Scarecrow - Exterminators of the Year 4000 (2016)

Maailmanlopun aattona eli viime vuosituhannen viimeisenä päivänä perustettu hyvinkääläinen punk/metal-poppoo Scarecrow joutui lopulta tositoimiin, kun loppu ei koittanutkaan, ja ideoista piti tehdä totta. Itselleni yhtye tuli tutuksi viime vuoden halloweenina julkaistu, kolme albumia ja 9 ep-julkaisua läpileikannut ja valoittanut kokoelma Maggotbox. Tuon maittavan metallipunkkieepoksen jälkeen mielenkiinto nousi melko suureksi yhtyettä kohtaan ja pian sitä uuttakin materiaalia sai kuulla viimekeväisen Macabre Night-ep:n muodossa. Nyt siis vuorossa yhtyeen neljäs albumi Exterminators of the Year 4000.

Levy käynnistellään vauhdikkaalla vanhaa heavya ja punkkia naittavalla Scream Queen Death Hop -rallilla. Totuttuun tyyliin soundi on sopivan karheaa ja kulmikasta ja kertosäkeistö tarttuvaa kuin Misfits-klassikoissa konsanaan. Kauhupunkin legendaan verrattava on myös seuraavana soiva astetta pirteämpi Horror Beach Party, joka on kuin muuan American Psycho-levyltä lainattu. Yllämainitun keväisen ep:n enemmän heavy metaliin kallisteleva nimikkokappale on yksi albumin tarttuvampia melodioita sisältävä tykitys.

Vaikka tämä kokonaisuus on selvästi samaa vanhaa Scarecrowta, on jotain hyvin merkityksellistä tapahtunut aikaisempiin teoksiin nähden. Biisinkirjoituskynä on ainakin terävöitynyt, sillä vaikka samasta puusta veistettyjä biisejä on tällä kiekolla epäonnen lukeman verran, toimivat kappaleet erinomaisesti omina yksilöinään. Ja toki niiden muodostama kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Tasaisen varman tykityksen ja suorituksen sijaan albumi paljastaa kappale toisensa jälkeen ja kuuntelu kuuntelulta toinen toistaan hienompia sävellyksiä. Yksi näistä on pianorytmitystäkin taustallaan hyväksikäyttävä, hyvin näppärä ja melodialtaan jopa kaunis ja herkkä Angel's Death.

Kauhupunkin lisäksi levyllä livahtelevat ja vilahtelevat sekä black että thrash metal -vaikutteet. Albumin parhaimmistoa on etäisesti jopa vanhaa Darkthronea ynnä muuta vastaavaa muistuttava huikea rymistely Deathfuckingtank. Thrash-vaikutteet ovat kulminoituneet varsinkin kappaleisiin They Live ja Theatre of Death, joiden kitaroinneissa on jotain samankaltaisuutta Slayerin klassikoiden kanssa. Kirsikkana kakun päällä levyn päätöksenä kuullaan melodinen syntikkataustojen ryydittämä bonusraita Going Down.

Muutaman läpikuuntelun jälkeen ei juuri muuta voi, kuin olla positiivisesti yllättynyt. Vaikka tavallaan levy onkin täysin odotusten mukainen, on se myös paljon enemmän. Jokainen kappale on niin yksittäisenä palasena kuin kokonaisuutenakin aikaisempaa terävämpää jälkeä. Toinen yllättävä seikka on se, että albumilla on kestoa huimat 50 minuuttia. Siitäkin huolimatta materiaalista löytyy, varsinkin genreensä nähden, vaihtelua ja vivahdetta, eikä kuunnellessa ainakaan tylsistymään ehdi. Lyhyesti ja ytimekkäästi muotoiltuna Exterminators of the Year 4000 on aivan helvetin upea ja tyylikäs metallipunkkialbumi.

4,5/5

Scarecrow - Macabre Night EP (2016)

Hyvinkääläinen Scarecrow täytti viime vuonna 15 vuotta ja julkaisi sen kunniaksi massiivisen tuplakokoelman nimeltä Maggot Box, joka pyörähti Murska-arvioitavanakin kohtuullisella 4/5-arvosanalla. Heavy metalia, hardcorea ja horror punkia uhkuva matolaatikko teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen sekoitellessaan vaikutteita aina uudesta sekä vanhasta Misfitsista Slayerin kautta pohjoismaiseen perusbläkkiin. Tämä uusin julkaisu Macabre Night on neljän biisin EP-näyte tulevalta albumilta Exterminators of the Year 4000 ja on saatavilla virallisesti vain seitsentuumaisella, vaikka itse jouduinkin tyytymään arviokäyttöön paremmin soveltuvaan cd-r-versioon.

Nimikkokappale polkaisee albumin käyntiin ehkä aavistuksen heavymmalla, melodisemmalla ja etenkin pidemmällä vedolla, kuin mitä aikaisemmilla levyillä on ollut tapana. Ainakin jos on tasaiseen tuplabasson naputukseen ja sen tahdissa kulkevaan riffiin uskominen. Muuten Misfits-tyylinen taustahuudahtelu siivittää kertosäettä yhtyeelle ominaisempaan tapaan. Viisiminuuttisen hittitykityksen jälkeen isketään vauhdikkaampaa hc/horror punk-materiaalia kehiin vajaan parin minuutin rykäisyissä They Live ja 6ore 6ore 6irls, joista etenkin jälkimmäisenä mainittu potkii oikein mojovasti. Päätösraita, oivallisesti otsikoitu Shaved Pale Pussy, on vähän matelevampaa kamaa, jossa voi aistia kovin kasari-Slayerin tapaista riffittelyä, muuten yhtyeen vahvuudet tuntuvat olevan vauhdikkaammastta paukuttelussa nimikkobiisin ohella.

Scarecrow ei juuri ole ilmaisuaan aikojen saatossa muuttanut, mutta eipä sille kai hirveästi ole tarvettakaan. Asenne on se, joka ratkaisee, ja sitä on tälle yhtyeelle siunaantunut sen verran, että moneen kerran kierrätetty tavara kuulostaa edelleenkin tyylikkäältä ja pistää odottelemaan tulevaa kiekkoa suu vaahdossa.

4/5

Cradle of Filth - Dusk... and Her Embrace - The Original Sin (2016)

Elettiin vuotta 1996 kun black metal vielä raivasi tietään "valtavirtaan". Osallisena tuossa mustan metallin valtavirtaan puskemisesta oli brittibändi Cradle of Filth. Itsekin teini-ikäiselle metallifanille bändin kyseisenä vuonna julkaisema kakkosalbumi Dusk... and Her Embrace oli juuri se levy, joka vei mukanaan mustemman metallin virtaan. Yhtyeen tuolloisesta, miksei nykyisestäkin, tyylisuuntauksesta voi toki kiistellä onko se oikeaa bläkkiä eli ei, mutta ainakin aivan selvästi siltä löytyy juuret Bathoryn suunnasta ja lisukkeeksi synkkään keitokseen on lainattu myös jotain My Dying Briden ja Iron Maidenin tapaista goottilaista doom tai heavy metal-soundia ja melodiointia. Oli miten oli, Duskin myötä alkoi kohdallani tolkuttoman ja tolkuttoman pitkän CoF-fanittamisen jakso aina Midianin (2000) ilmestymiseen asti ja se on selvä, ettei yhtye ole yhtä taidokkaita kokonaisuuksia tehnyt, vaikka vuoden takainen Hammer of the Witches liippasikin hyvin läheltä. 

