Hämeenlinnalaisen melodeath-yhtyeen Pain Confessorin vaipuessa hiljalleen syvään horrokseen, bändin kitaristi Tuomas Kuusinen valmisteli tulevaisuuden varalle uutta biisimateriaalia. Näin syntyi sooloprojekti A Soul Called Perdition. Debyyttialbumi Into A Formless Dawn on täynnä muusikon kokemaa inhoa nykymaailman helvettiä kohtaan.
Levyn aloitus ei juuri voimakkaampi voisi olla. Woe iskee luihin ja ytimiin ruotsalaissävytteistä melodista death metalia kuulostaen Opethin ja Hypocrisyn sekoitukselta ja melko tasaisesti juuri siltä väliltä. Progea ei toki kuulla senttiäkään, mutta riffeihin on mahtunut jonkun verran teknistä taituruutta, kun taas muuten soundi ja melodiat kallistelevat perinteisen pohjoismaalaisen melodeathin suuntaan.
Aloitus on toki kova, mutta jatko on aivan yhtä tehokasta, äkäistä ja voimakasta. There is No Shelter esittelee kokonaisuuden vauhdikkainta antia ja vastapainoksi reippaasti hitaampia osuuksia viljellään nimikkokappaleessa. Vastakkainasettelua, kontrasteja ja sävyjä löytyy siis paljon. Melodisuus on yksi yhtyeen valttikortti, mutta yhtälailla raskas riffityöskentely on herkkua korville. Upeita kitarunttauksia tarjoillaan kappaleissa Severance, Emptiness ja Immortal, Entwined. Yksi omista suosikeistani on ärhäkkä To Those Who Shall Follow. Levy saa arvokkaan päätöksen ja huipentuman tyylikkäässä ja tarttuvia melodioita sisältävässä kappaleessa We Walked In The Shadows. Taitavan soitannan ja biisinkirjoituksen lisäksi pitää nostaa hattua Tuomaksen tolkuttoman hyvälle vokaalisuoritukselle.
Vain puolen tunnin kestoinen Into The Formless Dawn on täyttä rautaa. Melko lyhyeen kestoonsa nähden biisimateriaalista löytyy vaihtelevuutta nyanssia sen verran, että varmasti olisi ollut aineksia pidemmällekin kokonaisuudelle. Eipä siinä mitään, sillä tämän albumin kuuntelee mielellään useammankin kerran putkeen eikä tylsistymisen hetkiä takuulla koeta. Jos nykymaailman raadollisuudesta nyt jotain hyviä puolia keksii, niin ainakin se on saanut toimia inspiraationa tälle upealle ja vaikuttavalle kokonaisuudelle. Eiköhän maailmassa pahuutta vielä löydy ruodittavaksi sen verran, että yhtä raivokasta ja samalla täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta saadaan kuulla toistamiseenkin. Maailma on joka tapauksessa nyt jo vähän parempi paikka, kun näin mahtavaa debyyttiä on saanut kuunnella. Hieno suoritus Kuusisen täysin kokonaan itsensä soittamalle ja tuottamalle äänitaiteelle. Tämä on selvästi vuoden parhaimpia debytointeja.
4,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti