtyeen taidoista,
viimeistään tämä sivuprojekti osoittaa sen, tosin tyylisuuntana on black
metalin sijaan tunnelmallinen post-metal pienellä progressiivisella
vivahteella. Omalla tavallaan Mozaic kuulostaa paljolti Dordeduhilta
ilman bm-elementtejä. Vaikka löytyyhän sieltä kuitenkin se bläkimpikin
lopetusraita. Pistää odottelemaan uutta materiaalia kummaltakin
projektilta.
16. Pressure Points - False Lights
Pressure Points meni minulta täysin ohi debyyttinsä kanssa, mutta tämä toinen luku yhtyeen diskografiassa kyllä vangitsi huomioni. Kun sitä metalli-Opethia ei todennäköisesti enää kuulla, paitsi vanhoilta levyiltä, on tässä aivan maittava korvike sille. Opethmaisella progedeathilla siis mennään.
17. Amorphis - Under The Red Cloud
Amorphiksen uran alkupuoli koostuu melko epätasaisista albumeista, joiden joukosta löytyy niin klassikoita kuin keskinkertaisempiakin väkerryksiä. Tomi Joutsenen astuttua kelkkaan yhtyeen tyyli on pysynyt lähes muuttumattomana, mikä tiettyyn pisteeseen asti on toiminutkin ihan hyvin. Edellinen levy Circle antoi odottaa jo jotain pyörän uudistamista ja Under The Red Cloud tekee sen loppuun asti. Amorphis kuulostaa toki täysin itseltään tälläkin levyllä, mutta kuin uudestisyntyneeltä ja voimakkaammalta kuin koskaan. Tässä onkin arvottavaa Elegyn, Skyforgerin ja tämän kanssa, mikä mahtaa olla se kaikkein kovin Amo-kiekko.
18. Ghost - Meliora
Ruotsalainen hämäräperäistä heavy metalia soittava Ghost oli saanut jo edellisen levyn aikoihin suunnatonta hypeä. Olihan siihen hypetykseen sitten tartuttava kolmannen albumin Melioran myötä ja kummasteltava miten omaperäistä ja tarttuvaa melodista heavya nuo Misfitsin jäsenten ja Skeletorin näköiset tyypit soittavat. Lähestyi levyä miltä kantilta tahansa, se on aivan helvetin iskevää ja tarttuvaa.
Arjen Anthony Lucassen ja Anneke van Giersbergen
samassa projektissa kertonee tarpeeksi. Molemmilla on takana
kymmenittäin täyspitkiä albumeita vakijäseninä, joiden lisäksi
vierailuita vaikka kuinka monessa projektissa. Ja
sen kokemuksen määrän todella kuulee. The Diary tarjoaa annoksen progea, folkkia, sinfoniaa ja metallia ja mikä parasta
kaksi erillistä ja erikseen sovitettua versiota koko albumista, jotka
molemmat antavat aivan erilaisen lähestymistavan samaan sävellykseen.
20. Hanging Garden - Blackout / Whiteout
Doom-sävyjä, post-metalia ja melankoliaa. Sitä on Hanging Gardenin neljäs hengentuotos Blackout/Whiteout. Se on tyylillisesti sekoitus Isisia, Katatoniaa, Anathemaa, Ghost Brigadea ja muita synkistelyprojekteja.
Brittiläinen barbaarimetalliyhtye Bal-Sagoth
on ollut telakalla jo ties miten kauan ilman tietoa tulevasta, joten
korviketta kaipaisi jo pikkuhiljaa. Ja senhän antaa italian
sinfoniadödökolmikko Nightland esikoisellaan Obsession. Ei niin kiinnostavan intron jälkeen käynnistyy todella voimakas ja mahtipontinen kuolonsinfonia, että edellämainitun lisäksi Shade Empire ja Septicfleshkin voisi kadehtia. Uudemman Wintersunin ystävillekin saattaisi maistua.
