Marianas Rest - Horror Vacui (2016)

Nimensä puolesta Marianas Rest voisi kuulostaa hyvinkin joltain indie rock-yhtyeeltä. Sen sijaan tämä kotkalainen kuusikko edustaa melodisen death metalin mustanpuhuvaa rintamaa. Vuonna 2013 perustettu yhtye julkaisi esikoisdemonsa pari vuotta sitten ja ihan virallinen debyytti Horror Vacui julkistui lokakuun lopulla. Erityisen huomion levykäinen vie hyvinkin tummanpuhuvalla ja vaikuttavalla kansitaiteella, joka jo ennen ensimmäistä kuuntelua virittää sopivan hämäriin tunnelmiin.

Taustalla kuohuvat aallot ja radioviesti maalailevat maisemaa puolen minuutin verran melankolisen aloituskappaleen introna. The Millennialists osoittaa heti ensimmäisten sointujensa aikana mistä aineksista yhtye on tehty - kovasti Insomniumilta haiskahtavaa keskitempoista melodista death metalia doom metalin laahaavilla elementeillä varustettuna. Tokihan jo heti seuraava teos Nadir heijastelee melodisen suomideathin lisäksi voimakkaita sävyjä länsinaapurin sekä deathista, doomista että blackista muistuttaen paikoitellen esimerkiksi Hypocrisya tai Draconiania.

Vastaavanlaista synkistelyä ovat monet muutkin jo useaan otteeseen harrastaneet, mutta ainakin raskaan junttauksen ja kevyiden fiilistelyosuuksian vaihtelu on naitettu tällä levyllä kohtuullisen taidokkaasti. Atmosfäärisen doomahtavat Chokehold, For The Heartless ja päätösraita Vestigial ovat kaikessa pimeydessään ja herkkyydessään Swallow The Sunin tunnelmia lähenteleviä synkistelyeepoksia. Omiksi suosikeiksini levyltä massiivisempien teosten lomasta nousevat kuitenkin mielenkiintoisella tavalla atmospheric blackia, doomia ja deathia naittavat Place of Nothing, Hurts Like Hell ja A Lonely Place To Die.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan reilun 50 minuutin järkälemäinen Horror Vacui on todella vaikuttava ja vakuuttava albumi. Vaikka uutta tämä yhtye ei ole genrerajojensa sisässä lähtenyt etsimään, Marianas Rest hoitaa hommansa niin tyylikkäästi omaan kotiin, että monet saman tyylisuunnan edustajat jäävät reilusti jälkeen. Jos Insomniumit, Swallow the Sunit, Draconianit ja vastaavat tapaavat soida kotonasi, tässä on oiva lisuke melankolisen deathin ja doomin kokoelmiin. Loistava debyytti ja jatkoa odotellaan innolla.

4/5

Whispered - Metsutan - Songs of the Void (2016)

Melodista deathia jos jotain löytyy Suomesta kuin tatteja kaatosateella. Genren sisältä löytyykin vaihtelua sen verran, että eräskin on kehitellyt aivan uniikin samuraimetallityylin. Riihimäki-Tampere-akselilla vaikuttava Whispered julkaisi vuonna 2010 itämaisia vaikutteita sisältäneen debyyttinsä Thousand Swords ja jatkoa sille antoi toinen kokopitkä Shogunate Macabre toissa vuonna. Japanilaisten instrumenttien ja kulttuurin integraatio pohjoiseen deathiin jatkuu myös kolmannella kiekolla nimeltä Metsutan - Songs of the Void.

Instrumentaalinen alkusoitto Chi No Odori esittelee eksoottisia soittimia ja maalailee itämaista tunnelmaa mistä sitten lähdetäänkin ripeällä tahdilla polkevaan metalliseen mättöön kuulostaen joltain Ensiferumin, Shade Empiren tai Wintersunin orientaaliselta sukulaiselta. Ytimekkäästi nimetty Strike! tarjoilee mahtipontista, energistä ja raivokasta riffittelyä ja samankaltaista noin neljään minuuttiin mahdutettua mäiskettä isketään kehiin Exile of the Floating Worldissakin.

Tiiviin tunnelman omaavalle vajaan tunnin mittaiselle levylle on mahdutettu runsain mitoin nyansseja ja vivahde-eroja, ettei ainakaan samaa kehää saatikka melodiaa kierretä kahta kertaa levyn aikana, mikä on monilla saman tyylisuuntauksen yhtyeillä tapana. Biisejä on kuitenkin pääasiassa kahdensorttisia. Lyhyemmät kappaleet ovat varsin ytimekkäitä vaikkakin hyvin mahtaviksi yltyviä vauhtiralleja, kun taas levyn pisimpiin kappaleisiin mahtuu draaman kaarta reilummalla kädellä. Seitsemästä ja puolesta aina vajaaseen kahteentoista minuuttiin kellottavat Sakura Omen, Tsukiakari ja levyn viimeistelevä Bloodred Shores of Enoshima ovat vähintäänkin eeppisiä (taide)teoksia, joista löytyy raskaan paahtamisen lisukkeena upeita tunnelmaosioita.

Pakko vielä erikseen mainita levyn lyhyin ja kenties tarttuvin teos Victory Grounds Nothing, jonka melodioissa ja kertosäkeessä hoilatuissa mieskuoroissa on sellaista voimaa, että yllämainitut ja monet muut samaa genreä luukuttavat yhtyeet voisivat melkein ottaa oppia tästä. Ja miksei saman tien koko albumista.

Whisperedin aikaisempaan tuotantoon en ole pintaraapaisua yvällisemmin paneutunut, mutta tämän viimeisimmän taidonnäytteen myötä siihen on kyllä aihetta. Metsutan on äärimmäisen taidokas ja monipuolinen melodeath-kokonaisuus, johon japanilaiset höysteet tuovat vielä lisää persoonallisuutta. Japanilaisen musiikin ja metallin yhdistelmää en itse asiassa tätä paremmassa paketissa ole koskaan kuullutkaan, edes japanilaisten toimesta. Tästä jos samuraimetalli vielä paranee, niin ruvetaan puhumaan klassikoista. Ja mestariteoshan tämäkin julkaisu jo on.

4,5/5

Brymir - Slayer of Gods (2016)

Kotimaassamme lymyilee lukuisia sinfonista death metalia soittavia yhtyeitä. Samaan kastiin kuuluu myös Helsingissä vuonna 2006 perustettu Brymir, joka on nimenä kyllä tullut vastaan, mutta viiden vuoden takainen debyytti Breathe Fire to the Sun onnistui silti menemään ohi. Pitkään kypsytetty ja haudutettu kakkoslevy Slayer of Gods julkaistaan kesäkuun kolmas päivä.

Levyn introituksena toimii hyvinkin ennustettavasti instrumentaalinen elokuvaspektaakkelimainen film score tyyliin Hans Zimmer ja vaikkapa Gladiator. Yhtye aloitti uransa nimellä Lai Lai Hei ja coveroi muun muassa Ensiferumia ja jollain tapaa juuret ovat edelleenkin kuultavissa. For Those Who Died sekoittelee kevyellä kädellä sinfoniataustoitusta ja melankolisia sekä eeppisiä melodioita, missä on kuultavissa yhteydet edellämainittuun ja myös Wintersuniin.

Aloitus on toki toimiva, mutta sanoisin, että albumi käynnistyy kunnolla vasta kolmannesta kappaleesta. Risen

on enemmän Shade Empireen ja Septicfleshiin kallistelevaa brutaalimmalla asenteella polkevaa sinfoniadödöä. Siitä sitten jatketaan samanmoisilla rykäisyillä The Black Hammer ja Nephilim aina levyn halkaisevaan komeaan pianovälisoittoon nimeltä Prelude.

Lyhyempien mättöbiisien jälkeen on luvassa massiivisempaa ja mahtipontisempaa meininkiä kahdeksan ja puolen minuutin nimikkokappaleessa, josta löytyy mättöä ja laahaamista tarpeekseen. Muhkeampiin raameihin on venytetty myös vajaan kuuden minuutin melodiatykitys Thus I Became Kronos. Vaikka pidemmissä kappaleissa on yritystä, on levyn päättävä kolmikko Stormsoul - The Rain - Pantheon of Forsaken Gods vieläkin huikeampaa kuultavaa, eli rujoa ja aggressiivista runttaamista taustaorkesterin pauhatessa taustalla.

Sinfonian ja deathin sekoitus toimii melkein aina, mutta toisaalta harvoin se pääsee todella yllättämään muulla tavoin kuin erinomaisuudellaan. Tässäkään tapauksessa levy tuskin tarjoaa mitään hirveän erilaista saatikka poikkeavaa kuin monet yllä mainituista yhtyeistä. Siitäkin huolimatta kokonaisuus toimii siinä missä pitääkin eikä albumin mahtipontinen ja voimakas meno laannu sekunniksikaan. Siispä jos janoat laadukasta sinfonista deathia, niin tässä on varteenotettava kiekko pahimpaan nälkään.

4/5

Kamara - Kahden Maailman Välissä (2016)

Keskisuomalainen metalliyhtye Kamara sopii ainakin nimensä puolesta suomeksi laulavien lajitovereidensa joukkoon. Vuosituhannen alkupuolella perustettu yhtye julkaisee pian neljännen albuminsa nimeltä Kahden Maailman Välissä. Yhtye toimi aikoinaan nimellä Lumessakahlaajat ja ilmeisesti coveroi saman nimisen kappaleen levyttänyttä Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta. Noista ajoista minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, eikä muistakaan edellisalbumeista, joten Kamaraan oli suht helppo tarttua niin sanotusti puhtaalta pöydältä ilman turhia ennakkoluuloja.

Kamara on ottanut vaikutteita heavy metalista ja sekoittaa siihen pohjoismaista melankoliaa ja vivahteita äärimmäisistä metallilajikkeista. Melodisempi puoli voi olla helposti yhdistettävissä Mokomaan ja Stam1naan, mutta taustalla jyllää perinteisempi kotomainen melodeath ja paikoin jopa black metal. Levyn avaustykki Pedon Hetki tuo ainakin mieleen Swallow the Sunin erään vauhdikkaamman teoksen tai Insomniumin tuotokset ja seuraavassa ja musiikkivideonkin poikineen Varjokansan laulanta muistuttaa Mokomaa ja niiden taustalla soiva mehevä kitarariffi on lähestulkoon puhdasta Enslavedia. Tässä vaan ihan muutama mieleen tulevista vaikutteista.

Lisää kivoja viboja tulee mukaan, kun Vaiettu käynnistyy selvällä doom-riffillä ja kehittyy moderniksi thrash metal-paukutukseksi. Raskaan soundin lisäksi luvassa on paljon kevyttä instrumentaatiota ja melodioita. Pituuttakin on biisillä reilut 6 minuuttia, kuten myös seuraavalla kolmikolla Perintö, Tulien Aika ja Menneisyyden Jäljet, joissa kierrätetään melkein kaikkea mitä pohjoismainen metalli pitää sisällään. Massiivisempien kappaleiden vastapainoksi levyn ärjyimmät teokset Tuntematon ja Vihan Kasvot on ahdettu noin neliminuuttisiin raameihin.

Loistavan albumin päätös se vasta onkin huikea. Kahteen osaan jaettu Pohjola on niin täydellinen ja varsinkin eeppinen finaali että oksat pois. Ensimmäinen osa Veritaival tuo mieleen kaikuja 90-luvun pohjoismaisesta bläkistä aina Immortalista ja Satyriconista Catameniaan ja Wintersuniin. Toinen osa Ajattomuuden Kaiku jatkaa luonnollisesti samoilla polulla, ehkä tosin vähän vähemmän mustilla vaikuttimilla. Mahtipontisuudessa on jotain vastaavaa kuin jossain vuosituhannen alun Moonsorrow-eepoksissa.

Kahden Maailman Välissä tarjoilee hieman vajaan tunnin verran suhteellisen freesiä suomeksi muristua ja öristyä raskasmetallia.Vaikutteita on napattu sieltä ja täältä ja ne on sulatettu sen verran tyylikkäästi omaksi metalliharkoksi, ettei voi muuta kuin ihailla yhtyeen taitavasti koostettua albumia. Sanomattakin selvää, että vaihtelua levyllä riittää ja rautaisen kokonaisuuden lisäksi jokainen kappale toimii yksittäisenäkin siivuna helvetin hyvin. Kuten sanoin, minulla ei ole yhtyeen historiasta mitään hajua, mutta tällaista herkkua saisivat julkaista jatkossakin.

4/5

Everfrost - Blue Eyed Emotion (2015)

Suomen Lapissa kotoileva metallibändi Everfrost on saanut innostuksensa japanilaisesta kulttuurista, erityisesti visual keistä. Edellämainitun lisäksi tyylisuunnaksi "winter metal" kuulostaa hauskalta määritelmältä, varsinkin animevaikutteidensa kera, mutta yhtyeen uutukaisella on todella mukana kaukoidän sarjakuvaa kynäilevä Michiru Bokido vastaamassa visuaalisesta ulkoasusta.

Levyn ensimmäinen kappale The Lonesome Prince käynnistyy pirteällä ja näppärällä kitaratiluttelulla, mutta japanilaista kulttuuria siitä saa hakea. Ensimmäiset mielikuva viettävät voimakkaasti Ensiferumin, Children of Bodomin ja erinäisten eurooppalaisten power metal-yhtyeiden suuntaan. Melodeath-elementit luuraavat lähinnä satunnaisissa örinöissä ja tuhdeissa riffittelyissä, kuten esimerkiksi kappaleessa Arctic Scream tai Hemlock. 

Vokalisti Hew Wagner tekee pääsääntöisesti hyvää laulusuoritusta tyylisuuntaan erinomaisesti sointuvalla äänellään, mutta vielä isomman huomion saa australialaisessa yhtyeessä Dark Symphonicassa vaikuttanut Swan Davies. Etäisesti Liv Kristineltä kuulostava laulajatar lainaa ääntänsä jopa kolmessa kappaleessa, joista levyn loppupuolen kaksikko Clockwork Wilderness ja Caress the Emptiness ovat myös albumin parhaimmistoa.

Genremääritelmän myötä olisin toivonut ehkä hivenen verran japanilaisempaa esitystä, joka olisi erottanut yhtyeen muista vastaavista. Muuten tästä ei valittamista jää. Blue Eyed Emotion tarjoilee reilun kolmen vartin verran laadukasta ja tyylikästä melodisen powerin ja deathin sekaista metallia, jossa omaa sointia selvästi on haettu ja osittain löydettykin. Everfrostista tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää.

3,5/5

BizarrOtural - Looking in a Mask (2015)

Bizarrotural on ranskalainen yhden miehen, Ghost Wolfin, yhtye. Genremääritelmä on melko tavanomainen ja ennalta-arvattava outo ja psykoottinen mysteerimetalli ja aihealueina paranormaalit ilmiöt Viime vuonna perustettu yhtye julkaisi joulukuussa Bandcampissa esikoisalbuminsa Looking in a Mask. CD-version julkaisu tapahtunee ensi vuoteen mennessä.

Eriskummallisen genrelokeronsa puolesta olisin odottanut jotain norjalaiseen avant-gardeen viittaavaa, mutta Bizarrotural kuulostaa enemmän melodisen deathin ja industrialin sekoitukselta kuin vaikkapa Arcturukselta tai Dødheimsgardilta. Kosmiset syntikkasoundit toki tuovat mukanaan avaruuden tuntua, mutta musisointi itsessään kuulostaa kuin siinä olisi lainailtu Devin Townsendia, Bal-Sagothia ja Dream Theateria.

Levyn aukaiseva Deterioration esittelee samassa paketissa yhtyeen vahvuudet sekä heikkoudet. Soundipuoli pelaa vallan mainiosti ja sen verran omanlainen tyyli Ghost Wolfilla on hallussa, että genremääritelmä tuntuu ainakin jossain määrin ansaitulta. Kappale kuitenkin on rakenteeltaan sen verran peruskamaa, että se todellakin kaipaisi vokalisointia seurakseen ja tuomaan lisää persoonallisuutta. Bandcampin informaation mukaan onneksi kyseessä on levyn instrumentaaliversio, joten odotettavissa on varmaankin vokalisoitu versio lähitulevaisuudessa. Toki täysiversio olisi ollut mukava kuulla saman tien.

