 |
| 2CD 16,99€ / EMP.fi |
Iron Maiden on minulle henkilökohtaisesti merkittävimpiä metalliyhtyeitä; se oli se ensimmäinen genren edustaja jonka kokonaisen levyn sain aikoinani käsiini ja kuunneltavakseni. Vuosi oli 1995, levy oli The X-Factor ja laulajaksi oli juuri silloin kiinnitetty Blaze Bailey paikkaamaan lätkimään lähtenyttä Bruce Dickinsonia. Vanha materiaali nousi hyvin nopeasti tärkeäksi ja edelleenkin suht aktiivisessa kuuntelussa maittaa pitkälti toistakymmentä Maiden-klassikkoa. Uudempi tuotanto sen sijaan Dickinsonin (sekä Adrian Smithin) palattua takaisin kuvioihin ei ole enää jaksanut niin paljoa kiinnostaa, vaikka mitään vikaa yhtyeen tuotannossa ei ole sittemminkään ollut.
Valtava reilun puolentoistatunnin kokonaisuus aloitetaan mallikkaasti perinteisen kuuloisella kasiminuuttisella kappaleella If Eternity Should Fail. Parin minuutin introssa liikutaan Enigman tyylisissä new age maisemissa, mutta loppu on Maidenia itseään, niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäisenä ennakkoon kuultu Speed of Light komppaa ihan menevästi vauhdikkaammalla meininingillä, vaikka hieman täytteen oloinen veisu onkin. Levyn hienoimpia kappaleita ovat X-Factorin materiaalia muistuttava synkähkö The Great Unknown ja coldplaymaisella kuorohoilailulla koristeltu eepos The Red And The Black.
The Book of Soulsin loiva alamäki alkaa ensimmäisen levyn loppusuoralla. Ponneton When The River Runs Deep on kuin hatara ja väsynyt kaiku kappleesta tyyliin Be Quick Or Be Dead. Kivalla puhtaalla kitaraherkistelyllä introitettu nimikkokappale on sarjassaan ihan jees kappale keskitempoisella poljennollaan, mutta on lopulta jokseenkin väsähtäneen oloinen kymmenenminuuttinen. Toisen levyn alkaessa ei tapahdu muutosta suuntaan eikä toiseen. Jos kyseessä ei olisi Iron Maiden, tämä tuskin jaksaisi kiinnostaa ollenkaan ja kuuntelun olisi voinut lopettaa ennen kuin Death or Glory avasi kakkoskiekon.
Shadows of the Valley saa hetkeksi ihokarvat nousemaan. Syy väristyksiin on Wasted Yearsilta härskisti kuulostava introtilutus. Keskinkertainen ja suoraan sanottuna tylsä meininki jatkuu biisissä Tears of a Clown eikä tunnelmaa paljoa kohota vähän parempi The Man of Sorrows. Levyn päättävä ja yhtyeen historian pisin teos Empire of the Clouds kellottaa mittariin reilut 18 minuuttia. Se on oikeastaan kakkoslevyn ainut kiinnostava teos, joka sekin tuntuu kohoavan kohti korkeuksia saavuttamatta kuitenkaan täyttä huippuansa koskaan. Yritys on kuitenkin hyvä.
The Book of Souls ei mittavista puitteistaan ja ennakkohypestä huolimatta tarjoa mullistavaa Iron Maiden-kokemusta. Levy on alusta loppuun asti ennakoitavaa jokaista riffiä, sooloa ja kertosäettä myöten. Valitettavaa on myös se, että hyvin toimivan alun jälkeen levy tuntuu lässähtävän ja menettävän voimansa. Toisella levyllä ei siis juurikaan lisättävää ole, paitsi Empire of the Clouds. Levyllä saivat kaikki osallistua aiempaa enemmän biisinkirjoitukseen, mutta siinä on tuskin syy näin keskinkertaiseen esitykseen. Dickinson näyttäisi saaneen aikaan eniten osumia kahdella yksin kirjoitetulla biisillä ja Harris yhden. Levy olisi voinut olla toimivampi tiivistämällä koko paketti yhdelle levylle, eikä venyttää ennestään voimatonta materiaalia levälleen, niin että viimeinenkin teho katoaa taivaan tuuliin. Huonoksi levyä ei kuitenkaan voi sanoa ja todistaapa Maiden silti yhden asian tällä levyllä: se on heikoimmillaankin ihan kuunneltavaa heavya.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti