Dirty Fingers - 250 Dollars (2015)

Laajasta rock-musiikin leikkikentästä minua eniten kiehtoo raskaampi äärilaita aina heavysta black metaliin, kun taas kevyemmässä osastossa viehättää progressiivinen ja taiderokki. Näin pääpiirteittäin. Siinä ääripäiden välissä lymyilevä hard rock, perinteisempi sellainen, jää kuitenkin ikävään välimaastoon. En ole siitä koskaan oikein innostunut, enkä ole muutamien irtokappaleiden lisäksi siihen koskaan tutustunutkaan sen syvemmin. Italialainen Atomic Stuff -promotoimisto sitten tarjosi raskasta rokkia arvosteltavaksi ja otin sikäläisen Dirty Fingersin esikoislevyn 250 Dollars haasteena vastaan.

Nimensä mukaisesti neljännestonnin seteliä esittävä kansikuva kielii räkäisestä ja hikisestä Yhdysvaltain etelävaltioiden meiningistä. Mielikuviin tulevat viski, rekka-autot ja jonkun tuppukylän bensa-aseman baari-kahvila, jonka puoliksi lahonneilla lauteilla voisi tämäkin Likaiset Sormet -orkesteri vedellä huuliharppusooloja kahden asiakkaan katsellessa ja kolmen pelatessa biljardia. Kaikilla toki stetsonit päässä ja käärmeennahkakengät jaloissa, sehän kuuluu asiaan.

Mielikuvat eivät täysin ohi mene. Levyn avausraita Back to the Move on yllättävänkin tehokas runttaus, joka henkii amerikkalaista tunnelmaa ja kuulostaa vähän kuin Motörhead parodioisi ZZ Topia, Megadeth runttaisi Gun'n'Rosesia tai Metallica häpäisemässä Mötley Crueta. Viski tuleekin mainituksi seuraavassa kappaleessa Whiskey jossa on groovea enemmän kuin laki sallii. Bluesahtavien slide-kitarointien sävyttämään renkutukseen on lisätty tietysti lakisääteisiä huuliharputuksia. Yhtyeen perustaja- ja ainut alkuperäinen jäsen Gabriel Grisanti ei alun perin ollut vastuussa vokalisoinneista, mutta kaikeksi onneksi tuloksettomien laulajanetsintöjen päätteeksi ryhtyi itse suoltamaan käheää ja varsin karismaattista ulosantiaan.

Alun raskaampien kappaleiden jälkeen isketään kehiin pari vauhdikkaampaa ja rokimpaa teosta Explosive Sound ja 250 Dollars. Nekin tyylillä. Albumin kohokohdaksi muodostuu kuuden ja puolen minuutin balladi Black Magic Night, jossa piru vie on oikeasti ihan hieno tunnelma. Gabrielin räkäisempi soundi taipuu jopa herkkään tulkintaan tässä lievästi kantrimaisessa tunnelmonnissa. Välikevennys olikin paikallaan, sillä loput levystä on puhdasta runttausta. Dirty Fingers ja Heroes Days nostavat jälleen tahtia rempseällä blues-otteella. Viimeiset kaksi kappaletta ovat ehkä enemmän velkaa heavylle kuin rockille, mutta pirun kovia kappaleita ne ovat. I am toimii upeasti, mutta päätöskappaleen Nothingness Dancen raskaissa metal-kompitteluissa on asennetta.

En välttämättä jatkossakaan tule ahmimaan hard rokkia aamupalaksi, mutta 250 Dollars onnistuu kuitenkin herättämään pientä mielenkiintoa genreä kohtaan. Esikoislevyksi tämä on aika muhkean ja helkkarin hyvin tuotetun kuuloinen paketti ja italialaiseksi Dirty Fingers kuulostaa todella paljon jenkkiyhtyeeltä. Albumi on suht tasainen, eikä millään erikoisella tavalla yllättävä, mutta ehkäpä se ei ole tässä tapauksessa tarpeen. Tämä menisi mainiosti taustamusiikkina esimerkiksi automatkalle sekä mennessä että palatessa. Ja jos matka on riittävän pitkä, kyllä tämän toistamiseenkin kuuntelee. Jos etsit rockia asenteella, Dirty Fingersillä on sitä ainakin 250 dollarin verran. Ja on ihan sen arvoinen.