Tänä vuonna Dusk... and Her Embrace täyttää pyöreät 20 vuotta ja sen kunniaksi kaikenmaailman deluxe-editionien sijaan yhtye julkaisi klassikon alkuperäisen version vuodelta 1995, joka jäi julkaisematta yhtyeen ja silloisen levy-yhtiön välisten huonojen välien ja vielä enemmän bändin tyytymättömyyden takia. Tällä levyllä esiintyy täysin sama kokoonpano kuin debyytillä The Principle of Evil Made Flesh (1994). Miehistönvaihdoksen jälkeen bändi teki uudella kokoonpanolla sen toisen vanhan ja erittäin hyvän klassikon V Empiren viimeiseksi julkaisuksi Cacophonous Recordsin kanssa ja samana vuonna uusi ja entistä hiotumpi Dusk saatiin ulos Music For Nationsin kautta.

Pääpiirteissään The Original Sin on sama tuttu kokonaisuus biisijärjestystä ja paria kappaletta lukuun ottamatta. Levyn avaava instrumentaali Macabre, This Banquet on aavistuksen Humana Inspired Nighmarea synkempi, kenties hieman Mortiismainen dungeon synth instrumentaali jota seuraa lopulta V Empirelle päätynyt Nocturnal Supremacy. Kolmikko Heaven Torn Asunder, Dusk... and Her Embrace ja A Gothic Romance iskeytyvät viimein asian ytimeen ilman suurempia yllätyksiä. Soundit ovat vähemmän hiotut, Danin vokalisointi hivenen raaempaa ja jälki muutenkin vähän viimeistelemättömämpää. Materiaali sen sijaan toimii ihan siinä missä ne toimivat 20 vuotta sitten.

Albumin toinen instrumentaali The Graveyard By Moonlight löytyy otsikkonsa perusteella parinkymmenen vuoden takaiselta julkaisultakin, mutta sisältö on ihan muuta. Uudempi versio oli enemmän Tim Burtonin elokuviin soveltuvaa goottilaista kauhua, kun ilmeisesti alunperin yhtye oli viehtynyt yllä mainittuun Mortiis-soundiin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kappaleen melodia tapailee debyyttilevyn Summer Dying Fastin päättäviä melodioita. Jostain syystä Cradle of Filthin 25-vuotisen uran parhaaksi kappaleeksi nousee päivästä ja fiiliksestä riippumatta Funeral In Carpathia, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteyttää yhtyeen tyylin ja tunnelman reiluun kahdeksaan minuuttiin. Kappale on raiskattu yhtyeen itsensä toimesta jo monella kokoelmalla tai EP:llä, joissa on kuultu toinen toistaan kulmikkaampia ja kömpelömpiä miksauksia ja versioita, joten on melko upea kokemus kuulla sellainen tekele, joka ei juuri hiotulle '96-versiolle kalpene.

Levyn lopussa soivat Beauty Slept in Sodom ja Haunted Shores of Avalon eivät nekään juuri heittele jokerikortteja ilmaan, mutta jälkimmäisenä mainitussa hieman alkuperäisen julkaisun karkahko soundi häiritsee. Olihan tuokin kappale yksi suosikeistani. Siitäkin huolimatta on pakko myöntää, että toimii se näinkin. Erikoispainoksessa aiemmin julkaistu Carmilla's Masque toimii instrumentaalisena loppusoittona ja jumbona, hieman turhana sellaisena, on tarjolla demoversiot A Gothic Romancesta ja Nocturnal Supremacysta.

Itselleni tuli jonkinlaisena yllätyksenä, että vuoden 1996 Duskia edelsi hylätty alkuperäisversio, joten kyllähän tällaista julkaisua väkisinkin arvostaa. Paljoa tämä alkuperäinen kokonaisuus jätä valittamisen varaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna uuden version tekeminen oli ratkaisu joka kannatti. Periaatteessa tämä kuulostaa ja tuntuu kuin olisi vain Dusk... and Her Embracen viimeistelemätön demoversio. Myös Malice Through Looking Glassin päätyminen viralliseen julkaisuun oli mitä mainioin päähänpisto. Parasta tässä levyssä kuitenkin on se, että tämän myötä tuli napattua 20 vuoden ikäinen klassikko levyhyllystä pitkästä aikaa sekä vertailun että ihan vain nostalgian vuoksi. Pisteet myös siitä.

4/5

Rämlord - We Are The Night MLP (2016)

Helsinkiläinen sekametallibändi Rämlord sai alkunsa vuonna 2010. Yhtye julkaisi juuri seuraajan parin vuoden takaiselle seiskatuumaiselle. Kuuden kappaleen mittainen We Are The Night julkaistaan sekin vain ja ainoastaan vanhana kunnon vinyylinä.

Aloittaessani levyyn paneutumista mielessä oli yhtyeen rumpalin Janne Mannosen YUP-menneisyys ja piru vie, ensimmäisen ja lievästi itämaisvaikutteisen biisin Neophyten soidessa tuo takavuosien progerock/punk-pumppu todellakin tulee mieleen. Tai jopa Alangon Ismo. Rämlord on survonut genren jos toisenkin lihamyllyynsä ja jauhanut siitä omansa kuuloista ja makuista mureketta.

Tyylilajisekoilussa osansa saavat niin heavy metal, pop, hard rock kuin black metallikin. Vaikka YUP tarttui ensimmäisenä jäsenten taustoista, niin muitakin erittäin maininnan arvoisia taustavaikuttimia on, kuten Impaled Nazarene, Legenda ja Murheenlaakso.

Tehokkaan ja muotista poikkeavan aloituskappaleen jälkeen meininki tasoittuu enemmän hard rockin suuntaan, johon on mausteeksi heitetty maukkausta heavy metal-riffejä sekä äärimetallisia vivahteita. Raskaampaan suuntaan viitotaan kappaleessa From Your God, kun taas Crow's Reach on pesunkestävä melodinen rokkitykitys. Levyn herkullisimmat heavyjunttausriffit esittelee Son of No Man samalla kun kertosäkeissä lainaillaan pohjoismaista synkistelyä komeine korinoineen. To The Void jatkaa popimmalla rokilla ja melko pirteällä esityksellä. Levyn päättää nimikkokappale vuorotellen jälleen kerran perinteisen hard rockin ja black metal-sahausten välillä.

Yhtyeen pyrkimys kuulostaa omaperäiseltä on toden teolla onnistunut. Genresekoittelu toimii suhteellisen saumattomasti ja lisäksi saatekirjeessä allekirjoitettu luomisen vimmakin on selkeästi kuultavissa. Vokalisti Mikko Ojalan ulosanti ansaitsee myös erikoismaininnan liikkuessaan aina rokkikukko Pate Mustajärven tyylisestä rouheasta rock-tulkinnasta raakoihin black metal-korinoihin. Sen verran sulava kokonaisuus tämä joka tapauksessa on, että jatkoa odotellaan suu vaahdossa.

