torstai 13. elokuuta 2015

Dirty Fingers - 250 Dollars (2015)

Laajasta rock-musiikin leikkikentästä minua eniten kiehtoo raskaampi äärilaita aina heavysta black metaliin, kun taas kevyemmässä osastossa viehättää progressiivinen ja taiderokki. Näin pääpiirteittäin. Siinä ääripäiden välissä lymyilevä hard rock, perinteisempi sellainen, jää kuitenkin ikävään välimaastoon. En ole siitä koskaan oikein innostunut, enkä ole muutamien irtokappaleiden lisäksi siihen koskaan tutustunutkaan sen syvemmin. Italialainen Atomic Stuff -promotoimisto sitten tarjosi raskasta rokkia arvosteltavaksi ja otin sikäläisen Dirty Fingersin esikoislevyn 250 Dollars haasteena vastaan.

Nimensä mukaisesti neljännestonnin seteliä esittävä kansikuva kielii räkäisestä ja hikisestä Yhdysvaltain etelävaltioiden meiningistä. Mielikuviin tulevat viski, rekka-autot ja jonkun tuppukylän bensa-aseman baari-kahvila, jonka puoliksi lahonneilla lauteilla voisi tämäkin Likaiset Sormet -orkesteri vedellä huuliharppusooloja kahden asiakkaan katsellessa ja kolmen pelatessa biljardia. Kaikilla toki stetsonit päässä ja käärmeennahkakengät jaloissa, sehän kuuluu asiaan.

Mielikuvat eivät täysin ohi mene. Levyn avausraita Back to the Move on yllättävänkin tehokas runttaus, joka henkii amerikkalaista tunnelmaa ja kuulostaa vähän kuin Motörhead parodioisi ZZ Topia, Megadeth runttaisi Gun'n'Rosesia tai Metallica häpäisemässä Mötley Crueta. Viski tuleekin mainituksi seuraavassa kappaleessa Whiskey jossa on groovea enemmän kuin laki sallii. Bluesahtavien slide-kitarointien sävyttämään renkutukseen on lisätty tietysti lakisääteisiä huuliharputuksia. Yhtyeen perustaja- ja ainut alkuperäinen jäsen Gabriel Grisanti ei alun perin ollut vastuussa vokalisoinneista, mutta kaikeksi onneksi tuloksettomien laulajanetsintöjen päätteeksi ryhtyi itse suoltamaan käheää ja varsin karismaattista ulosantiaan.

Alun raskaampien kappaleiden jälkeen isketään kehiin pari vauhdikkaampaa ja rokimpaa teosta Explosive Sound ja 250 Dollars. Nekin tyylillä. Albumin kohokohdaksi muodostuu kuuden ja puolen minuutin balladi Black Magic Night, jossa piru vie on oikeasti ihan hieno tunnelma. Gabrielin räkäisempi soundi taipuu jopa herkkään tulkintaan tässä lievästi kantrimaisessa tunnelmonnissa. Välikevennys olikin paikallaan, sillä loput levystä on puhdasta runttausta. Dirty Fingers ja Heroes Days nostavat jälleen tahtia rempseällä blues-otteella. Viimeiset kaksi kappaletta ovat ehkä enemmän velkaa heavylle kuin rockille, mutta pirun kovia kappaleita ne ovat. I am toimii upeasti, mutta päätöskappaleen Nothingness Dancen raskaissa metal-kompitteluissa on asennetta.

En välttämättä jatkossakaan tule ahmimaan hard rokkia aamupalaksi, mutta 250 Dollars onnistuu kuitenkin herättämään pientä mielenkiintoa genreä kohtaan. Esikoislevyksi tämä on aika muhkean ja helkkarin hyvin tuotetun kuuloinen paketti ja italialaiseksi Dirty Fingers kuulostaa todella paljon jenkkiyhtyeeltä. Albumi on suht tasainen, eikä millään erikoisella tavalla yllättävä, mutta ehkäpä se ei ole tässä tapauksessa tarpeen. Tämä menisi mainiosti taustamusiikkina esimerkiksi automatkalle sekä mennessä että palatessa. Ja jos matka on riittävän pitkä, kyllä tämän toistamiseenkin kuuntelee. Jos etsit rockia asenteella, Dirty Fingersillä on sitä ainakin 250 dollarin verran. Ja on ihan sen arvoinen.

3,5/5