3,5/5

Pressure Points - False Lights (14.08.2015)

Uusioproge on ollut lähellä sydäntäni aina siitä saakka kun noin kymmenen vuotta sitten tutustuin Opethiin ja Porcupine Treehen. Sen jälkeen onkin löytynyt kymmenittäin upeita orkestereita ympäri maailmaa. Suomi on kuitenkin jäänyt lähes kokonaan ulkomaiden progetarjonnan varjoon, eikä kyseistä tyylisuuntaa täälläpäin niin paljoa tuotetakaan. Onhan meillä toki kevyesti progeileva Amorphis, parikymmentä vuotta sitten päättynyt Kingston Wall, progressiivistia kappalerakenteita hyödyntävä Moonsorrow ja ehkäpä eniten progemuottiin sopiva Barren Earth. Niin ja tietysti Von Hertzen Brothers. Kuitenkin sellainen yhtye, jonka niputtaisi ulkomaisten nimien joukkoon ilman melankolista suomisoundia, ei ole vielä tullut vastaan. Yllätyksekseni sainkin käsiini Pressure Pointsin elokuun 14. päivä julkaistavan kakkosalbumin False Lights, jonka mukana tulleessa saaterkirjeessä lupailtiin yhtyeen soittavan progemetallia.

Odotin yhtyeen edustavan jotain näennäisprogea, joka kallistelee reilusti enemmän melodisen metallin puoleen, niin kuin täälläpäin yleensä. Yllätys olikin melkoinen, kun levyn kymmenminuuttinen avausraita Wreckage käynnistyy porcupinetreemaisella bassokuviolla ja taustakitaroinneilla, jota maalaillaan Pink Floydilta kuulostavalla kitarasooloilulla. Raskaammat death metal -osiot ja kevyempi soitanta ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Puhdas laulu toimii, murinavokalisaatio toimii, soundit ovat kohdallaan ja kokonaisuus on hiottu mielenkiintoa herättävään muottiin. Kymmenen minuuttia menee kuin siivillä.

Aloitusbiisin aiheuttama ensivaikutelma on positiivinen ja silti kappalemateriaali osaa yllättää. Between the Lies on hieman raskaampi teos, jonka puolen välin kevennys kuulostaa melodioita ja laulua myöten Damnationin ja Deliverancen aikaiselta Opethilta. Electric Shadows jatkaa raskaammalla tiellä aloittaen upeilla mättöriffeillä. Puolen välin paikkeilta loppuun asti soiva kaunis pianomelodia sulattaa paatuneimmankin sydämen. Joistain osuuksista tulee kovasti mieleen Arcturus. Esimerkiksi Between the Liesin lopun syntikkasooloilut ovat samaa sarjaa kuin Sham Mirrorsin kappaleet. Muuten perus-progeilevassa Sleepwalkissakin kuullaan myös lyhyt klassinen pianosooloilu, joka muistuttaa paljon norjan avaruuspiraatteja.

Dance of Coincidence on jälleen erikoinen sekoitus Porcupine Treen Lazarusta ja Opethin Deliverancea. Ensimmäinen kolmannes edustaa deathimpaa puolta, kun taas loput on kevyemmän materiaalin huikeaa nousujohdannetta loppuun asti. Lähes tunnin mittaisen levyn päättävä In Desolation muistuttaa kaikkein eniten Amorphista sekä Barren Earthia ja on näin ollen albumin niin sanotusti suomalaisin kappale. Joka tapauksessa se sopii täydellisesti kokonaisuuteen antaen levylle upean päätöksen. Ja syyn kuunnella koko kiekko uudestaan läpi.


False Lights on erittäin onnistunut progemetallikokonaisuus, joka hyvällä tavalla kuulostaa vuosien 00-05 Porcupine Treelta ja Opethilta. Enimmäkseen. Yhtye on onnistunut hämmentämään tutuilta kuulostavat ainekset omaksi tavaramerkikseen. Albumi ei jätä oikeastaan mitään valittamisen varaa, muuta kuin sen, että jos levyn toinen puolisko olisi ollut yhtä vahva kuin alkupuoli, puhuttaisiin näennäisen täydellisestä julkaisusta. Parin kappaleen tasaisuus pudottaa arvosanaa kokonaiset puoli pistettä. Lyhyesti muovattuna Pressure Points kuulostaa Opethilta enemmän kuin Opeth itse, ja aivan varmasti tulee tekemään lähivuosien aikana täydellisen levyn, jota voidaan pitää tulevaisuuden klassikkona. Tai no, miksei tätäkin.

4,5/5

Antagonist Zero - No Tears MCD (14.08.2015)

Suomi on ihan selvästi melodisen death/doomin tyyssija. Meillä on esimerkiksi erinomaiset Shape of Despair, Desolate Shrine ja Swallow the Sun. Samaa sarjaa edustava porvoolainen deathdoomia ja post metalia sekoitteleva vuonna 2010 perustettu Antagonist Zero on julkaissut jo yhden EP:n ja debyyttialbumin. Jatkoa noille kahdelle levytykselle tuo elokuun kahdeksas päivä julkaistava No Tears -minilevy.

Reilun puolen tunnin kokonaisuus koostuu kolmesta uudesta sävellyksestä sekä kahdesta coverista. Albumin ensimmäisenä kappaleena kuullaan melankolista, lievästi postia metalilta kuulostavaa riffijumitusta. Pääosin surumielinen ja raskas nimikkokappale kuulostaa Swallow the Sunilta, Draconianilta ja muilta vastaavilta haikeaa örinädoomia suoltavilta yhtyeiltä. Profound Oblivion jatkaa mallikkaasti samoissa lyijynraskaissa merkeissä, mutta kieltämättä nariseva puhdas laulanta kuulostaa doomsoundiin nähden irtonaiselta ja pahimmillaan häiritsevältä. Puhdas laulu tuntuukin olevan levyn tai yhtyeen pahin kompastuskivi, koska mitä enemmän vokalisti revittelee, sitä enemmän se vie huomiota raskaalta doom-pörinältä, joka muuten toimii varsin hyvin. Onneksi suomeksi veisattu Suru on kuitenkin laulannaltaan varsin hillitty teos ja surullinen tunnelma saavutetaan.

Yhtyeen oma materiaali on melko tavanomaista ja tasaista, vaikkakin toimivaa matalaviritteistä doomia. Cover-biiseissä onkin sitten ihmettelemistä. Monesti olenkin miettinyt, miltä kuulostaisi Jenni Vartiaisen laulu ja ääni sekä sävellykset hieman kokeellisemmassa maastossa. En ihan kuitenkaan odottanut ensimmäisenä kuulevani doom-coveria. Radiossa jo jokunen vuosi sitten puhki kulutettu näennäisen kaunis hituri taittuu tuomiometalliksi ihan keskitasoisin arvosanoin. Vaikka asu on täysin uusi, ei se vaan jostain syystä toimi niin hyvin kuin se ehkä voisi toimia. Myös puhdas laulanta on tässä yksi negatiivinen tekijä. Hyvä yritys kuitenkin. Toinen cover on omistettu länsinaapurimme swallowthesunmaiselle Doom:VS:lle, jolla onkin aika paljon yhteistä Antagonistien kanssa. Ja kas kummaa, se toimii erittäin hyvin, vaikka näkökulma kappaleeseen ei nyt niin uusi olekaan.

No Tears-minilevy on reilun puolen tunnin mittainen melankolinen kokonaisuus. Sillä on omat heikot kohtansa ja tyyli muutenkin on tasaisen varmaa ja ennaltakuultua tavaraa. Parhaimmillaan se kuitenkin on keskitasoa hieman parempaa doomia pienillä post-metal-elementeillä ja tarjoaa viihdyttävät 35 minuuttia. Toivon mukaan jatkossa kuulemme reilummin murinavokalisaatiota ja vähemmän laulantaa. Palaset ovat muuten niin hyvin kasassa, että odotettavissa voisi olla vaikka miten hienoja doom metal-kokonaisuuksia.

 3,5/5

Re-Armed - Total Lack Of Communication EP (2015)

Vuonna 2001 perustettu keravalainen death metal-pumppu Re-Armed on suoltanut ison kasan demoja ja kaksi kokopitkää levyä, enkä ollut kuullut yhtyeestä yhtään mitään ennen uusinta EP-kiekkoa. Total Lack of Communication on kolmen kappaleen death-thrash kokonaisuus, jossa pureudutaan genrelle hieman epätyypillisesti kommunkaatiovaikeuksiin, yhteiskunnan kahtiajakautumiseen sun muihin ihmismieltä puhutteleviin aiheisiin.

Levy aukaistaan sen pidemmittä puheitta suoraviivaisella rykäisyllä. Nimikkokappale potkii kuin muuli tiukoilla kitarariffeillä ja vauhdikkaalla tempolla. Slayer-viittauksiltakaan ei vältytä. Jos joku on joskus sattunut kuulemaan kyseisen yhtyeen coverkokoelmia Slatanic Slaughter osa yksi ja kaksi, joissa suurta esikuvaa apinoitiin pääasiassa kuolonmetallin näkökulmasta, voi huomata että Re-Armedissa on aika paljon samaa. Kappalemateriaali tuntuu vain tiukentuvan loppua kohden. Mean To Be Broken lisää melodisia sekä synkkiä elementtejä raskaaseen mäiskintään. Viimeinen kappale Unhuman pistää välillä laahaten. Raskas soitanta toimii aivan mahtavana päätöksenä.

Minilevyn reilut kymmenen minuuttia on todella kovaa ja hiottua menoa, josta ei juuri jää valittamisen varaa. Riffit ovat täyttä rautaa ja myös taustalla etäiseksi jäävät synat ovat erinomainen lisävivahde. Tämän maittavan ja raskaan välipala-eepeen myötä voisinkin tarttua vanhempiinkin täyspitkiin levytyksiin ja uutta materiaalia ainakin odotellaan suurella innolla. Lyhyesti sanottuna Re-Armed esittää erinomaista ja ytimekästä deathia.

4/5