Wolfhorde - Towards the Gate of North (2016)

Keskisuomen luonnonkauneimmasta kunnasta tai paremminkin kaupungista eli Keuruulta on kotoisin vuonna 2000 perustettu folk metal-yhtye Wolfhorde. Yhtye saattaa olla useimmille tuntematon, koska yhtyeen pitkästä iästä huolimatta julkaisuja on kertynyt vain demon ja parin EP:n verran. Esikoislevy Towards the Gate of North julkaistaan tammikuun 22. päivä.

Levy avataan kauniin kitara- ja pianosoiton sävyttämällä instrumentaalilla Vegvísir, jossa ainakin metsäinen tunnelma on kohdillaan. Nätin alkusoiton perusteella voi vetää jo jonkinlaisia johtopäätöksiä tulevaa kohtaan. Ennalta-arvattavasti ensimmäinen varsinainen kappale Fimbulvetr viettää kovasti samaan suuntaan kuin Ensiferum, Moonsorrow ja Finntroll. Enskojen lisäksi tyylissä on paljon samaa kuin saksalaisella folkkirallibändillä Equilibriumilla. Ytimekkäin esimerkki tuttuja metsäpolkuja kulkevasta melodiarallista on suomeksi öristy Taivaankappaleiden Kato, joka on kuin tribuutti Enskojen ensimmäisille levyille.

Kappalemateriaalista on turha kaivaa keskinkertaisuuksia. Vaikka sekä lyyrisiltä aiheiltaan että musiikilliselta tyyliltään Wolfhorde kierrättää melkein kaikki edellämainittujen ja monen muun saman genren edustajan kliseet, taustalta löytyy kuitenkin ilmeisen asenteellinen ja tyylitietoinen porukka. Tasaisen varmasta ja tehokkaasta sekä tunnelmallisesta kokonaisuudesta voi pari kappaletta nostaa ylitse muiden ja niistä toinen on hidastempoisempi folkkitunnelmointi Unyielding, joka tiivistää suomalaisen kansanmusiikkihenkisyyden ja melankolian noin neljän minuutin tiiviiseen metallipakettiin. Toinen on reilun yhdeksän minuutin päätöskappale The Gates of North, joka on juuri sellainen vaihtelevuutta sisältävä viikinkieepos kuin noin pitkältä kappaleelta uskaltaa odottaakin.

Wolfhorde ei ole mikään vgenren uudistaja, mutta laadukasta folk/viikinkimetallia kuuntelee aina mielellään, oli se omaperäistä eli ei. Tämä kuuluu ehdottomasti siihen laadukkaaseen sarjaan. Voi olla, että kuudentoista vuoden kypsyttelyn ansiosta esikoislevy Towards the Gate of North on alusta loppuun täysin hallittua kamaa. Ja luonnollisesti esikoisnäytöksen ollessa näin kova, nousee seuraavaa julkaisua kohtaan hyvinkin positiivisia odotuksia. Tässä on joka tapauksessa folk metalin ystäville lämpimästi suositeltava levy.

4/5

Winterthroned - Fate of the Warrior EP (2015)

Helsingissä vuonna 2010 Winterheim-nimisenä perustettu pakanametalliyhtye päätyi nykyiseen nimeensä Winterthroned parin vuoden jälkeen ja julkaisi pian ensimmäisen demonsa. Julkaisujen kanssa ei ole ollut kovaa kiirettä ja näin ollen toinen kappale yhtyeen saagassa, Fate of the Warrior EP, julkaistiin viime elokuussa.

Albumin ensimmäinen raita osoittaa tehokkaasti yhtyeen sijoittuvan folk-henkisten viikinkipakanametalliyhtyeiden parempaan porukkaan. Hail The Scepter pitää sisällään voimakkaita elementtejä 90-luvun black metalista ja hieman uudemmasta viikinkimetallista. Mielessä käyvät esimerkiksi Windir, Falkenbach, Ensiferum, Thyrfing, Emperor ja monet muut lajinsa parhaat edustajat. Eeppinen pohjolan tunnelma jatkuu hieman ylimitoitetussa kappaleessa Sammui Liekki Pohjolan. Seitsemää minuuttia lähentelevä kappaleen parasta antia on biisin puolessa välissä soiva hidastelu. Levyn päättävä nimikkobiisi on avauskappaleen tavoin ytimekkäämpi ja yhtyeen konseptiin sopivampi mahtipontista melodiaa sekä räväkkää black metal-soundia yhdistelevää soitantaa. Löytyypä kappaleesta jotain viitettä vanhaan Finntrolliinkin.

Fate of the Warrior on näinkin alkutekijöissään olevalta yhtyeeltä erinomainen saavutus ja taidonäyte. Yhtyeen tyylissä ei tosin vielä kuulla sitä kaikkein ominta tai omaperäisintä pakanallista näkemystä, mutta ammattimaisen huoliteltu tuotanto ja soitanta puhuvat puolestaan. Kun oma latu tästä vielä raivataan esiin, niin luvassa voi hyvinkin olla genrensä mielenkiintoisimpia julkaisuja. Kaiken kaikkiaan lupaava esikois-ep.

4/5

Unleashed - Dawn of the Nine (2015)

CD 16,99€ / EMP.fi

Doomia ja viikinkimetallia yhdistelevää Ereb Altoria arvostellessa tuli todettua, että viikinkimetalli on lähestulkoon aina ollut sidoksissa black metaliin. Death metalia ja pohjoista estetiikkaa on yhdistetty muun muassa Thyrfingin ja Amon Amarthin toimesta, mutta samoista skandinaavisista tunnelmakuvista on örissyt jo vuonna 1989 perustettu Unleashed. Erikoista kyllä, kaikki edellämainitut ovat ruotsalaisia. Kenties ensimmäinen viikinkideath-yhtye Unleashed julkaisi tänä vuonna kahdennentoista albuminsa Dawn of the Nine.

Kolmevarttinen albumi ja sen kymmenen kappaletta ovat melko suoraviivaista kamaa, joissa viikinkiestetiikka näkyy ja kuuluu lähinnä lyriikkapuolella ja muutamana satunnaisena puhtaana kitaraosiona. Niistä tuleekin kovasti mieleen Bathoryn klassikot. Muilta osin musiikki on puhdasta deathia, joka vyöryy päälle kuin laivallinen tai kaksi täynnä vihaisia viikinkejä.

Levyn ensimmäiset kappaleet A New Day Will Rise ja They Came To Die esittelevät jouhevaa ja vauhdikasta kitararunttausta. Barbaarista raivoa löytyy, mutta Defenders of Midgardin hitaammanpuoleinen riffittely se vasta iskeekin luihin ja ytimiin täydellä teholla. Täysin päinvastaisesti Where Is Your God Now? lisää vauhtia reilusti vieraillen vähän mustemmankin metallin tontilla, muistuttaen etäisesti Thyrfingin viimeisimpiä julkaisuja.

Tasaisen hyvää kappalemateriaalia riittää runsaasti. Levyn loppupuolella kuitenkin koetaan levyn huippuhetkiä. Celtic Frost / Triptykon-tyylisellä bassomadalluksella starttaava Land of the Thousand Lakes on mitä upein oodi kotimaallemme. Hitaammalla tempolla kulkee myös nimikkokappale, jossa vauhti tosiaan tuo mieleen muutaman doom metal-yhtyeen. Ja puolen vauhdikkaampi osio toimii todella maittavana vastavärinä hitaalle maalailulle. Viimeisenä kuullaan hillityn eeppinen ja melodinen Welcome The Son of Thor!, jonka jälkeen uusintakierros maittaa mitä pikimmiten.

Dawn of the Ninesta huomaa kyllä, että yhtye on toiminut samalla kokoonpanolla jo kaksikymmentä vuotta ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Kokonainen kolme varttia sisältää raskasta ja jykevää soitantaa, josta ei juuri jää moitittavaa. Mitä viikinkipuoleen tulee, eiväthän nämä death metal -yhtyeet saavuta aivan samaa eeppisyyttä, mitä mustempaa metallia takovat veljensä. Joka tapauksessa Dawn of the Nine on todella upea death metal-kokonaisuus, joka on alusta loppuun täyttä pohjolan ruostumatonta rautaa.

4/5

CD 16,99€ / EMP.fi

 

Forefather - Curse of the Cwelled (2015)

Brittiläinen kahden hengen kansanmusiikkihenkinen black metal yhtye Forefather on ollut toiminnassa jo vuodesta 1997. Kaksikko on tahkonut jo seitsemän kokopitkää albumia ja niistä viimeisin Curse of the Cwelled julkaistiin pari kuukautta sitten.

Levyn aloituskappale Havoc on Holy Island on sieltä bläkimmästä päästä tuoden mieleen Thyrfingin. Seuraavassa kappaleessa The Anvil muistuttaa varsinkin melodioidensa perusteella Ensiferumia. Levyllä vuorotellaankin melko pätevästi bläkimpien ja nopeatempoisempien sekä melodisten jopa heavy metal -elementtejä hyödyntävien kappaleiden välillä.

Päällisin puolin kappalemateriaali on miellyttävää kuunneltavaa ja parhaiksi kappaleiksi aloituskaksikon lisäksi nousee heavy metalia ehkä eniten ammentava Fire of Baited Blood, vauhdikas black metal rykäys Painted With Blood ja levyn maittavimman melodiakitarakuvion esittelevä Edge of Oblivion.Levyn päättävä instrumentaali The River-Maid's Farewell on oikeastaan ainut kappale joka ei oikein toimi. Melodia vastaa vähän Moonsorrowin esikoislevyn tyyliä, Turisaksen Katuman Kaikua tai Ensiferumin varhaistuotantoa, mutta muovisen syntikkasoundin ohella kappale on niin monesti kuullun oloinen, ettei se jaksa herättää mielenkiintoa. Ei se silti varsinaisesti huono ole.

Curse of the Cwelledilla Forefather kuulostaa soitannoltaan ja tuotannoltaan hyvin hioutuneelta sekä todella vaivattomalta ja varmalta. Se pistää miettimään, josko yhtye olisi saanut puristettua kappaleisiin vielä enemmän tehoa, voimaa ja mahtipontisuutta. Potentiaaliinsa nähden albumi jää ikään kuin vajaaksi ja kaipaamaan jonkunlaista muhkeaa täytettä kappaleisiinsa. Siitä huolimatta levy toimii todella hyvin ja tarjoaa viisikymmentäminuuttisen annoksen folk/black metalia ja on ehdottomasti tutustumisen veroinen tyylisuunnasta, etenkin mainituista yhtyeistä muutenkin pitäville.

3,5/5

Fortíð - 9 (2015)

Joskus tulee vastaan sellaisia julkaisuja, joiden niin ulkoisesta kuin sisäisestä olemuksesta saa vahvan käsityksen yhtyeen alkuperästä. Näin kävi islannista hiljattain norjaan muuttaneen Fortíðin kanssa. Yhtye julkaisi edellisen albuminsa Pagan Prophecies kolme vuotta sitten ensimmäisellä vokalistia lukuunottamatta norjalaistuneella kokoonpanolla. Viimeisin ja kokonaisuudessaan viides albumi 9 julkaistiin pari kuukautta sitten.

Yhtyeen nimi toki on selvä Islanti-viite, mutta myös Solstafiria muistuttavat elementit puhuivat puolestaan. Samaan aikaan tuli kuitenkin mieleen Enslaved ja myös sekin piti paikkansa. Tyylillisesti yhtye on kuitenkin lähempänä näitä norjalaisia veljiään tuoden mieleen vahvasti 90-lukulaisen black metalin aina Satyriconin ensimmäisistä kolmesta levytyksestä Emperorin esikoiseen ja rajanylityksenä mainittakoon saksassa kotoileva yksi viikinkimetallin merkittävimmistä esi-isistä. Nimittäin Falkenbach.

Levyn aloituskappale Hrafnar antaa jo erinomaisen kuvan kokonaisuudesta. Lievillä, juurikin niillä enslavedmaisilla progressioilla sävytettyä black metalia, jossa on aavistuksen verran Solstáfirin haurasta rouheutta.Hugur ja Nornir jatkavat yllätyksettömästi samanlaisella meiningillä, mutta raivokkaalla introlla käynnistyvä Viska tuo syntikoineen mieleen Dark Medieval Timesin (1994), sekä Thyrfingin ja Falkenbachin uudemman tuotannon. Levyn yhdeksi hienoimmaksi teokseksi nousee Galdur, joka voisi olla vuosien 94-97 väliseltä black metalin kulta-ajoilta.

Aivan täydelliseksi en voi levyä kehua. Se on kyllä päällisin puolin todella hyvä, mutta progressiivisilla rytmityksillä leikkiminen tuntuu jopa hieman väkinäiseltä. Ei sillä, ettei se toimisi, mutta jollain tapaa tuntuu, että idea on jäänyt kesken. Muutama kappale toistaakin samaa rautalangasta väännettyä viikinki-proge-bm-kuviota. Se on kuitenkin hyvä mauste melodiselle ja tunnelmalliselle vanhankantaisella black metalille ja vaikka kokonaisuus onkin vähän tasapaksu ja paria lukua lukuunottamatta yllätyksetöntäkin, paketti kuitenkin toimii. Ja toimii melko hyvin.

4/5 

 

Galar - De Gjenlevende (2015)

CD 15,99 € / EMP.fi

Kun yhtyeen nimi on Galar, ei yhtyeen tyylisuuntaa voi kovinkaan väärin arvata. Tämä norjalainen viikinkiaiheista melodista black metalia soittava kolmen miehen orkesteri on perustettu vuonna 2004, mutta suhteellisen hitaan julkaisutahdin vuoksi tänä vuonna julkaistiin vasta kolmas albumi De Gjenlevende. Edellisestä Til alle heimsens endarista ehtikin kulua jo viisi vuotta.

Äkkiseltään albumia kuunnellessa tulee mieleen Windir ja ehkä myös ruotsalainen Dawn. Aloituskappaleessa De Gjenlevende luodaan hetkittäin samankaltaisia tunnelmia kuin Moonsorrown jylhässä Jotunheimissa konsanaan. Puhtaat laulut kuulostavat etäisesti myös Borknagarilta. Natt… og taust et forglemt liv ei sinänsä tuo mukaan mitään erikoisia koukkuja, mutta hetken aikaa taustalla soiva piano tuo mukavia vivahteita. On mukaan eksynyt Enslavedin tyylistä kitarariffittelyäkin.

Pianosoitto sävyttää myös Bøkens hymnen puolitoistaminuuttista introa, joka on todella upeaa kuunneltavaa. Hyvin toimii yhdeksän ja puoli minuuttia kestävän kappaleen loppukin. Lyhyen pianoinstrumentaalin Ljósin jälkeen levyn pari viimeistä kappaletta jauhavat samoista aineksista koottuja eeppisiä pohjoismaisia maisemia. Viimeinen ja yli kymmenen minuutin Tusen Kall Til Solsang Ny on kieltämättä hieno eepos viimeiseksi kappaleeksi.

Galar tahkoaa kovasti tutun kuuloista melodista viikinkibläkkiä. Levyllä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta se ei myöskään tarjoa mitään uutta genreensä. Eikä oikeastaan tarvitsekaan. Kappaleiden venyttäminen keskimäärin 8 minuuttisiksi on erittäin oivallinen ratkaisu ja instrumenttipuolellakin on rohjettu tavallisen syntikan lisäksi käyttämään jousisoittimia ja pianoa. De Gjenlevende ei siis ole mikään lajityypin mestariteos, mutta perusvarma ja toimiva kokonaisuus. Lajityypin ystäville suositeltava kokonaisuus.

3,5/5

CD 15,99€ / EMP.fi

Helrunar - Niederkunfft (2015)

CD / EMP.fi

 Saksalainen pakanametallikaksikko Helrunar on mennyt minulta täysin ohi. Nimi on saattanut joskus osua silmiin, mutta muuten en muista koskaan kuulleeni tätä yhtyettä. Yhtye on perustettu vuonna 2001 alunperin kolmehenkisenä projektina, kunnes kitaristi Dionysos pakkasi keppinsä seitsemän vuotta sitten jättäen hommansa kaikista muista instrumenteista huolehtineelle Alsvartrille. Tänä vuonna julkaistu Niederkunfft on yhtyeen neljäs albumi.

Ensimmäisenä soiva nimikkokappale ei oikein onnistu lämmittämään, kenties vokalisti Skald Draugirin särmikkään ulosannin takia. Toinen kappale Der Enchrist kuitenkin herättää mielenkiintoa My Dying Briden kuuloisilla, hivenen doomahtavilla kitarasoundeilla ja hienosti soivilla leadikitaroilla. Tyylisuunta on silti pohjimmiltaan pesunkestävää keskitempoista black metalia. Doomviitteidensä puolesta voisi tätä verrata ruotsin Ereb Altoriin, joka sekin viimeisimmällä albumillaan edusti enemmän mustempaa metallisoitantaa. Totentanzin ensimmäisen parin minuutin aikana maalaillaan sen sijaan komeita atmospheric sludge-elementtejä.

Kahdeksan biisin kokonaisuus on melko tasainen. Pienet vivahde-erot ja välisoitannat kuitenkin pitävät tunnelman hyvin koossa. Levyn loppupuolella soiva parin minuutin hämärä ambientmainen Grimmig Tod on kyllä hieno johdanto levyn päättäviin noin kymmenminuuttisiin teoksiin. Die Kirsh Ist Umgekehretin alussa soivat kirkonkellot kuulostavat jollain tavalla tutuilta. Enkä viittaa Metallican erääseen kappaleeseen. Kappale on muuten levyn ehkä paras kappale kierrättäen jälleen kerran doomahtavaa sekä raskasta riffittelyä ja post-rockmaisia sludgetunnelmointeja. Samoin toimii myös päälle yksitoistaminuuttinen, upea päätösraita The Hiebner Prophecy. Lopetusmelodia on todella upea.

Niederkunfft on rosoisuudesta ja särmikkäästä soinnistaan huolimatta ihan kelvollinen pakanametallikiekko. Yhtye ei esittele mitään erityisen omaperäistä tai erikoista kappalemateriaalia, mutta kokonaisuus on silti ihan miellyttävää, taidokasta ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Ensimmäisen kappaleen jälkeen jopa yllättävänkin hyvää. Albumi kuitenkin jostain syystä muistuttaa koko ajan jotain ennen kuultua bändiä ja levyä, mutta en tätä kirjoittaessa vielä keksinyt mitä. Veikkaisin jotain melodista doom/death metal-yhtyettä. Joka tapauksessa Niederkunfft tarjoaa noin tunnin verran erittäin kuuntelukelpoista ja tunnelmallista black metalia.

3,5/5

CD / EMP.fi

Heidevolk - Velua (2015)

EMP.fi

Alankomaalainen Heidevolk on takonut viikinkihenkistä folkmetallia jo viiden albumin ja yhden ep:n verran. En ole itse yhtyeeseen ehtinyt vielä tutustumaan, vaikka se onkin monesti tullut vastaan genren edustajia penkoessa. Yhtyeen tyyliin hollanniksi laulettu ja otsikoitu Velua on siis viikinkikuusikon viides täysipitkä levy.

Raskaan heavy metal riffittelyn ja viikinkikuoron yhdistelmä on aluksi erikoisen kuuloinen ratkaisu. Tavallaan se toimii toisaalta taas ei. Tätä ihmetellen parin ensimmäisen kappaleen aikana laulanta alkaa sulautumaan paremmin musiikin sekaan. Kappalemateriaali hieman terävöityy tönkömjn män alun jälkeen kappaleessa Urth, jossa varsin miellyttävää melodiaa sävytetään miellyttävillä jousitaustoilla. Levyn keskiosio tarjoileekin aika tasaisen kattauksen vastaavanlaisia rautaisilla riffeillä ryyditettyjä rytmityksiä viikinkiestetiikalla maustettuna.

Levyn henki herää eloon oikeastaan vasta loppupuolella, missä biiseihin tuntuu tulevan reilusti enemmän potkua. Vähäeleinen Drankelag ja eeppisempi nimikkokappale Velua lienevät noin tunnin mittaisen muovikiekon tehokkainta antia. Myös Richting De Wievenbelter onnistuu tempaamaan mukaansa vislausintrostaan lähtien. Lopetuskaksikko In Het Diepst Der Nacht ja varsinkin viimeistelevä Vinland jättävät ihan hyvän maun suuhun.

Levyn loppuun asetetut ylimääräiset lainakappaleet Immigrant Song Led Zeppeliniltä, In the Dutch Mountains The Nitsilta ja varsinkin Rebel Yell Billy Idolilta eivät herätä uteliaisuuden lisäksi sen suurempia tuntemuksia. The Nits-lainaa lukuun ottamatta ne ovat irrallista ja melko turhan kuuloista tavaraa. Voisivat toimia paremmin irtohitteinä cover-levyllä.

Velua sisältää runsain mitoin hyviä kitarapätkiä ja muutamia kelvollisia melodioita ja jopa kappaleita. Kahdentoista kappaleen joukosta tosin erottuu edukseen vain kourallinen muun materiaalin ollessa enemmän tasapaksua itsensä toistoa. Murinavokaaleja olisi myös voinut olla vähän enemmän. Ne harvat korahdukset sopivat oikein mainiosti paikalleen. Ideaa olisi voinut ehkä myös venyttää eeppisempiin ja mahtipontisempiin sfääreihin. Muutaman hyvän vedon myötä Velua on ihan mukava tuttavuus, mutta ei omanlaisen tyylinsä lisäksi tarjoa tajuntaa räjäyttävää kokemusta. Keskitason perusvarmaa folk metalia sen sijaan on tarpeeksi asti.

3/5

Finsterforst - Mach Dich Frei (2015)

EMP.fi

Saksalainen folkkimetalliyhtye Finsterforst on onnistunut menemään lähes täysin korvieni ohi. Jokusen yhtyeen teoksen olen ohimennen joskus aikeisemmin kuullut, mutta silloin se jäi muutaman muun genren edustajan varjoon. Folk metal on kuitenkin genrenä varsin kiinnostava ja tarkoitus on ollut ottaa yhtye tarkempaankin syyniin viime aikoina. Yhtyeen neljäs levy Mach Dich Frei osui juuri oikeaan saumaan.

Lyhyen intron jälkeen noin vartin mittainen Schicksals End’ kertoo erittäin selvästi mistä puusta Finsterforst on veistetty. Viipyilevä ja vähäeleinen spektaakkeli on kuin saksalainen versio Moonsorrowsta ja Thyrfingista. Eikä ollenkaan huono sellainen. Kappaleen Zeit Fur Hass tunnelmasta ja eräästä melodian pätkästä tulee vahvasti mieleen Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa (2011). Välillä voisin yhdistää Finsterforstin myös ukrainalaiseen Nokturnal Mortumiin.

Nimikkokappale Mach Dich Frei on levyn viidestä varsinaisesta kappaleesta mahtipontisinta antia. Miehiset kuoro-osiot tuovat mieleen aivan Howard Shoren säveltämän Hobitti-tunnarin The Misty Mountains Cold.  Kahden lyhyen instrumentaali lisäksi levylle on toiseksi viimeisenä tupattu viiden ja puolen minuutin elokuvallinen ja ambientmainen tunnelmointi Reise zum…. Siinä on kyllä jotain varsinkin tyylilajiin nähden erikoista. Tekisi mieli verrata Tenhiin, mutta ei se ihan siltäkään kuulosta. Viimeisenä kuultava yhtyeen oma nimikkokappale Finsterforst on tuhti 24 minuutin eepos. Onko edes tarvetta mainita Moonsorrowta uudestaan, vaikka se siltä hiukan kuulostaakin?

Joku voisi kehdata kutsua Finsterforstia Moonsorrow- ja Thyrfing-kopioksi.  Eikä vertaus sinänsä kaukaa haettu ole. Kyse ei kuitenkaan ole mistään halvasta kopiosta vaan ihan täydellä tyylillä tehdystä ja oman kuuloiseksi taotusta materiaalista.  Mach Dich Frei on erittäin onnistunut folkmetallieepos, joka suoraan sanottuna pääsi yllättämään. Levyn reilut 70 minuuttia kuluvat vallan maittavissa black metalin sävyttämisttä tunnelmissa, joita on kauniisti koristeltu mahtavilla perkussio-osuuksilla, haitarisoitannoilla ja torvisektioilla. Erittäin maittava levy kansanmusiikkimetallin nälkään. Suurempaankin sellaiseen.

4/5

Ereb Altor - Nattramn (2015)

EMP.fi

Viikinkimetalli on ainakin yleensä black ja death metaliin liitettävä alagenre. Pitkään olin jo mietiskellyt, miltä pohjoismainen mytologia kuulostaisi doom metaliin yhdistettynä. Vastaus löytyi tietenkin naapurimaastamme Ruotsista. Muun muuassa Bathory, Thyrfing ja Amon Amarth edustavat länsinaapuriamme viikinkimetallin maailmankartalla parhaimmillaan. Samaan sarjaan liitettäköön myös vuonna 2003 perustettu Ereb Altor, joka on edennyt jo viidenteen albumiinsa Nattramn.

Tutustuin vasta hetki sitten Ereb Altorin menneisiin levytyksiin. Pintapuolisen mutta kovaa mielenkiintoa herättäneen ensivaikutelman myötä uusi levy tuli kuin tilauksesta. Levyn ensimmäinen kappale, introna toimiva The Son of Vindsval maalailee tummia pilviä taivaalle. Parin minuutin uhkaavan kuuloinen sotarummutus johdattelee ruotsalaisyhtyeen myyttiseen melankoliaan. Ensimmäinen varsinainen kappale Midsommarblot kuulostaa hieman Falkenbachilta. Sävy vain on paljon synkempi ja tunnelma haikeampi. Doomahtavaan kitarariffittelyyn yltävä nimikkokappale on vähän kuin My Dying Bride coveroimassa Bathorya. Vaikka yhtymäkohdat esimerkiksi mahtavaan Dreadful Hours -levyn soundiin ovat melko selkeitä, doomin lisäksi pakkaan on sekoitettu ilmiselvää black metal -vaikutetta.

Dance of the Elves ei nimestään huolimatta piristä tunnelmaa. Levyn haikeimpia tunnelmia esitellään yhtä synkässä valossa kuin esimerkiksi italialaisen doom metal -yhtyeen Void of Silencen ahdistavan hämärässä tuotoksessa Human Antithesis (2004). Swallow the Sunin lyijynraskaat tunnelmat ja kitaravallit eivät myöskään jää kauas kappaleessa Dark Waters. Levyn seitsemästä kappaleesta on melkein turha etsiä yhtä tähtihetkeä, kun kokonaisuus on tasaisen vahva alusta loppuun. Eniten mustaan metalliin kallistuvia elementtejä ja maisemointeja tarjoava The Nemesis of Frei antaa upean lopetuksen albumille.

Merkittävimpänä erotuksena muihin viikinkimetalliyhtyeisiin on doomahtavan synkkä tunnelma. Valon pilkahdusta on turha tästä levystä etsiä. Se kuvaa pohjolan mytologiaa ja luontoa pimeämmästä kuvakulmasta. Levyn reilut neljäkymmentä minuuttia on tarkkaan laskelmoitua melankoliaa, jossa viikinkitarustojen eeppisyys on vain kaunis kuori. Sisältä Nattramn on yöllisen kaunista tunnelmointia, jonka raskaus ja haikeus on ehdottoman upeaa kuunneltavaa. Ereb Altor on ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye, jonka uutuus ei pitäisi jättää kylmäksi. Päällisin puolin My Dying Briden raskaimmalta materiaalilta, Falkenbachilta ja norjalaiselta blackilta kuulostava levy on vahva esitys tältä yhtyeeltä.

4/5

Frosttide - Blood Oath (2015)

EMP.fi

 Vuonna 2009 perustettu jyväskyläläinen demobändinäkin palkittu Frosttide julkaisi alkuvuodesta toisen albuminsa Blood Oath. Melodiseen death metaliinsa black metal- ja folkvaikutteita sekoitteleva yhtye toi mieleen esikoislevyllään Awakening (2013) ainakin sellaiset tunnetut nimet kuten Ensiferum ja Wintersun.

Samantyyppisillä mahtipontisilla tunnelmilla alkaa myös toinen levy. Prologueksi nimetty intro voisi hyvinkin toimia vaikkapa Game of Thronesin tunnarina. Nimikkokappale jatkaa samoista tunnelmista esitellen wintersunmaista melodisen kuolometallin ja orkestraatioiden sekä kuoron voimakasta yhdistelmää. Esikuvat ovat kyllä kuultavissa, mikä käy todella selväksi levyn edetessä.

Kahdeksanminuuttisen Gates of Asylumin jälkeen iskee jo pienimuotoinen ähky. Levy alkaa toistamaan hivenen liikaa itseään ja kierrättää turhankin tuttuja melodioita useaan otteeseen. Rauhallinen instrumentaali Foreshadow katkaisee kierteen kuitenkin mukavasti vasta levyn loppupuolella. Kahden viimeisen kappaleen aikana materiaalin taso nousee reippaasti. Levyn pisin ja eeppisin kappale New Reign ei sinänsä eroa levyn alkupuolen tyylistä, mutta jokin siinä kolahtaa kovemmin. Myös levyn viimeinen kappale asettuu parhaimmistoon. Winds of Winters Call tuo nimensä mukaisesti mieleen talvisen raikkaat tunnelmat. Melodiat ovat todella kaunista ja kuulasta kuunneltavaa.

Omaperäisyys ei ole Frosttiden vahvimpia puolia. Vaikutteista paistaa läpi kotimaisen raskaamman metalin koko kirjo, mutta kyllä se vaan toimii kun sen hyvin tekee. Ja se mikä levyllä toimii on erittäin hyvä toteutus. Soundeissa on potkua ja varsinkin yksittäisinä teoksina kaikki kappaleet edustavat kotimaisen melometallin keskitasoa tasokkaampaa kaartia. Eikä soittotaidosta ainakaan puutetta ole.  Blood Oath tarjoaa varsin miellyttävät kolme varttia eeppistä melodista deathia vakaalla ammattitaidolla toteutettuna. Toiseksi levyksi tämä on kuitenkin jo melko varmaa tavaraa ja kenties seuraava tai sitä seuraava onnistuu jo löytämään Frosttiden oman perimmäisen olemuksen.

3,5/5

Ensiferum - One Man Army (2015)

EMP.fi

Ensiferumin ensimmäinen albumi julkaistiin 2001. Se oli niin upea pelin avaus tältä suomalaisen folk metallin lahjalta maailmalle, ettei aivan samalle tasolle päästy sitä seuranneilla levyillä. Itsensä toistoa on esiintynyt myös levy toisensa jälkeen enemmän ja vähemmän. Tänä vuonna päivänvalonsa nähnyt One Man Army on yhtyeen kuudes kokopitkä.

Tuttuun tapaan aloituksena kuullaan keskiaikaistyylistä mahtipontista nostatusta, josta rykäistään käyntiin vauhdikkaampi sotaralli Axe of Judgement. Huikeimpiin Enska-teoksiin verrattuna tuomion kirves ei iske aivan yhtä terävästi. Hieman hengetön tykitys kierrättää tuttua kaavaa kevyillä kalevalaismelodioilla höystettynä. Tutunkuuloisella kitarariffittelyllä alkaa myös enemmän perinteinen Ensiferum-ralli Heathen Horde, jonka kertosäekuoro hoitaa hommansa kunnialla.

Nimikkokappale lainailee epäsuorasti erään Metallica-nimisen yhtyeen 80-luvun tuotantoa. Kuoro-osuus puolestaan on kuin lainaus Nightwishin eräästä kappaleesta. Tehokasta poljentoa, mutta sen suurempaa mielenkiintoa aiheuttamatta. Morrowind-teemaa muistuttaen instrumentaali Burden of the Fallen johdattelee huiluin ja viuluin levyn hienoimpaan ja eeppisimpään teokseen. Vaikka Warrior Without a War kuulostaakin jonkun verran toisen levyn suurimmalta hitiltä Tale of Revengeltä, se silti kuulostaa juuri siltä mitä tältä yhtyeeltä osaa odottaa.

Levyn kummajasaisiin lukeutuva Two of Spades esittelee yhtyeen äärimmillään. Tarjolla on sekä 70-luvun diskoa että junttidiskoa. Vierailijana kuullaan ei enempää eikä vähempää kuin itse Frederik.  Toinen erikoisuus on levyn viimeistelevä Neito Pohjolan. Netta Skogin tulkitsema kantri-iskelmä sopii levylle kuin ketsuppi jäätelöön, mutta jollain tavalla se kuitenkin toimii. Se saa melkein toivomaan saman tyylistä materiaalia jatkossakin.

Kokonaisuutena 11 kappaleen One Man Army on aika tasapaksu. Paria kappaletta lukuunottamatta levyltä ei paljon jää käteen. Toki se on hyvin tehty ja jollain tapaa hyvin kunnianhimoinenkin. Rajojen rikkomiset kuitenkin jäävät irrallisiksi osioiksi ja kappaleiksi. Loppujen lopuksi aikaisempien albumien varjossa tämä jää pieneksi pettymykseksi. Toivon mukaan rauta taotaan paremmin ensi kerralla. Siihen asti luupataan vaikkapa kappaletta Neito Pohjolan.

2,5/5

Enslaved - In Times (2015)

Tutustumiseni Enslavediin on tapahtunut hieman takaperoisesti. 90-luvun puolen välin tietämillä yhtye meni kokonaan korvieni ohi, vaikka nimi tulikin tutuksi muun muassa Emperorin ja Satyriconin kanssa tehdyistä spliteistä. Ensimmäinen oikea tutustuminen tapahtui mahtavan Ruun (2006) levyn kautta. Black metallista Opethilta kuulostava levy innoitti tutustumaan koko tuotantoon. Viikinkimetalliksi mieltämäni yhtye paljastuikin progressiiviseksi mustaksi metalliksi ja nousi oitis yhdeksi suosikeiksini.

Enslavedin tuotanto on kauttaaltaan laadukasta ja omasta tyylistään kiinni pitävää. 2000-luvun puolella omaksuttu progressiivisempi tyyli on vain parantunut levy levyltä. Axioma Ethica Odini (2010) oli tajunnan räjäyttävä eepos ja on sitä edelleenkin. Siitä kuitenkin RIITIIR (2012) pisti vielä hivenen paremmaksi. Sanomattakin selvää, että odotukset uutta levyä kohtaan olivat todella kovat.

In Times sisältää huikeat kuusi kappaletta joiden yhteiskesto on noin 53 minuuttia. Thurisaz Dreaming aloittaa levyn vauhdikkaammalla meiningillä. Kaikki perinteiset Enslaved-ainekset on selvästi kuultavilla. Kontrastina avausraidalle Building With Fire maalailee maisemia melodisemmalla osastolla ja puhtailla laulannoilla. Perinteisen black metal murinan ja puhtaiden vokalisaatioiden vaihtelu onkin aina tuonut väriä Enslavedin biiseihin, vaikka Grutle Kjellsonin korinaääni on toisinaan jakanut mielipiteitä keskustelupalstoilla. Viikinkipuolta muistuttamaan on saatu One Thousand Year of Rainin kuorolauluosiot. Kappaleen intro on yksi erikoisimmista ikinä. Kuten myös Nauthir Bleedingin. Levyn parhaimmistoon nousee nimikappale ja levyn ainut yli kymmenminuuttinen In Times, jossa yhdistellään Pink Floydin tyylistä hämyilyä rosoiseen black metal sahaamiseen. Samoihin tunnelmiin levyn päättää eeppisillä viikinkikuoroilla höystetty Daylight.

Enslavedin mittavan tuotannon 13. levy In Times vuodettiin internettiin yhtyeen ja yhtiön toimesta levyn julkaisemisen kanssa samoihin aikoihin, mikä on suhteellisen jalo teko näinä piratismin ja maksullisen suoratoistopalveluiden aikakautena. Useat yhtyeet varjelevat materiaaliansa loppuun asti syvällä holviensa uumenissa. Eikä siinä vielä mitään. In Times sijoittuu ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoon. Yhtye on veistänyt kuudesta kappaleestaan mielettömän upean kokonaisuuden, jota helposti kuuntelee kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Lähes täydellinen albumi.

4,5/5