lauantai 29. elokuuta 2015

Perpetual Rage - The New Kingdom (2015)

Vuonna 2009 perustettu kuopiolainen Perpetual Rage sai viimein helmikuussa esikoislevynsä julki. Saatekirjeissä tavanomaisesti esitellään yhtyeen musiikillista tyyliä ja muuta eksaktia informaatiota, mutta Perpetual Ragen esittelyssä jos jossain on asennetta. Alunperin tämä vuoden alkupuolella julkaistu The New Kingdom äänitettiin pari vuotta sitten, mutta miksaaja ei osannut hommiansa yhtyeen mieleisellä tavalla ja homma hoidettiin halpabudjetilla uusiksi. Kappaleiden sovitukselliset ja soitannollisetkin ongelmat ja tyytymättömyys niihin on mainittuna. Eihän tällaista rehellisyyttä ole kellään! Pakko sanoa, että helvetin tiukka mainospuhe ja kieltämättä tekee ihan mieli tarkistaa ja varmistaa, että onko tämä oikeasti sellainen "no jaa" -tason levytys. 

Musiikillista tyyliänsä PR kuvailee perinteisen kasarimetallin lyyrisiä aiheita myöten. Asennetta ja suomalaista mentaliteettia kuvastaa myös levyn avaava ärräpää, tuo suomenkielen kaunein (kiro)sana. Perkeleestä käynnistyy kasariheavylle kumarteleva  Desert of Dreams. Jos nyt joku yhtye tulee kovasti mieleen, niin se on nimenomaan Iron Maiden. Sitä löytyy niin kitarakuvioista kuin laulaja Tomi Viiltolan äänestä. Judas Priestiin tätä voisi myös verrata. Seuraava Black Light Ghosts kulkee hyvin ensimmäisen kappaleen peesissä tarjoamatta kuitenkaan sen suurempaa elämystä. Icon sen sijaan toimii upeasti upean kertosäkeensä kanssa ja nousee levyn parhaimmaksi irtohitiksi.

Levyn suhteellisen tasainen heavy metal -meininki ei juuri tarjoa kuuntelijalle yllätyksiä. Yllätyksellisyyden sijaan yhtye on kuitenkin oivaltanut hevimetallin syvimmän olemuksen ja taitaa sen melkolailla täydellisesti. Jos jotain olisi enemmänkin kaivannut, olisi tarttuvammat ja voimakkaammat kertosäkeet kelvanneet vallan mainiosti. Kappaleetkin ovat aikalailla samasta puusta veistetyt, toki ihan hyvällä tavalla. Levyn loppupuolelta löytyy pari onnistunutta teosta. Nimikkokappale ja päätösraita Master of All ovat tarttuvia ja meneviä tekeleitä. Jälkimmäiseen on saatu myös vaihtelevuutta tuova hidas osio. Toiseen kertaanhan tämä 40-minuutin eepos piti kuunnella.

Saatekirjeessä luvattiin täysilaidallinen perinteistä kasarimetallia ja sitä myös tarjotaan. Eihän tätä voi millään tapaa täydelliseksi tai uudismieliseksi albumiksi sanoa, eikä tuotantokaan ehkä nykymittapuiden mukaista huipputasoa ole. Ei sillä että siihen millään tavalla kiinnittäisi huomiota saatikka että se menoa tai kuuntelua häiritsisi. Perpetual Rage kierrättää kasarihevin parhaita puolia kaikkine kliseineen ja tekee sen taitavasti. Paljoa ei valittamista löydy, mutta vaihtelevuutta ja mahtipontista tarttuvuutta voisi kenties olla enemmän. Ehkä tästä ei klassikkoa koskaan tule, mutta tämä muistuttaa niistä kolmenkympin kieppeillä olevista klassikoista ja nostalgia-arvojen kanssa onnistuu varmasti viihdyttämään kuulijaansa. Mikäli nyt vaan sattuu pitämään kasikytluvun metallista. Perkele.


3,5/5