4/5

Blood Region - Of Northern Fire EP (2016)

Karstula, tuo reilun 4000 ihmisen asuinsija, ei minulle juuri muuta tuo mieleen kuin mummolan ja ympäri keskistä Suomea liikennöivän Karstulan Liikenteen. Blood Region saa siis kunnian olla ensimmäinen karstulalaislähtöinen yhtye, jota olen koskaan kuullut. Yhtye on alunperin perustettu jo vuonna 2002, mutta sen ajan tekemiset jäivät arvatenkin pienen piirin sisälle ja yhtye ehti muutamaksi vuodeksi hiljentymäänkin. Bändi aktivoitui uudestaan vuonna 2011 ja ensimmäistä demoa kuultiin viime vuonna, kuten myös ensimmäistä sinkkulohkaisuakin. Ensimmäinen virallinen EP-julkaisu Of Northern Fire ulostautui keväällä Inverse Recordsin toimesta.

Thrashista ja nwobhm:sta inspiroituneen yhtyeen neljän biisin lyhäri henkii samanlaista hämyistä ja melankolista tunnelmaa kuin vanha Sentenced ikään. Ja nyt puhutaan kutakuinkin ja tarkalleen julkaisusta nimeltä Amok (1995). Riffiosastolla jytisee perinteisempi thrash-junttaus, mutta melodiapuolella, jota on paljon, esiintyy runsain mitoin tunnelmallista ja hyvinkin kaunista elementtiä. Levyn avaava No Fate in Rebels Blood sisältää jopa hyvin Sentukkamaisen kertosäkeen. No, samaa fiilistä haetaan seuraavassa Intergalactic Psychonautissakin. Mika Minkkisen rouhea ulosanti tuo ainakin jonkun verran mieleen vanhan kunnon Taneli Jarvan vokalisoinnin. Vajaan parin minuutin instrumentaali Cold Wilderness kiteyttää levyn tunnelman kauniiseen ja puhtaaseen kitaranäppäilyyn. Viimeisenä naulana arkkuun soi reilun kuuden minuutin laahaava melankoliatykitys December.

Of Northern Fire on sunttuisesta, tai paremminkin viimeistelemättömästä soundistaan huolimatta suhteellisen positiivinen yllätys. Vaikka kiekko muistuttaa jos jonkin verran Sentencedia, niin eipä siitä ainakaan haittaa ole. Melko oman näköisekseen on nykyään jyväskyläläistynyt yhtye melodiametallinsa saanut muovattua. Kun tästä vielä saadaan höylättyä kokolaidallinen vieläkin terävempiä täsmäiskuja, niin voidaan ruveta puhumaan todella mielenkiintoisesta debytoinnista. 

3,5/5

 

Kamara - Kahden Maailman Välissä (2016)

Keskisuomalainen metalliyhtye Kamara sopii ainakin nimensä puolesta suomeksi laulavien lajitovereidensa joukkoon. Vuosituhannen alkupuolella perustettu yhtye julkaisee pian neljännen albuminsa nimeltä Kahden Maailman Välissä. Yhtye toimi aikoinaan nimellä Lumessakahlaajat ja ilmeisesti coveroi saman nimisen kappaleen levyttänyttä Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta. Noista ajoista minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, eikä muistakaan edellisalbumeista, joten Kamaraan oli suht helppo tarttua niin sanotusti puhtaalta pöydältä ilman turhia ennakkoluuloja.

Kamara on ottanut vaikutteita heavy metalista ja sekoittaa siihen pohjoismaista melankoliaa ja vivahteita äärimmäisistä metallilajikkeista. Melodisempi puoli voi olla helposti yhdistettävissä Mokomaan ja Stam1naan, mutta taustalla jyllää perinteisempi kotomainen melodeath ja paikoin jopa black metal. Levyn avaustykki Pedon Hetki tuo ainakin mieleen Swallow the Sunin erään vauhdikkaamman teoksen tai Insomniumin tuotokset ja seuraavassa ja musiikkivideonkin poikineen Varjokansan laulanta muistuttaa Mokomaa ja niiden taustalla soiva mehevä kitarariffi on lähestulkoon puhdasta Enslavedia. Tässä vaan ihan muutama mieleen tulevista vaikutteista.

Lisää kivoja viboja tulee mukaan, kun Vaiettu käynnistyy selvällä doom-riffillä ja kehittyy moderniksi thrash metal-paukutukseksi. Raskaan soundin lisäksi luvassa on paljon kevyttä instrumentaatiota ja melodioita. Pituuttakin on biisillä reilut 6 minuuttia, kuten myös seuraavalla kolmikolla Perintö, Tulien Aika ja Menneisyyden Jäljet, joissa kierrätetään melkein kaikkea mitä pohjoismainen metalli pitää sisällään. Massiivisempien kappaleiden vastapainoksi levyn ärjyimmät teokset Tuntematon ja Vihan Kasvot on ahdettu noin neliminuuttisiin raameihin.

Loistavan albumin päätös se vasta onkin huikea. Kahteen osaan jaettu Pohjola on niin täydellinen ja varsinkin eeppinen finaali että oksat pois. Ensimmäinen osa Veritaival tuo mieleen kaikuja 90-luvun pohjoismaisesta bläkistä aina Immortalista ja Satyriconista Catameniaan ja Wintersuniin. Toinen osa Ajattomuuden Kaiku jatkaa luonnollisesti samoilla polulla, ehkä tosin vähän vähemmän mustilla vaikuttimilla. Mahtipontisuudessa on jotain vastaavaa kuin jossain vuosituhannen alun Moonsorrow-eepoksissa.

Kahden Maailman Välissä tarjoilee hieman vajaan tunnin verran suhteellisen freesiä suomeksi muristua ja öristyä raskasmetallia.Vaikutteita on napattu sieltä ja täältä ja ne on sulatettu sen verran tyylikkäästi omaksi metalliharkoksi, ettei voi muuta kuin ihailla yhtyeen taitavasti koostettua albumia. Sanomattakin selvää, että vaihtelua levyllä riittää ja rautaisen kokonaisuuden lisäksi jokainen kappale toimii yksittäisenäkin siivuna helvetin hyvin. Kuten sanoin, minulla ei ole yhtyeen historiasta mitään hajua, mutta tällaista herkkua saisivat julkaista jatkossakin.

4/5

Antabus - Antabus EP (2015)

Imatralainen thrash metal-kvartetti Antabus on perustettu vuonna 2012 ja on sittemmin julkaissut kaksi demokasettia. Viimeisimpänä julkaistu ja digitaaliseen muotoon muovautunut nimikko-EP näki päivänvalonsa vuoden synkimpään aikaan, eli tarkalleen viime uudenvuodenaattona.

Vajaan kymmenen minuutin julkaisulla on tarjottavanaan vanhakantaista thrashin ja heavyn sekaista rymistelyä. Kaksi ensimmäistä kappaletta edustavat edellämainittua tyylisuuntaa esitellen paikoin hyvinkin herkullista riffittelyä ja nostalgiatrippinäkin käypää vanhahtavaa sointia. Avausraita Lawbreaker soundaa joltain Slayerin ensimmäisen levyn ja Megadethin iäkkäämpien tuotosten sekoitukselta. Icon of Social Status ei sinänsä lisää edeltävään väittämään mitään uutta, mutta kännykän häiriöpiiputuksen tahtiin lähtevä riffittely ja kompittelu on vähintäänkin hauska oivallus. Päätösraitana kuullaan cover Eppu Normaalin punk-klassikosta Poliisi Pamputtaa. Pakko sanoa, että 80-luvun punk-tunnelma on täysin saavutettu, jopa niinkin hyvin, että yhtyeen thrash-suuntauskin rupeaa mietityttämään.

Antabus on näinkin tuoreeltaan saanut aikaiseksi melko hienoa jälkeä. Eihän tässä thrashia olla uudelleen keksimässä, mutta tyylikkäästi soivat biisit sekä upea cover vanhahtavine nostalgiankatkuineen onnistuvat viihdyttämään niin kuin pitääkin. Tästä vaan veistelemään täyspitkää albumia samoilla eväillä, niin hyvä tulee.

3,5/5
  

The Phoenix - My Turn To Deal EP (2016)

Italialainen tyttöhevibändi The Phoenix on ollut kasassa viitisen vuotta. Melodista hard rockia ja heavy metallia työstävä nelikko keikkaili ensimmäiset vuotensa. Viime vuonna yhtyeen vokalistiksi vakiintui kitaristi Lena McFrison ja näin ensimmäistä ep-kiekkoakin ruvettiin työstämään loppuvuodesta ja My Turn To Deal-nimeä kantava lyhytjulkaistu näki päivänvalonsa tammikuussa.

Lyhärin ensimmäisenä soi pirteällä kertosäehokemalla varustettu nimikkobiisi. Vaikka kappaletta kuunnellessa tulee sellainen olo, että tämän on varmasti kuullut aikaisemminkin, ei se juuri menoa haittaa. Kappale on tarttuva kuin kuppa. Dangerous Girl ottaa enemmän vaikutteita vanhasta heavysta, mutta kertsi on jälleen se kappaleen ehdoton kulminaatio. Tukevalla riffitelyllä pelataan myös You Can't Stop The Rock'n'Roll-kappaleessa, mutta kliseisen otsikon tavoin kappalekin on jo liian puhkikuunnellun oloinen rokkiralli. Levyn päättävä Party Hard on sekin kelpo tykitystä, mutta ei silti oikein yllä ep:n alkupuoliskon tarttuvien soitantojen tasolle.

My Turn To Deal on mukiinmenevää melodista heavyrokkia, varsinkin debyytiksi, jonka parhaita puolia ovat tarttuvat kertosäkeistöt ja pirteä asenne. Varsinaista vikaahan ei levyltä löydy, mutta kahden ensimmäisen ja todella tarttuvan rallatuksen jälkeen loput eivät pääse oikeuksiinsa. Mitään uutta tämä ei ehkä genreensä tuo, mutta kierrättää kaikkea Guns 'n' Rosesin ja Deep Purplen välillä ihan kelvollisesti ja taidokkaasti.

3/5

Volymian - Maze of Madness (2016)

Vuonna 2008 perustettu eteläsuomalainen Volymian yhdistelee musiikissaan modernisoitua melodista rokkia ja metallia. Yhtye on julkaissut kolme ep:tä edellisen laulajan kanssa ja vastikään kanadalaisen Maple Metal Recordsin kautta julkaistulla debyytillä Maze of Madnessilla kuullaan myöskin uuden vokalistin Markku Kuikan debytointi.

Albumi menee suoraan itse asiaan. Tiukkaa heviriffittelyä ja tarttuvia melodioita heitetään kehään aloituskappaleessa Breathe ja sama meininki jatkuu biisistä toiseen. Höysteenä kuullaan maittavia ja taidokkaita kitaraliidejä sekä jopa köykäisiä sinfoniaelementtejä, kuten vaikka mahtipontisessa Line of Firessa.

Tarttuvalla kertosäkeellä varustettu Under a Million Stars on yksi levyn hienoimmista teoksista ja löytyy kappaleesta muutenkin melko paljon vaihtelevuutta. Pakollisena balladina kuullaan Empty Room, joka kauniista pianosoitannoistaan huolimatta jää tukevamman hevisoiton varjoon. Tarttuvia melodioita ja vauhdikasta menoa löytyy myös levyn parhaimmistoon lukeutuvasta Damnation of Lovesta.

Tasokkaasta soitannastaan ja parista voimakkaasta biisistä huolimatta kokonaisuus tuntuu hieman polkevan paikallaan ennen mahtavaa päätöskolmikkoa. Ring on levyn antiin nähden tunnelmaltaan ja soinniltaankin raskaammanpuoleinen teos, jonka melodiat ne vasta tarttuvia ovatkin. Poikkeavalla introriffillä käynnistyvä Indifferent on myös hieno hevitykitys ja upea kuusi- ja puoliminuuttinen päätöskappale Wasted Years tuo mukaan kevyempää tunnelmointia raskaan tahkoamisen lomaan.

Maze of Madness tarjoilee noin kolmen vartin verran omaksi edukseen erottuvaa melodista heavy metalia. Vaikka levyllä kierrätetäänkin melodisen hevimetallin tunnusmerkkejä, on yhtye ottanut asian omakseen ja levyä kuunnellessa on vaikea olla viihtymättä. Paikottaisesta tasaisuudestaan huolimatta kyseessä on erinomainen heavy metal-debyytti, josta löytyy sekä asennetta että tyyliä ja jonka mahtavat melodiat jäävät helposti soimaan korvien väliin.

3,5/5

Black Royal - The Summoning pt. 2 EP (2016)

Tamperelainen metallikvartetti Black Royal sai alkunsa vuonna 2013. Ensimmäinen julkaisu The Summoning pt. 1 puskettiin ulos noin vuosi sitten ja jatko osa The Summoning pt. 2 ulostautuu toukokuun 18. päivä.

Yhtye kuvailee tyyliään 70-luvun heavyjynkytyksen, 90-luvun deathin ja tämän vuosituhannen sludgen sekoitukseksi ja esikuvana toimivat muun muassa Black Sabbath ja Entombed. Väittämä on helppo alleviivata ja samaan syssyyn voi lisätä vaikkapa Mastodonin.

Kuuden biisin ep:n rykäisee käyntiin tunnelmaa luova instrumentaali Purgatory, jonka jälkeen on luvassa rouhealla asenteella soitettua junttausta. Scorn the Saint on vauhdikkaampi, hieman vanhaa Mastodonia muistuttava poljento kun taas levyn upein teos Reclaim the Throne tarjoilee verkkaisempaa jumitusta, joka on ihan kuin Entombed coveroimassa Black Sabbathia. Raskaan rouhimisen lisäksi kappaleessa on tarjolla kevyempää soitantaa ja ytimiin asti kovertuvaa melodiapaatosta.

