Demonic Death Judge - Seaweed (2017)

Nimeä Demonic Death Judge maistellessa mieleen saattaa helpostikin tulla ärhäkkäämpi death metal. Kolmannen albuminsa vuoden alkupuolella pyöräyttänyt hesalaisnelikko edustaa vihjailevasta nimestään poiketen stoneria ja sludgea metalliin sekoitettuna. Itse levylaatikko merenalaisine kuvituksineen on hyvinkin innostava ja houkutteleva.

Kolmen vartin mittainen Seaweed käynnistetään soraisilla ja groovaavilla riffeillä kappaleissa Taxbear ja Heavy Chase, jotka voisi hyvinkin maittavan erityisesti Dopethronen, Kyussin ja Mastodonin sekä vastaavien ystäville. Puhtaampaa kitarasointia tuodaan mukaan pidemmän kaavan nimikkokappaleessa ja leijailevaa, miltei psykedeliaan kallistelevaa tunnelmointia tarjoaa raskaan paatoksen hetkeksi pysäyttävä sorainstrumentaali Cavity.

Jos albumin alkupuolisko onnistui potkimaan tärykalvoja, mielestäni loppupuolisko viimeistelee asian oikein ytimekkäästi. Backwoodsissa laahaavan runttauksen lisäksi kuullaan kevyempää tunnelmasoitantaa doomahtavaan tahtilajiin venytettynä. Loppupuoliskolla kappaleiden kestot nousevat noin seitsemään minuuttiin ja se näkyy kappaleiden monimuotoisemmassa rakenteessa. Rouheasti alkanut kiekko kallistuu iltaa kohti myöskin tunnelmaltaan, joka tiukentuu loppua kohti. Pure Cold ja Saturnday, niin mainioita teoksia ovatkin, kalpenevat suorastaan albumin suomeksi otsikoidulle, melodioilaan kaihoisia merimaisemia maalailevalle päätösraidalle Peninkulma.

Seaweed julkaistiin tammikuisena perjantaina, joka tänä vuonna sattui olemaan kolmastoista päivä. Epäonneksi se ei ainakaan albumin kohdalla koitunut, mutta kenties näiden kehujen lykkääntyminen voidaan pistää sen piikkiin. Kolmen ja puolen kuukauden välillä tehokaskin luukuttaminen on vain osoittanut albumin olevan todella kovaa kamaa, jota ei kuuntelemalla puhki kuluteta. Lieneekö kyseessä tämän vuoden kovimpia kotimaisia albumeita.

4,5/5

 

Napalm Ted - Fleshbox EP (2017)

Oulussa pesivä grindcore/death metal-yhtye Napalm Ted on edennyt parivuotisen levytysuransa aikana jo neljänteen kokonaisuuteensa. Edellinen (splitti)albumi suollettiin ulos viime syksynä samaa genrelokeroa edustavan Mustasuon kanssa.

Tuttuun tapaan Napalmiteron EP on ahdettu reiluun kymmeneen minuuttiin ja on miltei huomaamattomasti kelattu läpi useampaankin otteeseen. Kuuden kappaleen mittainen turpiinvetorupeama vie yhtyeen tyyliä edelleenkin hiotumpaan ulkomuotoon, vaikkakaan yllätyksiä se ei juuri pidä sisällään.

Minilevy on koostettu pääosin minuutin parin kellottavista rykäisyistä, mutta huomion vie se levyn ehdottomasti eeppisimpiin mittoihin venytetty yli kolmeminuuttinen Head On. Nasevien death metal-riffittelyiden ohella mättöä vastapainotetaan paikoittaisella hidastelulla. Tällaista toivoisi seuraaville kokonaisuuksille lisääkin. Herkullista tykittelyä on myös kokonaisuuden päättävä The Deadline.

Varmaankin on tullut mainittua jossain aikaisemmassa Napalm Ted-arviossani, että tyylilaji ei ole koskaan ollut täysin omiani, jos ollenkaan Siitä Napalmitero ansaitseekin hatunnoston, että sai allekirjoittaneenkin jollain tasolla innostumaan tämänmoisesta mättömusiikista. Seuraavaa etappia odotellessa, oli se sitten minilevy, splitti tai kenties jopa täysipitkä.

3,5/5

Owler - Soil (2016)

Oulussa reilut pari vuotta sitten aloittanut synkistelyryhmä Owler yllätti debyytti-EP:llä nimeltään Waves. Yhtyeen tyylistä löytyi Swallow the Sunin ja Katatonian tapaista raskasta soundia ja melankolisuutta yhdistettynä muun muassa ISISin kaltaiseen post-metal-jumitteluun. Jälkimmäisen ollessa tietenkin se hallitsevin ja mielenkiintoisin kuriositeetti.

Vastikään julkaistu kakkosminilevy Soil jatkaa puolitoista vuotta sitte julkaistun esikoisen viitoittamalla valaisemattomalla metsäpolilla. Pääosassa on jälleen kerran herkemmän tunnelmoinnin ja raskaamman murjonnan välinen kontrasti tyyliin Katatonia, Swallow the Sun, Anathema ja tällä kertaa myös Throes of Dawn. 

Levyn aloittavat vähemmän yllättävästi haikeaa fiilistä levittävät Storm ja Amend, jotka ovat melkolailla perinteisiä death/doom genrestä ammennettuja teoksia. Throes of Dawnin paria edellistä albumia ja Katatonian Great Cold Distancen riffejä sekoittava Stardust vie tunnelman uudelle tasolle. Progesävyjäkin rupeaa hiljalleen heijastumaan taustalta ja levyn kelmein ja kenties tehokkain kappale on niin soundiltaan kuin tunnelmaltaan raskassävytteinen Lost. Löytyypä biisin puolessa välissä pieni Opethiin löyhästi viittaava progehämyilykin. Noin puolituntisen tunnelmasession päättää kiitettävästi laahaava Exile.

Vaikka soundipuolella ollaankin menty hiukan tukevampaan suuntaan ja Owlerin ote on hioutunut tasaisen varmemmaksi, niin tavallaan omanlaisensa yllätysmomentti jää tästä uupumaan. Se on kuitenkin pieni sivuseikka siihen nähden, että yhtye vakuuttaa ja vaikuttaa edelleen vähemmän postmetallisella tyylilläänkin. Tunnelma on se joka ratkaisee, ja sitä kyllä riittää siinä missä muillakin kuin saman genrelokeron edustajilla. Kyllä sitä täysilaidallista debyyttiä odotellaan nyt jo kieli pitkänä.

4/5

Alase - On Jatkettava (2016)

Kun into musiikin tekemiseen on kyllin kova, se ei katso maantieteellisiä rajoitteita. Tällä perusperiaatteella toimii myös eri puolilta Suomea koostuva synkistelymetalliprojekti Alase. Lisäksi yhtye luottaa, ainakin toistaiseksi, perinteisen levyformaatin sijaan yksittäisten biisien julkaisemiseen ja vieläpä jokainen kappale eri vokalistilla. 

Viimeksi kuulimme Alasesta syyskuussa, kun kappale nimeltään Kidukset julkaistui vierailevana äänenä Swallow the Sunin Mikko Kotamäki. Ja se oli parasta Alasea tähän saakka. Doomahtava, synkeä ja erittäin syvälle sisuksiin kouraissut kappale sai seuraajan viime kuussa kappaleesta On Jatkettava, jonka korinavokaaleissa kuullaan nykyisellään Inhossa vaikuttava Ari Nieminen. Herran aikaisempiin saavutuksiin kuuluu ulosanti Whorionissa, Dauntlessissa ja Hanging Gardenissa. Puhtaista laulannoista vastaa myös ensinnämainitussa vaikuttava Ville Saloranta.

Sävyltään ja tunnelmaltaan On jatkettava jatkaa yhtyeen pohjoismaisen, melankolisen deathin ja doomin viitoittamaa linjaa. Tällä kertaa tahti on vain hieman aikaisempaa ripeämpää ja ulosanti hivenen verran äkäisempää. Jo ihan vaihtelunkin vuoksi tämä toinenkin, raskaampi ääripää on hyvin mieluisaa kuunneltavaa. Jos Alase päättää koota näistä kappaleistaan jonkinlaisen täyslaidallisen albumin, näyttäisi olevan selvää, että yleisen tasokkuuden ja laadun lisäksi myös vaihtelua se tulee sisältämään. Lyhyenä yhteenvetona tätä kappaletta voisi luonnehtia Katatonian ja Ghost Brigaden, miksei Mokomankin, välimuotoa edustavaksi synkistelymetalliksi. Ja taas seuraavaa kappaletta odotellessa.

4/5

 

Marianas Rest - Horror Vacui (2016)

Nimensä puolesta Marianas Rest voisi kuulostaa hyvinkin joltain indie rock-yhtyeeltä. Sen sijaan tämä kotkalainen kuusikko edustaa melodisen death metalin mustanpuhuvaa rintamaa. Vuonna 2013 perustettu yhtye julkaisi esikoisdemonsa pari vuotta sitten ja ihan virallinen debyytti Horror Vacui julkistui lokakuun lopulla. Erityisen huomion levykäinen vie hyvinkin tummanpuhuvalla ja vaikuttavalla kansitaiteella, joka jo ennen ensimmäistä kuuntelua virittää sopivan hämäriin tunnelmiin.

Taustalla kuohuvat aallot ja radioviesti maalailevat maisemaa puolen minuutin verran melankolisen aloituskappaleen introna. The Millennialists osoittaa heti ensimmäisten sointujensa aikana mistä aineksista yhtye on tehty - kovasti Insomniumilta haiskahtavaa keskitempoista melodista death metalia doom metalin laahaavilla elementeillä varustettuna. Tokihan jo heti seuraava teos Nadir heijastelee melodisen suomideathin lisäksi voimakkaita sävyjä länsinaapurin sekä deathista, doomista että blackista muistuttaen paikoitellen esimerkiksi Hypocrisya tai Draconiania.

Vastaavanlaista synkistelyä ovat monet muutkin jo useaan otteeseen harrastaneet, mutta ainakin raskaan junttauksen ja kevyiden fiilistelyosuuksian vaihtelu on naitettu tällä levyllä kohtuullisen taidokkaasti. Atmosfäärisen doomahtavat Chokehold, For The Heartless ja päätösraita Vestigial ovat kaikessa pimeydessään ja herkkyydessään Swallow The Sunin tunnelmia lähenteleviä synkistelyeepoksia. Omiksi suosikeiksini levyltä massiivisempien teosten lomasta nousevat kuitenkin mielenkiintoisella tavalla atmospheric blackia, doomia ja deathia naittavat Place of Nothing, Hurts Like Hell ja A Lonely Place To Die.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan reilun 50 minuutin järkälemäinen Horror Vacui on todella vaikuttava ja vakuuttava albumi. Vaikka uutta tämä yhtye ei ole genrerajojensa sisässä lähtenyt etsimään, Marianas Rest hoitaa hommansa niin tyylikkäästi omaan kotiin, että monet saman tyylisuunnan edustajat jäävät reilusti jälkeen. Jos Insomniumit, Swallow the Sunit, Draconianit ja vastaavat tapaavat soida kotonasi, tässä on oiva lisuke melankolisen deathin ja doomin kokoelmiin. Loistava debyytti ja jatkoa odotellaan innolla.

4/5

Scarecrow - Exterminators of the Year 4000 (2016)

Maailmanlopun aattona eli viime vuosituhannen viimeisenä päivänä perustettu hyvinkääläinen punk/metal-poppoo Scarecrow joutui lopulta tositoimiin, kun loppu ei koittanutkaan, ja ideoista piti tehdä totta. Itselleni yhtye tuli tutuksi viime vuoden halloweenina julkaistu, kolme albumia ja 9 ep-julkaisua läpileikannut ja valoittanut kokoelma Maggotbox. Tuon maittavan metallipunkkieepoksen jälkeen mielenkiinto nousi melko suureksi yhtyettä kohtaan ja pian sitä uuttakin materiaalia sai kuulla viimekeväisen Macabre Night-ep:n muodossa. Nyt siis vuorossa yhtyeen neljäs albumi Exterminators of the Year 4000.

Levy käynnistellään vauhdikkaalla vanhaa heavya ja punkkia naittavalla Scream Queen Death Hop -rallilla. Totuttuun tyyliin soundi on sopivan karheaa ja kulmikasta ja kertosäkeistö tarttuvaa kuin Misfits-klassikoissa konsanaan. Kauhupunkin legendaan verrattava on myös seuraavana soiva astetta pirteämpi Horror Beach Party, joka on kuin muuan American Psycho-levyltä lainattu. Yllämainitun keväisen ep:n enemmän heavy metaliin kallisteleva nimikkokappale on yksi albumin tarttuvampia melodioita sisältävä tykitys.

Vaikka tämä kokonaisuus on selvästi samaa vanhaa Scarecrowta, on jotain hyvin merkityksellistä tapahtunut aikaisempiin teoksiin nähden. Biisinkirjoituskynä on ainakin terävöitynyt, sillä vaikka samasta puusta veistettyjä biisejä on tällä kiekolla epäonnen lukeman verran, toimivat kappaleet erinomaisesti omina yksilöinään. Ja toki niiden muodostama kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Tasaisen varman tykityksen ja suorituksen sijaan albumi paljastaa kappale toisensa jälkeen ja kuuntelu kuuntelulta toinen toistaan hienompia sävellyksiä. Yksi näistä on pianorytmitystäkin taustallaan hyväksikäyttävä, hyvin näppärä ja melodialtaan jopa kaunis ja herkkä Angel's Death.

Kauhupunkin lisäksi levyllä livahtelevat ja vilahtelevat sekä black että thrash metal -vaikutteet. Albumin parhaimmistoa on etäisesti jopa vanhaa Darkthronea ynnä muuta vastaavaa muistuttava huikea rymistely Deathfuckingtank. Thrash-vaikutteet ovat kulminoituneet varsinkin kappaleisiin They Live ja Theatre of Death, joiden kitaroinneissa on jotain samankaltaisuutta Slayerin klassikoiden kanssa. Kirsikkana kakun päällä levyn päätöksenä kuullaan melodinen syntikkataustojen ryydittämä bonusraita Going Down.

Muutaman läpikuuntelun jälkeen ei juuri muuta voi, kuin olla positiivisesti yllättynyt. Vaikka tavallaan levy onkin täysin odotusten mukainen, on se myös paljon enemmän. Jokainen kappale on niin yksittäisenä palasena kuin kokonaisuutenakin aikaisempaa terävämpää jälkeä. Toinen yllättävä seikka on se, että albumilla on kestoa huimat 50 minuuttia. Siitäkin huolimatta materiaalista löytyy, varsinkin genreensä nähden, vaihtelua ja vivahdetta, eikä kuunnellessa ainakaan tylsistymään ehdi. Lyhyesti ja ytimekkäästi muotoiltuna Exterminators of the Year 4000 on aivan helvetin upea ja tyylikäs metallipunkkialbumi.

4,5/5

Amendfoil - Empyrean & Ophidian (2016)

Jos kansikuvan perusteella pitäisi levyjä rankata, menisi tamperelaisen Amendfoilin toinen julkaisu Empyrean & Ophidian oitis vuoden kärkikastiin. Saatekirjeessä ympäripyöreästi omaperäisen rockin ja metallin välimuodoksi tahi sekametelisopaksi luonnehdittu sisältö sai allekirjoittaneen tuntemaan pieniä varovaisia ennakkoaavistuksia tulevasta kuuntelukokemuksesta, varsinkin kun levy on kääritty jumalattoman tyylikkääseen pahvipakettiin. Vaan eipä ollut lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Tai ehkäpä juuri se hevosen turvan lähempi tarkistus kannatti kuitenkin.

Levyn pyörähtäessä käyntiin ihmetys onkin kappale toisensa jälkeen astetta suurempi. Vaikka en varsinaisesti osannutkaan odottaa mitään tietynlaista tai erityistä itselleni aiemmin tuntemattomalta yhtyeeltä, niin varsinkaan lievästi progehtavaa metallia en olisi ainakaan uskonut kohtaavani. Erityisesti korviinpistävää on se, ettei Amendfoil kaikeksi onneksi juuri kuulosta miltään toiselta yhtyeeltä. Stam1nan vähemmän raskaampi pikkuveli tämä voisi kyllä olla, mutta yhtäläisyydet, joita toki on paljon siellä ja täällä, ovat kuitenkin hiuksenhienoja.

Aloituskappale Odious ei ensikuulemalta niin suurta vaikutusta tehnyt, kuin seuraava jo etukäteisnäytteenäkin videon kera julkaistu sivallus Pale Horse. Introriffi ja sen jälkeen kuultava tiukka riffittely ja vokalisaatio tiivistettynä miltei popahtavaan kappalerakenteeseen tekee kyllä jonkinmoisen vaikutuksen. Todellinen meininki kuitenkin lopulta alkaa näiden kahden aloitussiivun jälkeen. Stam1nan lisäksi vivahteita on havaittavissa muun muassa Devin Townsendin suunnasta esimerkiksi huikeissa progerytistyksissä Catharsis ja Quicksand. Kirsikkana kakun päällä levyn päätösraidan ensimmäinen puolitoistaminuuttinen kuulostaa melkein itseltään Swallow the Sunilta kaikessa kauneudessaan. Komeasti kolmanteen potenssiin kohoava ja kasvava melankoliarutistus päätetään helvetin upealla raskaalla jumituksella.

Noin kolmen vartin kollaasi Empyrean & Ophidian on ainakin värikäs levytys. Duurin ja mollin vaihtelun lisäksi raskaamman runttauksen vastapainona kuullaan kevyempiä osuuksia. Kaikki tämä on kuitenkin onnistuttu naittamaan niin tiiviiksi ja yhteneväiseksi kokonaisuudeksi, että ei tästä muuta voi kuin nauttia kerta toisensa jälkeen. Seuraavaa julkaisua odottaessa voisi vaikka puhdetöiksi tutustua siihen kolmen vuoden takaiseen debyyttiin.

4/5

 

Napalm Ted / Mustasuo - Split (2016)

Oululainen trio Napalm Ted, tuttavallisemmin Napalmitero, julkaisi noin vuosi takaperin kesällä ensimmäisen ep-näytteensä nimeltä Swallow. Grindcoreen niin black ja death metalia kuin punkkiakin ammentanut debytointi sai jatkoa tämän vuoden alkupuolella yllättävänkin tukevasta Into A Black Ooze-kakkoseepeestä. Samankaltaisista lähtökohdista ponnistaa myös itselleni aikaisemmin tuntematon Mustasuo, johon sain (teko)syyn tutustua tämän houkuttelevan Napalm Ted / Mustasuo-splitin myötä.

Hiukan reilun 13-minuuttisen minilevyn ensimmäisestä puolikkaasta vastaa Napalm Ted neljällä kappaleellaan. Varsinkin aloitus- ja päätösraidat The Bone Fountain sekä Vegacore pistävät sormet naputtamaan pöydänreunaa kulumille. Grindcore ei ole koskaan ollut heiniäni, tuskinpa vieläkään, mutta Napalm Ted on siitä harvinainen porukka, että se sai edes jollain tasolla kiinnostumaan kokonaisesta genrestä. Splittilevyn toisella puoliskolla Mustasuo iskee kehiin kolmen tekeleen verran rosoisempaa soundia ja tasaisempaa sekä ripeämpää paukutusta. Enemmän black metaliin kallistelevat soundit purevat etenkin splitin viimeistelevässä Kuolleiden Valtakunnassa. 

Napalm Tedin ja Mustasuon splitti tarjoilee ytimekkään annostuksen muun muassa Napalm Deathin ja Hornan välimuotoa muistuttavaa mustahkoa grindcore-mättöä. Keskimäärin alle pariminuuttisista rykäisyistä nautiskelee kevyesti muutaman levykuuntelun verran putkeen, jo ihan huomaamattaankin, mutta pidemmän päälle äkkiripeä mättäminen saattaa hieman puuduttaa kuulohermoja. Napalm Ted vetää tällä levyllä jonkun verran pidemmän korren monipuolisemmalla ja mielikuvituksekkaammalla äänitaiteellaan.

3,5/5

Alase - Kidukset (2016)

Eri puolella Suomea kotoilevien muusikoiden etäprojekti Alase on ollut koossa parisen vuotta. Viime vuoden puolella yhtye julkaisi internetitse kokonaiset kaksi ääniteosta, Sanaton Syytös sekä Erehdykseni. Yhtye ei ole edelleenkään julkaisemassa täyspitkääalbumia tai vastaavaa, joten yksittäisten digikappaleiden odottaminen ja kuunteleminen tuntuu tässä musiikin alalokerossa miltei vallankumoukselliselta ajatukselta.

Viime vuoden tuotokset kuulostivat hyvällä tavalla Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen alkutuotannon ja Swallow The Sunin sekoitukselta. Keitoksesta löytyi ainakin doomia, deathia ja jopa bläkkiä synkkää suomalaista melankoliaa unohtamatta, mistä pitää omalta osaltaan huolen yhtyeen lyriikoista vastaava Anni Aho.

Aikaisemmin tänä vuonna tuli julki Utopian Hellimät, joka otti jo jonkun verran etäisyyttä Rautiaisen teoksiin, mutta muuten resepti on sama: synkkää, raskasta, doomahtavaa ja enimmäkseen puhtaasti laulettua metallia. Uusin teos kantaa nimeä Kidukset ja vierailevana laulajana on tällä kertaa monessa liemessä itsensä kastanut ja Swallow the Sunista parhaiten tunnettu Mikko Kotamäki taustallaan on edellisessä biisijulkaisussa vokalisoinut synisti Markus Hirvonen.

Pitkien alustuksien jälkeen päästäänkin viimein Kiduksien kimppuun. Puhtain kitaroin introittuva ja kontrastikseen alavireistä riffijunttausta saava tunnelmaeepos tuntuu pysäyttävimmältä Alase-kappaleelta ikinä ja tästä jos jostain voi yhtyeen kehityskaaren suuntaavan kohti täydellisyyttä. Kotamäen puhtaaksi laulama tulkintakin sopii kappaleeseen täydellisesti. Jotain samaa voinee tästä löytyä kuin Swallow the Sunin viimeisimmiltä eepoksilta, mutta myös jonkinlaista Tenhin tapaista luonnonläheisyyttä on kuultavissa.

Vaikka tämä kappale onkin parannusta aikaisempiin, on fiilis joka tapauksessa samankaltainen kuin edellisiä teoksia kuunnellessa: lumoutunut, vaikuttunut ja ehkä hivenen yllättynytkin. Positiivisesti nimen omaan.  Lyhyesti ja ytimekkäästi voin jälleen kerran todeta, että Alasea pitää saada lisää maailmaan.

4,5/5

Red Kaukasus - Reflections (2016)

Tampereella vuonna 2010 perustettu post-rock-yhtye Red Kaukasus julkaisi noin pari vuotta takaperin mainion The Architect-debyyttinsä. Murska-Arvioissakin esikoinen pyörähti levysoittimessa kerran jos toisenkin ja kiekko onnistui kuittamaan 3,5/5 arvosanan. Kakkoslevystä nimeltään Reflections lupaillaan vieläkin dynaamisempaa, monimuotoisempaa ja omaehtoisempaa kokonaisuutta.

Post-rock nimikkeen lisäksi kehitystä on tapahtunut muun muassa progressiivisen rockin puolella, mikä onkin kuultavissa heti levyn tunnelmallisessa avausfiilistelyssä Purebred, jossa aluksi tunnelmoidaan kevyemmissä maisemissa ja loppupuolella vastaväriä isketään nasevilla riffeillä. Seuraavat Sylvan ja Tightrope johdattelee raskaampaan sointiin ja kitarajumitteluun vivahteikkaampaa kappalerakennetta unohtamatta. Mogwait ja Toolit ovat edelleenkin kuultavissa rivien välissä, vaikka esitys vaikuttaa jo kättelyssä tukevammalta kuin debyytillä.

Parin latteamman ja lyhyemmän kappaleen välissä soivat Wrecked ja Room With No Corners ovat synkkine sävyineen levyn tunnelmallisinta antia. Tunnelmaosioiden ja raskaamman soitannan kontrasti on mainituissa kappaleissa viilattu täysin kohdalleen, ja tällaista menoa ja meininkiä olisi levylle kaivannut enemmänkin. Levyn päätöskaksikko Land of Leal ja Vestal jatkavat viimeiseen minuuttiin asti yöllisen hämärissä tunnelmissa. Vaikka vähäeleinen finaalikaan ei tajuntaa räjäytä, se toimii kuitenkin mallikkaasti ja levy viihtyy kieputtimessa toisenkin kuuntelun verran.

Kokonaisuutena Reflections on juuri sitä mitä ennakkotietojen ja esikoislevytyksen perusteella saattoi odottaakin. Tuttua ja turvallista Red Kaukasusta hieman monipuolisemmalla musiikisella ilmaisutaidolla. Vaikka kehitystä on tapahtunut jos jonkun verran suuntaan ja toiseen, esikoislevyn tavoin tämäkin albumi paikoin kangistelee. Näillä lahjoilla, eväillä ja pienellä kypsytyksellä luvassa on kuitenkin varmasti lajityypin, jos nyt ei ihan mestariteoksia, niin ainakin taidonnäytteitä.

3,5/5

Hanging Garden - Hereafter EP (2016)

Mikkelissä alkunsa saanut synkistelypoppoo Hanging Garden julkaisi noin vuosi sitten erinomaisen neloslevynsä Blackout/Whiteout. Synkkiä tunnetiloja ruotinut täysilaidallinen saa jatkoa lokakuun alussa julkaistavalta viiden biisin EP-levyltä nimeltä Hereafter. 

Syksyisiä tunnelmia maalaillut edeltäjä oli verrattavissa muun muassa niin Anathemaan kuin Katatoniaan ja miksei myös Swallow the Suniinkin. Jälkimmäisen Mikko Kotamäki lainaileekin ulosantiaan tulevan minieepoksen ensimmäiseen ja viimeiseen kappaleeseen. Levyn introittava Penumbra ja sitä seuraava Sirkle of Onan vuorottelevat näppärästi tuhdimman doom-laahauksen ja tunnelmallisien suvantokohtien välillä puhtaine lauluineen ja örinöineen tunnelman ollessa jälleen kerran vuodenaikaan täydellisen sopiva, eli hyvin melankolinen ja lohduton.

Elektronisempaa taustoitusta kuullaan levyn puolessa välissä enemmän eetteripöllyissä leijailevassa nimikkokappaleessa ja suomeksi solkattua lyriikkaa sisältävässä Where The Tides Collidesissa, joka on levyn Anathemamaisin sivallus. Jostain kumman syystä kotomaisittain laulettu kohtaus tuo mieleen jonkun CMX:n teoksen viimeisen kymmenen vuoden sisältä. Levyn päätösraita Towards The Sun synkistelee levyn viimeisen viisiminuuttisen post-rockmaisissa sfääreissä.

Parinkymmenen minuutin lyhäri Hereafter on monella tapaa edeltäjänsä kaltainen tunnelmakuvagalleria. Suhteellisen simppeleihin kappaleisiin on kontrasteja hyväksikäyttäen ladattu äärettömän lumoava ja hämärä tunnelma, ettei juuri parempaa soundtrackia syksylle voisi keksiä tai toivoa. Erilaisten hämäräperäisien tunnelmien kuvaaminen niin doomin kuin muiden elementtien kautta toimii tällä yhtyeellä äärimmäisen hyvin ja seuraavaa kokopitkää odotellaan jälleeen mieli positiivisella tavana mustana.

 

4,5/5

Throes of Dawn - Our Voices Shall Remain (2016)

Vuonna 1994 perustettu vaasalaislähtöinen Throes of Dawn aloitti uransa melodisen black metalin parissa. Esimerkiksi Thy Serpentiin, Dawniin ja Diabolical Masqueradeen verrattava synkähkö musisointi teki vaikutuksen minuunkin mainiolla vuoden 1998 kakkoslevyllä Dreams of the Black Earth. Sitä parin vuoden viiveellä seurannut ja huolitellumpi Binding the Spirit meni itseltäni enemmän ja vähemmän ohi ja pian vuonna 2001 yhtye hajosi. Tosin vain pieneksi hetkeksi. 

Vokalisti Henri Koivulan ja kitaristi Jani Heinolan uudelleen kasaama ja entistä eheämpi Throes of Dawn julkaisi modernisoituneemman ja progehtavamman Quicksilver Cloudsin 2004, joka oli todellakin vain alkusoittoa uudelle vuosituhannelle siirtyneeltä bändiltä. Kuusi vuotta kesti Great Fleet of Echoesin odotus, mutta sen palkitsi parin kuukauden intensiivinen levyn luukuttaminen. Tässä vaiheessa tuntui siltä kun olisi löytänyt yhtyeen uudelleen ja levy antoi kuuntelukerta toisensa jälkeen uutta itsestään. Tyylikin oli hioutunut reippaasti tunnelmallisempaan suuntaan ja vanhat black metal-elementit olivat jääneet suurin piirtein kokonaan menneisyyteen. Murinavokalisointiakaan ei ollut tarjolla kuin pieni ripaus siellä täällä.

Toiset kuusi vuotta saatiin odotella tätäkin, nyt jo kuudetta albumia nimeltään Our Voices Shall Remain. Edellisellä albumilla mukaan tulleet Pink Floyd-kitaroinnit ovat läsnä edelleenkin, kun levyn avaava Mesmerized käynnistyy hitaasti, mutta sitäkin tunnelmallisemmalla otteella. Koivulan noin vuoden takainen kiinnittyminen funeral doomin legendaan Shape of Despairiin pisti odottelemaan, josko raaemmassa ulosannissaan hurjasti kehittynyt vokalisti olisi muutaman örähdyksen tällekin julkaisulle lausunut. Vaan eipä lausunut. Mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tyylilokero on aikaisempaa kevyempää osastoa, mutta itse tunnelmassa ollaan kenties menty aavistuksen verran edeltäjää synkempiin syövereihin. Tunnelman höysteenä on aikaisempaa voimakkaammat progressiiviset elementit ja kappaleetkin ovat jonkun verran pidempiä, kun tuntiin ja kuuteen minuuttiin on mahdutettu vain seitsemän liki kympin mittaista teosta.

Throes of Dawnin muovautuminen melodisesta black metal-yhtyeestä progesynkistelyksi on tapahtunut pienin askelin ja sen johdosta on melko erikoista huomata varskinkin melodisia yhteneväisyyksiä vajaan kahden vuosikymmenen takaisiin levytyksiin. Esimerkiksi vauhdikkaammalla tuplabasarimätkeellä, kitarasahauksella ja pianokuviolla alkava We Used To Speak In Colours muistuttaa vanhoista ajoista jos jonkun verran etenkin melodiapohjansa ansiosta. Vaikka väkisinkin tulee mietittyä vertailukohtia Anatheman, Katatonian ja Pink Floydin suuntaan, on pakko todeta, että Throes of Dawn on parissakymmenessä vuodessa saanut hiottua musiikkinsa omaperäiseen ja persoonalliseen muottiin.

Our Voices Shall Remainin vähäeleinen ja kylmäävä tunnelma on hiottu huippuunsa. Lifelines ja The Understanding maalaavat eetterissä leijailevia melodioita maestro Heinolan vinguttaessa kitaraansa kuin David Gilmour konsanaan. Tässä onkin yksi yksityiskohta, joka pistää korvaan jo heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen: levyn soolot ja liidit, joita on paljon, ovat varmaankin parasta kymmeneen vuoteen koko maailmassa. Ne vain yksinkertaisesti sopivat täydellisesti joka ikiseen kohtaan, missä vain sattuvat soimaan.

Levyn raskaampaa ääripäätä edustaa nimikkokappale itse, jonka hypnoottinen bassolinja muistuttaa mielenkiintoisesti erään brittiläisen trip hop-yhtyeen tekeleitä, vaikka muuten kuljetaankin progressiivisen rockin ja metallin suuntaan. Levyn tunnelma ei hellittä kertaakaan, eikä aurinko pääse häikäisemään silmiä pienistä pilkahduksista huolimatta. One of Us Is Missing on mahtipontinen ja melankolinen teos, jonka loppuhuipentuma hakee vertaistaan The Fountainin soundtrackista. Albumin päätösraita on huikeat neljätoista minuuttia kellottava The Black Wreath of Mind, jonka synkissä sfääreissä on aavistus doom metalin vivahdetta ja voisi tässä kuvitella olevan jotain samankaltaisuutta Swallow the Sunin viimeisimpiin eepoksiin.

Our Voices Shall Remain ei ole missään nimessä helppo teos, vaikka kuinka edelliset julkaisut olisi hallussa. Siinä missä Great Fleet of Echoes nappasi jo ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaatii hitaammin avautuva seuraaja useamman päivän intensiivistä tutkimista ennen kuin vähäeleinen äänimaisemointi paljastaa sisimmät syöverinsä ja nyanssinsa. Siinä vaiheessa kuuden vuoden odotus tuntuukin jo täydellisen palkitulta. Throes of Dawn on vienyt omaperäisen tyylinsä jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen ja tuloksena siitä on syntynyt yhtyeen tähän asti voimakastunnelmaisin, ehein ja ehdottomasti paras albumi.

5/5

Scarecrow - Macabre Night EP (2016)

Hyvinkääläinen Scarecrow täytti viime vuonna 15 vuotta ja julkaisi sen kunniaksi massiivisen tuplakokoelman nimeltä Maggot Box, joka pyörähti Murska-arvioitavanakin kohtuullisella 4/5-arvosanalla. Heavy metalia, hardcorea ja horror punkia uhkuva matolaatikko teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen sekoitellessaan vaikutteita aina uudesta sekä vanhasta Misfitsista Slayerin kautta pohjoismaiseen perusbläkkiin. Tämä uusin julkaisu Macabre Night on neljän biisin EP-näyte tulevalta albumilta Exterminators of the Year 4000 ja on saatavilla virallisesti vain seitsentuumaisella, vaikka itse jouduinkin tyytymään arviokäyttöön paremmin soveltuvaan cd-r-versioon.

Nimikkokappale polkaisee albumin käyntiin ehkä aavistuksen heavymmalla, melodisemmalla ja etenkin pidemmällä vedolla, kuin mitä aikaisemmilla levyillä on ollut tapana. Ainakin jos on tasaiseen tuplabasson naputukseen ja sen tahdissa kulkevaan riffiin uskominen. Muuten Misfits-tyylinen taustahuudahtelu siivittää kertosäettä yhtyeelle ominaisempaan tapaan. Viisiminuuttisen hittitykityksen jälkeen isketään vauhdikkaampaa hc/horror punk-materiaalia kehiin vajaan parin minuutin rykäisyissä They Live ja 6ore 6ore 6irls, joista etenkin jälkimmäisenä mainittu potkii oikein mojovasti. Päätösraita, oivallisesti otsikoitu Shaved Pale Pussy, on vähän matelevampaa kamaa, jossa voi aistia kovin kasari-Slayerin tapaista riffittelyä, muuten yhtyeen vahvuudet tuntuvat olevan vauhdikkaammastta paukuttelussa nimikkobiisin ohella.

Scarecrow ei juuri ole ilmaisuaan aikojen saatossa muuttanut, mutta eipä sille kai hirveästi ole tarvettakaan. Asenne on se, joka ratkaisee, ja sitä on tälle yhtyeelle siunaantunut sen verran, että moneen kerran kierrätetty tavara kuulostaa edelleenkin tyylikkäältä ja pistää odottelemaan tulevaa kiekkoa suu vaahdossa.

4/5

Whispered - Metsutan - Songs of the Void (2016)

Melodista deathia jos jotain löytyy Suomesta kuin tatteja kaatosateella. Genren sisältä löytyykin vaihtelua sen verran, että eräskin on kehitellyt aivan uniikin samuraimetallityylin. Riihimäki-Tampere-akselilla vaikuttava Whispered julkaisi vuonna 2010 itämaisia vaikutteita sisältäneen debyyttinsä Thousand Swords ja jatkoa sille antoi toinen kokopitkä Shogunate Macabre toissa vuonna. Japanilaisten instrumenttien ja kulttuurin integraatio pohjoiseen deathiin jatkuu myös kolmannella kiekolla nimeltä Metsutan - Songs of the Void.

Instrumentaalinen alkusoitto Chi No Odori esittelee eksoottisia soittimia ja maalailee itämaista tunnelmaa mistä sitten lähdetäänkin ripeällä tahdilla polkevaan metalliseen mättöön kuulostaen joltain Ensiferumin, Shade Empiren tai Wintersunin orientaaliselta sukulaiselta. Ytimekkäästi nimetty Strike! tarjoilee mahtipontista, energistä ja raivokasta riffittelyä ja samankaltaista noin neljään minuuttiin mahdutettua mäiskettä isketään kehiin Exile of the Floating Worldissakin.

Tiiviin tunnelman omaavalle vajaan tunnin mittaiselle levylle on mahdutettu runsain mitoin nyansseja ja vivahde-eroja, ettei ainakaan samaa kehää saatikka melodiaa kierretä kahta kertaa levyn aikana, mikä on monilla saman tyylisuuntauksen yhtyeillä tapana. Biisejä on kuitenkin pääasiassa kahdensorttisia. Lyhyemmät kappaleet ovat varsin ytimekkäitä vaikkakin hyvin mahtaviksi yltyviä vauhtiralleja, kun taas levyn pisimpiin kappaleisiin mahtuu draaman kaarta reilummalla kädellä. Seitsemästä ja puolesta aina vajaaseen kahteentoista minuuttiin kellottavat Sakura Omen, Tsukiakari ja levyn viimeistelevä Bloodred Shores of Enoshima ovat vähintäänkin eeppisiä (taide)teoksia, joista löytyy raskaan paahtamisen lisukkeena upeita tunnelmaosioita.

Pakko vielä erikseen mainita levyn lyhyin ja kenties tarttuvin teos Victory Grounds Nothing, jonka melodioissa ja kertosäkeessä hoilatuissa mieskuoroissa on sellaista voimaa, että yllämainitut ja monet muut samaa genreä luukuttavat yhtyeet voisivat melkein ottaa oppia tästä. Ja miksei saman tien koko albumista.

Whisperedin aikaisempaan tuotantoon en ole pintaraapaisua yvällisemmin paneutunut, mutta tämän viimeisimmän taidonnäytteen myötä siihen on kyllä aihetta. Metsutan on äärimmäisen taidokas ja monipuolinen melodeath-kokonaisuus, johon japanilaiset höysteet tuovat vielä lisää persoonallisuutta. Japanilaisen musiikin ja metallin yhdistelmää en itse asiassa tätä paremmassa paketissa ole koskaan kuullutkaan, edes japanilaisten toimesta. Tästä jos samuraimetalli vielä paranee, niin ruvetaan puhumaan klassikoista. Ja mestariteoshan tämäkin julkaisu jo on.

4,5/5

Rämlord - We Are The Night MLP (2016)

Helsinkiläinen sekametallibändi Rämlord sai alkunsa vuonna 2010. Yhtye julkaisi juuri seuraajan parin vuoden takaiselle seiskatuumaiselle. Kuuden kappaleen mittainen We Are The Night julkaistaan sekin vain ja ainoastaan vanhana kunnon vinyylinä.

Aloittaessani levyyn paneutumista mielessä oli yhtyeen rumpalin Janne Mannosen YUP-menneisyys ja piru vie, ensimmäisen ja lievästi itämaisvaikutteisen biisin Neophyten soidessa tuo takavuosien progerock/punk-pumppu todellakin tulee mieleen. Tai jopa Alangon Ismo. Rämlord on survonut genren jos toisenkin lihamyllyynsä ja jauhanut siitä omansa kuuloista ja makuista mureketta.

Tyylilajisekoilussa osansa saavat niin heavy metal, pop, hard rock kuin black metallikin. Vaikka YUP tarttui ensimmäisenä jäsenten taustoista, niin muitakin erittäin maininnan arvoisia taustavaikuttimia on, kuten Impaled Nazarene, Legenda ja Murheenlaakso.

Tehokkaan ja muotista poikkeavan aloituskappaleen jälkeen meininki tasoittuu enemmän hard rockin suuntaan, johon on mausteeksi heitetty maukkausta heavy metal-riffejä sekä äärimetallisia vivahteita. Raskaampaan suuntaan viitotaan kappaleessa From Your God, kun taas Crow's Reach on pesunkestävä melodinen rokkitykitys. Levyn herkullisimmat heavyjunttausriffit esittelee Son of No Man samalla kun kertosäkeissä lainaillaan pohjoismaista synkistelyä komeine korinoineen. To The Void jatkaa popimmalla rokilla ja melko pirteällä esityksellä. Levyn päättää nimikkokappale vuorotellen jälleen kerran perinteisen hard rockin ja black metal-sahausten välillä.

Yhtyeen pyrkimys kuulostaa omaperäiseltä on toden teolla onnistunut. Genresekoittelu toimii suhteellisen saumattomasti ja lisäksi saatekirjeessä allekirjoitettu luomisen vimmakin on selkeästi kuultavissa. Vokalisti Mikko Ojalan ulosanti ansaitsee myös erikoismaininnan liikkuessaan aina rokkikukko Pate Mustajärven tyylisestä rouheasta rock-tulkinnasta raakoihin black metal-korinoihin. Sen verran sulava kokonaisuus tämä joka tapauksessa on, että jatkoa odotellaan suu vaahdossa.

4/5

Blood Region - Of Northern Fire EP (2016)

Karstula, tuo reilun 4000 ihmisen asuinsija, ei minulle juuri muuta tuo mieleen kuin mummolan ja ympäri keskistä Suomea liikennöivän Karstulan Liikenteen. Blood Region saa siis kunnian olla ensimmäinen karstulalaislähtöinen yhtye, jota olen koskaan kuullut. Yhtye on alunperin perustettu jo vuonna 2002, mutta sen ajan tekemiset jäivät arvatenkin pienen piirin sisälle ja yhtye ehti muutamaksi vuodeksi hiljentymäänkin. Bändi aktivoitui uudestaan vuonna 2011 ja ensimmäistä demoa kuultiin viime vuonna, kuten myös ensimmäistä sinkkulohkaisuakin. Ensimmäinen virallinen EP-julkaisu Of Northern Fire ulostautui keväällä Inverse Recordsin toimesta.

Thrashista ja nwobhm:sta inspiroituneen yhtyeen neljän biisin lyhäri henkii samanlaista hämyistä ja melankolista tunnelmaa kuin vanha Sentenced ikään. Ja nyt puhutaan kutakuinkin ja tarkalleen julkaisusta nimeltä Amok (1995). Riffiosastolla jytisee perinteisempi thrash-junttaus, mutta melodiapuolella, jota on paljon, esiintyy runsain mitoin tunnelmallista ja hyvinkin kaunista elementtiä. Levyn avaava No Fate in Rebels Blood sisältää jopa hyvin Sentukkamaisen kertosäkeen. No, samaa fiilistä haetaan seuraavassa Intergalactic Psychonautissakin. Mika Minkkisen rouhea ulosanti tuo ainakin jonkun verran mieleen vanhan kunnon Taneli Jarvan vokalisoinnin. Vajaan parin minuutin instrumentaali Cold Wilderness kiteyttää levyn tunnelman kauniiseen ja puhtaaseen kitaranäppäilyyn. Viimeisenä naulana arkkuun soi reilun kuuden minuutin laahaava melankoliatykitys December.

Of Northern Fire on sunttuisesta, tai paremminkin viimeistelemättömästä soundistaan huolimatta suhteellisen positiivinen yllätys. Vaikka kiekko muistuttaa jos jonkin verran Sentencedia, niin eipä siitä ainakaan haittaa ole. Melko oman näköisekseen on nykyään jyväskyläläistynyt yhtye melodiametallinsa saanut muovattua. Kun tästä vielä saadaan höylättyä kokolaidallinen vieläkin terävempiä täsmäiskuja, niin voidaan ruveta puhumaan todella mielenkiintoisesta debytoinnista. 

3,5/5

 

Brymir - Slayer of Gods (2016)

Kotimaassamme lymyilee lukuisia sinfonista death metalia soittavia yhtyeitä. Samaan kastiin kuuluu myös Helsingissä vuonna 2006 perustettu Brymir, joka on nimenä kyllä tullut vastaan, mutta viiden vuoden takainen debyytti Breathe Fire to the Sun onnistui silti menemään ohi. Pitkään kypsytetty ja haudutettu kakkoslevy Slayer of Gods julkaistaan kesäkuun kolmas päivä.

Levyn introituksena toimii hyvinkin ennustettavasti instrumentaalinen elokuvaspektaakkelimainen film score tyyliin Hans Zimmer ja vaikkapa Gladiator. Yhtye aloitti uransa nimellä Lai Lai Hei ja coveroi muun muassa Ensiferumia ja jollain tapaa juuret ovat edelleenkin kuultavissa. For Those Who Died sekoittelee kevyellä kädellä sinfoniataustoitusta ja melankolisia sekä eeppisiä melodioita, missä on kuultavissa yhteydet edellämainittuun ja myös Wintersuniin.

Aloitus on toki toimiva, mutta sanoisin, että albumi käynnistyy kunnolla vasta kolmannesta kappaleesta. Risen

on enemmän Shade Empireen ja Septicfleshiin kallistelevaa brutaalimmalla asenteella polkevaa sinfoniadödöä. Siitä sitten jatketaan samanmoisilla rykäisyillä The Black Hammer ja Nephilim aina levyn halkaisevaan komeaan pianovälisoittoon nimeltä Prelude.

Lyhyempien mättöbiisien jälkeen on luvassa massiivisempaa ja mahtipontisempaa meininkiä kahdeksan ja puolen minuutin nimikkokappaleessa, josta löytyy mättöä ja laahaamista tarpeekseen. Muhkeampiin raameihin on venytetty myös vajaan kuuden minuutin melodiatykitys Thus I Became Kronos. Vaikka pidemmissä kappaleissa on yritystä, on levyn päättävä kolmikko Stormsoul - The Rain - Pantheon of Forsaken Gods vieläkin huikeampaa kuultavaa, eli rujoa ja aggressiivista runttaamista taustaorkesterin pauhatessa taustalla.

Sinfonian ja deathin sekoitus toimii melkein aina, mutta toisaalta harvoin se pääsee todella yllättämään muulla tavoin kuin erinomaisuudellaan. Tässäkään tapauksessa levy tuskin tarjoaa mitään hirveän erilaista saatikka poikkeavaa kuin monet yllä mainituista yhtyeistä. Siitäkin huolimatta kokonaisuus toimii siinä missä pitääkin eikä albumin mahtipontinen ja voimakas meno laannu sekunniksikaan. Siispä jos janoat laadukasta sinfonista deathia, niin tässä on varteenotettava kiekko pahimpaan nälkään.

4/5

Kamara - Kahden Maailman Välissä (2016)

Keskisuomalainen metalliyhtye Kamara sopii ainakin nimensä puolesta suomeksi laulavien lajitovereidensa joukkoon. Vuosituhannen alkupuolella perustettu yhtye julkaisee pian neljännen albuminsa nimeltä Kahden Maailman Välissä. Yhtye toimi aikoinaan nimellä Lumessakahlaajat ja ilmeisesti coveroi saman nimisen kappaleen levyttänyttä Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta. Noista ajoista minulla ei kuitenkaan ole hajuakaan, eikä muistakaan edellisalbumeista, joten Kamaraan oli suht helppo tarttua niin sanotusti puhtaalta pöydältä ilman turhia ennakkoluuloja.

Kamara on ottanut vaikutteita heavy metalista ja sekoittaa siihen pohjoismaista melankoliaa ja vivahteita äärimmäisistä metallilajikkeista. Melodisempi puoli voi olla helposti yhdistettävissä Mokomaan ja Stam1naan, mutta taustalla jyllää perinteisempi kotomainen melodeath ja paikoin jopa black metal. Levyn avaustykki Pedon Hetki tuo ainakin mieleen Swallow the Sunin erään vauhdikkaamman teoksen tai Insomniumin tuotokset ja seuraavassa ja musiikkivideonkin poikineen Varjokansan laulanta muistuttaa Mokomaa ja niiden taustalla soiva mehevä kitarariffi on lähestulkoon puhdasta Enslavedia. Tässä vaan ihan muutama mieleen tulevista vaikutteista.

Lisää kivoja viboja tulee mukaan, kun Vaiettu käynnistyy selvällä doom-riffillä ja kehittyy moderniksi thrash metal-paukutukseksi. Raskaan soundin lisäksi luvassa on paljon kevyttä instrumentaatiota ja melodioita. Pituuttakin on biisillä reilut 6 minuuttia, kuten myös seuraavalla kolmikolla Perintö, Tulien Aika ja Menneisyyden Jäljet, joissa kierrätetään melkein kaikkea mitä pohjoismainen metalli pitää sisällään. Massiivisempien kappaleiden vastapainoksi levyn ärjyimmät teokset Tuntematon ja Vihan Kasvot on ahdettu noin neliminuuttisiin raameihin.

Loistavan albumin päätös se vasta onkin huikea. Kahteen osaan jaettu Pohjola on niin täydellinen ja varsinkin eeppinen finaali että oksat pois. Ensimmäinen osa Veritaival tuo mieleen kaikuja 90-luvun pohjoismaisesta bläkistä aina Immortalista ja Satyriconista Catameniaan ja Wintersuniin. Toinen osa Ajattomuuden Kaiku jatkaa luonnollisesti samoilla polulla, ehkä tosin vähän vähemmän mustilla vaikuttimilla. Mahtipontisuudessa on jotain vastaavaa kuin jossain vuosituhannen alun Moonsorrow-eepoksissa.

Kahden Maailman Välissä tarjoilee hieman vajaan tunnin verran suhteellisen freesiä suomeksi muristua ja öristyä raskasmetallia.Vaikutteita on napattu sieltä ja täältä ja ne on sulatettu sen verran tyylikkäästi omaksi metalliharkoksi, ettei voi muuta kuin ihailla yhtyeen taitavasti koostettua albumia. Sanomattakin selvää, että vaihtelua levyllä riittää ja rautaisen kokonaisuuden lisäksi jokainen kappale toimii yksittäisenäkin siivuna helvetin hyvin. Kuten sanoin, minulla ei ole yhtyeen historiasta mitään hajua, mutta tällaista herkkua saisivat julkaista jatkossakin.

4/5

Dö - Tuho (2016)

Stonerin röyhkeää groovea ja doomin painostavaa raskautta yhteenpunova Dö kylvää tuhoa pian julkaistavalla debyyttialbumilla nimeltä Tuho. Kaksi EP-kiekkoa ennen tätä julkaissut metallitrio lupailee esikoisellaan kokonaisuutta, joka on isompi kuin osiensa summa ja ahdistavaa tunnelmaa, joka sopii tämän päivän uutisotsikoiden soundtrackiksi.

Kuuden biisin kokonaisuus käynnistyy laahaavalla tuomiojulistuksella ja riffijumittelulla Born Under Black Wings. Tunnelma on totta vie painostava, kiitos alavireisen kitarasoundin ja vokalisti(-kitaristi) Deaf Hankin raa'an ärjynnän. Seuraavana soiva hirven lailla svengaava vauhtiralli Everblast II (The Aftermath) lienee levyn parhaimmasta päästä. Tarttuvat riffijunttaukset sisältävät doomia ja groovea aina vanhan kunnon Black Sabbathin ja sludgejyrä Mastodonin väliltä. Toki Reverend Bizarrekin on ihan kelvollinen vertailukohde.

Vaikka kokonaisuudesta luvattiin korutonta paahtoa, kevyempääkin soundia on tarjolla. Ex Oblivionen tunnelmallinen intro on kuin Kingston Wallia ja Kyussia keskenään sekoitettuna. Raskaamman poljennon ohella biisistä löytyy melodisempaakin vivahdetta ja muidenkin kappaleiden tavoin todella herkullista kitarasooloilua. Vaikka albumi onkin nimetty suomeksi, on pääkielenä siitäkin huolimatta lontoo. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yksi suomalaisittain karjuttu doomiveisu Kylmä. Puhtaalla kitaralla sekä laululla varustettu parin minuutin nuotiolaulusynkistely Hail The Fire on tunnelmallinen kuin mikä ja sopii ehdottomasti raskaamman paahtamisen väliin mitä erinomaisimmin. Levyn päättää paritoistaminuuttinen eepos Forsaken Be Thy Name, joka oikeastaan nivoo yhteen albumin parhaimmat puoliskot lyijynraskaasta runttaamisesta tunnelmalliseen ja melodiseen finaalihuipentumaansa asti. 

Vaikka Tuho enimmäkseen summaakin varsin tuttuja stoner/doom-elementtejä kuulostaen jos jonkun verran yllä mainituilta yhtyeiltä, on yhtye kuitenkin saanut omittua vaikutteet omanlaisekseen raskaaksi massaksi. Albumilta löytyy luvattua groovea ja painostavuutta ja nyanssit ja kontrastitkin on hyvin hallussa. En pitäisi mahdottomana, että tästä yhtyeestä muovautuu vielä parin levyn jälkeen merkittävä vanhakantaisen tuomiometallin nimi, varsinkin kun debyyttikiekko on näin varmaa ja iskevää kamaa. Jos doom ja stoner yhtään innostavat, kannattaa painaa nimi Dö mieleen.

4/5

Napalm Ted - Into a Black Ooze EP (2016)

Napalm Deathilta nimensä apinoinut Napalm Ted julkaisi viime vuonna ensimmäisen työnäytteensä nimeltä Swallow sekä kasetti- että digiversiona. Vaikka en lajityypin suurin fanittaja ole koskaan ollutkaan, grindin mättäminen toimi omaan korvaanikin varsin hyvin tasaisesta kokonaisuudesta huolimatta.

Vastikään julkaistu toinen EP Into a Black Ooze jatkaa edeltäjänsä tyyliin esittelemällä levyllisen noin parin minuutin rykäisyjä. Se on saman tien huomattavissa, että varsinkin tuotantopuolella ollaan menty hurjasti eteenpäin. Sävellyksistäkin paistaa entistä enemmän tiukka määrätietoisuus.

Introkappale Born on perinteistä minuuttiin puristettua death/grindia ja otsikoltaan erinomainen Vegadeth lisää soramyllyyn hitaampaakin tahtiosastoa kevyempine instrumentaatioineen. Norskibläkkielementit on otettu tälläkin kertaa mukaan ja väitän että Harlequinin pääriffi muistuttaa todella paljon Darkthronea. Hyvässä mielessä toki.

Samoja grind/death/black/punk-elementtejä ja viboja pyöritellään läpi koko levyn massiivisen mitan. Huutoa, örinää ja rääkymistä, äärinopeaa tykitystä ja hitaampia junttauksia esitellään mallikkaasti Pig Headissa, That Teddyssa ja Burnt Armissa. Levyn päätösraita The Chosen on kuitenkin se upein teos, kiitos kirskuvien ja edukseen erottuvien kitarakoukkujen.

Vaikutteita löytyy tälläkin lyhärillä aina grindcoresta black metaliin, mutta pelkän kaoottisen, armottoman ja ehkä humoristisen paukutuksen sijaan kokonaisuus tuntuu hyvin jäsenneltyltä ja ennen kaikkea vakavasti otettavalta. Kappaleisiinkin on saatu niin sanotusti väriä ja vaihtelua ja kaikki tämä erinomaisuus on onnistuttu puristamaan reilusti alle varttituntiin. Toivottavasi tämä nykyään kolmikoksi muodostunut rytmiorkesteri saa veisteltyä kokopitkää kiekkoa hyvinkin pian kun taso rupeaa olemaan tätä luokkaa.

4/5