lauantai 5. syyskuuta 2015

Amorphis - Under the Red Cloud (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi
Amorphis on yksi Suomen merkittävimmistä metalliyhtyeistä. Land of Thousand Lakesin (1994) ja Elegyn (1996) varjo näkyy ja kuuluu edelleenkin melkein joka toisen melodista metallia soittavan yhtyeen tuotannossa. Amorphiksen vetovoima alkoi kuitenkin hiljalleen hiipua mestarillisen Elegyn jälkeen Far From The Sunin (2003) ollessa jo keskinkertainen teos. Tomi Joutsenen liityttyä laulajaksi vuonna 2005 yhtye sai kuitenkin uutta energiaa ja onnistui luomaan nahkansa uudestaan. Joutsenen aikainen Amorphis koki kulminaation erinomaisella vuonna 2009 julkaistulla Skyforger-levyllä.

Vaikka Joutsen on ollut yhtyeen laulajana kymmenen vuotta ja virallisia levyjä on nyt kertynyt jo kuusi, eli puolet yhtyeen koko diskografiasta ja enemmän kuin aikaisemmilla vokalisteilla, kuulee turhankin usein puhuttavan nyky-Amorphiksesta. Joka tapauksessa nyky-Amorphis on aina Eclipsesta (2006) lähtien ollut todella hiottua ja tyylikästä melodista metallia. Siinä onkin piillyt sen suurin koetinkivi ja mahdollisen kulman takana odottava sudenkuoppa: jossain vaiheessa samaa toimivaa kaavaa kierrättävä uusi albumi ei olisikaan kiinnostava. Siksi jo edellisen Circlen aikaan toivoi ilmassa puhaltelevan muutoksen tuulet. Ja osittainhan niin olikin. Kokonaisuus ei kuitenkaan lopulta erottunut tarpeeksi aikaisemmasta materiaalista.

Under The Red Cloud on yhtyeen kahdestoista albumi ja ennakkotietojen mukaan odotettavissa oli raskainta Amoa sitten alkuaikojen. Se nostatti odotuksia jo hieman aikaisempaa suuremmaksi. Odotuksiahan tätä yhtyettä kohtaan ei koskaan ole oikeastaan ollut, koska levyt ovat aina osuneet melko lähelle maalialuetta. Nyt oli kuitenkin asiat hieman toisin. Uusi Silent Waters ei olisi ehkä ollut enää yhtä toimiva ratkaisu kuin ennen. Ensimmäinen näytekappale, Death Of A King, onnistui yllättämään täydellisesti. Se todellakin edusti freesimpää Amorphista kuin yksikään kappale sitten Eclipsen. Toisaalta kappaleessa oli myös paljon vanhaa, mikä ei ole kuitenkaan huono asia yhtyeen hajanaisemman alkutuotannon huomioon ottaen. Sitarsoitolla ja Martin Lopezin (ex-Opeth) pirteällä perkussionismilla höystetty kappale oli kuin uusi Better Unborn. Menneisyyteen ja rivien väliin jäänyt proge näytti tekevän paluun.

Näytekappaleet voivat joskus tuottaa pettymyksen, kun kokonaisuus onkin jotain aivan muuta kuin olisi odottanut. Under The Red Cloud ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaikka ennakoidusti Death of a King olikin kappale levyn värikkäimmästä päästä. Albumin avaana nimikkoraita edustaa kyllä aivan tuttua ja turvallista Amorphista, mutta jotain uutta on silti havaittavissa. Ihan kuin uusi kipinä olisi syttynyt ja yhtye olisi kokenut jonkin asteisen uudelleensyntymisen. Samaa tahtoo sanoa myös The Four Wise Ones, joka on luvatusti raskainta Amoa aikoihin. Melodiseen biisiin on saatu säväys deathia ja miksei murinan rinnalla hienosti soljuva rääkymisvokalisointi voisi viitata kotimaiseen melobläkkiin.

Keskitempoinen Bad Blood  tarjoaa levyn upeimpia riffittelyjä ja The Skull nivoo yhteen uutta ja vanhaa Amoa kuulostaen kertosäkeessään etäisesti The Brother-Slayerilta. Kevyttäkin soitantaa kuullaan väliin. Death of a King johdattelee itämaisvaikutteineen melodisempaan tykitykseen, toiseen ennakkonäytteeseen Sacrificeen, joka irrallisena otoksena ei lupaillut muuta kuin tuttua ja turvallista Amoa. Niin sanotuista tavallisista melodeath-kappaleista levyn parhaimmistoon nousee Dark Path, joka sisältää kauniita pianomelodioita sekä mustahkoja rääkynävokaaleja. Ehkä kappaleessa on vähän jotain samaa makua kuin eräällä paremmin menestyneellä suomalaisella metalliyhtyeellä. Pisteet menevät tässä tapauksessa Amorphiksen suuntaan.

Jos levyltä pitäisi nostaa jalustalle vain yksi biisi, se olisi se kaikkein progein, Death of a Kingin lailla itämaisvaikutteinen Enemy At The Gates, jota voisi kierolla tavalla sanoa Opethmaiseksi, vaikka Amorphis on progeilujensa kanssa se originaalimpi. Loppumetreillä tarjoillaan jälleen levyn yksi tykeimmistä teoksista Tree of Ages, joka folklorituksineen pieksee monet folk metal-yhtyeet. Biisi on äärettömän tarttuva ja voimakas. Levyn päättävä tunnelmaltaan hämärä White Night antaa sijaa myös muutamassa biisissä vierailevalle, heleä-ääniselle naislaulajalle Aleah Stanbridgelle, jonka heleä ja eteerinen vokalisointi antaa kappaleelle herkkiä sävyjä. Yllättävä ratkaisu tämäkin.

Under The Red Cloud on ehdottomasti parasta Amorphista sitten Skyforgerin, vain aika näyttää tuleeko levystä vieläkin tärkeämpi. Ja se on hyvin todennäköistä. Uusi albumi kuulostaa tuoreelta, energiseltä ja jopa yllättävältä, olemalla kuitenkin rehellisesti se sama tuttu Amorphis, joka se on ollut viimeiset kymmenen vuotta. Amorphiksen ja samalla koko suomalaisen (proge) metallin klassikkolevylle Elegylle ei vertoja kuitenkaan vedetä. Eikä ole tarvettakaan. Under The Red Cloud on yksi vuoden parhaimpia levytyksiä ja kotimaisten metallilevyjen joukkoon uusi tuleva klassikko.