lauantai 9. toukokuuta 2015

Korpiklaani - Noita (2015)

EMP.fi
Suomen sankoista korpimetsistä tulee monenlaisia folkmetalliyhtyeitä runsain mitoin. Niistä kaikkein metsäläisintä korpimeininkiä esittävä Korpiklaani on takonut levyjä kuin Ilmarinen Sampoansa. Lahden pillipiipareiden kolmeentoista vuoteen mahtuu peräti yhdeksän täyspitkää albumia. Noita on näistä viimeisin tuotos.

Innostuin yhtyeestä aikoinaan kun se vielä tunnettiin nimellä Shaman. Silloin se lokeroitui joikhaustensa ja örinöidensä kanssa muun muassa Finntrollin kanssa samaan kastiin mahtavalla levyllään Shamaniac. Nimenvaihdoksen jälkeen tyyli muuttui rokahtavammaksi ja vielä enemmän kansanmusiikkipitoiseksi tanhutteluksi. Tasaisen varma taonta kiinnosti esikoislevystä Spirit of the Forestista aina Tervaskantoon asti, kunnes mielenkiinto hiipui ja lopahti tiuhasti julkaistuihin samalla idealla toteutettuihin toisintoihin.

Noita ei ole yhtyeen mittavassa katalogissa poikkeus. Viulutusten ja muiden perinnesoitinten taidokas upottaminen ja sulauttaminen raskaaseen rokkiin lyö huilun kurkkuun ja viulun hanuriin Lauri Tähkältä ja koko Elonkerjuulta. Aihealueet eivät niin härmäläistä sorttia ole, mutta viinamäen miehellä viina virtaa, olutta kuluu tuoppi jos toinenkin ja silti on hyvin mennyt heikäläisen. Vaikka saunakin paloi Jounilla. Jouni Jouni kuuluu levyn ehdottomiin pohjanoteerauksiin niin kuin laiska ja laimea Lempo.

Toimivia kappaleitakin on joukkoon mahtunut. Vauhdikas humpparalli Kylästä Keväinen Kehto pistää polkemaan jalkaa lattiaan ja kesäistä fiilistä viljelevä Viinamäen Mies on mukavaa kuunneltavaa varsinkin näin kesän kynnyksellä. Alkoholipolitiikkaan myötämielisesti suhtautuva Sahti on kanssa hieno juomalaulu suven iltarientoihin. Kaikkein kauneimmat heinäkuiset tunnelmat tarjoaa Minä Näin Vedessä Neidon ja raskaimmat runttaukset iskee päätöskappale Sen Verran Minäkin Noita.

Levyn kymmenen noin viiden minuutin kappaletta ovat Korpiklaanin tyylin tuntien totutusti hyvin tasapaksua. Yhtye on kehittänyt omaperäisen tyylin, tuotanto on huippuluokkaa, mutta minkäänlaista riskinottoa tai rimanylitystä ei edes viitsitä yrittää. Eikä se varmaan tarkoitus olekaan. Olisi silti mukava kuulla, miten notkeasti Korpiklaani venyisi, jos se edes yhden levyn verran palaisi Shamaniacin kaltaiseen kunnianhimoisempaan eepokseen. Toki nykyiseen rouheampaan tyyliin toteutettuna. Noita on joka tapauksessa maittavaa tunnelmankohotusmusiikkia, josta ei vaan voi olla pitämättä kun sen levylautaselle kerran iskee.

3,5/5