Levyn suurimmat yllärit sijaitsevat vähemmän yllättävästi albumin ensimmäisellä puoliskolla, mutta toisen puoliskon raskaammat riffittelyt uppoavat muuten aivan yhtä tehokkaasti. Fireball ja nimikkobiisi The Summoning ovat oikein oivallisia rutistuksia, mutta levyn päättävä hivenen hitaampi ja raskassoutuisempi Demonspawn on miltei eeppinen kokemus vauhdikkaamman ja kohoavan ja melodisen loppuosansa kanssa.

Summoning osa 1 meni minulta täysin ohi, mutta toinen luku ainakin tekee vaikutuksen. Saatekirjeessä tosin ohjeistettiin nautiskelemaan levystä alastomana vuohinaamari päässä vapaavalintaisen päihteen vaikutuksen alaisena ja tunnustan että yksikään kriteereistä ei tällä kertaa tullut täyteen. Levy teki silti tehtävänsä, vaikka Saatana ei ehtinytkään ryömiä korvasta sisään muutaman kuuntelusession aikana. Se on silti selvä asia, että Black Royalilta tulen odottamaan todella kovatasoista debyyttialbumia, ja sitä ei toivottavasti tarvitse loputtoman kauan odotella.

4/5

Viikate - XII - Kouvostomolli (2016)

Kouvolasta ponnistava ja kaksikymppisiään tänä vuonna täyttävä Viikate on vääntänyt rautalankaansa jo kahdentoista levyn verran. Kun kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran joko Vuoden Synkin Juhla tai  Kaajärven rannat oli juuri julkaistu. Suomalaisen kaihon, rautalangan ja metallin omintakeinen yhdistelmä ovat siitä lähtien houkutelleet levy toisensa jälkeen, vaikka yhtyeen tyylissä ei merkittäviä muutoksia ole koskaan tapahtunutkaan. Vaikka jonkinlaisena multihuipennuksena voi pitää albumia Kuu Kaakon Yllä, on jokaiselle levylle mahtunut salonkikelpoisia hittejä, joita on aina ollut ilo kuunnella.

XII - Kouvostomolli tarjoaa nimensä mukaisesti sitä tuttua ja turvallista Kouvostoliiton melankoliaa, jonka esitystapa on ehkä hivenen suoraviivaisempi tai jopa (iskelmä)radiosoittokelpoisempi kuin aikaisemmilla levyillä. Levyn aloituskolmikko Elämä on katista, Mantelinmakuinen ja Rottinki esittelevät totuttuun tapaan heavy metalin kirjoa ja kuulaasti soivaa rautalankaa Motörheadismia unohtamatta. Kevyemmin puhtaiden kitaroiden ja urkusoundien varassa soiva Puolikulkijat uskaltautuu astua täkäläisittäin laajalle iskelmätontille. Tämän tahdissa melkein sopisi vedellä parit kesäillan valssitkin.

Yhtyeen peruskaavaan sopivat myös seuraava kolmikko Kovaa teetä, Allikko ja Olen sees. Vaikka kappaleista on turha etsiä yllätyksiä, ei voi väittää etteikö niiden tahdissa alkaisi pöydän kulmaa naputtelemaan ja vinguttamaan kuvitteellista rautalankaa. Ensimmäinen sinkkulohkaisu, levyn ehdottomin korvamato Pelastus vääntää simppeliä melodiaansa suoraan sanotusti rautalangasta, mutta sekin toimii juuri niin kuin pitääkin. Levyn viimeisenä soi reilun kuuden minuutin Musta, metalli & taivas, joka on heittämällä levyn hienoin eepos. Yhtyeen kannattaisi kokeilla useamminkin näitä reilumman mittaisia teoksia.

Kouvostomolli on jälleen kerran sitä samaa tuttua ja turvallista Viikatetta, mitä edellisetkin albumit ovat hyvin pitkälti olleet. Monelle yhtyeelle kahdestoista samanlainen albumi on varmasti liikaa, mutta ehkäpä se vain kertoo Viikatteen biisinkirjoituskynän terävyydestä, että sama toimii edelleenkin. Ei tämä yhtyeen paras levy ole, mutta hyvä se silti on.

3,5/5

Methanol Inc - Jäänmurtaja (2015)

Riihimäkeläinen Methanol Inc on perustettu alkujaan jo reilut kymmenen vuotta sitten. Laulaja Kaisan liityttyä yhtyeen riveihin vuonna 2012 sai asiat viimein etenemään ja ensimmäinen ep-julkaisu syntyi. Vuoden 2015 alkukeväällä ilmestyi viimein debyyttialbumi Jäänmurtaja, joka on tässä nyt noin vuoden viiveellä arvosteltavanani.

Tyyliltään Methanol Inc on raskassointista heavy metalia, jossa Metallican nimikkoalbumin tyyliset heavyriffit kohtaavat popahtavamman suomalaisen melometallin ulkoasun. Levyn päräyttää käyntiin pirteä ralli Panic, jota seuraa maltillisempi rutistelu Forever Down. Keveämmällä soitannalla alkava nimikkokappale tuo mukanaan suomenkielen. Suomi ei luista yhtä sulavasti kuin pääkielenä toimiva englanti, mutta kappaleessa ei muuten valittamista löydy. Tahtia hidastetaan samantyyppisessä biisissä Addiction (Fuck U), joka muistuttaa jostain "vanhoista" suomalaisista yhtyeistä, kuten Charon ja Lullacry.

Metallica tuli mainittua kenties turhan aikaisin, kun vasta puolessa välissä albumia kuullaan kevyesti thrashiin kallistelevaa kitarariffittelyä ja raivokasta asennetta. Drama Queenin astetta äkäisempi tahkoaminen ja popahtavan tarttuvat kertosäkeet ovatkin yhtyeen parasta antia. One By One kuuluu sarjassaan pliisuimpiin kappaleisiin, mutta levyn loppusuora potkii. Pariminuuttinen Confuse ja toinen suomeksi solkattu Raivo kuuluvat levyn parhaimmistoon. Levyn päättävä I'm Fine on albumin hitaammista kappaleista toimivin, jopa ihan tunnelmallinen teos.

Jäänmurtaja on kaikin puolin onnistunut debyyttilevy, jossa omaa tyyliä vielä haetaan ja osa siitä on onnistuttu löytämään. Mullistavaa tämä ei toki ole, mutta toimivaa, pirteää ja energistä meininkiä on tarjolla. Tästä on hyvä jatkaa ja hioa omasta tyylistä loputkin irti. Joka tapauksessa toimivaa melodista heavy metalia.

3/5

Deadforger - Forgotten EP (2016)

Hämeenlinnalainen groovaavaa heavy rockia suoltava Deadforger on palannut julkaisukantaan toisen minialbuminsa Forgottenin myötä. Debyytti-ep julkaistiin vuonna 2013 ja sen jälkeen aika on kulunut keikkaillessa. Samalla syntyi myös viisi uutta kappaletta, jotka ulostautuivat helmikuun 19. päivä tämän uudenuutukaisen muovikiekon muodossa.

Deadforgerin lokeroiminen vaatimattomasti ja ympäripyöreästi "heavy rockiksi" voi ehkä olla hiukan harhaanjohtavaa. Voimakkaan tunnelmallinen ja raskaan riffittelyn varaan rakentuva aloituskappale 10000 Days in Blackista löytyy erikoisia viittauksia ja yhtäläisyyksiä ainakin Devin Townsendiin ja Amorphikseen, jopa Bathoryn teoksiin. Tokihan samankaltaisuutta on varmasti useamman tusinan suomalaisen melodista metallia takovien yhtyeiden kanssa, kuten vaikkapa Diablon, mutta siitä ei sen enempää.

Aloituskappaleen kanssa vähintäänkin yhtä voimakkaita tunnelmia tarjoaa Like A Hero, josta ei uskoisi sen syntyneen kitarist Mikko Kivistön kotisohvalla puolessatoista tunnissa juuri päivää ennen studioon menemistä. Ylettömän laadukas metalliveistos. Tässä vaiheessa voi jo huomata vokaaliherran Ami Koivistoisen tekevän erittäin upeaa ja monipuolista tulkintaa. Hitaamman riffijunttailun vastapainoksi nimikkokappaleessa isketään tahtia nopeammaksi. Kitaratyöskentelyssä kuuluu sekä Rammstein että Pantera, eli hyvin raskasta soundia on tarjolla. Levyn pisin, melkein viisiminuuttinen Broken Man With A Broken Soul on kaikessa melodisuudessaan levyn "kevyin" kappale. Konesoundeilla starttaava Dead in Time on näyttävä päätös vakuuttavalle julkaisulle. Jonkin sortin hittikappaleeksi sitä voisi melkein kutsua.

Vajaan parinkymmenen minuutin Forgottenia ei voi muuta kuin kehua. Metallilajikkeiden saumaton ristisiitos on otettu hallitusti omiin nimiin ja pätevän biisinkirjoitustaidon lisäksi tuotantoarvot ovat paremmin kuin vain kohdallaan. Jos taso on tällaista jo ennen varsinaista debyyttialbumia, en voi kuvitella mitä seuraa kun täyspitkää ruvetaan kasaamaan. Eikä sitä oikein malttaisi odotellakaan. Ainakaan kauan.

4/5

 

Amoth - Revenge (2016)

Helsinkiläinen progemetallibändi Amoth julkaisi debyyttinsä Crossing Over vuonna 2011. Pitkän odottelun jälkeen on vuorossa toinen albumi Revenge, joka julkaistiin tammikuun aikana Suomessa. Ulkomailla saavat odotella vielä helmikuun 19. päivään asti.

Levy alkaa vajaan kolmen minuutin rymistyksellä Die Young! jossa teknisesti taitava progekoukerointi yhdistyy perinteisiä sävyjä omaavaan heavy metaliin. Shadow on the Beast tuo mieleen varsinkin laulu(ääne)n perusteella Pasi Koskisen ja aikaisensa Amorphiksen. Joistain melodioista tulee mieleen myös, ainakin etäisesti, Iron Maiden. Levyn tukevinta ja myös parasta antia on raskassointinen ja keskitempoinen rytmittely Tattered Wings.

Tunnelmallinen akustisen kitaran näppäily For The Moon and Mercury halkaisee levyn kahtia. Tasaisella meiningillä kuitenkin jatketaan loppupuoliskokin. Menoa ja meininkiä ja yritystä on, mutta silti palaset eivät tunnu täysin kohdalleen loksahtavan. Till The End on kohtuullisen ponteva progeheviralli ja samoilla linjoilla mennään Road To Ruinsissakin. Kokonaisuuden pakollinen balladi Children of Night soi ihan komeasti, mutta varsinaista melodisuuden huipentumaa kappaleessa ei kuulla. Viimeiseksi säästetty nimikkokappale sisältää vaihtelevaa tempoa, raskasta soitantaa ja kevyempääkin hempeilyä.

Revenge erottuu mukavasti progemetalligenrestä, muttei varsinaisesti omaksi edukseen. Tyyliseikat ovat omalla tavallaan ihan kunnossa, mutta kappalemateriaali vaan on kauttaaltaan turhankin tasaista ja suoraviivaista sekä ennalta arvattavaa. Tunteisiin vetoava fiilistely, melodisuus tai rajoja rikkova asenne olisi poikaa. Muuten en jaksa ruveta valittamaan. Amoth antaa omanlaisensa kuvakulman pahimpaan progemetallin nälkään ja viihdykettä parin kuuntelun verran.

2,5/5

LieteAllas - Kakkonen (2015)

Jos edes vitsilläänkään tyylilajiksi nimetään "Agrimarketin taustamusiikki", eihän siitä voi olla kiinnostumatta. Tämä tyrnäväläinen agri-punk-yhtye LieteAllas yhdistelee perinteistä punkkia ja Mötörheadin tyylistä heavy metalia lisäten mukaan maalaismaisia ajatuksia yhteiskunnan, ihmisen ja maailman nykytilasta. Levyn biisien otsikoista saattaa tulla hetkittäin mieleen esimerkiksi CMX:n ja YUP:n vanhat teokset, eikä musiikillisestikaan nyt niin kovin kaukana noista wanhoist klassikoista olla.

Levyn rykäisee käyntiin energinen ja raivokas hardcore-punk-ralli Totuus Kaatuu, josta päästään yhteen hauskimmin otsikoiduista tekeleistä. Nimittäin Subutex Willer. Pääosin parin minuutin molemmin puolin kellottavat biisit ovat hyvin perinteistä, mutta sitäkin tukevampaa (hc-)punkin ja heavyn sekamelskaa, josta ei vauhtia ja tyyliä puutu ja varsinkin sanoituspuolella pilke on silmäkulmassa ja huvittuneisuuden hetkiä seuraa vähintäänkin kerran biisissä.

Kakkonen tarjoilee näitä tykityksiä 16 kappaleen verran. Kattaus on melko tasainen ja varma. Muutaman teoksen kuitenkin voisi nostaa jalustalle. Raskaan riffin ja vokalistin aggressiivisen varassa rullaava keskitempoinen Avosaatana on erinomainen heavy metal-renkutus. Lihapihan Lapset huvituttaa kekseliäällä kertosäkeellään, jossa luritellaan muun muassa näin: "Karjaportin kautta ihmisillä hyvä tahto / sillä kuluttajat kulutetaan / yhä uudelleen / Lihapihan lapset mutustavat lihapiirakkaa / kunnes käsky koittaa / ketä sormi osoittaa". Nyt maistuisi lihapiirakka nakilla tai parilla.

Levyn pisin kappale Kaunis Sana on melodialtaan jo lähes kaunis ja balladimainen lyhyempien rykäisyjen välissä ja toista laitaa esittelee Ace of Spadesin rytmiin keinahteleva hevimetalli-tykki Betonijumala. Yksi tehokkaimpia biisejä on tyylikkäästi riffitetty Mestaus ja levyn päättävä Belsebuubi ja Merkel on myös aivan mainio sivallus.