16. Pressure Points - False Lights Pressure Points meni minulta täysin ohi debyyttinsä kanssa, mutta tämä toinen luku yhtyeen diskografiassa kyllä vangitsi huomioni. Kun sitä metalli-Opethia ei todennäköisesti enää kuulla, paitsi vanhoilta levyiltä, on tässä aivan maittava korvike sille. Opethmaisella progedeathilla siis mennään.
17. Amorphis - Under The Red CloudAmorphiksen uran alkupuoli koostuu melko epätasaisista albumeista, joiden joukosta löytyy niin klassikoita kuin keskinkertaisempiakin väkerryksiä. Tomi Joutsenen astuttua kelkkaan yhtyeen tyyli on pysynyt lähes muuttumattomana, mikä tiettyyn pisteeseen asti on toiminutkin ihan hyvin. Edellinen levy Circle antoi odottaa jo jotain pyörän uudistamista ja Under The Red Cloud tekee sen loppuun asti. Amorphis kuulostaa toki täysin itseltään tälläkin levyllä, mutta kuin uudestisyntyneeltä ja voimakkaammalta kuin koskaan. Tässä onkin arvottavaa Elegyn, Skyforgerin ja tämän kanssa, mikä mahtaa olla se kaikkein kovin Amo-kiekko.
18. Ghost - MelioraRuotsalainen hämäräperäistä heavy metalia soittava Ghost oli saanut jo edellisen levyn aikoihin suunnatonta hypeä. Olihan siihen hypetykseen sitten tartuttava kolmannen albumin Melioran myötä ja kummasteltava miten omaperäistä ja tarttuvaa melodista heavya nuo Misfitsin jäsenten ja Skeletorin näköiset tyypit soittavat. Lähestyi levyä miltä kantilta tahansa, se on aivan helvetin iskevää ja tarttuvaa.
20. Hanging Garden - Blackout / Whiteout Doom-sävyjä, post-metalia ja melankoliaa. Sitä on Hanging Gardenin neljäs hengentuotos Blackout/Whiteout. Se on tyylillisesti sekoitus Isisia, Katatoniaa, Anathemaa, Ghost Brigadea ja muita synkistelyprojekteja.
Sinfoninen
ja tekninen death metal on jo pelkästään ajatustasolla hyvä, mutta kun
toteutuskin on tätä tasoa niin hivotaan jo täydellisyyttä. Whorionin
esikoinen on soundeiltaan muhkea ja tyyliltään pirun äkäinen reilu
puolituntinen, joka esikoisensa perusteella vetää vertoja jopa Shade Empirelle ja Septicfleshille.
22. My Dying Bride - Feel The Misery
Melodisen brittidoomin kuningas My Dying Bride on viimeisen kymmenen vuoden ajan tehnyt vähemmän kiinnostavia levyjä. Vanhaan tyyliin palannut The Map of Our Failures oli hyvä yritys, mutta jotain jäi puuttumaan. Feel The Misery tekee periaatteessa saman, mutta kuulostaen oikeasti vanhalta kunnon MDB:ltä.
Melodisen brittidoomin kuningas My Dying Bride on viimeisen kymmenen vuoden ajan tehnyt vähemmän kiinnostavia levyjä. Vanhaan tyyliin palannut The Map of Our Failures oli hyvä yritys, mutta jotain jäi puuttumaan. Feel The Misery tekee periaatteessa saman, mutta kuulostaen oikeasti vanhalta kunnon MDB:ltä.
Muhoslainen Casket Soil ansaitsi kehujani jo viime vuonna julkaistulla EP:llä Reptilian Verses.
Enslavedia, Borknagaria, Opethia ja muuta vastaavaa hämmentävä
kokonaisuus oli taidokasta kuin mikä ja jatko-osa In The Gardens of Vermin
vie näkemyksen
vieläkin syvemmälle. Levy tarjoaakin maittavan kattauksen modernia
black/death-kitarariffittelyä ja progekompittelua aivan esikuviensa
tapaan.
24. Paradise Lost - The Plague Within
Paradise Lost tapasi tehdä doomia aikoinaan ja lipsui hiljalleen gootahtavamman ja vähemmän doomin metallin matkaan. The Plague Within palauttaa Paradise Lostin vanhakantaiselle doomin tielle, jolla toinen kaltaisensa ja aikalaisensa My Dying Bride on pysytellyt tähän päivään saakka. Minulle vähemmän vannoutuneelle Paradise Lost-kuuntelijalle tämä tuntuu kaikkein voimakkaimmalta kokonaisuudelta.
