torstai 7. huhtikuuta 2016

Viikate - XII - Kouvostomolli (2016)

Kouvolasta ponnistava ja kaksikymppisiään tänä vuonna täyttävä Viikate on vääntänyt rautalankaansa jo kahdentoista levyn verran. Kun kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran joko Vuoden Synkin Juhla tai  Kaajärven rannat oli juuri julkaistu. Suomalaisen kaihon, rautalangan ja metallin omintakeinen yhdistelmä ovat siitä lähtien houkutelleet levy toisensa jälkeen, vaikka yhtyeen tyylissä ei merkittäviä muutoksia ole koskaan tapahtunutkaan. Vaikka jonkinlaisena multihuipennuksena voi pitää albumia Kuu Kaakon Yllä, on jokaiselle levylle mahtunut salonkikelpoisia hittejä, joita on aina ollut ilo kuunnella.

XII - Kouvostomolli tarjoaa nimensä mukaisesti sitä tuttua ja turvallista Kouvostoliiton melankoliaa, jonka esitystapa on ehkä hivenen suoraviivaisempi tai jopa (iskelmä)radiosoittokelpoisempi kuin aikaisemmilla levyillä. Levyn aloituskolmikko Elämä on katista, Mantelinmakuinen ja Rottinki esittelevät totuttuun tapaan heavy metalin kirjoa ja kuulaasti soivaa rautalankaa Motörheadismia unohtamatta. Kevyemmin puhtaiden kitaroiden ja urkusoundien varassa soiva Puolikulkijat uskaltautuu astua täkäläisittäin laajalle iskelmätontille. Tämän tahdissa melkein sopisi vedellä parit kesäillan valssitkin.

Yhtyeen peruskaavaan sopivat myös seuraava kolmikko Kovaa teetä, Allikko ja Olen sees. Vaikka kappaleista on turha etsiä yllätyksiä, ei voi väittää etteikö niiden tahdissa alkaisi pöydän kulmaa naputtelemaan ja vinguttamaan kuvitteellista rautalankaa. Ensimmäinen sinkkulohkaisu, levyn ehdottomin korvamato Pelastus vääntää simppeliä melodiaansa suoraan sanotusti rautalangasta, mutta sekin toimii juuri niin kuin pitääkin. Levyn viimeisenä soi reilun kuuden minuutin Musta, metalli & taivas, joka on heittämällä levyn hienoin eepos. Yhtyeen kannattaisi kokeilla useamminkin näitä reilumman mittaisia teoksia.

Kouvostomolli on jälleen kerran sitä samaa tuttua ja turvallista Viikatetta, mitä edellisetkin albumit ovat hyvin pitkälti olleet. Monelle yhtyeelle kahdestoista samanlainen albumi on varmasti liikaa, mutta ehkäpä se vain kertoo Viikatteen biisinkirjoituskynän terävyydestä, että sama toimii edelleenkin. Ei tämä yhtyeen paras levy ole, mutta hyvä se silti on.
3,5/5