Levyn parhaimpiin kappaleisiin lukeutuva Shock kuulostaa hivenen verran Dark The Sunsin goottideathilta ja lisää mukaan lusikallisen Nine Inch Nailsia muistuttavia synasoundeja. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että tämä on vain debyytin raakaversio, niin kyllä silti sapettaa laulusuoritusten puute. Kappaleet tuntuvat melko tasapaksuilta suorituksilta, vaikka soundipuolella on mukavia kosmisia viboja eikä soittotaidoistakaan tai maittavista riffeistä moitetta löydy. Instrumentaaleina parhaiten toimivat kappaleet kuitenkin ovat varsin viihdyttäviä tapauksia. Esimerkiksi Post Traumatic Stress, Ghost Enigma ja nimikkobiisi ovat ihan tukevaa kamaa. 

Levyn äänenlaatu on kotikutoisen kuuloista, mutta soundaa ihan hyvältä. Odotettavissa on siis ainakin herkullisia riffejä ja kosmisia syntikkasoundeja ja toivottavasti se tuleva cd-versio sisältää sanoituksetkin, niin tästä pääsee nauttimaan sellaisena kuin pitääkin. Onhan tämä tällaisenaan vähän keskeneräisen tuntuinen, mutta siitäkin huolimatta omaperäisyys paistaa läpi. Mielenkiintoinen tapaus kieltämättä.

3/5

 

A Soul Called Perdition - Into The Formless Dawn (2016)

Hämeenlinnalaisen melodeath-yhtyeen Pain Confessorin vaipuessa hiljalleen syvään horrokseen, bändin kitaristi Tuomas Kuusinen valmisteli tulevaisuuden varalle uutta biisimateriaalia. Näin syntyi sooloprojekti A Soul Called Perdition. Debyyttialbumi Into A Formless Dawn on täynnä muusikon kokemaa inhoa nykymaailman helvettiä kohtaan.

Levyn aloitus ei juuri voimakkaampi voisi olla. Woe iskee luihin ja ytimiin ruotsalaissävytteistä melodista death metalia kuulostaen Opethin ja Hypocrisyn sekoitukselta ja melko tasaisesti juuri siltä väliltä. Progea ei toki kuulla senttiäkään, mutta riffeihin on mahtunut jonkun verran teknistä taituruutta, kun taas muuten soundi ja melodiat kallistelevat perinteisen pohjoismaalaisen melodeathin suuntaan.

Aloitus on toki kova, mutta jatko on aivan yhtä tehokasta, äkäistä ja voimakasta. There is No Shelter esittelee kokonaisuuden vauhdikkainta antia ja vastapainoksi reippaasti hitaampia osuuksia viljellään nimikkokappaleessa. Vastakkainasettelua, kontrasteja ja sävyjä löytyy siis paljon. Melodisuus on yksi yhtyeen valttikortti, mutta yhtälailla raskas riffityöskentely on herkkua korville. Upeita kitarunttauksia tarjoillaan kappaleissa Severance, Emptiness ja Immortal, Entwined. Yksi omista suosikeistani on ärhäkkä To Those Who Shall Follow. Levy saa arvokkaan päätöksen ja huipentuman tyylikkäässä ja tarttuvia melodioita sisältävässä kappaleessa We Walked In The Shadows. Taitavan soitannan ja biisinkirjoituksen lisäksi pitää nostaa hattua Tuomaksen tolkuttoman hyvälle vokaalisuoritukselle.

Vain puolen tunnin kestoinen Into The Formless Dawn on täyttä rautaa. Melko lyhyeen kestoonsa nähden biisimateriaalista löytyy vaihtelevuutta nyanssia sen verran, että varmasti olisi ollut aineksia pidemmällekin kokonaisuudelle. Eipä siinä mitään, sillä tämän albumin kuuntelee mielellään useammankin kerran putkeen eikä tylsistymisen hetkiä takuulla koeta. Jos nykymaailman raadollisuudesta nyt jotain hyviä puolia keksii, niin ainakin se on saanut toimia inspiraationa tälle upealle ja vaikuttavalle kokonaisuudelle. Eiköhän maailmassa pahuutta vielä löydy ruodittavaksi sen verran, että yhtä raivokasta ja samalla täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta saadaan kuulla toistamiseenkin. Maailma on joka tapauksessa nyt jo vähän parempi paikka, kun näin mahtavaa debyyttiä on saanut kuunnella. Hieno suoritus Kuusisen täysin kokonaan itsensä soittamalle ja tuottamalle äänitaiteelle. Tämä on selvästi vuoden parhaimpia debytointeja.

4,5/5

Among The Prey - Only For The Blinded Eyes (2016)

Jyväskylässä vuonna 2013 perustettu death metalia soittava Among The Prey julkaisee debyyttinsä nimeltä Only For The Blinded Eyes helmikuun 19. päivä paikallisen Inverse Recordsin kautta. Yhtyeen jäsenien taustalta löytyy historiaa muun muassa Thunderstonessa, Before The Dawnissa ja Agonizerissa.

Among the Preyn tyyli on jotain perinteisen ja melodisen death metallin väliltä ja ainakin äkkiseltään mieleen saattaa tulla Lamb of God, At The Gates, Diablo ja Insomnium. Levy avataan jykevällä kappaleella Smile, jossa risteytetään upeasti taidokas riffityöskentely raivokkaaseen vokaaliseen ulosantiin ja melodistakin puolta päästään esittelemään tarttuvassa kertosäkeessä.

Jatko ei jää levyn avausraidan jalkoihin, kun mehevää runttausta luukutetaan kappaleissa Beyond Repair, Only For The Blinded Eyes ja Burning Down In Hell. Yksi omista suosikeistani on miltei herkällä ja kevyellä introkitaroinnilla käynnistyvä Pieces. Onhan tuo selkeästi levyn melodisin biisi. Välikevennyksen jälkeen isketään uutta oikeaa koukkua kuulohermoihin. Wake Up ja In Your Face ovat oikein upeita ralleja, mutta levyn tarttuvin riffi löytyy ehdottomasti kappaleesta Two Worlds Colliding, jossa on vähän Ruotsi-vivahdettakin mukana. Tai onhan sitä muissakin. Viimeisenä kappaleena kuullaan melodisesti introitettu dödörutistus Dancing On Our Graves.

Only For The Blinded Eyes on kovin energinen ja ärhäkkä death metal-kiekko. Kestoa on vain reilun puolen tunnin verran, mutta se on ytimekkääseen sisältöönsä nähden mitoitettu täydellisesti. Kun kyseessä on nuori yhtye ja vielä debyyttialbumi, niin ei voi kuin ihmetellä miten varmoin ottein ollaan lähdetty liikkeelle. Jatkossa Among The Preylta ei voi odotella kuin hyvää materiaalia. Kenties modernin deathin mestariteostakin. Yksinkertaisesti mahtava debyyttikiekko.

4/5

Enthring - The Art of Chaos EP (2015)

Pian kymmenen vuotta toiminnassa ollut sinfoninen death metal-yhtye Enthring aktivoitui vuonna 2010, jonka jälkeen syntyi ensimmäinen ep sekä esikoisalbumi The Grim Tales of the Elder (2011). Jostain syystä en ole yhtyeeseen törmännyt vahingossakaan, vaikka onkin keikkaillut ympäri maailmaa paremmin tunnetun Korpiklaanin kanssa. Neljän vuoden hiljaiselon jälkeen syntyi toinen ep-kiekko The Art of Chaos, joka kirjaimellisesti näki päivänvalonsa kesäkuun alussa.

Levyn aloittaa melodinen ja tunnelmiltaan lähes kaunis We Thrive on Chaos, joka muistuttaa vuosituhannen vaihteen melodeathista ja miksei -bläkistäkin. Hieman Catameniaa ja vielä enemmän Ensiferumia, jopa Wintersunia muistuttava melodiaralli raskaine riffeineen on oikein purevaa kamaa, vaikka onkin äkäisempien kappaleiden johdantona hieman irrallisen oloinen veisu. Toisena soiva teos And We Dream of Our Demise lisää keitokseen reilun lusikallisen Cradle of Filthin Midiania, jolta se paikoitellen kuulostaakin. Levyn päättää aggressiivinen sinfoninen black/death-tykitys The Second Vengeange Orchestra, joka tuo mieleen Bal-Sagothin, Shade Empiren viimeisimmät levyt sekä Hecate Enthronedin mainion Dark Requiems-albumin vuodelta 1999.

Kolmentoista minuutin lyhytjulkaisu esittelee melko räikeän otoksen Enthringin tyylisuuntauksesta. We Thrive on Chaos tuntuu edustavan lähes täysin eri suuntausta kahden muun kappaleen kanssa. Siitä huolimatta kaikki kolme kappaletta potkivat sekä soundeillaan että sävellyksillään. Omaperäisintä kamaa tämä ei tosiaankaan ole, mutta varsinkin Bal-Sagothiin, Cradle of Filthiin ja Shade Empireen verrattava sinfoninen ja äkäinen death/black potkii kulkusille kuin muuli. Ehkäpä se esikoislevy pitää ottaa tarkasteluun ja samalla toivoa uuttakin kokopitkää tulevaksi, sen verran mielenkiintoinen ja energinen esitys tämä on.

4/5

Scarecell - New Horizons (2015)

Helsinkiläinen metalliyhtye Scarecell julkaisi alkuvuodesta ensimmäisen singlebiisinsä ja nyt on vuorossa esikois-ep New Horizons. Keravalaisen death metal-yhtyeen Enthrone the Unbornin ja sipoolaisen metal/rock-yhtyeen My Reflectionin jäsenten perustama uusi bändi kertoo saatekirjeessään soittavan jonkinlaista aggressiivisen metallin ja melodisen stadionrokin sekoitusta.

Genrekuvaus pitää osapuilleen paikkansa. Aluksi levyn raskaimman biisin Buried Aliven vauhdikkaista kitaraleadeista ja raskaista riffeistä tulee mieleen vaikkapa Children of Bodom sekä Bullet For My Valentine ja muut vastaavat metalcorebändit, mutta mukana on samankaltaista sekopäisyyttä kuin Dir En Greylla. Soitossa kaikuu melodinen death metal ja metalcore, mutta taustalla on myös industrial-vaikutteita. Aloitusbiisi tykittää suhteellisen täysillä, mutta sen jälkeisetkään kappaleet eivät kylmäksi jätä. Vielä reilummalla kädellä industrialia metalliin sekoitettava ralli The Fire (We Start) aloittaa eepeen varsinaisen metalcoreosuuden. Koreilla pianopätkillä ja mehukkaalla kertosäkeellä varustettu Lay Down Forever on tyylipuhdasta sitä itseään ja varsin universaali ulkoasu voisi olla jopa potentiaalinen (radio)hitti. Kappale on edukseen erottuvan aloitusraidan lisäksi levyn ehdottomimman tarttuvaa antia. Sitä on myös levyn viimeisenä soiva Reach, vaikka aivan yhtä tarttuvaan kertosäerallatteluun biisi ei taivukaan.

Noin vartin mittainen lyhäri on hyvinkin salonkikelpoista metallisoitantaa. Varsinaisia vikoja ei levyltä löydy, mutta omaleimaisempaa otetta voisi toki kaivata mukaan jos jonkun verran. Tuotantopuoli sen sijaan on kunnossa ja rujon soitannan lisäksi taustalla avautuu vivahteikas äänimaisema industrial-elementteineen. Koneelliset soitannat tuovatkin lisäväriä aggressiivisen deathin sekaiseen metallirunttaukseen ja popahtaviin kertosäelauluihin örinävokalisaation ja puhtaan laulun vaihtelun lisäksi. Esikoisjulkaisuksi tämä on melko ammattimaisen kuuloinen paketti, joka pistää odottelemaan sitä ensimmäistä kokopitkää. Lyhyesti sanottuna tyylikäs pelinavaus.

3,5/5

Dark The Suns - Life Eternal (2015)

Mikko Ojalan sooloprojektina vuonna 2005 alkanut jyväskyläläinen melodinen gothic/death/doom metal-yhtye Dark The Suns kasvoi täysihenkiseksi bändiksi melko pian perustamisensa jälkeen. Live-esiintymisiinkin hyvin soveltuva kokonainen yhtye levytti esikoisensa In Darkness Comes Beauty marraskuussa 2007. Sitä seurasi vielä kaksi kokopitkää albumia All Ends In Silence (2009) sekä Sleepwalking in a Nightmare (2010), kunnes vuoden 2013 alussa yhtye ilmoitti pistävänsä pillit pussiin. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen yhtye on palaamassa takaisin kehään. Mikäpäs olisi sen parempi esinäytös tulevalle, kuin vanhoja biisejä yksiin (digi)kansiin nitova kokoelma Life Eternal.

Kokoelman biisikattaus on hivenen epäreilu pääpainon ollessa toisella albumilla All Ends In Silencella, jolta kuullaan peräti viisi kappaletta. Esikoislevyyn verrattuna hieman tukevampaan soundiin pohjautuvat kappaleet ovat toki loistavia, mutta itselleni vähemmälle kuuntelulle jäänyt Sleepwalking in a Nightmare saa kuuluvuutta vain kahden kappaleen verran.

Debyyttilevyn teoksia on tarjolla kolme, joista vauhdikas melodiatykitys The Sleeping Beauty avaa pelin. Albumi vetosi jo ilmestyessään sillä, miten taidokkaasti Dark the Suns tiivisti suomalaisen raskaamman melodiametallin syvimmän olemuksen koreasti soivaan pianoleadiin ja vahvaan kitaravalliin. Kyseiseltä levyltä kuullaan myös samalla kaavalla rakennetut kosketinvetoiset Reflections sekä Alone.

Yksinkertaisempiin kitararatkaisuihin nojautunut debyytti häviää aavistuksen verran seuraajalleen, joka tarjosi paljolti samantyylistä musisointia. Kosketinmaalailu ei vain ole aivan yhtä hallitsevaa ja kitarakuvioissa on reilusti enemmän tyyliä ja tehoa. Toimivimpia kappaleita ovat Sleepless Angels, nopeampi The Dead End sekä miellyttävän kitaroinnin siivittämä Unbroken Silence. Lisävivahteensa levyn materiaalille antoi bassossa vaikuttava Inka Tuomaala, jonka heleää sekä kaunista laulua kuullaan muutamassa kappaleessa. Ei ole aivan kaukaa haettua sanoa Tuomaalan äänen muistuttavan Twin Peaksin soundtrackia tähdittänyttä Julee Cruisea.

Dark The Sunsin viimeiseksi jäänyttä levyä kuullaan vain ja ainoastaan kahden kappaleen verran. Kolmannelle levylle perussoittimien lisäksi on saatu vieraileva naislaulaja/klarinetisti Elisa Tuomanen, viulua soittava Anne Hämäläinen sekä himpun verran yllämainitun basisti/synistin aikaansaamaa orkestraalista soundia. Walking With An Angel ja Don't Fear The Sleep erottuvat edukseen kahden edeltäneen levyn materiaalista. Ainakin soundinsa ja taustainstrumenttiensa puolesta. Levyn päätöksenä toimii hidas ja kaunis tunnelmointi kakkoslevyltä: Rimed With Frost.

Maailman omaperäisimmäksi yhtyeeksi Dark the Sunsia ei ole koskaan voinut moittia, mutta kaikki mitä yhtye teki kolmella ensimmäisellä levyllään, on tehty moitteettoman hyvin. Tokihan sitä vaihtelua olisi voinut vaatia enemmänkin. Viihdyttävyysaste on kuitenkin hyvin korkealla, eikä tätä kolmen vartin levyä kuunnellessa ehdi tylsä tulemaan. Kun kuulin yhtyeen lopettamisesta, ei se suuria tunteita ehtinyt silloin herättämään, kun suurimmasta Dark the Suns-innostuksesta oli jo ehtinyt kulumaan jonkun aikaa. Nyt kun tämän kokoelman muutamaan kertaan ehti nautiskelemaan, on erittäin innostavaa ja kiinnostavaa, että Dark the Sunsilta tullaan kuulemaan uutta materiaaliakin.

4/5

Red Moon Architect - Fall (2015)

Mikäpä muu musiikillinen taidemuoto sopisi paremmin suomalaisen melankolian ruotimiseen kuin funeral doom metal. Tämän on oivaltanut kouvolalainen Red Moon Architect, joka on perustettu vasta vähän aikaa sitten. Vuonna 2011 alkunsa saanut yhtye julkaisi debyyttinsä kolme vuotta sitten ja seuraaja sille, Fall, saapui levykauppoihin viime keväänä.

Levyn ensimmäinen kappale Wish For A Tear maalailee jo introssaan sydäntä kylmäävän vähäeleistä maisemaa. Hitaampi ja atmosfäärisempi puoli kuulostaa Shape of Despairilta kun taas aavistuksen verran nopeampi riffittely muistuttaa Swallow The Sunista. Molemmista mainituista poiketen naislaulua kuullaan runsain mitoin heleä-äänisen Anni Viljasen toimesta. Se toimiikin erinomaisena kontrastina aisaparinsa Juuso Turkin riipivälle kurkkulaulannalle. Levyn aloituskolmikko esittelee todella tiukkaa doomvääntöä noin seitsemän ja puolen minuutin siivuina tarjoiltuna. Niistä varsinkin äärimmäisen raskas The Other Side huumasi allekirjoittaneen.

Levyn puolen välin noin viisiminuuttiset Misanthrope ja Isolated muistuttavat aikalailla Swallow The Sunin mainiota debyyttiä. Oma sointi kuitenkin löytyy ja mistään kopioinnista ei voida puhua. Levyn loppupuoli onkin vaihtelua täynnä. Piinaavan viipyilevä ja yksinkertainen kuiskatuilla lyriikoilla koristeltu syntikkamaalailuambienssi For My... luo ennakkotunnelmia yhdelle levyn parhaimmista kappaleista. Lyijynraskaasta Cradlesta siirrytään herkkään yksinäisen pianon säestämään lauluun This Won't Fade. Todella upea herkistely. Samoista fiiliksistä jatketaan levyn viimeistelevään tuomiosoitantaan kappaleessa My Curse, joka myös edustaa albumin terävintä kärkeä.

Red Moon Architect oli minulle uusi tuttavuus, mutta nousi saman tien kotimaisen melodisen doomin listoille. Fall on synkkä ja samalla kaunis sekä tunnelmallinen albumi, josta kaiken hämäryyden keskeltä löytyy sopivasti kynttilänvalon veroisia valopilkahduksia. Vaihtelua ja nyansseja siis löytyy riittämiin. Puhtaat laulut tuovat myös lisää vastasävyjä perinteisemmin murinavaltaiseen genreen. Neljä vuotta vanhalle yhtyeelle hieno merkkipaalu ja jos suunta on sama kuin muilla kaltaisillaan yhtyeillä, ne parhaat levyt vasta odottavat tuloaan. Erinomainen levy tämäkin.

4/5

Suotana - Frostrealm (2015)

Rovaniemeläisellä kymmenen vuotta sitten perustetulla Suotanalla jos jollakin on nimi kohdallaan. Sopivan humoristisen nimen taakse piiloutuu sopivasti vakavasti otettavaa melodista black sekä death metalia sekoitteleva kuusipäinen orkesteri, joka julkaisee marraskuun 13. päivä debyyttinsä Frostrealm. Se sopiikin hyvin otsikoksi oletettavasti pakkaspäivänä julkaistavalle levylle.

Vajaan kolmen vartin mittainen levy avataan jopa yllättävän energisellä ja tehokkaalla melobläkkiosastolla. Trail of Abandonista tulee melko kovasti mieleen 90-luvulla aloittaneet / levyttäneet orkesterit Catamenia sekä Black Swan, joista varsinkin jälkimmäisenä mainittu teki kohtalaisen kovan vaikutuksen julkaistessaan ainoaksi jääneen debyyttinsä. Genren parhaita puolia kierrätetään taidokkaasti ja biisinkirjoituskynä on todellakin ollut tässä tapauksessa teroitettuna. Soppaan on heitetty kevyt annos deathiakin, joka viittaa jonnekin Children of Bodomin tai Ensiferumin suuntaan. Vieläkin enemmän tulee mieleen saksalainen Equilibrium, toki ilman väkinäistä kansanmusiikkiosastoa.

Levyllä on kahdeksan noin viiden minuutin rykäystä, jotka esittelevät kauniin talvisia melodioita niin kitaraliidien kuin kosketinsoitantojen muodossa. Tasaisen varmalla tunnelmalla edetään kappaleissa Todays World, For My Iced Angel ja Child of Frost. Yhdeksi levyn parhaimmistoon lukeutuvista kappaleista, Enclosing Me, tarjoilee kauniit pianosoitannat kevyellä soololla maustettuna. King Pikesin jälkeen levyn loppu on yllättävänkin toimiva ja odotteet ylittävä huipennus. Parhaimmat kappaleet rykäistään viimeisenä. Tempoltaan hitaampi yli seitsemän minuutin It Means on yksi levyn kohokohdista, mutta yksinkertaisesti mukaansa tempaavin on päätöskappale Embrace, joka antaa todella upeat jäähyväiset levylle.

Frostrealm ei kuulu sinne melobläkin omaperäisimpään kastiin, mutta kuten sanottua, biisinkirjoitus on Suotanalla hallussa. Keskinkertaisuuksiin tai vanhojen vaikuttimien apinointiin ei tyydytä, vaan levy suorastaan pursuaa talvista tunnelmaa uhkuvia sekä kauniita melodioita huokuvia kappaleita. Kotimaisen ysäribläkin kertaus tuo mukanaan myös tietynlaisen nostalgiakertoimen, mikä on tässä todella hyvin onnistuneessa kokonaisuudessa iso plussa. Jos 90-luvun melodista bläkkiä on ikävä, tässä on siihen lääke. Toimii se myös pakkasiltojen tunnelmanluojana. Upea levy kerta kaikkiaan.

4/5

 

Event Relentless - Cold Black November EP (2015)

Marraskuu tekee vasta tuloaan, mutta kiireisimmät jo intoutuvat siitä kuin jotkut joulupuurosta lokakuussa. Porilainen melodista deathia soittava kolmihenkinen Event Relentless julkaisi marraskuuta ylistävän Cold Black Novemberiksi nimetyn esikois-EP:nsä syyskuussa. Kun esikuviksi mainitaan nuo perinteiset ja kopioiduimmat tilumelometalliyhtyeet Children of Bodom, Norther, Wintersun, Nightwish ja niin edespäin, tulee kieltämättä epäilleeksi yhtyeen omaperäisyyttä ja musiikillista laatua.

Ennakkoluulot voi kuitenkin heittää roskakoriin kun levyn ensimmäinen kappale Duality lähtee soimaan. Onhan tällaista runsailla melodialiideillä höystettyä deathia jo kuultu, mutta Event Relentless iskee hampaansa niin tehokkaasti 90-luvun lopun melodisen dark metal-buumin kylkilihoihin, että ihan kylmää. Pakkastava marras soi kauneimillaan hitaammassa kappaleessa Beyond the Speed of Light, josta tulee jo jonkun verran mieleen Wintersun. Seuraava nimikkobiisi menee myös samaan kastiin. Enimmäkseen yhtyeen tyyli kuitenkin muistuttaa Children of Bodomia tai jonkun verran siltä kuulostavaa Northeria. Levyn viimeisetkin kappaleet Clarify sekä Beginning of the End ovat varsin mukiinmeneviä melodiasoitantoja.

Cold Black November kierrättää melko pitkälti tuttuja suomalaisen melodisen metalin elementtejä, mutta tekee sen sen verran taitavasti, ettei tästä valittamista jää. Omaperäisyyttä voisi toki olla enemmänkin, mutta sitä varmasti kuulemme yhtyeen kehittyessä kun levykokonaisuuksia alkaa karttumaan vyön alle. Event Relentlessin valttikortteja ovat lahjakas instrumentointi sekä erittäin tarttuvat melodiat, joita ei tällä albumilla ole säästelty. Tästä yhtyeeestä kuulemme varmasti lisää tulevaisuudessa. Alta voit kuunnella mainion debyytti-EP:n kokonaisuudessaan.

3,5/5

 

Children of Bodom - I Worship Chaos (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Se oli kova juttu, kun Espoon lahja melodisen death metalin maailmankartalle, Children of Bodom, julkaisi debyyttinsä Something Wild vuonna 1997. Melodisesta svenskadödöstä vaikutteensa saanut yhtye kolahti juuri Hypocrisyyn ja In Flamesiin tutustuneeseen teiniin kuin leka tiiliseinään. Terävin kärki tuosta esikoisjulkaisusta on jo ajan kanssa hioutunut pois, mutta vuoden 1999 Hatebreeder on edelleenkin upea kokonaisuus ja ehdottomasti se kovin CoB-julkaisu koskaan. Sen jälkeen levykokonaisuudet ovat enemmän ja vähemmän painineet tasapaksun materiaalin ja muutaman kovan irtohitin kanssa. Pari edellistä julkaisua Relentless Reckless Forever (2011) ja Halo of Blood (2013) eivät juuri innostaneet, joten en turhia odotteita asettanut tätä yhdeksättäkään I Worship Chaos-nimeä kantavaa albumia kohtaan.

Bodomin miehistö on pysynyt alusta alkaen vakiona, mitä nyt Laihon millintarkkaa ja äärinopeaa leadisooloilua on ollut komppaamassa jopa kaksi rytmikitaristia kautta aikain. Viimeisin kompittaja Roope Latvala jättäytyi pestistään vuoden alkupuolella ja näin ollen I Worship Chaos on ensimmäinen Bodom-julkaisu, jossa soittaa vain neljä muusikkoa. Kaikki siis ihka alkuperäisiä jäseniä.

Levyn aloituskappaleiden, I Hurt sekä My Bodom (I am the Only One), kanssa tuntuukin vähän siltä, että yhtye on päässyt takaisin bodomisminsa ytimeen ja alkulähteille. Periaatteessa kappaleissa ei ole mitään uutta auringon alla, mutta jonkinlaista voimakkuutta on potkuun saatu. Ensimmäisenä julkaistu single Morrigan maistuu ihan kymmenen vuoden takaisille Bodom-hiteille sekä hyvässä että pahassa. Onhan tämä jo kuultu, mutta siitä huolimatta se toimii ja ajaa asiansa.

Vauhtia ei voi väittää tältäkään levyltä puuttuvan. Ei ole kuitenkaan mikään yllätys, että reilusti muita biisejä hitaampi, hieman Hypocrisyn tyylinen viipyilevä runttaus Prayer For The Afflicted on levyn parhaimpia kappaleita. Hitureita on yllytty tekemään melkein liukuhihnalla, kun levyn loppupuolella soiva All For Nothing jatkaa soittajien sormia ja lihaksia säästävällä tempolla. Prayeriin verrattuna tämä on kuitenkin jo melkein balladitasoa. Tehoa löytyy nopeammistakin kappaleista. Nimikkobiisi, Suicide Bomber sekä päätöskappale Widdershins sisältävät maittavia melodioita sekä potkivaa riffityöskentelyä.

I Worship Chaos on yllättäen melko hyvä levy, jossa pitkästä aikaa levykokonaisuus tuntuu suhteellisen eheältä ja yksittäisiä irtosivalluksia on paljon vaikeampi lähteä erittelemään. Vaikka mukana onkin muutamien edellisten levyjen kaltaista tasaisuutta, on Bodomissa silti huomattavissa jonkinlaisia muutoksen tuulia. Hassua sinänsä, että vaikka maailman parhaimpiin kautta nopeimpiin kitaristeihin lukeutuva Laiho vastaa yksin koko levyn kitaroinneista, on kaikenmaailman soolopornoilun määrä aikaisempiin levyihin nähden paljon maltillisempaa. Ja hyvä niin. Tällä hivenen pelkistetymmällä ja enemmän potkiviin riffeihin nojaavalla linjalla jos jatketaan, voi virtuoosimaisen soitannan takaa paljastua vieläkin tiukempia levykokonaisuuksia. Kyllä tämä I Worhip Chaos on parasta Bodomia pitkään aikaan.

3,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

Diablo - Silvër Horizon (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Kaksikymmentä vuotta sitten perustettu melodista deathia sekä thrash metalia sekoitteleva Diablo julkaisi edellisen levynsä Icarosin vuonna 2008. Kuudetta levyä saatiinkin odotella ajan kanssa ja seitsemän vuotta siinä sitten lopulta kesti, että tämä uutukainen Silvër Horizon näki päivänvalonsa.

Muistelisin, että alkujaan tutustuin yhtyeeseen ennen ensimmäistä virallista julkaisua, kun nimi oli vielä Diablo Brothers. Muuta muistikuvaa siitä ei sitten olekaan, mutta nimi jäi jo silloin mieleen. Ensimmäinen levy Elegance in Black teki jo jonkinlaisen vaikutuksen, mutta kolmas albumi ja oma suosikkini Eternium niin sanotusti räjäytti pankin. Ja olihan se single Read My Scars julkaisuvuotensa kovimpia hittejä. Viimeisimmät levyt Mimic47 ja Icaros luonnollisesti olivat lähes yhtä tykkejä kuin oma suosikkini Diablon diskografiasta.

Levyn aloittaa tiukka kolmikko The Call, Isolation sekä The Serpent Holder, jotka tarjoavat melko perinteiset Diablot. Tyylillisesti kuljetaan jossain Panteran ja Insomniumin välimaastossa Rainerin vokalisaation edustaessa keskivertoa melodeath-yhtyettä personallisempaa karjumisen sekä puhtaan laulun sekaista ulosantia. Melodiapuoli on ehtaa melankolian täyteistä Suomea ja riffittely sekä kompittelu ovat raskasta metallia sen teknisemmästä laidasta. Ote ei hellitä tiukan aloituksen jälkeen, vaan alkulämmittelyn jälkeen heitetään kuulohermoille lisää löylyä ja entistä kovempia kappaleita. Into The Void ja Illuminati ovat vieläkin tarttuvampia ja tykimpiä death/thrash-sivalluksia suoraan luihin ja ytimiin. Jälkimmäiseen on mahdutettu miltei elokuvamaisia syntikkapitoisia tunnelmaosioitakin.

Kun puolet kymmenestä biisistä on kuunneltu läpi, voisi odottaa jo jonkinlaista laantumista, mutta sen sijaan tarjoillaankin lisää yllätyksiä. Prince of the Machinen alkuliideissä on samaa sointia kuin Viikatteella konsanaan. Yhtäläisyydet maamme parhaaseen rautalanka(metalli)yhtyeeseen jäävätkin siihen. Hieman rauhallisemman kappaleen jälkeen on hyvä pitää kontrasteista huolta vauhdikkaammalla nimikkokappaleella, josta löytyy rautaista otetta ja potkua. Silvër Horizon on täynnä kovia biisejä, mutta parhaan kappaleen tittelistä ei tarvinnut epäröidä. Sävyiltään synkkä Savage, noin kuuden ja puolen minuutin tykitys, on kuin levyn parhaimmat puolet tiivistettynä yhteen kappaleeseen. Toinen huippukappale on Corium Black, joka sisältää levyn upeimmat riffit. Päätöksenä soiva Voyage To Eternity ei myöskään jätä kylmäksi.


