The Prodigy - The Day is My Enemy (2015)

CD / EMP.fi

Brittielektron kultakausi elettiin 90-luvun puolivälin tienoolla. Chemical Brothersin ja Massive Attackin ohella kenties se menestynein yhtye The Prodigy vietti myös suosionsa aallonharjaa levyillään Music For The Jilted Generation (1994) ja The Fat of the Land (1997). Ysärilevyjen jälkeen bändi pistäytyi pienellä tauolla ja julkaisi kolmannella vuosituhannella kaksi hieman keskinkertaista albumia Always Outnumbered, Never Outgunned (2004) sekä Invaders Must Die (2009). Turhaa kiirettä ei ole yhtyeellä ollut ja näin ollen vasta julkaistiin kuudes levy The Day is My Enemy.

Olen enemmän fanittanut yhtyeen vanhaa tuotantoa, joten juuri minkäänlaisia ennakko-odotuksia en osannut asettaa uudelle levylle. Siitäkin huolimatta The Day Is My Enemy avaa pelin nimikkokappaleellaan melko pirteissä jopa yllättävän hyvissä tunnelmissa. Tässä todella on ripaus vanhaa The Prodigy-soundia. Yhtyeen edustama särmikäs big beat iskee tärykalvoihin Liam Howlettin ohjaamalta yhtyeeltä erittäin sulavasti. Nasty ja Rebel Radio kuulostavat myös todella paljon vanhalta materiaalilta.

Levyn alku on melkoista tykitystä, mutta pidemmän päälle ja suurimman särmän hioutuessa kappaleihin olisi voinut laittaa enemmän vaihtelevuutta. Sellaista mitä oli juuri noilla 90-luvun hienoilla albumeilla. Yhtyeen punkrokahtava ulosanti on joka tapauksessa purevaa ja iskevää, eikä levyä kuunnellessa ehdi tylsistymään. Mainioita melodianpätkiä ja yksityiskohtia on upotettu kappaleisiin pitkin levyjä. Hieman elokuvamusiikkia muistuttava, tunnelmallinen instrumentaali Beyond the Deathray on biisi levyn upeimmasta päästä. Tuo mieleen häiriintyneen version Nine Inch Nailsin Warm Placesta.

Yllätyksiä, sen lisäksi että levy on hyvä, ei ole tarjolla, mutta munaa ja potkua sen sijaan on tarjolla. Levyn alkupuoli on jo yksi suuri haarapotku, mutta samankaltaisia iskuja annetaan loppupuolelle saakka. Invisible Sun sekä varsinkin viimeisenä rokkaava Wall of Death ovat todella upeita teoksia. Hittien lomaan on kuitenkin eksynyt pari turhaa ja tylsää tekelettä kuten arsyttävällä syntikkapiippauksella kuorrutettu Wild Frontier. Myös tylsä jumputus Rhythm Bomb (feat. Flux Pavilion) jää ohilyönniksi.

Jos vanhaa kunnon The Prodigya kaipaa, ei The Day Is My Enemy vastaa siihen. Toisaalta tänä Skrillexin ja Aviciin aikakautena pohjimmiltaan rokkia ja punkkia koneellisin keinoin esittävä The Prodigy haistattaa pitkät ja näyttää närhen munat nykyajan soittolistamoskalle. Nimittäin sillä, että on oma itsensä ja kuulostaa myös siltä. Tunnin mittainen levy ei siis tarjoa uutta Poisonia, Breathea, Voodoo Peoplea tai Smack My Bitch Upia, mutta onnistuu kuitenkin viihdyttämään usean kappaleen muodossa. Tämä on selkeästi parasta The Prodigya liki kahteenkymmeneen vuoteen.

 3,5/5

CD / EMP.fi