Kezia - The Dirty Affair EP (2015)

Jos joku etuliite genremääritelmässä kiinnittää huomioni, niin se on progressiivinen. Niin rokkiin kuin metalliin liitettynä se parhaimmillaan muodostaa täydellisyyttää hipovia kokonaisuuksia. Yhtä erinomaista kohti on kuitenkin olemassa aina tusinan verran heikompia ja keskitasoisempia viritelmiä. Italialaisen Kezian esikois-EP The Dirty Affair aiheutti hieman heikonlaiset ennakkofiilikset. Saatekirjeessä kuvataan yhtyeen olevan erilaisten muusikkojen erilaisista taustoista yhteen nivoutuvaa progen, rokin, popin ja elektron sekoitusta. Lyhyesti sanottuna siis prop-metallia. Kieltämättä mielenkiintoinen sanahirviö.

Levyn ensimmäinen kappale Before I Leave esittelee pähkinänkuoressa yhtyeen teknisen osaamisen progressiivisen musiikin osalta. Kertosäkeessä on kieltämättä vähän vetoa ja vokaaleissa pieni hiven Freddie Mercurya. Elektronisella myllytyksellä alkava Ebola voisi melkein olla Musen käsialaa. Soundi tosin on vähän ohuempi ja laulajan ääni ei ihan tunnu riittävän loppuun asti. Biisin lopussa revitellään hieman humoristisissa meiningeissä vislaten ja hoilaten.

Ensimmäinen oikeasti hyvä kappale on The Dirty Affair (Between Pelican and Bear), jonka tarttuvat melodiat kuulostavat jonkun verran Karnivoolilta. Köykäinen Sneakers jää muiden kappaleiden varjoon, eikä vauhdikkaampi Barabba Sons's Song hetkittäisistä rääkynöistään huolimatta kovin suurta vaikutusta tee. Intron tokaisu "classic and at the same time progressive" ei aivan saa tukea kappaleelta. Levyn loppupuoli kuitenkin on ihan vaikuttavaa kuunneltavaa. Raskaampaa ja hivenen sinfonisempaa materiaalia tarjoava Quendo muistuttaa paikoin jopa Leprousia ja on ehdottomasti levyn upein teos. Lyhyen välisoiton Preludion jälkeen on viimeisen kappaleen aika. Jokseenkin tutun kuuloisella jousisoitannalla alkava Treesome päättää albumin mukavan teatraalisiin ja dramaattisiin Muse/Queen-tunnelmiin.

35 minuutin The Dirty Affair on teknisestä taitavuudestaan huolimatta keskinkertainen kokonaisuus. Kappaleet ja kappaleiden osat saattavat parhaimmillaan toimia ihan hyvin, mutta tuntuu siltä, että yhtye on ollut vaikutteidensa kanssa liiankin ahne. Sisin, jos sitä on, jää teknisyyden ja kaikenlaisten mausteiden peittoon. Yhtyeen parasta antia on jo ennestään ja muualta tutut ainekset, kuten esimerkiksi mainitut Queenin ja Musen yliampuva teatraalisuus sekä Karnivoolin ja Porcupine Treen tyylinen progerytmittely. Esitys jää silti ohueksi ja vaisuksi. Potentiaalia Kezialla kuitenkin on, ja The Dirty Affair on loppujen lopuksi miellyttävä ja kuuntelemisen arvoinen levy, vaikka se ei välttämättä useampaa kuuntelua kestäkään. Toivottavasti esikoislevy on vielä paremmin jäsenneltyä tavaraa.

3/5

Embryo - Embryo (2015)

Tänä vuonna onkin tullut vastaan jo pari mainiota teknistä ja sinfonista deathia sisältävää albumia, joista toinen oli italialaisen Nightlandin käsialaa. Saapasmaassa kotoilee myös tämäkin, jo vuonna 2000 perustettu Embryo. Yhtyeellä on takanaan jo kaksi levyä, joista viimeisin No God Slave julkaistiin viisi vuotta sitten. Kolmas, yhtyeen nimeä kantava levy ilmestyi viime keväänä.

Levyn ensimmäinen kappale An Awkward Attempt näyttää heti kättelyssä, mistä Embryo on tehty. Koukeroista death-riffittelyä ja sinfonisia taustaelementtejä vähän Septicfleshin, Shade Empiren ja sen toisen tänä vuonna debytoineen Whorionin tyyliin. Suurin ero näihin mainittuihin on se, että tekniset elementit ja sinfoniat ovat monessa mittasuhteessa paljon vaisumpia.

Levyn alkupuolisko tuntuu kuitenkin olevan melkoista tykitystä. Ensimmäinen kappale potki lujaa ja niin tekee myös eniten mainittuja yhtyeitä muistuttava The Pursuit of Silence tai upealla introriffityksellä ja melodioinnilla maustettu Manipulate My Consciousness. Nopeasti tulee kuitenkin vastaan bändin suurin ongelma. Kun noilla muilla yhtyeillä kappalemateriaali on useimmiten ollut vaihtelevaa ja räväkämpää, Embryo tyytyy kyntämään samaa mustaa suota alusta loppuun. Kovin suurta kehitystä ei tapahdu, eikä yksittäisissä kappaleissa juuri ole valttikortteja levyn suurimmiksi hiteiksi.

Lievästä tasaisuudestaan huolimatta levy on ennen kaikkea miellyttävä ja erittäin toimiva. Fragment of Utopian raskaat riffittelyt ovat maittavia ja syntikkamaalailukin toimii erinomaisesti. Samoin konesoundein koristeltu ja vähän hitaammanpuoleinen The Doors to the Abyss. Tuotantokin on sopivasti balanssissa ja kaikki riffittelyt, rummutukset ja taustaorkestraatiot toimivat sulassa harmoniassa. Eipä tätä levyä olekaan aivan täyteen ahdettu kaikenmoisilla taustaelementeillä.

Embryon kolmas levy on ehdottoman upeaa kuunneltavaa, jonka ainoaksi kompastuskiveksi muodostuu sen tasapaksuus. Se ei kuitenkaan ole niin iso vika, että se menoa haittaisi. Kappaleet toimivat ja nelikymmenminuuttisen kokonaisuudenkin jaksaa kuunnella useampaan otteeseen ilman kyllästymisen merkkejä. Aikaisempi tuotanto ei ole minulle käynyt tutuksi, mutta aihetta siihenkin voi tämän levyn perusteella olla. Toivottavasti yhtye saa tulevaisuudessa enemmän omaa tyyliä enemmän esille ja räväköityy aavistuksen verran. Näin "keskitasoisenakin" tämä on pirun tyylikästä mättöä.

4/5

Raging Dead - Born in Rage EP (2015)

Goottirokki ja punkki eivät ole kuuluneet suurimpiin suosikkigenreihini varmaan koskaan, mutta jos promolevyllä nakataan päin näköä, niin miksei sitä voisi välillä kuunnellakin. Vuonna 2012 perustettu italialainen Raging Dead on visuaalista ilmettään myöten täynnä kauhutematiikka, Misfitsia ja goottilookia. Yhtye julkaisi vähän aikaa sitten ensimmäisen EP-levynsä Born in Rage.

Minilevyn avaajana toimii kauhuelokuvaan sopiva minuutin mittainen instrumentaali, jonka jälkeen Raging Dead iskee kuulokäytäviin heavy metalin ja horror punkin sekaista mekkalointia. Scratch Me on itse asiassa melko menevä ralli, vaikka aluksi minulla olikin pieniä ennakkoluuloja albumia kohtaan. Soundissa yhdistyy metallisempi sointi karkeampaan punk-ilmaisuun. Vokaalipuolella ollaan kuin jossain black metalin ja vanhan rääkynäpunkin välimaastossa. Kertosäkeessä on jopa miellyttävä melodia ja jonkun verran tarttumapintaa.

Kappaleet ovat meneviä, mutta aivan ensimmäisen vedon tehoisia ralleja eivät ainakaan Anathema ja Redemption ole. Kelvollisia metallirunttauksia kuitenkin. Levyn hittipotentiaalisin kappale Nightstalker on tarttuva kuin mikä. Vähän kuin yllä mainitut vaikutteet yhdistäisi johonkin Alice Cooperin kauhurokkiin. Kitarasooloa löytyy ja bassotaustan päälle puoliksi laulaen vedetty vokalisaatio. Lähestulkoon mahtavaa. Levyn päättävä Vengeange on sekin ihan maittava menobiisi.

Raging Dead ei todellakaan keksi pyörää uudestaan, mutta kierrättää tuttuja säväyksiä kauhupunkista sekä -rokista ihan sopivalla tunteella ja taidolla. Materiaali on vähän turhan tasapaksua, eikä sitä kovin montaa kertaa putkeen kuuntele. Sillä on kuitenkin toimivat hetkensä ja ilolla näitä kappaleita pistää taustalle soimaan. Raskasta musiikkia, mutta suhteellisen iloisella ja rennolla asenteella esitettyä, jotta tästä jaksaa kuitenkin innostua. Ensimmäiseksi julkaisuksi tässä on kaikki sen verran hyvin kohdallaan, että jos ensimmäinen kokopitkä albumi vielä kehittyy näistä kappaleista, voi se olla jo melko hyvä. Tämäkin on.

3/5

Sinatras - Six Sexy Songs EP (2014)

Vaikka yhtyeen nimi Sinatras voikin tuoda erinäisiä mielikuvia vuosien ja vuosikymmenten takaa, ei tällä italialaisorkesterilla ole mitään tekemistä ainakaan Frankin tai Nancyn kanssa. Harvinaisen typerästi tahi tylsästi nimetty esikois-EP Six Sexy Songs todistaa vanhan sanonnan, ettei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Tarjolla on otsikon mukaisesti kuusi niin sanottua death'n'roll kappaletta.

Kornin otsikon ja näppärän genremääritelmän takaa löytyy rouheaa, tukevaa ja jykevää riffittelyä Panteran ja Machine Headin tyyliin. Death metal-vaikutetta haetaan jostain Entombedin suunnasta. Ote on kova heti kättelyssä, kun Contamination lähtee soimaan. Tiukan riffittelyn ja ärjyvän vokalisaation ohella kuullaan puhdasta lauluakin, jotka tapailevat jenkkimetallin tyylisiä melodioita. Samaa rautaista rataa jatketaan ytimekkäissä ralleissa Frank is Backissa ja Sunshinessa.

Jos levyn alkupuolisko oli tiukkaa mättöä, sitä on myös toinen puoli. Vauhdikas The Game ja sen turpiinvetoriffi potkii kuin kiimainen hirvi. Panteraan päin kallellaan olevia riffejä viljellään taitavasti joka väliin ja varsinkin kahteen viimeiseen kappaleeseen. W.A.F.S nousee levyn parhaimpiin kappaleisiin, eikä lopetuksessa, All or Nothingissakaan mitään valittamista ole. Vauhdikkaita kappaleita, joissa pysyy mielenkiinto taitavan kitaroinnin ja muun soitannan ansiosta.

Vajaan puolen tunnin Six Sexy Songs on erinomainen debyyttijulkaisu viime vuonna perustetulta yhtyeeltä. Kappalemateriaali on räväkkää ja omilla jaloillaan seisovaa thrash/death/groovemetallia. Jos jotain kaipaisin enemmän, voisi mukana olla tarttuvampia kertosäkeitä ja vähän vaihtelevampaa kappalemateriaalia. Lyhyeksi julkaisuksi tämä ei kuitenkaan ehdi kyllästyttämään, päin vastoin. Tämä levy tulee helposti kuunneltua useamman kerran peräjälkeen. Six Sexy Songs näyttää, että Sinatras on täysin valmis paketti, jolta voi odottaa tulevaksi erittäin maukasta esikoisalbumia.

4/5