Musiikillisesti LieteAllas ei suoranaisesti ole uusien asioiden äärellä, mutta maaseudun romantiikka ja raikas navetan (lue: lehmänpaskan) tuoksu tuo omaa lisävirettä voimakkaaseen hevipunkkiesitykseen. Humoristinen tyyli ja kaikin puolin huolella tehty kokonaisuus jaksaa viehättää ja hauskuuttaa koko nelikymmenminuuttisen kestonsa ajan. En ole koskaan ollut punkkia vastaan, mutta harvemmin siitä tulee kuitenkaan innostuttua. LieteAllas onnistui tässä melkoisen hyvin ja varmasti yhtye tekee parasta maalaispunkkia mitä maa päällään kantaa. Kannattaa tsekata Kakkonen. Alla livetallennetta kappaleesta Mestaus.

3,5/5

Megadeth - Dystopia (2016)

CD 16,99€ / EMP.fi

Jos Megadethia voin jostain syystä pitää erityisasemassa, sattui se olemaan ensimmäinen metalliyhtye, jota koskaan varsinaisesti kuuntelin. Kiitos Suomen virallisilla listoillakin kohtuullisen hyvin menestynyt Youthanasia vuodelta 1994. Sittemmin julkaistut ja kehnot Cryptic Writings ja Risk eivät napanneet yhtään ja Megadeth-fanitus jäi vanhojen, Youthanasiaa edeltävien klassikkojulkaisujen varaan. Eikä uuteen Megadeth-tuotantoon tutustumiseen auttanut ollenkaan runsaanpuoleista radiosoittoa saanut huono uusioversio alunperin upeasta kappaleesta A Tout Le Monde. Tänä vuonna kenties omaleimaisin bändi legendaarisesta thrash metalin Suuresta Neljästä julkaisi jo viidennentoista albuminsa nimeltä Dystopia.

Levy rykäistään käyntiin riffivetoisella tykityksellä The Threat is Real ja sama draivi pidetään käynnissä kappale toisensa jälkeen. Melodisemman puoleinen nimikkokappale on ehkä hivenen tylsä ja yksinkertainen ralli, mutta seuraavat Fatal Illusion ja Death From Within tarjoilevat Megadethinsa melkolailla samankuuloisena kuin miltä se korvaani kuulosti 22 vuotta sitten.

Levyn tehobiiseihin kuuluu Symphony of Destructionin tyylisellä simppelillä riffillä eteenpäin polkeva Post American World. Huikeinta materiaalia levyllä on (lähi-)itämaisia vaikuttimia köykäisesti hyödyntävä eepos Poisonous Shadows, joka osoittaa jo paljon modernimpaan suuntaan kuin levyn perinteisemmät thrash/heavy metal-tykit. Harmittaa, ettei samankaltaisia teoksia kuulla levyllä enempää. Levyn loppu vedetään alta neljäminuuttisilla runttauksilla Conquer... or Die!, Lying in State ja The Emperor. Ensimmäisenä mainittu on melko tunnelmallinen metalli-instrumentaali ja seuraavat kaksi hyvin ytimekkäitä rymistyksiä. Levyn päätöksenä kuullaan yllättävän hyvä ja harmillisesti levyn keskitasoa toimivampi Fear-cover Foreign Policy.

Siitä ehti kulumaan varmaankin jo 15 vuotta kun olen kuunnellut useamman Megadeth-biisin putkeen, mutta se kannatti. Dystopian suurin heikkous on sama kuin Slayerin ja Metallicankin viimeisimmässä julkaisuissa. Bändi kuulostaa toki samalta vanhalta tutulta ja turvalliselta ja homma edelleenkin toimii, mutta mitään lisättävää kasari/ysäriklassikoihin ei ole tarjolla. Ikä ei kuitenkaan Megadethia tunnu paljoa painavan ja tarjolla on jälleen kerran vanhalta kunnon rässiltä kuulostavaa riffimätkettä, josta ei loppujen lopuksi hirveästi valittamista löydy.

3,5/5

CD 16,99€ / EMP.fi

Celesti Alliance - Eagle's Nest EP (2015)

Helsinkiläisen multi-instrumentalistin Tuukka Nurmi-Aron muodostama yhden miehen bändi Celesti Alliance on perustettu vajaa pari vuotta sitten ja ensimmäinen ep ilmestyi viime elokuussa. Useammin näihin soolobändeihin törmää hämärämmän musiikin suunnalla, joten hieman yllättäen Eagle's Nest edustaa perinteistä 80-90-lukujen heavy metalia.

Nurmi-Aron hoitaessa kaikkia mahdollisia rokki-instrumentteja on vokaaleihin tarvittu ulkopuolista suorittajaa ja siihen hommaan pestautui Tommy O. Eagle's Nest tarjoilee noin 24 minuuttisen kattauksen tukevasti soitettua heavya kaikkia perinteitä kunnioittaen. Vaikutteeksi mainitaan tietenkin kasari- ja ysärihevi ja hard rock sen kummemmin yksittäisiä bändejä erittelemättä ja niitä kuullaankin. Levyn käyntiin polkaiseva The Alliance on soundeja myöten kuin jotain kolmisenkymmentä vuotta vanhaa nwobhm-kamaa kuten vaikkapa Judas Priest tai Iron Maiden.




Levyn biisimateriaali on samaan aikaan tuttua ja turvallista sekä ennalta-arvattavaa. Tuotannon ollessa kuitenkin laadukasta tämä onnistuu potkaisemaan jos vähääkään heavysta ja metalista tykkää. Joka tapauksessa biiseihin tulee loppua kohden enemmän potkua. Release the Fearin melodia on levyn ehkä iskemättömintä antia, mutta äkäisempää ja ytimekkäämpää poljentoa lupaillaan kappaleissa Halfway Through Hell sekä Secret Forever. Jälkimmäinen on jopa pirteäksi yltyvä esitys. Viimeiseksi jätetty nimikkokappale on tämän minialbumin mahtipontisinta antia.

Ensimmäiseksi julkaisuksi Eagle's Nest on todella tukeva taidonnäyte. Soittotaitoa löytyy ja laatuvaatimukset täyttyvät myös tuotannossa. Sävellykset ovat ehkä hieman muodottomia ja ennalta-arvattavia heavy metal-tykityksiä, mutta homma toimii ja se on tärkeintä. Yhtye, eli Nurmi-Aron Tuukka, hakee nyt kokonaista bändiä rinnalleen, joten näillä eväillä voi tulevaisuudessa olla odotettavissa upeita perinteisen heavy metalin tyylinäytteitä.

3/5

Dead End Scene - Dance on the Broken Glass EP (2015)

Helsinkiläinen metallipoppoo Dead End Scene perustettiin viime vuoden alkupuolella. Tämän vuoden puolella julkaistiin ensimmäinen ep-julkaisu Sickness ja sitä seurasi lokakuussa julkaistu Dance on the Broken Glass EP, jonka sain vastikään arvosteltavakseni.

Kolmen biisin kokonaisuus aloitetaan voimakkaalla tyylinäytteellä Only One Scene. Alun tukevaan melodialiidin jälkeen kuulohermoja hierotaan groovaavalla ja vieläkin tukevammalla riffityöskentelyllä, joka kovasti muistuttaa Devin Townsendin vastaavanlaista kitarointia kappaleessa Regulator. Ensimmäisen tykityksen jälkeen raskas groove jatkuu enemmän Panteran tyyliin. Season of the Wicked ei aivan yhtä voimakas teos ole kuin edeltävä, mutta Cowboys From Hellia mukailevan intron siivittämä Watch Me Fall potkii. Lisäksi laulaja Mikko "Mike Shine" Kylmäsen käheä ulosanti kuulostaa joltain Phil Anselmon, Rainer Nygårdin ja Ville Laihialan väliltä.

Lyhyestä historiasta ja diskografiasta huolimatta yhtyeellä näyttäisi ja kuulostaisi olevan hommat hallussa. Soundit ovat pääsääntöisesti muhkeat ja antavat groovaavalle runttaukselle potkua. Kappalemateriaali ei kenties omaperäisintä mahdollista ole, mutta kun tyyli on näin vahvasti hallussa, voinee tulevilta julkaisuilta odottaa vaikka ja mitä. Silti aivan erinomainen, voimakas ja asenteellinen minijulkaisu.

3,5/5 

Zenith Reunion - Entropy (2015)

Oululaisen heavy metal-yhtyeen Zenith Reunionin tarina alkoi joskus 90-luvun alkupuolella kun yhtyeiden Loudspeaker ja Dead Fish raunioille perustettiin Zenith. Demon ja muutaman keikan jälkeen yhtyeen jäsenet jakaantuivat eri puolille Suomea, joten piti yhtyekin laittaa telakalle. Kolme Ouluun muuttanutta alkuperäisjäsentä pistivät yhtyeen jälleen toimintaan vuonna 2010, jonka jälkeen kesti vain kaksi vuotta tehdä ensimmäinen levytys Utopia. Uuden levyn ensimmäinen single Coud Castles julkaistiin viime vuonna ja koko albumi Entropy noin kuukausi sitten.

Levyn avaa näppärällä liidimelodialla Flood of Lies, josta lähdetään junttaamaan 80-luvun heavy metalille kunniaa tekevää kitaravallia. Riffeistä löytyy potkua, samoin vokalisti Jouni Juurikan karismaattisen käheästä äänestä. Lupaavan alun jälkeen lisätykitystä tarjoaa tarttuvalla kerrolla varustettu Miracle. Kevyellä kitaraintroituksella alkava Cloud Castles on kahteen aikaisempaan kappaleeseen verraten melodisempi ja sitä myötä tarttuvampi. Upeasta kertosäkeestä löytyy myös potkua.

Kevyempää soundia tarjoillaan myös pääosin hitaassa kappaleessa Scarlet Thread, jossa vokaalit heittää basisti Jukka Jokikokko. Karismaa ja heviuskottavuutta löytyy häneltäkin. Kevennyksen jälkeen vauhdikkaampi Zero One tuo miellyttävää vaihtelua. Soundeista erottuu viimeistään tämän biisin jälkeen pieni vivahde Iron Maiden-soundia. Noin kolmen vartin mittaisella levyllä on vain seitsemän kappaletta, mikä tekee kappaletta kohden noin 6,5 minuuttia. Pisimmät, lähemmäs yhdekänminuuttiset pätkät onkin jätetty lymyämään levyn loppuun. Levyn parhaimpiin biiseihin kuuluva Blood Under The Tree käynnistyy raskaammalla takomisella, mutta kontrastia luodaan noin kolmen minuutin jälkeen yhtä pitkällä kevennysosiolla. Levyn päättävä nimikkokappale on myös moniulotteisempi ja vaihtelua sisältävä teos. Biisin lopussa soi jälleen levyn aloittava kitaramelodia, joka sulkee ympyrän taidokkaasti.

Entropy on sen verran varmaa ja huoletonta soitantaa ja esitystä, että tuntuu kuin Zenith Reunion olisi ollut kasassa jo sen parikymmentä vuotta. Huolettomuus näkyy myös ehkä tietynlaisena riskittömyytenä ja yllätyksettömyytenä, mikä vie levyn ammattimaisesta suorituksesta terävimmän kärjen. Joka tapauksessa rennon ja vaivattoman kuuloinen levy antaa olettaa, että yhtye voisi kevyesti tehdä paljon paremmankin levyn. Sitä odotellessa tätä levyä kelpaa kuunnella paljon mieluummin kuin muutaman yli kolmikymppisen klassikkobändin levyä. Ei tästä valittamista jää. Hyvä heavy metal-albumi.

3,5/5

Crimson Day - Order of the Shadows (2015)

Tamperelainen melodista heavy metalia soittava Crimson Day sai alkunsa pari vuotta sitten. Perustamisvuonna julkaistiin ensimmäinen, omaa nimeä kantava EP. Tänä vuonna on vuorossa ensimmäinen kokopitkä Order of the Shadows.

Levyn avaava instrumentaalinen Enter the Order antaa jo jonkinlaista kuvaa tulevasta, mutta ensimmäinen varsinainen biisi Stormborn heittää kehiin ainekset, josta Crimson Day on tehty. Kappale sisältää rouheita riffejä vanhan kunnon Metallican tyyliin taottuna enemmänkin Judas Priestin tapaiseen heavy metal-muottiin. Soundi on tyylikkään kasaria, mikä on jollain tapaa yllättävää vain kaksivuotiaalta yhtyeeltä.

 Tukevalla otteella jatketaan avauskaksikon jälkeenkin. And Then Came Death sisältää tiukkojen riffiensä lisäksi selvästi levyn tarttuvimmat kertosäkeet. Sandstalkerissa on vauhtia kuin jossain Painkillerissä ikään ja lisätehoa tuo vielä Master of Puppetsin kuuloiset soolo-osuudet. Nimikkobiisi sekä Lies About Paradise jatkavat pitkälti samoilla eväillä tuomatta mitään sen erikoisempia yllätyksiä, mutta hidastempoisempi Far From Serenity on erinomainen vaihtelua tuova kappale.

Levyn siirtyessä loppusuoralle Burning Redemption ja Fatal Redemption eivät myöskään tuo mitään yllättävää hevimetallikeitokseen. Toimivia kappaleita joka tapauksessa molemmat. Odotettua vaihtelevuutta isketään vasten korvakäytäviä tiukalla liidikitaroinnilla varustetulla Blessed Be Thy Hate, joka jo ensikuulemalta nousi omaksi suosikikseni levyltä. Reilun seitsemän minuutin päätöskappale The Gathering jatkaa melodisemmalla liidi-introlla ja riffityöskentelykin kuuluu levyn parhaimmistoon. Erinomainen päätös kertakaikkiaan.

Order of the Shadowsin parhaita puolia on ehdottomasti sen toimivat ja tehokkaat kasarimetallivivahteet sekä -soundit. Biisit ovat tukevia sekö toimivia niin tuotannoltaan kuin soitannaltaan. Räväkkyyttä, tiukkaa riffittelyä ja perinteistä heavytunnelmaa riittää, mutta persoonallisempaa otetta voisin peräänkuuluttaa rahtusen enemmänkin. Eipä tästä silti kannata alkaa valittamaan, nuoreen ikäänsä nähden Crimson Day on hyvin kypsynyttä kamaa. Ja ennen kaikkea laadukasta kuin mikä. Vieläkin kypsyneempää kakkoslevyä odotellessa.

3,5/5