Silvër Horizonilla on kestoa reilut 50 minuuttia ja sisältö on alusta loppuun täyttä terästä. Varovaisten ennakko-odotusten ja ensimmäisten kuunteluiden jälkeen levystä kuitenkin kuoriutuu vaihteleva ja voimakas kokonaisuus, jossa oma tyyli on tavallaan viety äärimmilleen. Toisaalta samaa vanhaa ja tuttua Diabloahan tämä on, mutta kieltämättä muutaman kuuntelun perusteella alkaa vaikuttamaan siltä, että Silvër Horizon voi olla jopa Eterniumia tiiviimpi ja tykimpi kokonaisuus. Todella upea levy siis ja kuuluu vähintäänkin Diablo-levytyksien kärkikaksikkoon.

4/5 

  CD 15,99€ / EMP.fi

Wolfheart - Shadow World (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Vuonna 2013 suomalaisen melodisen death metalin monitoimimies Tuomas Saukkonen päätti pistää kaikki käynnissä olleet projektinsa jäihin. Yhtyeisiin lukeutuivat muun muassa Before the Dawn, Black Sun Aeon sekä Routasielu. Miehen ura ei kuitenkaan siihen loppunut, päinvastoin. Se oli uuden, alunperin sooloprojektin Wolfheartin alku. Samana vuonna syntyi esikoislevy Winterborn ja nyt kaksi vuotta myöhemmin toinen täyspitkä Shadow World.

Levyn ensimmäisessä kappaleessa Aeon of Coldissa kuullaan yllättävän kaunista pianosoitantaa, joka sopisi hyvin korvaamaan vaikkapa Michael Nymanin elokuvaraitoja. Samalla teemalla jatketaan kuin salamana kirkkaalta taivaalta jyrähtävillä kitaroinneilla. Aikaisempien projektien lisäksi tässä on kuultavissa paljon samaa melankolista suomalaista vivahdetta kuin Amorphiksella, Insomniumilla, Wintersunilla ja Shade Empirella.

Aloituskappaleen viitoittamalla tiellä jatketaan seuraavillakin Zero Gravitylla ja Storm Centrella. Puhtaan kitaran introittama Last of All Winters ottaa askelen folkimpaan Ensiferumilta kuulostavaan suuntaan. Kansanmusiikiksi tässä ei kuitenkaan missään nimessä pistetä. Se on vain yksi mukava vivahde muiden jouksossa. Samaan elokuvamusiikkisäveltäjään viittaavaa pianoa kuulaan jälleen Nemesis-biisin alussa, joka on hyvällä tavalla Insomniumin kuuloista melankolista death-runttausta. Yksi levyn tehokkaimmista kappaleista on Abyss, joka nimensä kanssa hauskasti löytää vertailukohtaa länsinaapurimme Hypocrisyn kanssa. Vauhdikkaalla tempolla ja haikealla melodialla kulkeva Resistance jatkaa perisuomalaisen alavireisyyden parissa. Eikä levyn viimeinen suomeksi öristy Veri tee poikkeusta asiaan. Tahti on vaan paljon doomimpi ja aiemmin mainittujen tunnelmien kanssa tästä löytää samaa surumielisyyttä kuin My Dying Bridesta tai paremminkin Swallow The Sunista. Levyn ehdottomasti paras kappale kolmen minuutin kaihoisan pianosonaattinsa kanssa.

Debyyttilevy oli kuin sekoitus Tuomaksen aikaisempia projekteja ja ihan hyvässä mielessä. Shadow World kuitenkin kairaa syvemmälle routaan. Tässä on toki paljon samaa, mitä aikaisemminkin, mutta tässä kaikki tuntuu kiteytyvän paljon tiiviimmäksi ja mukaansa tempaavammaksi kokonaisuudeksi. Vaikka kokonaisen yhtyeen muodostuminen Saukkosen takapiruiksi muistuttaakin hieman Before The Dawnin syntyhistoriaa, voi oikealla bändillä olla vaikutuksensa niin soundeissa kuin soitannassa. Oli miten oli, Shadow World on kaunis, mutta synkkä albumi syysiltojen iloksi ja yllätyksettömästä luonteestaan huolimatta todella tunnelmallista, iskevää ja ytimekästä melodeathia.

4/5

  CD 15,99€ / EMP.fi

Amorphis - Under the Red Cloud (2015)

CD 15,99€ / EMP.fi

Amorphis on yksi Suomen merkittävimmistä metalliyhtyeistä. Land of Thousand Lakesin (1994) ja Elegyn (1996) varjo näkyy ja kuuluu edelleenkin melkein joka toisen melodista metallia soittavan yhtyeen tuotannossa. Amorphiksen vetovoima alkoi kuitenkin hiljalleen hiipua mestarillisen Elegyn jälkeen Far From The Sunin (2003) ollessa jo keskinkertainen teos. Tomi Joutsenen liityttyä laulajaksi vuonna 2005 yhtye sai kuitenkin uutta energiaa ja onnistui luomaan nahkansa uudestaan. Joutsenen aikainen Amorphis koki kulminaation erinomaisella vuonna 2009 julkaistulla Skyforger-levyllä.

Vaikka Joutsen on ollut yhtyeen laulajana kymmenen vuotta ja virallisia levyjä on nyt kertynyt jo kuusi, eli puolet yhtyeen koko diskografiasta ja enemmän kuin aikaisemmilla vokalisteilla, kuulee turhankin usein puhuttavan nyky-Amorphiksesta. Joka tapauksessa nyky-Amorphis on aina Eclipsesta (2006) lähtien ollut todella hiottua ja tyylikästä melodista metallia. Siinä onkin piillyt sen suurin koetinkivi ja mahdollisen kulman takana odottava sudenkuoppa: jossain vaiheessa samaa toimivaa kaavaa kierrättävä uusi albumi ei olisikaan kiinnostava. Siksi jo edellisen Circlen aikaan toivoi ilmassa puhaltelevan muutoksen tuulet. Ja osittainhan niin olikin. Kokonaisuus ei kuitenkaan lopulta erottunut tarpeeksi aikaisemmasta materiaalista.

Under The Red Cloud on yhtyeen kahdestoista albumi ja ennakkotietojen mukaan odotettavissa oli raskainta Amoa sitten alkuaikojen. Se nostatti odotuksia jo hieman aikaisempaa suuremmaksi. Odotuksiahan tätä yhtyettä kohtaan ei koskaan ole oikeastaan ollut, koska levyt ovat aina osuneet melko lähelle maalialuetta. Nyt oli kuitenkin asiat hieman toisin. Uusi Silent Waters ei olisi ehkä ollut enää yhtä toimiva ratkaisu kuin ennen. Ensimmäinen näytekappale, Death Of A King, onnistui yllättämään täydellisesti. Se todellakin edusti freesimpää Amorphista kuin yksikään kappale sitten Eclipsen. Toisaalta kappaleessa oli myös paljon vanhaa, mikä ei ole kuitenkaan huono asia yhtyeen hajanaisemman alkutuotannon huomioon ottaen. Sitarsoitolla ja Martin Lopezin (ex-Opeth) pirteällä perkussionismilla höystetty kappale oli kuin uusi Better Unborn. Menneisyyteen ja rivien väliin jäänyt proge näytti tekevän paluun.

Näytekappaleet voivat joskus tuottaa pettymyksen, kun kokonaisuus onkin jotain aivan muuta kuin olisi odottanut. Under The Red Cloud ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaikka ennakoidusti Death of a King olikin kappale levyn värikkäimmästä päästä. Albumin avaana nimikkoraita edustaa kyllä aivan tuttua ja turvallista Amorphista, mutta jotain uutta on silti havaittavissa. Ihan kuin uusi kipinä olisi syttynyt ja yhtye olisi kokenut jonkin asteisen uudelleensyntymisen. Samaa tahtoo sanoa myös The Four Wise Ones, joka on luvatusti raskainta Amoa aikoihin. Melodiseen biisiin on saatu säväys deathia ja miksei murinan rinnalla hienosti soljuva rääkymisvokalisointi voisi viitata kotimaiseen melobläkkiin.

Keskitempoinen Bad Blood  tarjoaa levyn upeimpia riffittelyjä ja The Skull nivoo yhteen uutta ja vanhaa Amoa kuulostaen kertosäkeessään etäisesti The Brother-Slayerilta. Kevyttäkin soitantaa kuullaan väliin. Death of a King johdattelee itämaisvaikutteineen melodisempaan tykitykseen, toiseen ennakkonäytteeseen Sacrificeen, joka irrallisena otoksena ei lupaillut muuta kuin tuttua ja turvallista Amoa. Niin sanotuista tavallisista melodeath-kappaleista levyn parhaimmistoon nousee Dark Path, joka sisältää kauniita pianomelodioita sekä mustahkoja rääkynävokaaleja. Ehkä kappaleessa on vähän jotain samaa makua kuin eräällä paremmin menestyneellä suomalaisella metalliyhtyeellä. Pisteet menevät tässä tapauksessa Amorphiksen suuntaan.

Jos levyltä pitäisi nostaa jalustalle vain yksi biisi, se olisi se kaikkein progein, Death of a Kingin lailla itämaisvaikutteinen Enemy At The Gates, jota voisi kierolla tavalla sanoa Opethmaiseksi, vaikka Amorphis on progeilujensa kanssa se originaalimpi. Loppumetreillä tarjoillaan jälleen levyn yksi tykeimmistä teoksista Tree of Ages, joka folklorituksineen pieksee monet folk metal-yhtyeet. Biisi on äärettömän tarttuva ja voimakas. Levyn päättävä tunnelmaltaan hämärä White Night antaa sijaa myös muutamassa biisissä vierailevalle, heleä-ääniselle naislaulajalle Aleah Stanbridgelle, jonka heleä ja eteerinen vokalisointi antaa kappaleelle herkkiä sävyjä. Yllättävä ratkaisu tämäkin.

Under The Red Cloud on ehdottomasti parasta Amorphista sitten Skyforgerin, vain aika näyttää tuleeko levystä vieläkin tärkeämpi. Ja se on hyvin todennäköistä. Uusi albumi kuulostaa tuoreelta, energiseltä ja jopa yllättävältä, olemalla kuitenkin rehellisesti se sama tuttu Amorphis, joka se on ollut viimeiset kymmenen vuotta. Amorphiksen ja samalla koko suomalaisen (proge) metallin klassikkolevylle Elegylle ei vertoja kuitenkaan vedetä. Eikä ole tarvettakaan. Under The Red Cloud on yksi vuoden parhaimpia levytyksiä ja kotimaisten metallilevyjen joukkoon uusi tuleva klassikko.

4,5/5
CD 15,99€ / EMP.fi

Forte Ruin - Forte Ruin EP (2015)

Lahtelainen melodista death metalia soittava Forte Ruin perustettiin vuonna 2012. Viime vuonna miehistönvaihdosten myötä vaihtui myös yhtyeen nimi nykyiseen muotoonsa ja pimeän talven tuloksena syntyi ensimmäinen EP, jolle ei suotta nimeä keksitty.

Bändissä vaikuttaa yhteensä kuusi jäsentä, joista peräti puolet edustavat Aaltosen perikuntaa: Saku sekä Samu kitaroissa ja taustavokaaleissa, Jere rummuissa. Veljeskokoonpanoista onkin melko hyviä kokemuksia aina Anathemasta Mattiin ja Teppoon, ja voisi kuvitella sen olevan yksi peruste ja tae tiiviille bändisoitolle. Kolmen biisin EP tuntuukin olevan nimenomaan tiivis ja tiukka näyte siitä, mitä tuleman pitää.

Ensimmäisenä korville paiskataan musiikkivideonkin poikinut Alienated Humanity, jossa on kuultavissa kotimaisen sekä länsinaapurin melodeathin kaikuja vajaaseen neljään minuuttiin tiivistettynä. Murinavokalisaatiota, puhtaalla laululla koristeltua kertosäettä ja tiukkaa kitarariffittelyä. Toimivaa materiaalia tarjoilee myös industrial metalin tapaan nivusiin potkiva 45 Days. Levyn viimeinen ja pisin kappale, lähes kuuden minuutin eeppinen Enter The Masquerade on ehdottomasti juuri sitä antia, mitä toivoisi jatkossakin kuulevan reilumminkin. Tunnelmaa riittää vaikka muille jakaa ja lopun pianomaalailu on pirun upea.

Forte Ruinin minilevy ei maailmaani mullistanut, mutta kieltämättä sellainen tunne tuli, että debyyttialbumin ilmestyessä saattaa musiikillinen maailmankuva järkkyä. Ainakin vähäsen. Soitto pelaa erittäin hienosti yksiin ja rumpuja lukuunottamatta kotikutoisesti äänitetty albumi kuulostaa kypsältä noukittavaksi. Soundi on sen verran muhkea ja täyteen ahdettu, ettei sitä edes kotikammarissa tuotetuksi uskoisi. Biiseissä on jonkun verran vaihtelua, mutta pääosin kokonaisuus on suhteellisen tasainen. Tasokas sellainen kuitenkin. Kyllä tämä pistää odottamaan sitä ensimmäistä kokopitkää julkaisua innolla.

3,5/5

Unleashed - Dawn of the Nine (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi

Doomia ja viikinkimetallia yhdistelevää Ereb Altoria arvostellessa tuli todettua, että viikinkimetalli on lähestulkoon aina ollut sidoksissa black metaliin. Death metalia ja pohjoista estetiikkaa on yhdistetty muun muassa Thyrfingin ja Amon Amarthin toimesta, mutta samoista skandinaavisista tunnelmakuvista on örissyt jo vuonna 1989 perustettu Unleashed. Erikoista kyllä, kaikki edellämainitut ovat ruotsalaisia. Kenties ensimmäinen viikinkideath-yhtye Unleashed julkaisi tänä vuonna kahdennentoista albuminsa Dawn of the Nine.

Kolmevarttinen albumi ja sen kymmenen kappaletta ovat melko suoraviivaista kamaa, joissa viikinkiestetiikka näkyy ja kuuluu lähinnä lyriikkapuolella ja muutamana satunnaisena puhtaana kitaraosiona. Niistä tuleekin kovasti mieleen Bathoryn klassikot. Muilta osin musiikki on puhdasta deathia, joka vyöryy päälle kuin laivallinen tai kaksi täynnä vihaisia viikinkejä.

Levyn ensimmäiset kappaleet A New Day Will Rise ja They Came To Die esittelevät jouhevaa ja vauhdikasta kitararunttausta. Barbaarista raivoa löytyy, mutta Defenders of Midgardin hitaammanpuoleinen riffittely se vasta iskeekin luihin ja ytimiin täydellä teholla. Täysin päinvastaisesti Where Is Your God Now? lisää vauhtia reilusti vieraillen vähän mustemmankin metallin tontilla, muistuttaen etäisesti Thyrfingin viimeisimpiä julkaisuja.

Tasaisen hyvää kappalemateriaalia riittää runsaasti. Levyn loppupuolella kuitenkin koetaan levyn huippuhetkiä. Celtic Frost / Triptykon-tyylisellä bassomadalluksella starttaava Land of the Thousand Lakes on mitä upein oodi kotimaallemme. Hitaammalla tempolla kulkee myös nimikkokappale, jossa vauhti tosiaan tuo mieleen muutaman doom metal-yhtyeen. Ja puolen vauhdikkaampi osio toimii todella maittavana vastavärinä hitaalle maalailulle. Viimeisenä kuullaan hillityn eeppinen ja melodinen Welcome The Son of Thor!, jonka jälkeen uusintakierros maittaa mitä pikimmiten.

Dawn of the Ninesta huomaa kyllä, että yhtye on toiminut samalla kokoonpanolla jo kaksikymmentä vuotta ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Kokonainen kolme varttia sisältää raskasta ja jykevää soitantaa, josta ei juuri jää moitittavaa. Mitä viikinkipuoleen tulee, eiväthän nämä death metal -yhtyeet saavuta aivan samaa eeppisyyttä, mitä mustempaa metallia takovat veljensä. Joka tapauksessa Dawn of the Nine on todella upea death metal-kokonaisuus, joka on alusta loppuun täyttä pohjolan ruostumatonta rautaa.

4/5

CD 16,99€ / EMP.fi