25. Faith No More - Sol Invictus
Faith No Moren uutta albumia saatiin odotella pienen tovin. Edellinen albumi The Album of the Year julkaistiin vuonna 1997 ja sen jälkeen yhtyeestä ei ole sen kummemmin kuulunut, vaikka jäseniä muissa projekteissa on vaikuttanutkin. Vaikuttava kokonaisuus tästäkin tuli ja voin väittää, ettei paljoa kalpene niiden parin-kolmen vanhan klassikon kanssa.
Paradise Lost tapasi tehdä doomia aikoinaan ja lipsui hiljalleen gootahtavamman ja vähemmän doomin metallin matkaan. The Plague Within palauttaa Paradise Lostin vanhakantaiselle doomin tielle, jolla toinen kaltaisensa ja aikalaisensa My Dying Bride on pysytellyt tähän päivään saakka. Minulle vähemmän vannoutuneelle Paradise Lost-kuuntelijalle tämä tuntuu kaikkein voimakkaimmalta kokonaisuudelta.
25. Faith No More - Sol Invictus Faith No Moren uutta albumia saatiin odotella pienen tovin. Edellinen albumi The Album of the Year julkaistiin vuonna 1997 ja sen jälkeen yhtyeestä ei ole sen kummemmin kuulunut, vaikka jäseniä muissa projekteissa on vaikuttanutkin. Vaikuttava kokonaisuus tästäkin tuli ja voin väittää, ettei paljoa kalpene niiden parin-kolmen vanhan klassikon kanssa.
27. Der Weg Einer Freiheit - StellarSaksalainen Der Weg Einer Freiheit yllätti kolmannella albumillaan Stellar. Yksinkertaisista aineksista koottu black metal-eepos pitää otteessaan vajaan 50-minuutin ajan. Muistuttaa vähän ruotsalaisen Dawnin klassikkoa Slaughtersunia ynnä monia muita enimmäkseen 90-luvun klassikoita.
28. Barren Earth - On Lonely TowersBarren Earthin deathin ja progen risteytymä on toki viehättänyt jo kahdella aikaisemmallakin levyllä, mutta silti bändin tyyli on lokeroitunut omassa mielessäni liikaakin Amorphiksen ja Opethin sekoitukseksi. Kolmas albumi On Lonely Towers vihdoin irtautuu yhtyeen vanhoista kaavoista ja on selvästi persoonallisin tuotos yhtyeeltä. Tällä levyllä debytoiva Jón Aldára tuntuu olevan erittäin luonteva valinta yhtyeen vokalistiksi.
29. Mgla - Exercises in FutilityPuolalainen Mgla vakuuttaa Exercises in Futility-kokonaisuudellaan. Norjalaisen black metalin perinteitä ja itäeurooppalaisen sellaisen estetiikkaa tarkasti noudattava kolmosalbumi on alusta loppuun täyttä ja mustaksi maalattua terästä, joka keskittyy täydellisen omaperäisyyden sijaan toteuttamaan perinteistä ja täydellisen hiottua black metal-tunnelmointia.
30. Steven Wilson - Hand. Cannot. EraseAlunperin sooloprojektina aloittaneesta Porcupine Treesta tunnetuksi tullut progevelho Steven Wilson palasi sooloilun pariin muutama vuosi sitten omalla nimellään. Piikkisikapuu oli vielä elossa ensimmäisen kokonaisuuden aikoihin, eikä se nyt aivan niin suurta vaikutusta tehnyt. Grace For Drowning iski kuitenkin progefanittajan ytimiin ja samaan onnistui seuraava The Raven That Refused To Sing. Pelkistetympi Hand. Cannot. Erase. ei ehkä aivan yhtä "nerokas" ole kuin edeltäjänsä, mutta aivan huikeaa progetunnelmointia siitäkin huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti