Kalmankantaja - Muinainen (2015)

Atmospheric ja depressive black metal ovat viime vuosina käyneet yhä suositummiksi mustan metallin alalajeiksi. Ja hyvä niin. Suttuiseen soundiin ja maalaukselliseen tunnelmaan keskittyneitä uusia ja hyviä yhtyeitä on tullut vastaan etenkin keskisestä Euroopasta sekä Yhdysvalloistakin. Suomi on kuitenkin jäänyt ainakin omalta osaltani paljon enemmän pimentoon, vaikka kotimainen bläkki on muuten kohtuu hyvin hallussa. Hyvinkääläinen Kalmankantaja aloitti toimintansa vuonna 2011 ja on saanut aikaiseksi jo seitsemän täyspitkää levyä, joista neljä yksistään viime vuonna. Viimeisin julkaisu on keväällä päivänvalonsa nähnyt Muinainen.

Vaikka yhtyeen nimi on joskus tullut noteerattua, valtavasta diskografiasta huolimatta en ole siihen koskaan ehtinyt perehtymään. Muinainen on reilun neljänkymmenen minuutin kokonaisuus, joka koostuu kolmesta kappaleesta. Kaksi ensimmäistä, reilun vartin mittaiset Hautasaattue sekä Yön Alttarilla yhdistelevät onnistuneesti perinteisen atmosbläkin kuvastoa ja jos jonkinlaista soundiviitettä on kuultavissa, niin ainakin mielleyhtymiä tulee Satyriconin klassiseen debyyttiin Dark Medieval Timesiin, ehkä jotain muitakin vanhoja norjalaisklassikoita. Jälkimmäisenä mainitussa kappaleessa on lisäksi jotain hyvin Moonsorrowmaista kaihoa. Tunnelma on genren tyyliin synkkä ja melankolinen, minkä voisi tulkita pelkästään jo kappaleiden otsikoista. Viimeisenä soi kahdeksan minuutin ambient-outro Mustan Usvan Takana. Siinä ei sinänsä tapahdu mitään erikoista, mutta on joka tapauksessa onnistunut Mortiismainen "dungeon ambient"-maalailu.

Muinainen ei tuo genreensä juuri mitään uutta eikä myöskään yllättävää. Siitäkin huolimatta levystä on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Tunnelma on onnistunut ja juuri sellainen mitä atmospheric black metalilta yleensäkin osaa odottaa ja toivoa: vähäeleistä ja fiilispohjaista loputtomaan toistoon perustuvia jumitteluita, joka onnistuu varsinkin taustalla soidessaan luomaan hämärän tunnelman vaikka keskelle päivää. Kyllä tämä ainakin genren ystäville pitäisi upota mukisematta. Ehdotonta syksyn taustamusiikkia.

3,5/5

Egokills - Creation (2014)

 Metallin alalajeja on nimetty vaikka ja kuinka, mutta en ainakaan itse muista koskaan aikaisemmin kuulleeni sellaista subgenreä kuin hippimetalli. Sellaiseen osastoon ovat kuitenkin itsensä lokeroineet tamperelaisen Egokillsin jäsenet. Viime vuonna julkaistu Creation on yhtyeen esikoisalbumi. Jonkun verran nimeä ovat jäsenet jo tätä projektia aiemmin tehneet, sillä aiemmista meriiteistä löytyvät esimerkiksi Bloodpit, My Fate ja Uniklubi.

Musiikillisesti Creationilla ei ole mitään tekemistä hippien kanssa, paitsi siinä missä hippiys on vaihtoehtoinen elämäntyyli, edustaa Egokillsin musiikki vaihtoehtometallia. Raskaista riffeistä ja popahtavista kertosäkeistä tulevat kovasti mieleen Suburban Tribe, Hybrid Children ja jollain tavalla myös tyylilajista toiseen poukkoileva Waltari. Laulaja Janne Selon nariseva nasaaliääni on myös jotain Kärtsy Hatakan ja Mike Pattonin väliltä, eli toimii omassa tyylissään erinomaisesti.

Levyn 11 kappaleesta löytyy roppakaupalla groovea sekä vesiselvää radiokelpoista hittipotentiaalia. Levyn avausbiisi Reckoning tarjoaa jo heti kättelyssä tarttuvaa ja mukaansa tempaavaa meininkiä. Samaa iskevää sarjaa syötetään peräjälkeen keskitempoisista hittiveisuista aina vauhdikkaampiin tykityksiin, kuten Lifestruck, Metamorphosis ja lähes panteramainen Shift. Creationin parhaimmistoon nousee todella tarttuva ralli Spiral sekä vastaavanlainen Reason Reborn. Levyn hienoimpia hetkiä tarjoaa viimeisen biisin To Follow the Sunin lopun pariminuuttinen kaunis pianosonaatti. On kappale muutenkin kuuden ja puolen minuutin kokonaisuudessaan varsin hieno teos.

Creation on tuotannollisesti ammattitaitoinen levy, joka on tyylillä tehty ja soitettu. Egokills olisi tosin voinut ammentaa hippiasennetta enemmänkin ja lisätä kappaleidensa mausteeksi vaikka hippiajan psykedeellistä vivahdetta. Muunlainenkin kokonaisuuden sisäinen diversiteetti olisi antanut väriä muuten hyvin toimivalle biisimateriaalille. Tällaisenaan hivenen ennalta-arvattava ja yllätyksetön levy tarjoaa kuitenkin miellyttävän kolmevarttisen kuuntelukokemuksen, joka ei vaadi kuuntelijalta liikoja. Helppo kuunnella ja helppo sisäistää, mutta viihdyttävyysaste pysyy silti korkealla alusta loppuun.

3,5/5

Torchia - Ending Beginning EP (2015)

"Torchia - Pahaa oloa parhaimmillaan." Näin lupailee tamperelaisen death metal -viisikon Torchian saatekirje nasevana loppukaneettinaan. Ensimmäisen eepeensä oNe yhtye julkaisi pari vuotta sitten ja jatkoa sille julkaistiin vastikään uuden Ending Beginning EPn myötä. Onpa vokalistikin vaihtunut sitten viime julkaisun.

Vajaan vartin mittaisella kokonaisuudella esitellään kolme tuoretta melodista death metal -biisiä, jotka helposti assosioi jonnekin Insomniumin ja Children of Bodomin välimaastoon. Levyn avaava nimikkokappale on suht reipas ja vauhdikas melodödöbiisi, josta löytyy levyn ainut kevyt osiokin. Välikevennystä olisi toki voinut venytellä isompiinkin mittasuhteisiin, mutta ihan viihdyttävän kontrastin se antaa näin lyhyenä pätkänäkin. My Lands Shall Burn on tempoltaan vähän hitaampi, mutta ehdottomasti levyn toimivin ja tunnelmallisin teos. Tuopa se jollain tapaa ja hyvin etäisesti mieleen länsinaapurimme klassisen Hypocrisyn. Levyn päättää pisin, noin viisi ja puoli minuuttinen They Haunt Behind Us, josta ei ainakaan vauhtia ja upeita riffejä puutu.

Ending Beginning sisältää paljon hienoja melodioita, murjovia riffikuvioita ja ennen kaikkea toimivia death metal-kappaleita. Biisimateriaalissa on paljon hyviä jippoja, mutta sen ainut ongelma on se, ettei se juuri tällaisenaan erotu valtavasta melodeath-massasta. Tämän tyylistä musiikkia on tehty ja tehdään todella paljon, jotkut paremmin ja vielä useampi huonommin. Mutta se on varma, että kyllä tämä paremman puolelle sijoittuu ja kunhan omat visiot puskevat terävämmin esiin, niin kyllä näillä taidoilla voi odotella hienoja ja unohtumattomia levykokonaisuuksia.

3,5/5

Black .44 - No Blanks (2015)

Vuonna 2011 perustettu Black. 44 julkaisi juuri debyyttialbuminsa No Blanks. Edellinen julkaisu, nimikko-EP, näki päivänvalonsa noin kolme vuotta sitten. Yhtyeen esittelyssä lupaillaan levyn verran Amerikan etelävaltioiden groovea ja stoneria.

Kuvaillun genren suuntaan Black .44:n musiikki kallistuukin, mutta ainakin ensimmäisenä bluesahtavasta ja groovaavasta metallisoundista tulee mieleen Black Sabbath sekä uudempi Metallica. Miksei myös Pantera, jos etelävaltioiden raskasta sointia haetaan.

Levyn kappaleiden resepti on melko yksinkertainen: rouheaa keskitempoista kitaratykitystä ja toinen toistaan tykimpiä kappaleita. Avausraita Overcome on vauhdikas ja raskas pelinavaus, mutta hitintynkää tarjoillaan kunnolla seuraavassa Hometown Murdererissa, jossa nopeammat osuudet yhdistyvät hienosti laahaavaan kertosäkeistöön. Ja perskeles että The Red Saintin riffi koukuttaa kuin aamukahvi ennen kello seitsentä.

Kappalemateriaali on tukevaa kuin tukkimiehen aamiainen, mutta myös melko yllätyksetöntä. Samaa kaavaa toteutetaan häikäilemättömästi kappaleesta toiseen. Tämän tyyliseen musiikkiin se kuitenkin tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään, eikä kyllästymisen merkkejä ehdi näkymään: suoraa ja koukkua tulee vastaan jatkuvalla syötöllä. Jos muutaman kappaleen nostaisi jalustalle, niin ensimmäinen ehdoton maininta kuuluu The Eyes Abovelle, jonka niin sanotusti ja toden teolla groovaa kuin hirvi. Born Wrongin tapporiffi kaikessa simppeliydessään on kuin tulevasta klassikosta varastettu. Potkua on myös jälleen kerran bluesahtavassa The Outlawssa. Mitäpä sitä enempiä ruotimaan rautaisista biiseistä. Soitto toimii hienosti ja vokalisti Jason ansaitsee kehut loistavasta äänenkäytöstään.

No Blanks ampuu kovilla, mutta aivan kuuden sylen syvyyteen johtavia laukauksia ei lauota. Yksittäisinä kappaleista mikä tahansa toimii pirun hyvin, jopa paremmin kuin radion rokkikanavien keskimääräinen (ja laadukas) tarjonta, mutta noin 38 minuutin kokonaisuus voisi kenties kaivata vaihtelevampiakin kuvioita. Vaikka balladi keskelle levyä. Mutta mikäs siinä kun muuten homma toimii ja biisit murjovat kuulohermoja. Kun esikoislevyn taso on soitannollisesti ja tuotannollisesti tätä tasoa, luonnollisesti se pistää kovat odotukset mahdollista seuraajaa kohtaan. Jokin tässä yksinkertaisuudessa viehättää ja käskee luukuttamaan levyä uudestaan ja uudestaan.

4/5

Perpetual Rage - The New Kingdom (2015)

Vuonna 2009 perustettu kuopiolainen Perpetual Rage sai viimein helmikuussa esikoislevynsä julki. Saatekirjeissä tavanomaisesti esitellään yhtyeen musiikillista tyyliä ja muuta eksaktia informaatiota, mutta Perpetual Ragen esittelyssä jos jossain on asennetta. Alunperin tämä vuoden alkupuolella julkaistu The New Kingdom äänitettiin pari vuotta sitten, mutta miksaaja ei osannut hommiansa yhtyeen mieleisellä tavalla ja homma hoidettiin halpabudjetilla uusiksi. Kappaleiden sovitukselliset ja soitannollisetkin ongelmat ja tyytymättömyys niihin on mainittuna. Eihän tällaista rehellisyyttä ole kellään! Pakko sanoa, että helvetin tiukka mainospuhe ja kieltämättä tekee ihan mieli tarkistaa ja varmistaa, että onko tämä oikeasti sellainen "no jaa" -tason levytys. 

Musiikillista tyyliänsä PR kuvailee perinteisen kasarimetallin lyyrisiä aiheita myöten. Asennetta ja suomalaista mentaliteettia kuvastaa myös levyn avaava ärräpää, tuo suomenkielen kaunein (kiro)sana. Perkeleestä käynnistyy kasariheavylle kumarteleva  Desert of Dreams. Jos nyt joku yhtye tulee kovasti mieleen, niin se on nimenomaan Iron Maiden. Sitä löytyy niin kitarakuvioista kuin laulaja Tomi Viiltolan äänestä. Judas Priestiin tätä voisi myös verrata. Seuraava Black Light Ghosts kulkee hyvin ensimmäisen kappaleen peesissä tarjoamatta kuitenkaan sen suurempaa elämystä. Icon sen sijaan toimii upeasti upean kertosäkeensä kanssa ja nousee levyn parhaimmaksi irtohitiksi.

Levyn suhteellisen tasainen heavy metal -meininki ei juuri tarjoa kuuntelijalle yllätyksiä. Yllätyksellisyyden sijaan yhtye on kuitenkin oivaltanut hevimetallin syvimmän olemuksen ja taitaa sen melkolailla täydellisesti. Jos jotain olisi enemmänkin kaivannut, olisi tarttuvammat ja voimakkaammat kertosäkeet kelvanneet vallan mainiosti. Kappaleetkin ovat aikalailla samasta puusta veistetyt, toki ihan hyvällä tavalla. Levyn loppupuolelta löytyy pari onnistunutta teosta. Nimikkokappale ja päätösraita Master of All ovat tarttuvia ja meneviä tekeleitä. Jälkimmäiseen on saatu myös vaihtelevuutta tuova hidas osio. Toiseen kertaanhan tämä 40-minuutin eepos piti kuunnella.

Saatekirjeessä luvattiin täysilaidallinen perinteistä kasarimetallia ja sitä myös tarjotaan. Eihän tätä voi millään tapaa täydelliseksi tai uudismieliseksi albumiksi sanoa, eikä tuotantokaan ehkä nykymittapuiden mukaista huipputasoa ole. Ei sillä että siihen millään tavalla kiinnittäisi huomiota saatikka että se menoa tai kuuntelua häiritsisi. Perpetual Rage kierrättää kasarihevin parhaita puolia kaikkine kliseineen ja tekee sen taitavasti. Paljoa ei valittamista löydy, mutta vaihtelevuutta ja mahtipontista tarttuvuutta voisi kenties olla enemmän. Ehkä tästä ei klassikkoa koskaan tule, mutta tämä muistuttaa niistä kolmenkympin kieppeillä olevista klassikoista ja nostalgia-arvojen kanssa onnistuu varmasti viihdyttämään kuulijaansa. Mikäli nyt vaan sattuu pitämään kasikytluvun metallista. Perkele.

3,5/5

Concrete Swine - Siberia Jam 74 EP (2015)

Riihimäellä vuonna 2011 perustettu orkesteri Concrete Swine on julkaissut ennestään jo kaksi EP:tä, eikä nimi ollut vielä minulle tullut vastaan. Jäsenet ovat soittaneet useammassa muussa yhtyeessä ja tämän kolmannen Siberia Jam 74 EP:n taustatiimistä löytyy melko nimekästä sakkia. Levyn miksannut Paul Bento on työskennellyt muun muassa Type O Negativen kanssa ja masteroinut Collin Jordan Ministryn, Voivodin sekä Stevie Ray Vaughnin kanssa.

Saatekirjeestä ei sen enempiä irronnut omasta tyylistä, mutta kyllähän nimekkäät taustavaikuttajat herättävät taatusti mielenkiintoa. Tyyli on ihan selvää melodista ja klassista hard rockia ja heavy metalia, josta paistaa läpi muun muassa Led Zeppelin ja Deep Purple. Jos en yhtyeen kotimaata tietäisi, menisi tämä ihan ulkomaisesta. Avauskappale Darkness on niin soitannollisesti kuin tuotannollisesti laadukasta ja tasokasta classic/hard rock-osastoa, että ei suomalaiseksi uskoisi. Myös vauhdikas Choises polkee jouhevasti eteenpäin, vaikka ei aivan yhtä tarttuva ralli olekaan kuin avausraita. Rauhallisempaakin materiaalia on saatu väliin. Destiny on levyn hidastempoisin kappale, jossa on vähän samaa sointia kuin länsinaapurimme Mustachessa. Päätöskappale Liquid Bullet on myös tukeva biisi.

Johonkin muuhun tyylisuuntaan viittaavalla nimellä piiskattu Concrete Swine ei ollut ennestään tuttu porukka, mutta Siberia Jam 74 osoittaa yhtyeessä olevan aineksia vaikka miksi. Kappaleissa sekoittuu vanhakantainen hard rock tai heavy erittäin groovaavaksi ja potkivaksi kokonaisuudeksi, jossa väsymys ei iske kesken kaiken. Tuotantotiimikin on saanut aikaiseksi todella maittavan hevirokkisoundin. Toivon mukaan sementtisiat julkaisevat hyvin pian kokopitkän albumin samalla reseptillä toteutettuna. Eihän tästä voi olla pitämättä.

4/5 

Burntfield - Cold Head EP (2015)

Helsinkiläinen melodista rockia soittava Burntfield on perustettu vuonna 2012 ja on vastikään julkaissut toisen EP-levynsä. Cold Heatiksi nimetty minikiekko on äänitetty Sonic Pump Studiolla sekä Content Union Studiolla Eero Kaukomiehen avustuksella. Nelihenkisen yhtyeen vierailevana tähtenä on metalliyhtye Arionista tuttu kosketinsoittaja Arttu Vauhkonen.

Neljän kappaleen EP alkaa rouhealla, vaikkakin melko vaisulla ja laiskalla rokkirallilla Deal With It. Tunnelma on kuin arkiaamuna radion soidessa taustalla, eikä millään meinaa herätä. Tekisi mieleen vetää peitto uudestaan korville. Kenties se auttaisi, päälle kuppi kahvia ja seuraava kappale soimaan. Lähes kahdeksan minuutin How Lucky nostaa levyn aivan uudelle tasolle, kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet ikään. Kieltämättä kappaleen tunnelmissa liikutaan samoissa aamuhämärän hämyisissä sfääreissä kuin Pink Floydin tai Steven Wilsonin tuotannon rauhallisimmissa kappaleissa. Taustalaulu tuo erinomaista lisävivahdetta muistuttaen todella paljon mainituista yhtyeistä. Mukana on jonkun verran myös 80-luvun jenkkiballadirokkia. Rauhallisissa tunnelmissa jatkaa myös Q & A, mutta loppupuolella kuullaan pirteämpää ja rokimpaa soundia. Levyn vauhdikkain kappale Under The Dome kuullaan viimeisenä. Jotain tuttua vivahdetta kasarikaudelta on siinäkin kuunneltavissa. Hyvällä tavalla nostalginen ja tarttuva kappale.

Cold Heat on kelvollinen melodinen rokkikokonaisuus, josta löytyy pieniä vivahteita aina 70-lukuun saakka. Soundi on myös kohdillaan ja sopii hyvin vanhahtavaan ja kevyeen rokkiin. Kappalemateriaali on kuitenkin hivenen verran tasaista ja liiankin keskittynyt rauhalliseen osastoon. Jos jokin on onnistunutta, niin vetävät kertosäkeet. Tunnelma on silti mukavan kevyt ja ensimmäistä kappaletta lukuunottamatta Cold Heat tarjoaa miellyttävää taustakuunneltavaa vaikkapa aamukahvin seuraksi. Miellyttävä levy.

3/5

Chelsea Wolfe - Abyss (2015)

Jostain ihmeen syystä yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Chelsea Wolfe on onnistunut menemään täysin ohi korvieni. Noin kolmekymppinen artisti aloitti musiikkiuransa kymmenisen vuotta sitten ja vastikään julkaistu Abyss on jo viides kokonaisuus. Wikipediassa seisova titteli "laulaja-lauluntekijä" voi olla hieman harhaanjohtava ilman tarkempaa tutustumista ja viitata naisen kotimaan huomioon ottaen johonkin kevyempään musiikkityyliin. Todellisuus on kuitenkin aivan jotain päinvastaista

Harvoin levy alkaa yhtä voimakkaalla ja hypnoottisella otteella kuin Abyss. Ensimmäisenä soivan Carrion Flowersin alavireiset koneistetut äänet ja niiden muodostamat rytmit vievät heti mukaansa. Mainittakoon Wolfen tyylin olevan jotain kokeilevaa doom metalin ja ambientin välillä. Voisipa tyyliä verrata helposti Björkiin, Portisheadiin, Ulveriin ja Triptykoniin. Ei ollenkaan huonompi lista. Levyn kappalemateriaali painii upeasti ambientmaisten konesoitantojen, eteerisen fiilistelyn ja doommaisen dronepörinän välimaastossa. Chelsean loistava äänikin on verrattavissa jollain tasolla sekä Björkiin että Beth Gibbonsiin, jotka molemmat ovat kokeellisemman konemusiikin parhaita tai ainakin persoonallisimpia tulkitsijoita.

Levyn alkupuolella synkän ja kylmän koneistuksen lisukkeena soiva triptykonmainen matalavireinen pörinä vaihtuu levyn edetessä kevyempään äänimaailmaan. Tunnelma ei kuitenkaan kevyemmäksi tai valoisammaksi muutu. Esimerkiksi Maw ja Crazy Love tuo mieleen kovasti Julee Cruisen tulkitsemat ja Angelo Badalamentin säveltämät kappaleet Twin Peaksin soundtrackilta. Muita levyn kohokohtia ovat alavireisten kitarasoundien siivittämät Iron Moon sekä Dragged Out, joista on saatu rakennettua todella kolkkoja post-rockmaisia doom/ambient-teoksia. Ja ne todella kuulostavat siltä kuin Triptykon soittaisi Portisheadia. Kevyempää äärilaitaa soitannollisesti edustaa painostava ja synkkä Simple Death, joka toisaalta on unenomaisen kaunis.

Raskassoutuinen levy alkoi todella päällekäyvillä tunnelmilla ja hieman kevyemmän puolivälin jälkeen myös lopun tunnelma on ahdistava kuin post-apokalyptisessa elokuvassa. Nopeampitempoinen Survive tuo mieleen kovasti elokuvan 28 Päivää Myöhemmin piinaavan pakokauhutunnelman. Samoissa sfääreissä jatkaa Color of Blood. Viimeisenä soiva hieman hitaampi nimikkokappale jatkaa kauhuelokuvamaisilla ja selkäpiitä karmivilla äänimaisemoinneilla. Tunnelma on niin voimakas, että se jää elämään vaikka levy ehtikin jo päättyä.


Abyss on ehdottomasti vuoden kovimpia julkaisuja ja kovimpia yllättäjiä. Albumi pitää otteessaan alusta loppuun synkällä, ahdistavalla ja painostavalla tunnelmallaan. Se on uhkaava kuin ukkospilvi ja pelottava kuin painajainen, mutta samalla myös äärettömän kaunis ja herkkä tunnelmakuva. Tässä on ehdottomasti tarkastamisen arvoinen albumi ja artisti, jonka vanhempaan tuotantoon aion itsekin tutustua näin vangitsevan näytöksen jälkeen. Tämän levyn perusteella väittäisin tässä olevan yksi 2000-luvun parhaimmista synkän ja kokeilevan konemusiikin artisteista ja se on paljon sanottu.

4,5/5

Deep River Acolytes - From The Voids of Chaos EP (2015)

Oululainen metallipoppoo Deep River Acolytes on perustettu vuonna 2011 ja yhtye tunnettiin vielä viime vuoteen asti nimellä Deliverance. Vanhalla nimellään yhtye julkaisi pari demoa, yhden kokopitkän ja yhden EP-kiekon. From The Voids of Chaos on yhtyeen ensimmäinen levytys uudella nimellä. Tyylisuunnaksi on omin sanoin veistelty ja sanailtu "aor" eli "antichrist oriented rock", mitä ikinä se sitten onkaan.

Kolmen biisin demo on tyyliltään kevyesti stonervaikutteista tai siltä soundaavaa heavy metalia. Ensimmäinen kappale Misleaders on erittäin toimiva keskitempoinen heavy metal-biisi. Vanhakantainen, rouhea hevisoundi toimii erinomaisesti ja varsinkin vokalistin työskentely on hatunnoston arvoista. Toinen kappale Dwellers in the Mist jää auttamattomasti väliinputoajaksi, vaikka toimiva teos sekin on. Viimeinen kappale The Dreams in the Witch-House on kestoltaan pidempi kuin kaksi muuta kappaletta yhteensä. Biisissä tarjoillaan noin kymmenen minuutin verran doomahtavan rautaista laahausta. Miellyttävä kappale sekin.

Parinkymmenen minuutin minikiekko on varsin onnistunut ensilevytys uuden ja uljaan nimen alla. Soundit ovat semmoista vanhakantaisen rouheaa tavaraa ja biisimateriaalikin on ihan onnistunutta. Valittamista ei juuri ole, mutta kenties se suurin oivallus ja tajunnan räjäyttävä kohokohta tästä uupuu. Täysin perusvarmaa meininkiä on tämä levy kuitenkin täynnä. Ehkäpä Syvän Joen Akolyyteistä kuullaan vielä kokopitkän ja vielä hiotumpien biisien muodossa, perusasiat kun tuntuvat olevan erittäin hyvin hallussa.

3,5/5

V For Violence - The Book of V (28.08.2015)

Alternative (metal ja rock) pitää sisällään musiikillisia elementtejä melkein laidasta laitaan. Määritelmästä on vaikea sanoa etukäteen mitään, mutta melko usein sillä on jotain tekemistä industrialin ja/tai nu metalin kanssa. Tähän lokeroon sopii helsinkiläinen V For Violence, joka julkaisi esikoislevynsä jo vuonna 2009, mutta jatkoa se saa vasta 28 päivä tätä kuuta julkaistavalla kakkosalbumilla The Book of V. Levyn on miksannut useammastakin suurtuotannosta tuttu Hiili Hiilesmaa, masteroinut Amorphistakin työstänyt Svante Forsbäck ja vierailevina tähtinä on jäseniä muun muassa Turisaksesta ja Zoo Crewsta.

Levy käynnistyy tuotannollisesti voimakkaalla repäisyllä The Hated Saint, joka osoittaa, että ainakin yksi vaikutteeksi mainittu artisti, eli Marilyn Manson, on ihan paikkansa pitävä. Jarkko Lähderannan puhtaasta narinalaulannasta tulee kovasti mieleen Manson, mutta murinavokaaleista voisi vedellä johtopäätöksiä esimerkiksi vaikka Kornin suuntaan. Vauhdikkaasta ja voimakkaasta, vaikkakin hieman hätäisen tuntuisesta avausraidasta siirrytään tukevampaan ja melodisempaan, jopa hittipotentiaalia omaavaan The Downfall Pt. I: To Feel Aliveen. Kappaleessa on groovea kuin Kornin hiteissä ikään.

Pääasiallisesti mainitut yhtyeet kuuluvat eniten vaikutteista, mutta raskaampaa osastoa voisi verrata Machine Headiin ja industrial-elementtejä Turmion Kätilöihin. Tukevat kitarariffit ovatkin mukavaa kuunneltavaa, ja parhaimmillaan ne potkivat persiille kuin vihainen hirvi. Esimerkkinä mainittakoon ytimekkäästi nimetty What The Fuck! sekä Sodomedia. Melodisempia ja hämyisempiä jumituksia ja levyn parhaimmistoon nousevia teoksia ovat I Need You ja etenkin God on a Trial. Edellisten kaltaisia olisi levylle voinut puristaa enemmänkin. Kappaleet tuntuvat kaikesta energiastaan huolimatta polkevan paikallaan ja jauhavan samaa kelpo ideaa loppuun liiankin nopeasti.

Kokonaisuutena noin kolmevarttinen The Book of V on tasapaksu ja itseään toistava kiekko. Sitä kuitenkin kompensoidaan ihan onnistuneesti loistavilla tuotantoarvoilla ja muhkealla soundilla. Yksittäisinä irtokappaleina levy on parhaimmillaan ja suhteellisen universaalin soundinsa ansiosta tämä on ihan kelvollista lääkettä Kornin ja Marilyn Mansonin puutteeseen. Edellämainittujen ystäville erittäin suositeltava tuttavuus, mutta on ihan menevää takomista irtohitteinä, vaikka ei vaihtoehtometallin suurkuluttaja olisikaan. Suomalaisittain kohtuu hyvin onnistunut genrensä edustaja.

3/5

Simulacrum - Sky Divided (28.08.2015)

Post-apokalyptinen eli maailmanlopun jälkeistä menoa kuvaava fiktio on kauan ollut sydäntäni lähellä niin elokuvissa kuin videopeleissä. Niin on myös toisen levynsä julkaisseelle progemetallibändille Simulacrumille. Sky Divided on levyn nimi ja sen sanoituksiin ja visuaaliseen ilmeeseen ovat vaikuttaneet muun muassa sellaiset sci-fi-klassikot kuin Mad Max, Alien sekä Fallout-pelisarja, johon videopelimäinen, tuhoutunutta kaupunkia esittävä kansikuvakin viitannee.

Tarjolla on siis vähän reilun tunnin mittainen maailmanloppuvisioiden sävyttämä matka progressiivisiin koukeroihin. Levyn aloittaa instrumentaalinen progeilu Timelapse, jossa saattaa ollakin pieniä vaikutteita mainituista tieteisteoksista, mutta seuraavissa kappaleissa taustatarina jääkin enemmän lyriikoiden varaan musiikin edustaessa niin sanottua tavanomaista progemetallia. Hienoja kappaleita kuitenkin on tiedossa. Synaleadia ja raskaita kitarakoukkuja esittelevä Behind the Belt of Orion on maittava pelinavaus, johon lisätään vielä reilummin erikoisuutta seuraavan kappaleen Brokenin torvisooloilulla. Sävyissä on aavistuksen verran kotoista, miksei ulkolaistakin, power metalia. Embrace the Animal Withinin intron kitaraliidin melodia on ainakin helposti yhdistettävissä pariinkin voimametalliyhtyeeseen.

Sonatasta ja Stratovariuksesta hypätään death-soundien ja sinfonian suuntaan kappaleessa Deep in the Trenches. Jos kitarasoundeista jotain yhtymäkohtaa pitäisi löytää, niin on se kovasti samantapainen kuin Dream Theaterilla. Levy kehittyy loppuaan kohden ja viimeiset kappaleet ovatkin albumin tehokkainta antia. Kymmenenminuuttinen The Abomination on hieno alkusoitto iskevälle nimikkokappaleelle, joka on yksi levyn hienoimmista kappaleista. Energinen Enter Hyperion lähentelee sinfoniasoitantojen ja raskaiden kitararunttaustensa kanssa brittibarbaarimetallibändi Bal-Sagothia. Levyn viimeisenä biisinä soi lähes vartin mittainen A New Beginning, joka huipentuu mahtipontiseen lopetukseen.

Sky Divided on loppujen lopuksi kevyestä tasaisuudestaan tai tasaisen poukkoilevasta biisimateriaalista huolimatta melko uniikki tapaus. Monesti progemetallilevyt lokeroituvat samaan sarjaan kuin esimerkiksi Opeth, Devin Townsend, Dream Theater tai Porcupine Tree, mutta Sky Divided ei oikeastaan kuulosta täsmälleen miltään toiselta. Enemmänkin se on sekoitus kaikkea. Vaikutteita tai vivahteita löytyy niin suomalaisesta kuin ulkomaalaisestakin power metalista ja useasta progressiivista metallia työstävästä yhtyeestä. Tuotannollisesti levy toimii: soundit ovat erittäin kohdillaan ja niin on myös millintarkka riffi- ja rytmityöskentelykin. Olisihan tämä levy voinut olla vähän ytimekkäämpikin, mutta onnistuu kuitenkin herättämään progemetallista kiinnostuneen mielenkiintoa. Kannattaa tutustua.

3,5/5

Glittertind - Blåne for Blåne (2015)

Vuosituhannen taitteessa folkki- ja viikinkimetalli olivat kovassa nousujohteessa. Oli Moonsorrow, Finntroll, Ensiferum, Thyrfing ja kymmenittäin muita samaan lokeroon sopivia yhtyeitä. Norjalainen, tuolloin Torbjørn Sandvikin sooloprojektina toiminut Glittertind osui esikoislevynsä Evige Asatron (2003) kanssa samaan buumiin. Sitä seurannut EP Til Dovre Faller (2005) albumi jäi ainakin omalta osaltani yhden hitin, maittavan Rolandskvadetin, ihmeeksi enkä sen koommin ole bändiä kuunnellut. Tänä vuonna julkaistu Blåne for Blåne on Glittertindin jo neljäs täysilaidallinen studioalbumi.

Folk metalia odottavalle, itseni mukaanluettuna, luvassa saattaa olla yllätys; metallia ei levyllä kuulla lainkaan. Pohjoismaista folkkia ja jopa kantrihenkistä letkeän haikeaa fiilistelyä sen sijaan tarjoillaan reilulla kädellä. Ensimmäisenä soiva Ukjend Land on erittäin lupaava iltaisen metsänuotion äärelle sopiva kitaravetoinen fiilistely. Tunnelma on erittäin kohdallaan ja myönnän, että tämä teki suuremman vaikutuksen kuin taannoinen hittikappale. Onpa Glittertind kasvanut kokonaiseksi kuusihenkiseksi yhtyeeksikin jo ennen edellistä albumia. Soitinpuolelta löytyy kattava kokoelma perinteisistä rocksoittimista aina huiluun, haitariin ja jousiosastoon.

Fiilistely jatkuu pirteämmässä kantrihenkisessä rallissa Høyr min song (Til fridomen), joka lienee levyn tarttuvin tunnelmointi. Pohjoismaista folkloreakin on kuultavissa monissa melodiakuluissa, vaikka häviääkin siinä reilusti esimerkiksi Gjallarhornille, Hedningarnalle tai Tenhille. Nimikkokappale Blåne for Blåne tai  Når knoppar brest ovatkin parhaita näytteitä pohjoismaisesta äänimaisemasta. Suhteellisen tasaisesta kappalemateriaalista löytyy yllättävän paljon kehumista ja noston arvoisia kappaleita. Pirteää meininkiä löytyy kappaleista Draumen ja Vedunder. Jälkimmäisessä särisee jopa sähkökitara. Levyn päättävät rauhallisemmat vedokset,  Fnugg av Snjo ja Bon. Viimeisenä mainittu on kuin kansanmusiikkiversio jostain hämyisen kauniista indierock-maalailusta.

Blåne for Blåne on hienosti soitettu ja tuotettu folkkialbumi, joskin melko tasainen ja yllätyksetön. Aktiivisessa kuuntelussa tätä ei ehkä pidemmän päälle jaksaisi, mutta tausta- ja matkamusiikkina niin autolla, pyörällä kuin metsässä kävellessä tämän voisi luukuttaa vaikka kymmenen kertaa peräjälkeen. Miksei kotona ollessakin. Se jos joku kertoo, ettei ole mitään vikaa. Albumin tunnelma on mukavan kevyt vaikka sävyistä löytyy haikeuttakin. Kuin amerikkalainen country ja pohjoinen kansanmusiikki kohtaisivat kuin preeriakoira ja tunturipuro. Blåne for Blåne on kaunis ja tunnelmallinen folkkilevy, josta huomaa, että tämä jos joku on Torbjørn Sandvikille sopiva musiikkityyli.

3,5/5

George Kollias - Invictus (2015)

CD (Digipak) 18,99€ / EMP.fi

Useimmiten soololevyillä kuullaan yhtyeiden vokalisteja vierailevien tähtien kera, mutta sooloiluun sopii yhtä hyvin ihan mikä tahansa muukin instrumentti. Esimerkiksi vaikka rummut. Yhdysvaltalaisesta teknistä death metalia tuottavasta Nilestä tuttu kreikkalainen rumpuvelho George Kollias on julkaissut kesäkuussa soolodebyyttinsä nimeltä Invictus. Ettei kenellekään kitarasankareille tai vokalisteille tarvitsisi antaa ylimääräistä kunniaa, on Kollias itse vastuussa myös vokalisaatioista sekä muista instrumenteista.

Levy todistaa jo ensimmäisillä sekunneilla, että kappalemateriaali on tukevaa ja taidokasta kamaa, joka hyvin pitkälti nojaa Kolliaksen rumputaitojen varaan. Kitaroinnit seuraavat tiukasti rytmiosastoa, joka onkin erittäin hyvin hallussa. Levyn aloittavat kappaleet Invictus sekä The Passage ovat toki erittäin miellyttävää ja jouhevaa rumputykitystä ja kitaran murjontaa, mutta sama kaava ja idea tuntuu toistuvan molemmissa. Mahtipontisella perkussioiden paukutteluilla alkava Aeons of Burning Galaxies on ensimmäinen varsinaisesti naulan kantaan iskevä biisi, vaikka sekin toistaa edeltäneiden kappaleiden kuvioita. Musiikillisesti ei siis mitään valittamista, mutta itsensä toistaminen alkaa vaivaamaan jo alkumetreillä.

Invictus käynnistyy kunnolla levyn parhaimmistoon lukeutuvassa kappaleessa Shall Rise/Shall Be Dead, jonka äärinopea ja raskas tykitys on erittäin maittavaa kuultavaa. Vaikka George Kolliaksen musiikki edustaakin lähtokohtaisesti teknistä kuolonmetallia, en voi olla tarttumatta pariin mustaan metalliin viittaavaan seikkaan. Sen lisäksi, että miehen korinavokalisaatio muistuttaa melko paljon Satyrin ja Abbathin sekoitusta, on kappaleessa Voices erittäin tuttu rytmitys. Samankaltaisuudesta Dimmu Borgirin Puritaniaan ei voi erehtyä. Epitaph myös on kuin deathimpi otos Immortalin Sons of Northern Darknessilta. Kyllä tämä albumi silti enimmäkseen Nileltä tai vaikkapa Behemothilta kuulostaa. Tasaisen kokonaisuuden päätteeksi levyn viimeinen biisi Buried Under The Flames tarjoaa hieman vaihtelua sisältämällä  melodisia elementtejä melkein enemmän kuin levyn muut kappaleet yhteensä.

Invictus ei onneksi ole vain ja ainoastaan rumpukapuloiden jatke. Kokonaisuus on suurimmaksi osaksi rautaista tavaraa, josta löytyy meheviä riffejä, rytmejä ja koukkuja sekä oikealta että vasemmalta. Tekninen osaaminen ja tuotantokin ovat huippuluokkaa. Invictuksen suurin ja ainut ongelma on se, että se tuntuu aika ajoin junnaavan paikoillaan ja todella taidokkaaseen rumpalointiin perustuva rytmittely tuntuu olevan se pääasia sisällön itsensä sijaan. Joka tapauksessa levy on kelpo taidonnäyte Kolliakselta ja näyte myöskin siitä, että mies taitaa muutkin instrumentit kuin vain patteriston. Invictus uppoaa varmasti Nilen ystäville, miksei siis muillekin enemmän deathia, etenkin teknistä sellaista, kuunteleville. Ennen kaikkea tämä toimii välipalana ennen piakkoin julkaistavaa Nile-uutukaista.

3/5

CD (Digipak) 18,99€ / EMP.fi

Blaze of Perdition - Near Death Revelations (2015)

Euroopan itälaitamilta näyttäisi tulevan tasaisin väliajoin uusia black metal tuttavuuksia. Puolalainen Blaze of Perdition on julkaissut jo kolme ep-levyä, kolme splittiä ja nyt on vuorossa kolmas täyspitkä Near Death Revelations. Yhtye on kokenut kovia, sillä noin kaksi vuotta sitten matkalla Itävaltaan yhtye joutui vakavaan auto-onnettomuuteen, jonka johdosta yhtyeen kitaristi/basisti menetti henkensä. Lisäksi vokalisti Sonneillon ja rumpali Vizun loukkaantuivat vakavasti. Albumi on ensimmäinen onnettomuuden jälkeen, joten otsikostakin voinee löytyä jotain vakavasti otettavaa viestiä.

Near Death Revelations on melko massiivinen paketti. Noin 55-minuuttinen albumi ja kuusi pitkää kappaletta sekä yksi lyhyempi instrumentaali. Voimakkaissa tunnelmissa aloittaa levyn avausraita Królestwo niczyj, jonka voimakkuus ja aggressio on samaa luokkaa kuin Satyriconin Nemesis Divinalla. Modernin black metal-soundin kontrastina toimii paikoittaiset kevyemmät taustasoitannat. Tunnelmallisesta Into The Voidista löytyy yhtymäkohtia toisen puolalaisen yhtyeen Khorsin tänä vuonna aiemmin julkaistuun albumiin. On soundeissa jotain samaa myös Enslavedin kanssa, mistä kappaleet When Mirrors Shatter ja Dreams Shall Fell muistuttavat raskailla junnausriffeillään.

Albumin käydessä kohti loppuaan Cold Morning Fears iskee kehiin levyn raskaimpia soundeja. Levyn ainut instrumentaali ja puolentoista minuutin hengähdystauko The Tunnel johdattelee viimeiseen kappaleeseen Of No Light. Päätösraitaan ja sen vajaaseen pariintoista minuuttiin kulminoituu koko levyn ydin: synkkää ja raskasta, ehkä lohdutontakin. Melankolinen sävy ei toisaalta olekaan mikään ihme, kun ottaa yhtyeen koettelemukset huomioon. Joka tapauksessa, oli syy tragediassa tai ei, tällaisella raivolla ja otteella on saatu koukuttava levy aikaiseksi.

Useammin tulee peräänkuulutettua kokonaisuuksien sisäistä vaihtelua, mutta ei se aivan absoluuttisen välttämätöntä ole. Blaze of Perdition paahtaa melko ankarasti juuri ilman kevyitä levähdysosuuksia ja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka. Near Death Revelations on siis tiivis kokonaisuus, joka on voimakkaalla tunteella tehty. Se tunne kantaa läpi levyn ja tekee albumista jollain tavalla synkän ja koskettavan kokemuksen. Genren uudistajasta ei tässä levyssä ole kysymys, vaan pirun hyvin hiotusta ja soitetusta kokonaisuudesta.

4/5

Iron Maiden - Speed of Light (The Book of Souls 04.09.15)

2CD 16,99€ / EMP.fi

Iron Maiden, yksi heavy metalin suurimmista nimistä ei juuri esittelyjä kaipaa. Syyskyyn neljäntenä päivänä julkaistaan bändin kuudestoista albumi The Book of Souls, joka herätti suunnatonta mielenkiintoa muun muassa sillä, että se on yhtyeen pisin albumi ja ensimmäinen kaksilevyinen studioalbumi. Onpa siinä myös noin 18-minuuttinen järkäle, joka pieksee yhtyeen edellisen yksittäisen kappaleen pituusennätyksen The Rime of the Ancient Marinerin noin viidellä minuutilla.

Ensimmäisenä näytekappaleena esitellään yksi tuplalevyn lyhyimmistä vedoista. Vain vähän yli viisiminuuttinen Speed of Light on ihan rouhea heavykappale, joka ei juuri esittele uusia puolia vanhalta yhtyeeltä. Toisaalta, Iron Maiden on huonoimmillaankin keskivertoheavybändiä parempi. Näytekappale on kokonaan Bruce Dickinsonin käsialaa, kuten myös tulevan levyn pisin kappale. Hyvä kappale, mutta ei mitenkään hurjan erikoinen eikä verrattavissa yhtyeen vanhoihin klassikoihin. Oletettavasti Speed of Light kuitenkin on levyn niin sanotusti kevyimpiä ja helpompia teoksia, ja mammuttilevy näyttää todelliset hampaansa vasta julkaisupäivänä. Speed of Light on silti menevä ralli, joka osoittaa, että Iron Maiden on edelleenkin hyvässä vedossa.

3,5/5

2CD 16,99€ (04.09.15) / EMP.fi

 

Embassy of Silence - Verisimilitude (28.08.2015)

Kun Ines Lukkanen vieraili doom metal-yhtye Saattueen devyyttilevyllä, poiki tämä bändin kitaristin Tero Kalliomäen kanssa uuden tunnelmallista rock/metallia työstävän projektin. Vuonna 2007 alkunsa saanut Embassy of Silence julkaisi esikoislevynsä Euphorialight viisi vuotta sitten. Muistaakseni kuulin siitä muutaman kappaleen, mutta kiinnostus bändiä kohtaan ei silloin herännyt eikä mitään mielikuvaa jäänyt jäljelle. Toisesta albumista Antler Velvetistäkin on kulunut jo kolmisen vuotta ja uusi Verisimilitude saapui Murska-arvioiden tarkastettavaksi sopivasti etuajassa.

Koska mitään muistikuvaa vanhoista julkaisusta ei ollut, Verisimilitude oli helppo ottaa kuunteluun täysin puhtaalta pöydältä vailla ennakkoluuloja. Saatteen mukaan tarjolla olisi progressiivisen rokin ja melodisen metallin jonkinlaista ristisiitosta. Levyn avaava pirteä vauhtiralli Shame, Spin & Click onkin menevä ja tarttuva kappale. Säkeistöissä soi jazzahtavat rytmit kun kertosäe on varsin vauhdikas ja suoraviivainen. Mielenkiintoinen aloitus. Seuraava kappale Thimble kuitenkin iskee vielä syvemmälle, juurikin erittäin tarttuvalla kerrollaan. Arcturusmaista vivahdettakin on saatu mukaan levyn parhaimmistoa edustavassa kappaleessa Absurdoscope. On siinä ehkä myös hiven Throes of Dawnia. Ja se kertosäe toimii jälleen erinomaisesti.

Seuraavat pari kappaletta Flamer ja Moths menevät hieman ohi. Kappaleissa kuullaan oopperamaista laulantaa ja ihan silkkaa iskelmämelodiakuviota. Jostais syystä ei osunut aivan kohteeseen. Loppupuoli sen sijaan onnistuu yllättämään raskaalla soundillaan ja parilla levyn huipuimmalla kappaleella. Hang Me Highn jousisoittoteema kuulostaa hyvällä tavalla Apocalyptican menevimmiltä sellohevibiiseiltä. Proge-elementit ovat myös loppupuoliskon biiseissä paremmin esillä. Of Matters Dark and Greyssa vaihdellaan upeasti kevyiden ja raskaiden soitantojen välillä. Kappaleen progekitarointien sävyttämä loppu on myös täyttä rautaa. Levy päättyy kappaleeseen Dear Mr. Steele, jonka otsikoinnista voi terävimmät päätellä kyseessä olevan tribuutin aikamme kenties suurimmalle goottimetal-ikonille Peter Steelelle. Tunnetta onkin saatu kappaleeseen puristettua.

Verisimilitude sisältää noin kolmen vartin verran omaperäistä ja tyylikästä melodista metallia, jota kuorrutetaan progehtavilla soitannoilla. Kokonaisuus on yleisilmeeltään pirteä ja mukana on pieni määrä huumoriakin, jotta ei tarvitse turhan vakavissaan olla. Parhaimmillaan kappaleista löytyy mukavaa svengiä ja tarttuvuutta, mutta pidemmän päälle ja useammalla kuuntelulla kokonaisuus jää jonkin verran tasapaksuksi ja ehkä vaimeaksikin. Enemmänkin olisi voinut olla kaikenlaista progressiota ja myös aggressiota. Tyyli on kuitenkin sen verran hyvin omittu, että levyn parissa viihtyy jonkun aikaa. Verisimilitude on parhaimmillaan erittäin hyvin toimiva levy, jolla on paljon hienoja oivalluksia ja muutama erityisen maittava kappale.

3,5/5 

Myrkur - M (21.08.2015)

CD 18,99€ / EMP.fi

Tanskalainen yhden naisen black metal-projekti Myrkur julkaisi viime vuonna mainion debyytti-EP:n, joka saa tämän kuun 21. päivä jatkoa esikoisalbumin myötä. Lyhyesti, mutta ytimekkäästi otsikoitua albumia nimeltä M on ennakkoon hypetetty ympäri internetin ihmemaailmaa. Eikä ihme, sillä levyllä vierailee muusikkoja, joiden meriiteistä löytyy muun muassa Arch Enemy, Mayhem ja useampikin kaveri on joskus ja jollain tavalla vaikuttanut Ulverissa. Viimeisenä mainitun pääjehu Kristoffer Rygg on myös tuottanut albumin. Parin ennakkonäytteen perusteella Myrkurin esikoista kohtaan nousi melko kovat odotukset.

Levyn avauskappale Skøgen skulle dø pitää tiukasti kiinni suhteellisen korkeista ennakko-odotteista. Black metalia ja pohjoismaista dark folkia yhdistelevä kappale on kuin sekoitus Wardrunaa ja Ulverin Kveldssangeria sekä Bergtattia. 90-luvun puolivälin alkutekijöissään ollut atmospheric black metal ikään kuin herää uudelleen henkiin Myrkurin aka Amalie Bruunin käsittelyssä. Metallikappaleisiin on saatu paljon aavemaista ambientsävyä, viitaten jälleen Ulveriin ja sen myöhempiin saavutuksiin.

Black metal-vaikutteissa on tosiaan paljon vanhaa Darkthronea, Satyriconia ja Ulveria, mutta hienoa vaihtelua ja kontrastia sekä kappaleisiin että kokonaisuuteen tuo Amalian kaunis eteerinen ääni ja värisyttävän upeat ja oikeat pianosoitot. Selvyyden vuoksi Bruun hoitaa pianon ja kitaroinnin lisäksi sekä puhtaan että murinavokalisoinnin, taitaen molemmat äärilaidat erinomaisesti. Levyn alkupuolen raskaammat teokset Hævnen sekä Onde børn kuultiin jo alkukesästä ennakkoon, ja varsinkin jälkimmäinen on levyn upeimpia kappaleita. Samaa sarjaa edustavat myös erinomaiset Mordet sekä hypnoottinen Skaði.

Levyn kaikkiaan neljässä välisoitossa, kuten Vølvens spådom, liikutaan melodioden puolesta pohjoismaisissa folk-tunnelmissa. Lähinnä pianoon ja puhtaaseen lauluun nojaavat lyhyet kappaleet toimivat erittäin upeina tunnelmannostattajina raskaampien kappaleiden välissä. Nordys ja varsinkin veretseisauttava Byssan Lull ovat erittäin kauniita pianosoitantoja ja laulantoja. Vanhojen norjalaisten yhtyeiden lisäksi tunnelmassa on paljon samaa kuin post black metal/blackgaze-yhtyeissä Agallochissa ja Alcestissa. Jeg er guden, i er tjenerne sekä  Dybt i skoven ovat hyviä esimerkkejä atmosfäärisemmästä mustasta metelistä. Albumi päättyy neljänteen pianosoittoon, jonka yksinäinen kaihoisa melodia houkuttelee kuuntelemaan levyn alusta alkaen uudestaan.

M toimii paremmin kappaleidensa summana kuin yksittäisinä teoksina. 38 minuutin kokonaisuus muistuttaakin rakenteeltaan enemmän pienistä ja lyhyemmistä osista koostunutta Kveldssangeria kuin Bergtattia, vaikka musiikillisesti ollaankin lähempänä jälkimmäistä. Joka tapauksessa yksittäisistä helmipisaroista koostuva yönmusta ja kirkas metsäpuro on erittäin kaunis ja suurella tunteella tehty vanhaa black metalia ylistävä kokonaisuus, jonka tunnelma on todella luonnonläheinen. En ihmettele, miksi yksi lahjakkaimmista norjalaismuusikoista on halunnut lähteä tuottajaksi tälle levylle. M on yksi hienoimmista black metal -levyistä pitkään aikaan ja luultavasti vasta alkusoittoa tuleville, vieläkin upeammille kokonaisuuksille.

4,5/5

CD 18,99€ / EMP.fi

Crimson Sun - Towards the Light (2015)

Huomattuani eräällä keskustelupalstalla Crimson Sunin mainostavan tulevaa julkaisuaan, jostain syystä oletin, että luvassa olisi vain keskitasoista naislaulettua sinfoniametallia. Mistähän moinen mielikuva? Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja klikkasin Youtube-linkkiä, jonka takaa paljastui yllättäen törkeän upea raskasta ja melodista metallia takova yhtye. Yhtye on ollut toiminnassa jo viitisentoista vuotta eri nimillä ja muutama demokin on ehditty demottamaan. Esikoispitkää on silti ehditty hautomaan, kun sopivaa laulajaa ei löytynyt millään. Vokalistin etsintä päättyi kuitenkin karaokebaariin, josta löytyi Sini Seppälä. Niinpä syntyi yhtyeen debyytti-ep The Border ja tuolle parin vuoden takaiselle lyhärille jatkoa tuo vasta julkaistu esikoisalbumi Towards The Light.

Levyn avaaja on tuo Youtube-linkin takaa löytynyt The Storm. Kappale yhdistelee hienosti Katatonialta ja vastaavilta kuulostavia lyijynraskaita ja hieman progeileviakin riffejä powermetalmaiseen vauhdin hurmokseen, joka huipentuu pirullisen tarttuvaan kertosäkeeseen. Lähes hitinomainen biisi saa vähemmän hittipitoista jatketta ääriraskaasta Eye of the Beholderista, jossa pääpaino on hienoissa kitararunttauksissa ja hypnoottisessa kerrossa. Sini Seppälän voimakas tulkinta on myös merkittävässä roolissa ja näin persoonallista ja vahvaa vokalistia kannatti jonkun aikaa etsiäkin.

Yhtyeen resepti onkin melko selvä. Raskaita kitarakoukkuja, tarttuvia kertosäkeistöjä ja kevyitä industrial-koristeita taustalla. Tavallaan jokaisesta kappaleesta löytyy jonkinlainen helposti iskevä hittikoukku, mutta levy ei kuitenkaan aivan niin helpolla päästä. Ja hyvä niin. Tarttumapintaa tarjoillaan paljon, mutta levy vaatii ja kestää useampaakin kuuntelua. Kappaleet ovat silti suhteellisen helppoa kuunneltavaa ja jäävät helposti soimaan korvien väliin. Ensimmäisten kappaleiden lisäksi maininnan arvoisia ovat tolkuttoman upea Portrait of a Ghost kauniine pianosoitantoineen ja vauhdikas mättöbiisi The Herald. Pääasiallisesti noin kolmen-neljän minuutin kappaleet ovat kaikki kunnon tykityksiä vetävillä melodioilla varustettuina. Levyn päättävä Memories Burning kellottaa lähemmäs seitsemän minuuttia, mutta on ihan yhtä menevä ja potkiva biisi kuin muutkin. Tunnelmansa puolesta päätös on yksi levyn hienoimpia teoksia.

Neljänkymmenen minuutin Towards The Light on esikoislevyksi todella upea taidonnäyte Crimson Sunilta. Kaikki palaset loksahtelevat kohdalleen sovituksista tärykalvoja hivelevään tuotantoon. Kappalerakenteet ovat yksinkertaisia ja selkeitä ja niihin on saatu mahdutettua kaikki tarpeellinen äänimaailma ja myös suoraviivainen kokonaisuus toimii moitteettomasti. Toward the Light on voimakas ja energinen debyyttialbumi, joka asettaa riman korkealle seuraavaa julkaisua ajatellen. Levyn mainospuheessa lupailtiin, että "Jos aiot ostaa yhden levyn tänä vuonna, niin se on juurikin tämä!". Se lupaus ei ollut aivan harhaanjohtava.

4/5

Fjorsvartnir - Mzoraxc' Forbandelse (2015)

Tanskalaisen yhden naisen black metal-yhtyeen Myrkurin esikoista odotellessa on hyvä ottaa tarkastelun alle niin ikään tanskalainen yhden miehen black metal-yhtye Fjorsvartnir. Vuonna 2007 perustettu projekti julkaisi tänä vuonna toisen täyspitkän albuminsa Mzoraxc' Forbandelse.

Levyn kansikuva enteilee kovasti viikinkiaiheista black metalia, minkä voisi päätellä myös yhtyeen nimestä. Aiheidensa puolesta se onkin juuri sitä itseään. Musiikillisesti yhtye edustaa kuitenkin enemmän pohjoismaisen ja nimenomaan norjalaisen melodisen black metalin kultaista 90-luvun puoliväliä. Ancient-viitteitä kuulee harvemmin lausuttavan, mutta koska itselleni se on yksi merkittävimmistä ensimmäisistä kuuntelemistani bm-yhtyeistä, vertailen siihen mielelläni jos tarve vaatii. Paljon onkin yhdistäviä tekijöitä tuon mustan metallin pioneerin ensimmäisen levykolmikon Svartalvheim (94), Trolltaar EP (95) ja The Cainian Chronicles (97) kanssa. Soundit vastaavat kahta ensimmäistä ja melodiat kahta jälkimmäistä.

Reilun kolmen vartin mittainen albumi käynnistyy moonsorrowmaisissa tunnelmissa: puhdas kitarasoitanta matalan syntikkaäänen jylistessä taustalla. Ravneskrig og Ulvehyl on ihan mallikelpoinen vanhaa bläkkiä kierrättävä teos. Samaa sarjaa jatkavat seuraavatkin kappaleet. Välissä soi tunnelmallinen lyhyempi instrumentaali Riget, josta jatketaan samanlaisella kappalejatkumolla. Kolme 6-8 minuuttista black metal-eeposta ja perään pariminuuttinen instrumentaali. Kitarat soivat sopivan suttuisella ja vanhahtavalla soundilla, joka ainakin minuun puree. Syntikoitakin on jonkun verran mukana, mutta ne jäävät miellyttävästi taustalle.

Mzoraxc' Forbandelse ei ehkä keksi mustaa sirkkeliä uudestaan, mutta kierrättää vanhat vaikutteet ihan kelvolliseen kuosiin. Kokonaisuus on melko tasainen ja yllätyksetön, eikä yksittäisistä kappaleista erikseen keksi kummempaa sanottavaa. Ei tätä silti huonoksi voi haukkua, koska tunnelma on ihan tarpeeksi hyvä viihdyttääkseen. Moni on tämän paremmin tehnyt, mutta aina on tilaa yhdelle uudelle projektille, joka osaa asiansa ja saa todella tehtyä kovasti ysäritunnelmaisen black metal-kiekon. Jos ysikytluvun melodinen black metal maistuu, kannattaa tutustua tähän tunnelmalliseen albumiin.

3,5/5

Forklift Elevator - Borderline (2015)

Saapasmaassa ollaan ilmeisesti erityisen kiinnostuneita suomalaisista levyarvioista, varsinkin jos mittarina on saapuneiden promojen määrä. Eräässä nipussa oli mukana groovaavaksi thrash metaliksi luokitellun Forklift Elevatorin esikoisalbumi Borderline. Saatekirjeen mukaan yhtye on perustettu vuonna 2009, jonka jälkeen muun muassa kolme viidestä jäsenestä on lähteny vaihtoon rytmikitaristia ja vokalistia lukuunottamatta. Debyytti on myös yhtyeen itsensä tuottama.

Noin neljäkymmenminuuttinen levy alkaa lyhyellä äänitaiteellisella introlla, jonka jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Saatekirjeessä lupailtiin yhtyeen kappaleiden edustavan eri aikakausien metallia ja osittain se pitää ihan paikkansakin. Thrash metal tuo aina ensimmäisenä mieleen Slayerin ja Metallican, mutta Miseryn heavyriffittely kuulostaa ihan Motörheadilta kun taas Blackoutin pääriffi muistuttaa enemmän jotain Bathoryn kasarimeininkiä. Bathory toimiikin hyvänä aasinsiltana black metaliin: hauska Immortal-viite löytyy The Skinin kelmeästä puhtaasta kitarasoitannasta. Harmi vaan, että vokalistin rosoinen ääni ei tähän oikein istu. Saisi laulaa puhtaammin tai sitten huutaa kovemmin. Tällainen Korpiklaanin Jonnen tyylinen kurkkulaulu ei tässä kontekstissa tunnu toimivan.

Ensimmäisten kappaleiden jälkeen levy alkaa tuntua hieman järkevämmältä ja Bon Jovin Wanted Dead or Alivelta kuulostavaa kantrirokkia muistuttava Overload on ihan hauska veto. Levyn pisin ja lähes seitsemän minuutin Arey sisältää myös kevyempää soitantaa ja on tavallaan ihan onnistunut kappale. Muuten loppupuolenkin kappalemateriaali on tasapaksua. Kivaa riffittelyä tarjoavat Cathedral sekä The Fog, mutta jotain tarttumapintaakin olisi toki voinut olla mukana. Levyn päättää Dream Reaper, jonka jälkeen on oikeastaan aika helpottunut tunne, että kokonaisuus on saatu kuunneltua.

Borderlinesta ei lopulta jää paljoa käteen. Levyn alkupuolen lyhyemmät rykäisyt tuntuvat keskeneräisiltä, eikä loppupuolen pidemmätkään kappaleet kerran tai kahden läpikuuntelun jälkeen jää mieleen. Vaimeat soundit ovat ihan toimivat, mutta biisit itsessään jäävät puolitiehen, eikä tylsä kokonaisuuskaan tätä asiaa pelasta. Jos joku asia on hyvin, niin paikoittaiset riffit sekä ne kaksi hitaampaa kappaletta ovat ihan hienoja Ensi vuodelle olisi tiedossa uutta julkaisua, joten jos tästä esikoisesta ottavat opikseen ja viilaavat ilmaisuaan terävämmäksi niin voihan se olla mahdollista, että tuleva kiekko olisi jo ihan kuunneltavaa kamaa.

2/5 

Dirty Fingers - 250 Dollars (2015)

Laajasta rock-musiikin leikkikentästä minua eniten kiehtoo raskaampi äärilaita aina heavysta black metaliin, kun taas kevyemmässä osastossa viehättää progressiivinen ja taiderokki. Näin pääpiirteittäin. Siinä ääripäiden välissä lymyilevä hard rock, perinteisempi sellainen, jää kuitenkin ikävään välimaastoon. En ole siitä koskaan oikein innostunut, enkä ole muutamien irtokappaleiden lisäksi siihen koskaan tutustunutkaan sen syvemmin. Italialainen Atomic Stuff -promotoimisto sitten tarjosi raskasta rokkia arvosteltavaksi ja otin sikäläisen Dirty Fingersin esikoislevyn 250 Dollars haasteena vastaan.

Nimensä mukaisesti neljännestonnin seteliä esittävä kansikuva kielii räkäisestä ja hikisestä Yhdysvaltain etelävaltioiden meiningistä. Mielikuviin tulevat viski, rekka-autot ja jonkun tuppukylän bensa-aseman baari-kahvila, jonka puoliksi lahonneilla lauteilla voisi tämäkin Likaiset Sormet -orkesteri vedellä huuliharppusooloja kahden asiakkaan katsellessa ja kolmen pelatessa biljardia. Kaikilla toki stetsonit päässä ja käärmeennahkakengät jaloissa, sehän kuuluu asiaan.

Mielikuvat eivät täysin ohi mene. Levyn avausraita Back to the Move on yllättävänkin tehokas runttaus, joka henkii amerikkalaista tunnelmaa ja kuulostaa vähän kuin Motörhead parodioisi ZZ Topia, Megadeth runttaisi Gun'n'Rosesia tai Metallica häpäisemässä Mötley Crueta. Viski tuleekin mainituksi seuraavassa kappaleessa Whiskey jossa on groovea enemmän kuin laki sallii. Bluesahtavien slide-kitarointien sävyttämään renkutukseen on lisätty tietysti lakisääteisiä huuliharputuksia. Yhtyeen perustaja- ja ainut alkuperäinen jäsen Gabriel Grisanti ei alun perin ollut vastuussa vokalisoinneista, mutta kaikeksi onneksi tuloksettomien laulajanetsintöjen päätteeksi ryhtyi itse suoltamaan käheää ja varsin karismaattista ulosantiaan.

Alun raskaampien kappaleiden jälkeen isketään kehiin pari vauhdikkaampaa ja rokimpaa teosta Explosive Sound ja 250 Dollars. Nekin tyylillä. Albumin kohokohdaksi muodostuu kuuden ja puolen minuutin balladi Black Magic Night, jossa piru vie on oikeasti ihan hieno tunnelma. Gabrielin räkäisempi soundi taipuu jopa herkkään tulkintaan tässä lievästi kantrimaisessa tunnelmonnissa. Välikevennys olikin paikallaan, sillä loput levystä on puhdasta runttausta. Dirty Fingers ja Heroes Days nostavat jälleen tahtia rempseällä blues-otteella. Viimeiset kaksi kappaletta ovat ehkä enemmän velkaa heavylle kuin rockille, mutta pirun kovia kappaleita ne ovat. I am toimii upeasti, mutta päätöskappaleen Nothingness Dancen raskaissa metal-kompitteluissa on asennetta.

En välttämättä jatkossakaan tule ahmimaan hard rokkia aamupalaksi, mutta 250 Dollars onnistuu kuitenkin herättämään pientä mielenkiintoa genreä kohtaan. Esikoislevyksi tämä on aika muhkean ja helkkarin hyvin tuotetun kuuloinen paketti ja italialaiseksi Dirty Fingers kuulostaa todella paljon jenkkiyhtyeeltä. Albumi on suht tasainen, eikä millään erikoisella tavalla yllättävä, mutta ehkäpä se ei ole tässä tapauksessa tarpeen. Tämä menisi mainiosti taustamusiikkina esimerkiksi automatkalle sekä mennessä että palatessa. Ja jos matka on riittävän pitkä, kyllä tämän toistamiseenkin kuuntelee. Jos etsit rockia asenteella, Dirty Fingersillä on sitä ainakin 250 dollarin verran. Ja on ihan sen arvoinen.

3,5/5

Pressure Points - False Lights (14.08.2015)

Uusioproge on ollut lähellä sydäntäni aina siitä saakka kun noin kymmenen vuotta sitten tutustuin Opethiin ja Porcupine Treehen. Sen jälkeen onkin löytynyt kymmenittäin upeita orkestereita ympäri maailmaa. Suomi on kuitenkin jäänyt lähes kokonaan ulkomaiden progetarjonnan varjoon, eikä kyseistä tyylisuuntaa täälläpäin niin paljoa tuotetakaan. Onhan meillä toki kevyesti progeileva Amorphis, parikymmentä vuotta sitten päättynyt Kingston Wall, progressiivistia kappalerakenteita hyödyntävä Moonsorrow ja ehkäpä eniten progemuottiin sopiva Barren Earth. Niin ja tietysti Von Hertzen Brothers. Kuitenkin sellainen yhtye, jonka niputtaisi ulkomaisten nimien joukkoon ilman melankolista suomisoundia, ei ole vielä tullut vastaan. Yllätyksekseni sainkin käsiini Pressure Pointsin elokuun 14. päivä julkaistavan kakkosalbumin False Lights, jonka mukana tulleessa saaterkirjeessä lupailtiin yhtyeen soittavan progemetallia.

Odotin yhtyeen edustavan jotain näennäisprogea, joka kallistelee reilusti enemmän melodisen metallin puoleen, niin kuin täälläpäin yleensä. Yllätys olikin melkoinen, kun levyn kymmenminuuttinen avausraita Wreckage käynnistyy porcupinetreemaisella bassokuviolla ja taustakitaroinneilla, jota maalaillaan Pink Floydilta kuulostavalla kitarasooloilulla. Raskaammat death metal -osiot ja kevyempi soitanta ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Puhdas laulu toimii, murinavokalisaatio toimii, soundit ovat kohdallaan ja kokonaisuus on hiottu mielenkiintoa herättävään muottiin. Kymmenen minuuttia menee kuin siivillä.

Aloitusbiisin aiheuttama ensivaikutelma on positiivinen ja silti kappalemateriaali osaa yllättää. Between the Lies on hieman raskaampi teos, jonka puolen välin kevennys kuulostaa melodioita ja laulua myöten Damnationin ja Deliverancen aikaiselta Opethilta. Electric Shadows jatkaa raskaammalla tiellä aloittaen upeilla mättöriffeillä. Puolen välin paikkeilta loppuun asti soiva kaunis pianomelodia sulattaa paatuneimmankin sydämen. Joistain osuuksista tulee kovasti mieleen Arcturus. Esimerkiksi Between the Liesin lopun syntikkasooloilut ovat samaa sarjaa kuin Sham Mirrorsin kappaleet. Muuten perus-progeilevassa Sleepwalkissakin kuullaan myös lyhyt klassinen pianosooloilu, joka muistuttaa paljon norjan avaruuspiraatteja.

Dance of Coincidence on jälleen erikoinen sekoitus Porcupine Treen Lazarusta ja Opethin Deliverancea. Ensimmäinen kolmannes edustaa deathimpaa puolta, kun taas loput on kevyemmän materiaalin huikeaa nousujohdannetta loppuun asti. Lähes tunnin mittaisen levyn päättävä In Desolation muistuttaa kaikkein eniten Amorphista sekä Barren Earthia ja on näin ollen albumin niin sanotusti suomalaisin kappale. Joka tapauksessa se sopii täydellisesti kokonaisuuteen antaen levylle upean päätöksen. Ja syyn kuunnella koko kiekko uudestaan läpi.


False Lights on erittäin onnistunut progemetallikokonaisuus, joka hyvällä tavalla kuulostaa vuosien 00-05 Porcupine Treelta ja Opethilta. Enimmäkseen. Yhtye on onnistunut hämmentämään tutuilta kuulostavat ainekset omaksi tavaramerkikseen. Albumi ei jätä oikeastaan mitään valittamisen varaa, muuta kuin sen, että jos levyn toinen puolisko olisi ollut yhtä vahva kuin alkupuoli, puhuttaisiin näennäisen täydellisestä julkaisusta. Parin kappaleen tasaisuus pudottaa arvosanaa kokonaiset puoli pistettä. Lyhyesti muovattuna Pressure Points kuulostaa Opethilta enemmän kuin Opeth itse, ja aivan varmasti tulee tekemään lähivuosien aikana täydellisen levyn, jota voidaan pitää tulevaisuuden klassikkona. Tai no, miksei tätäkin.

4,5/5

Antagonist Zero - No Tears MCD (14.08.2015)

Suomi on ihan selvästi melodisen death/doomin tyyssija. Meillä on esimerkiksi erinomaiset Shape of Despair, Desolate Shrine ja Swallow the Sun. Samaa sarjaa edustava porvoolainen deathdoomia ja post metalia sekoitteleva vuonna 2010 perustettu Antagonist Zero on julkaissut jo yhden EP:n ja debyyttialbumin. Jatkoa noille kahdelle levytykselle tuo elokuun kahdeksas päivä julkaistava No Tears -minilevy.

Reilun puolen tunnin kokonaisuus koostuu kolmesta uudesta sävellyksestä sekä kahdesta coverista. Albumin ensimmäisenä kappaleena kuullaan melankolista, lievästi postia metalilta kuulostavaa riffijumitusta. Pääosin surumielinen ja raskas nimikkokappale kuulostaa Swallow the Sunilta, Draconianilta ja muilta vastaavilta haikeaa örinädoomia suoltavilta yhtyeiltä. Profound Oblivion jatkaa mallikkaasti samoissa lyijynraskaissa merkeissä, mutta kieltämättä nariseva puhdas laulanta kuulostaa doomsoundiin nähden irtonaiselta ja pahimmillaan häiritsevältä. Puhdas laulu tuntuukin olevan levyn tai yhtyeen pahin kompastuskivi, koska mitä enemmän vokalisti revittelee, sitä enemmän se vie huomiota raskaalta doom-pörinältä, joka muuten toimii varsin hyvin. Onneksi suomeksi veisattu Suru on kuitenkin laulannaltaan varsin hillitty teos ja surullinen tunnelma saavutetaan.

Yhtyeen oma materiaali on melko tavanomaista ja tasaista, vaikkakin toimivaa matalaviritteistä doomia. Cover-biiseissä onkin sitten ihmettelemistä. Monesti olenkin miettinyt, miltä kuulostaisi Jenni Vartiaisen laulu ja ääni sekä sävellykset hieman kokeellisemmassa maastossa. En ihan kuitenkaan odottanut ensimmäisenä kuulevani doom-coveria. Radiossa jo jokunen vuosi sitten puhki kulutettu näennäisen kaunis hituri taittuu tuomiometalliksi ihan keskitasoisin arvosanoin. Vaikka asu on täysin uusi, ei se vaan jostain syystä toimi niin hyvin kuin se ehkä voisi toimia. Myös puhdas laulanta on tässä yksi negatiivinen tekijä. Hyvä yritys kuitenkin. Toinen cover on omistettu länsinaapurimme swallowthesunmaiselle Doom:VS:lle, jolla onkin aika paljon yhteistä Antagonistien kanssa. Ja kas kummaa, se toimii erittäin hyvin, vaikka näkökulma kappaleeseen ei nyt niin uusi olekaan.

No Tears-minilevy on reilun puolen tunnin mittainen melankolinen kokonaisuus. Sillä on omat heikot kohtansa ja tyyli muutenkin on tasaisen varmaa ja ennaltakuultua tavaraa. Parhaimmillaan se kuitenkin on keskitasoa hieman parempaa doomia pienillä post-metal-elementeillä ja tarjoaa viihdyttävät 35 minuuttia. Toivon mukaan jatkossa kuulemme reilummin murinavokalisaatiota ja vähemmän laulantaa. Palaset ovat muuten niin hyvin kasassa, että odotettavissa voisi olla vaikka miten hienoja doom metal-kokonaisuuksia.

 3,5/5