perjantai 5. kesäkuuta 2015

Muse - Drones (2015)


CD 16,99€ / EMP.fi
 Sen aidon ja oikean Queenin poistuttua lopullisesti areenoilta 90-luvun alussa, dramaattisen ja mahtipontisen stadionrockin maailmankartalle jäi melko iso aukko. Melko pian nahkasaappaat saatiinkin täytettyä, kuinkapas muuten kuin Musen toimesta. Muse on jokaisella levyllä lievistä Queen-vaikutteistaan huolimatta kuulostanut vain ja ainoastaan omalta itseltään. Kolme vuotta sitten julkaistu The 2nd Law oli kuitenkin pieni pettymys loistavan Resitancen ja sitä edeltäneen, oman suosikkini, Black Holesin jälkeen. Uutta levyä onkin odoteltu kuin jouluaattoa joulukalenterin ääressä: näytebiisejä lyriikkavideoiden kera on ehditty jakamaan enemmän kuin laki sallii ennen julkaisupäivää.

Muselta on voinut odottaa aina mitä tahansa metallin, popin, elektron ja progen väliltä. Ennakkonäytösten perusteella oli jo arvattavissa että kevyesti sähköistetyn kuoren alla sykkii tällä kertaa rokimpi sydän. Tai koneisto, jos levyn otsikon Drones ottaa hieman vakavammin.

Levyn aloitus on silkkaa rautaa. Ensimmäisinä lohkaistut mahtava elektrorokkipoljento Dead Inside ja voimakas rokkitykitys Psycho Full Metal Jacketin mieleen tuovan johdantonsa (Drill Sergeant) kanssa. Perinteisempää melodista poprockhittimateriaalia edustaa lopulta hyvin näppärä ja nätti Mercy. Hienoilla kitarariffittelyillä ja sooloiluilla kuorrutettu Reapers edustanee sitä rokimpaa laitaa jääden kuitenkin levyn vähiten kiinnostavampien kappaleiden joukkoon.

Yksi albumin hienoimmista kappaleista on raskailla kitaroilla ja pienellä annoksella psykedeliaa maustettu The Handler. Levyn toinen lyhäri-intro [JFK] johdattelee tarttuvan kitarakuvion ja erikoisten kuorohuudahdusten rytmittämään kappaleeseen Defector. Turhimman kappaleen paikkaa pitää Mercyn kaltainen, mutta paljon tylsempi radiopoprockralli Revolt.

Levyn ainoa kevyempi kappale, miltei balladimainen Aftermath on upea herkistelybiisi ja toimii ihan vaihtelunkin kannalta hienosti. Aivan selkeästi paras kappale on jonkun verran Knights of Cydoniaa muistuttava kymmenminuuttinen The Globalist. Ennio Morriconen eräät tuotoksetkaan eivät pysy poissa mielestä noin kolmen minuutin intron aikana. Progerockmainen teos nousee kertaheitolla yhdeksi hienoimmista Musetuksista ikinä. Levyn outro, nimikkokappale, on maailmanmusiikkia, new agea ja kirkkokuoroa yhdistelevä instrumentaalin kaltainen. Ja ihan hyvä sellainen.

Laiskanlaisen edeltäjän jälkeen Drones on jopa yllättävä ja on aivan varmasti parasta Musea sitten Black Holes and Revelationsin. Ei se aivan täydellinen albumi ole, mutta aivan selvää Musea ja ehdottoman varmaa jatketta aikaisempaan tuotantoon. Hienoja kitarointeja ja niihin loistavasti lisättyjä elektronisia vivahteita on levy pullollaan ja levy viihdyttää loppuun asti. Toivottavasti vielä kuullaan sellainen levytys, joka koostuu The Globalistin kaltaisista mammuteista: silloin puhutaan ainakin lähes täydellisestä levystä.


4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti