Old Forest - Dagian (2016)

Jo vuonna 1998 perustettu ja Tolkienin tarustosta nimensä lainannut brittiläinen black metal-yhtye Old Forest ei ole juuri kiirehtinyt levyjulkaisujensa kanssa. Debyytti Into The Old Forest julkaistiin noin vuosi perustamisen jälkeen ja muistan itsekin kuulleeni kyseista albumia kauan kauan sitten. Vuosituhannen alussa bändi jäi seitsemän vuoden pituiselle tauolle. Edellinen None More Black-kokonaisuus ilmestyi pari vuotta sitten ja yhävatmosfäärisempään ja syntikkapitoisempan suuntaan kehittynyt Dagian viime tammikuussa.

Reilun kolmen vartin levyllä kuullaan neljä mammuttimaista kappaletta, joista ensimmäisenä soi Morwen. Biisi esittelee ilmavaa synapitoista black metal-soitantaa, josta löytyy kaikuja sekä norjalaisesta että keskieurooppalaisesta black metalista. Seuraava kappale Non sisältää puhdasta laulantaakin ja muistuttaa paikoitellen jopa Falkenbachin eepoksia varsinkin jykevimpien riffiensä osalta. 

Levyn kauneimpia melodioita tarjoilee Tweoneleoht, jonka voisin nostaa levyn upeimmaksi tekeleeksi. Levyn päättävä vartin mittainen ambientjärkäle Neaht jää "pieneksi" ohilyönniksi. Lopussa maalaillaan nättejä kitaramelodioita, mutta pääosin syntikkamaalailun varaan rakennettu vivahteeton ja vähäeleinen teos on joka tapauksessa ylipitkä kuin mikä.

Tunnelmaa Dagianista löytyy ja paljon ja voisi toimia erinomaisesti vaikkapa metsäretkeilyn taustamusiikkina. Monin paikon levyn kappaleista tulee mieleen Amestigón, Summoning, vanha Ancient ja Falkenbach, mutta silti Old Forest kuulostaa sopivan omintakeiselta black metal-hämistelyltä. Dagian ei ole tyylilajinsa merkkiteos, mutta perustoimivaa atmospheric black-materiaalia ja sopii erittäin hyväksi vaihteluksi tai lisukkeeksi edellämainittujen yhtyeiden kuuntelun lomassa.

3,5/5

Obsequiae - Aria of Vernal Tombs (2015)

Atmospheric on uusi musta, kuten on tullut muutamaan kertaan mainittua. Ja onhan noita yhtyeitä ilmaantunutkin viimeisen kymmenen vuoden sisään paljon enemmän kuin sitä aikaisemmin. Tähän maisemalliseen bläkkikastiin lokeroituu myös yhdysvaltalainen vuonna 2008 perustettu Obsequiae, joka julkaisi toisen albuminsa Aria of Vernal Tombs viime vuoden toukokuussa. 

Perinteiseen tyyliin levy avataan tunnelmaa luovalla ja ennen kaikkea oikean harpun kanssa näppäillyllä instrumentaalilla Ay que por muy gran fremosura,  josta siirrytään luontevasti syntikoiden kyllästämään melodiseen ja hyvin ilmavaan black metaliin kappaleissa Autumnal Pyre ja Until All Ages Fall. Ja mieleenhän tästä tulee kovasti Summoning, Empyrium ja Vordven. Tokihan harpun kyllästämät välisoitannat, joita levyllä intro mukaan luettuna on jopa neljä kappaletta, muistuttavat lisäksi itävaltalaista Dargaardia. Levyn melodiat tapailevatkin pitkälti keskiaikaista perinnettä.

Levyn yhdentoista kappaleen jako menee aika selkeällä kaavalla. Pari metalliveisua ja perään välisoitto ja sama uudestaan. Kieltämättä moinen tyylittely luo tunnelmaa, kun raskaamman soiton väliin heitellään upeita tunnelmapätkiä. Joka tapauksessa levykokonaisuus on alusta loppuun huolitellun oloinen näkemys. Kappalemateriaali on tasaisen varmaa ja biisit ovat todella kaunista kuunneltavaa, kuten vaikkapa Pools of a Vernal Palace, Anlace and Heart ja In The Absence of Light, mutta erityisesti viimeisen kappaleen Orphic Rites of The Mysticin riffityöskentely kera komeiden melodioiden vetää erittäin upean silauksen kolmevarttiselle albumille.

Aria of Vernal Tombs on jälleen yksi hyvin tunnuksenomainen atmosbläkkilevy. Syntikkavalli on voimakas ja syvä, kitarat soivat heleästi ja rääkynöistä löytyy kaikua. Eipä tämä genrestään paljoa uusia puolia tuo esiin, mutta silti tästä on hyvin vaikea olla pitämättä. Lisäksi oikea harppu synteettisen sellaisen sijaan on kunnioitettava lisuke ja toki tarkoituksella haettu keskiaikainen fiilis on mahtava juttu. Mutta eihän tällaista musiikkia koskaan liikaa ole, vaan aikaa on toisinaan liian vähän. Kannattaapa tutustua ainakin tähän yhtyeeseen.

4/5 

Selvans - Lupercalia (2015)

Selvans on Italiassa vuonna 2014 perustettu atmosfääristä ja kansanmusiikkihenkistä black metalia soittava yhtye. Viime vuonna tämä kahden vakijäsenen ja vierailevan rumpalin yhtye julkaisi sekä esikois-ep:n että -albumin. Lokakuussa julkaistu debyytti Lupercalia lupailee kuuden kappaleen ja tunnin verran synkkää ja metsäistä taivastelua muun muassa Windirin, Moonsorrown sekä Negurá Bungetin hengessä.

Ykkösraitana soi lupaileva ja hämyinen instrumentaali Matavitatau, jossa esitellään houkuttelevia kansanmusiikkisoittimia. Huilut, viulut ja lyömäsoittimet antavat mystistä sävyä metallisoitantaan kuin itäeurooppalaisilla kanssaveljillänsä, Negurálla ja Dordeduhilla ikään. Intron jälkeen päästään toden teolla asiaan, kun reilun kymmenen minuutin Versipellis alkaa soida. Perinteisempään melodiabläkkiin kallellaan oleva kappale muistuttaa hieman ruotsalaisen Dawnin klassikkojulkaisua Slaughtersun.

Folk-elementtejä isketään enemmän mukaan hitaammassa kappaleessa O Clitumne!, jonka melankoliset melodiat muistuttavat kovasti Moonsorrown mainiota Kivenkantajaa. Kauniit melodiat ja raskas kitaravalli kannattelee myös parintoista minuutin kappaletta Hirpi Sorani. Valtavat taustasyntikat maalailevat todella upeita, jylhiä ja haikeita äänimaisemia. Kierompaa riffittelyä ja hivenen aggressiivisempaa ulosantia tarjoaa Scurtchin. Levyn päätöskappale on 17-minuuttinen eepos N.A.F.H. jonka introsta ei haikeaa viikinkiepiikkaa puutu. Täydellisen tunnelmallinen päätös tälle kokonaisuudelle.

Lupercalia on tutunkuuloisista elementeistä rakennettua ripeätempoista black metalia, jossa suurin erotekijä perinteiseen bläkkiin on upea kansanmusiikkisoitinrepertuaari, jota ei kuitenkaan liiaksi mainosteta. Tavanomaisesta on siis saatu muokattua hyvinkin omaperäisen ja kiehtovan kuuloista mustaa tunnelmointia pienillä lisävivahteilla. Tämä kuuluu taas sarjassaan lähes täydellisiin debyyttialbumeihin, jolle ei malta olla odottamatta jatkoa ja hyvin pian. Jos Falkenbach, Moonsorrow, Kampfar tai mikä tahansa mainittu yhtye kiinnostaa, niin Selvans kannattaa ottaa ehdottomasti tarkistettavaksi. 

4/5

Iku-Turso - Of Death and Gods DEMO (2015)

Wikipedia kertoo näin: Iku-Turso (myös Tursas, Turso, Turisas, Iku Turilas ja Meritursas) on kalevalaisessa runoudessa esiintyvä vedenhaltija tai merihirviö, joka toimii myös alkuolentona ja tautidemonina. Iku-Tursolta on nimensä lainannut myös tänä vuonna perustettu Hausjärveläinen yhden miehen black metal-yhtye, joka mainitsee vaikutteikseen muun muassa sellaisia yhtyeitä kuin Burzum, Dark Funeral ja Satanic Warmaster. Yhtye julkaisi vastikään ensimmäisen demonsa Of Death and Gods.

Saatteessa valiteltiin, ettei studiotyöskentelyyn ole varaa, joten homma on hoidettu kotiin, niin, kotona. Soundit ovatkin melko ohuet ja varsinkin ensimmäisellä kuuntelulla halvoilla nappikuulokkeilla liikenteen hälyssä vaikutelma oli melko kehno. Toki jos vertailukohtana pitää mainittuja vaikutteita, niin voi olla Iku-Tursonkin kanssa hukassa. Itse kuulen yhtyeen tyylissä paljon samaa kuin Summoningin 20 vuoden takaisessa debyytissä Lugburzissa. Toki yhtymäkohtia löytyy myös Burzumiin ja sen pariin klassikkoon, kun sitä atmosfääriä taustalla on jos jonkun verran. Levyn aloittava seitsemän ja puolen minuutin Valon Kuolema lienee eniten noihin kahteen verrannollinen eepos. Introbiisi kestää pidempään kuin loput kaksi yhteensä, mutta niihinkin on saatu pakattua tunnelmaa. Kireän kitarasoundin taustalla käytetään hyvänä lisukkeena miellyttävän kuuloista synataustoitusta ja vokaaleissa on mukavasti kaiutusta.

Of Death and Gods on esikoisdemoksi kelvollista tavaraa. Suurimmaksi häiriötekijäksi muodostuu lähinnä tekniset ja tuotannolliset seikat. Soundi on ohutta ja suttuista ja soitosta huokuu viimeistelemättömyys. Biisit itsessään vaikuttavat kuitenkin hyvin asiallisilta ja toimivilta ja uskon vakaasti, että kun äänityspuoli oli se sitten studio tai kaljapalkalla työskentelevä apulainen, Iku-Tursolta voi odottaa varsin miellyttäviä atmospheric black metal-kokonaisuuksia.

3/5

Abyssal - Antikatastaseis (2015)

Atmosfääristä black metalia tuntuu olevan maailman sivu pullollaan, mutta minkähänlaista olisi samalla etuliitteellä varustettu death metal? Epäsuoran vastauksen kysymykseen antaa vuonna 2011 perustettu iso-britannialainen Abyssal, joka lisää maisemalliseen black metal-keitokseensa lusikallisen tai pari dödöä. Yhtye on pääsääntöisesti nimimerkkiä G.D.C käyttävän multi-instrumentalistin sooloprojekti. Kolmannella levyllä Antikatastaseis on mukana vierailevina tähtinä Glomor, joka vokalisoi yhtä kappaletta ja mikä erikoisinta, jyväskyläläisestä death metal-orkesterista Sotajumalasta tuttu T. Häkkinen paukuttaa levyn rummut.

Levyllä on mittaa hiukan vajaan tunnin verran ja se on jaettu seitsemään kappaleeseen. Lyhyimmät niistä ovat reilun kuuden minuutin mittaisia ja pisimmät paritoistaminuuttisia eepoksia. Ensimmäisenä soiva I am the Alpha and The Omega antaa erinomaisen esimerkin, miten hyvin kuolonmetallisoundit sopivat atmospheric-maalailuun. Äärimmäisen raskas pörinäsoundi toimiikin oikein hyvänä vastavärinä hienovaraisille ja suorastaan pehmeästi soiville ambient-väliosuuksille. Ensimmäisen kappaleen lopettava vaimea melodiakuvio päättyy tribaalirummutuksilla alkavaan teoskeen The Cornucopian. Reilun puolentoista minuutin infernaalinen patarumpujen tahdittama äänimaisema muuttuu entistäkin painostavammaksi, kun syvyydellinen kuolonmetalli alkaa soimaan matalavireisenä.

Äärinopealla mättämiselle antaa vastapainonsa doomiin kallellaan oleva Veil of Transcendence, jossa hidas tempo tuo uutta näkökulmaa painostavaan ja ahdistavaan tunnelmaan. Biisin puolessa välissä sijaitsevan kauniilla melodialla höystetyn ambientmaisen välisosan jälkeen samaa melodiateemaa jatketaan vauhdikkaalla death metal-paahtamisella. Kappaleen voimakasta ja samaa melodiakiertoa hyväksikäyttävää loppua voi kutsua lähes eeppiseksi. Eräs levyn kohokohdista on Telomeric Erosion, josta löytyy muun muassa kieroja yhtymäkohtia Moonsorrowin viimeisimpien tuotosten kanssa. Kolmen minuutin äänimaisemalla introitettu A Casual Landscape on hyvällä tavalla kaoottinen kappale, ihan kuin 90-luvun alun Bal-Sagoth soittaisi Agallochia ja Triptykonia sekaisin. Levyn hienoimpiin teoksiin lukeutuu myös Chrysalis, jonka etäisenä kumisevat tribaalirummut yhdistettynä black metal-sointiseen kitaransahaukseen tuo mieleen romanialaisen Dordeduhin. Levyn päättää muutamaa sekuntia vajaat 12 minuuttia kellottava Delere Auctorem Rerum Ut Universum Infinitum Noscas, joka sekin sijoittuu levyn kappalemateriaalin paremmalle puoliskolle, mikä ei tietenkään tasaisen varmassa kokonaisuudessa kovinkaan suurena laadunvaihteluna näy eikä kuulu.

Jos kaoottista, kolkkoa ja suorastaan ahdistavaa musiikkia mielit kuunnella, Abyssal voi olla täydellinen vastaus rukouksiisi. Antikatastaseis ei päästä kuuntelijaansa ollenkaan liian helpolla, mutta kakofoninen death metal-ambienssi ei kuitenkaan vaadi liikoja. Kun albumin sisäistää muutamalla kuuntelulla, siitä alkaa löytämään paljon mielenkiintoisia ja jopa kauniita yksityiskohtia. Toki death metalin matalavireinen soitanta tekee pesäeroa perinteisiin atmosbläkkiyhtyeiden jolteensakin kuulaaseen ja kirkkaaseen äänimaisemaan, mutta tämä hieman poikkeuksellinen lähestymistapa tuo vain lisää mielenkiintoa yhtyettä kohtaan. Joka tapauksessa tässä on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen levy kaikille, keitä kiinnostaa etuliite 'atmospheric' yhdistettynä johonkin äärimmäisen raskaaseen metallilajikkeeseen.

4/5

Minsk - The Crash and the Draw (2015)

CD 16,99 € / EMP.fi

Vuonna 2002 perustettu yhdysvaltalainen atmospheric sludge/post-metal-yhtye Minsk julkaisi tänä vuonna neljännen täyspitkän albuminsa The Crash and the Draw. Edellisestä albumista With Echoes in the Movement of Stone ehtikin kulumaan jo kuusi vuotta aikaa. Onneksi Minsk tarjoilee odotuksen päätteeksi cd-formaatin fyysisiä rajoitteita hipovat 75 minuuttia uutta materiaalia.

Massiivinen paketti avataan massiivisella kappaleella. Levyn pisin kappale To the Initiate kellottaa reilut 12 ja puoli minuuttia ja imaisee sinä aikana mukaansa Minskin rosoisen tunnelmallisiin sielunmaisemiin. Äärilaitoja murjotaan toden teolla: löytyy kosmista syntikkamaalailua, soraisia kitarariffejä, hidasta laahausta, nopeatempoista tykitystä, puhdasta laulua ja murinavokalisaatiota. Siinä on kontrasteja ja sävyjä kuin halkileikatussa graniitissa ikään. Samaan taipuu myös seuraava Within and Without, johon on ahdettu todella upeita riffityksiä ja suorastaan hypnoottinen tunnelma. Tunnelma paranee entisestään neljäksi kappaleeksi jaetussa yli 20-minuuttisessa, lähes progressiivisessa teoksessa Onward Procession.

Raskaiden sorakitarointien välissä on erittäin suotavaa kuulla puhtaasti soivia ääniä. Viiden minuutin hengähdystauon tarjoaa maalaileva instrumentaali Conjunction, joka osoittaa ambientpuolenkin onnistuvan yhtyeeltä. Kauniimmissa sävyissä edetään The Way is Throughissakin, josta siirrytään maittavaan kolmeminuuttiseen tribaalipaukutteluun. Vaiherikkaan levyn tässä vaiheessa loistava To The Garish Remembrance of Failure ei enää pääse yllättämään, mutta levyn päätöskappale, kauniin psykedeellinen tunnelmointi When the Walls Fell on yllättävästi kivenkovan kokonaisuuden lujinta antia ja omalla tavallaan vetää maton jalkojen alta. Sitä voi todellakin kutsua loppuhuipennukseksi.

The Crash and the Draw on samaan aikaan sekä raskas että rauhallinen kokonaisuus. Sorainen kitarasoundi ja ilmava tausta-atmosfääri pelaavat hyvin yhteen. Kokonaisuus on alusta loppuun asti vaihtelevaa, mutta kuitenkin seuraa tiukasti määriteltyä punaista lankaa. Levyn voi ottaa vastaan joko yksittäisinä kappaleina tai sitten tunnelmallisena ja miltei hypnoottisena viisivarttisena tajunnanvirtana. Niin tai näin, se on kuitenkin selvää, että Minsk iski tajuntaani yhden vuoden mielenkiintoisimmista ja parhaimmista kokonaisuuksista.

4,5/5

CD 16,99€ / EMP.fi

Midnight Odyssey - Shards of Silver Fade (2015)

Australialainen yhden miehen ambient/black metal-orkesteri Midnight Odyssey on kahdeksan vuoden olemassaolonsa aikana ehtinyt julkaisemaan pari demoa, muutaman splitin sekä kaksi täyspitkää albumia. Debyytti Funerals From The Astral Sphere julkaistiin neljä vuotta sitten. Tänä vuonna julkaistu toinen albumi Shards of Silver Fade sisältää edeltäjänsä tavoin kahdeksan kappaletta, mutta on kestoltaan tuplasti pidempi. Niinpä julkaisu on kahden cd-levyn kestoinen matka talviselle tähtitaivahalle.

Tupla-albumilla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia. Myös kappaleet ovat varsinaisia järkäleitä, joissa riittää kestoa aina 14 ja 22 minuutin välillä. Pisin eepos From A Frozen Wasteland avaa paketin miellyttävän rauhallisella syntetisoinnin ja puhtaan laulannan keskinäisellä tunnelmoinnilla. Eetteripitoisista maisemoinneista tulee mieleen Dargaard, vanha Mortiis, miksei myös Enigman rauhallisemmat teokset tai Vangeliksen elokuvateemat. Ensimmäiset sirkkelikitarat soivat noin seitsemän minuutin kohdalla ja varsinainen black metal-soitto alkaa hieman ennen viittätoista minuuttia. Atmospheric black-osasto muistuttaa soundeiltaan ja tyyliltäänkin enimmäkseen Summoningia, mutta toisaalta melodioissa saattaa olla samoja kosmisia sävyjä ja kuin Limbonic Artilla konsanaan. Satyriconin esikoislevyäkään en voi olla vertaamatta tähän.

Ensimmäinen kappale esittelee melko kattavasti sen, mitä kokonaisuudelta on odotettavissa. Runsain mitoin kosketinvetoista tunnelmaa, hämmästyttävän paljon puhtaasti laulettuja osioita sekä erinomaisia black metal-soitantoja. Kontrasteja löytyy seesteisten tunnelmaosuuksien ja rosoisten metallisoitantojen välillä vaikka millä mitalla. Yksinkertaisiin melodiakulkuihin ja toistoihin perustuva kappalemateriaali pitää otteessaan nimenomaan kylmäävän hienojen vaihtelevuuksiensa ansiosta. Mahtavalle avausbiisille tuovat jatkoa seuraavat Hunter of the Celestial Sea tai Son of Phoebus, vaikka eivät aivan samalle eeppisyyden tasolle pääsekään. Asleep is the Fire sekä Starlight Oblivion käyvät jo lähellä synkillä ja raskailla tunnelmoinneillaan. Levyn ehdottomiin kohokohtiin kuuluu vangitseva ja lähes hypnoottinen Darker Skies Once Radiant, jonka laulumelodioissa on tämän lajityypin klassikkoaineksia. Viimeisenä soiva, tunnelmaltaan levyn synkimpiin lukeutuva nimikkobiisi on loistava päätös tälle pitkäksi venähtäneelle todellisuuspaolle.

Shards of Silver Fade on melko massiivinen pala purtavaksi, mutta sen tunnelmat nielevät helposti mukaansa kokonaiseksi kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Kauneutta, talvisen kolkkoa, kylmää ja kosmista atmosfääriä löytyy niin runsaasti, että ajan kulun saattaa kevyesti unohtaa. Multi-instrumentalisti Dis Pater on onnistunut luomaan voimakkaan kokonaisuuden, joka ei onnekseen kaadu omaan massiivisuuteensa. Valittamista siitä ei siis löydy. Tutuista elementeistä on kasattu oman kuuloinen tunnelmallinen spektaakkeli, jonka nautiskeleminen helmikuisen järven jään kimaltelevassa pakkaslumessa yötaivasta katsellen kuulostaa mitä mieluisammalta talviaktiviteetilta. Jos atmospheric black metal ollenkaan kiinnostaa, niin Midnight Odyssey on ehdottomasti tutkimisen arvoinen projekti.

4/5

Hanging Garden - Blackout Whiteout (25.09.2015)

CD (25.09.15) 15,99€ / EMP.fi

Pakko on myöntää, että vaikka Helsinki-Mikkeli-akselilta ponnistava Hanging Garden on nimenä tullut useampaankin otteeseen vastaan, ei minulla ollut minkäänlaista käsitystä, mitä levytykset pitävät sisällään. Yhtyeellä on takanaan jo kolme kokopitkää albumia ja viimeisin lisäys diskografiaan on syyskuun lopulla julkaistava, otsikoltaan sekä kansikuvaltaan ajatuksia herättävä Blackout Whiteout.

Ihmetykseni tutustumattomaksi jääneeseen yhtyeeseen ei toki olisi ollut niin suuri, jos sisältökään ei olisi ollut kovin kummoista. Sen sijaan Hanging Gardenin kädenjälki on tarkalleen yhtä mielenkiintoista ja upeaa kuin hypnoottisen lumoava ja kaunis Anathema, äärimmäisen melankolinen Katatonia, eteerisen tunnelmallinen Throes of Dawn ja raskaita soundeja ruotiva Ghost Brigade. Tyylisuunta on siis osapuilleen synkkää ja tunnelmallista kuoloa sekä tuomiota kevyellä post-metal otteella sävytettynä.

Levyn avauksena toimii Isisin ja Ghost Brigaden jälkeisrokisti jumittava Borrowed Eyes, jonka synkkä tunnelma vetää vertoja Katatonian tuotannolle. Toisena vuorossa oleva "is there a way ..."-hokeman varassa kulkeva hypnoottinen Whiteout on kuin Anatheman viimeisimmiltä julkaisuilta. Samanlaisia luihin ja ytimiin purevia vivahteita ripotellaan kappaleisiin läpi levyn. Synkkyys ja syksyinen hämärä on mukana tunnelmassa. Ensimmäisenä lohkausuna videon kera tarjottu Embers lisää soppaan kourallisen doom metalin raskautta ja Katatoniasta sekä October Tidesta tutun Fredrik Norrmanin tulkintaa.

Yksi levyn erikoisimmista ja kenties hienoimmista kappaleista on minimalistinen, selkäkarvoja nostattava tunnelmakuva Eclipse, joka kuulostaa yllättävän paljon Ulverin Perdition Citylta (2001) kaikkine koneistettuine bassosoundeineen, aavemaisine syntikkataustoineen sekä jazzahtavine melodioineen. Hieman valoa on aistittavissa Aoedessa, joka viettää jälleen kuuden vuoden takaisen Anatheman suuntaan. Tai miksei voisi verrata myös hieman vastaavanlaiseen Shamrainiin, jossa yhtyeen kitaristi Mikko Kolari on vaikuttanut pidemmän aikaa. Maininnan ansaitsee yhtyeen vokalisti Toni Toivonen, jonka ääni taipuu raivokkaasta murinasta herkkään lauluun. Levyn tunnelman mukaan kulkeva tulkinta on todellakin yllämainittujen yhtyeiden veroista.

Albumin hämärä tunnelma ei muutu kurjuutta kummemmaksi, mutta loppupuolella on soundillisesti raskaampaa materiaalia erinomaisesta Unearthedista alkaen.Yksinkertaisen, mutta sitäkin toimivampaan riffittelyyn pohjautuva biisi on yksi levyn kohokohdista. Viipyilevä Words That Bear No Name on Eclipsen lisäksi kappale levyn erikoisimmasta päästä. Kaunista kuunneltavaa on myös haikean jousisoiton sävyttämä My Rise is Your Fall. Viimeisenä kuullaan levyn pisin kappale Blackout joka on jälleen doomia post-osastolta. Levyn hypnoottisen päätöksen jälkeen tämä levy ehti pyöriä nelisen kertaa soittimessa ennen näppäimistöön tarttumista.

Blackout Whiteoutin julkaisuajankohta on täydellinen. Kun syksy hiljalleen alkaa kääntymään pimeämmän puolelle, on tämä levy juuri sitä mitä tunnelmallisiin syysiltoihin tarvitaan. Kauttaaltaan synkkää tunnetta, joka useasta vertailukohdastaan huolimatta on hiottu oman kuuloiseksi äänimaailmaksi. Valittamista ei löydy, mutta kehuttavaa senkin edestä. Lisäksi, että yhtyeen tyyli ja tunne hipoo täydellisyyttä, on myös tuotanto saatu sellaiseksi, että se tukee levyn tunnelmaa täydellisesti. Äänimaisema ei ole suinkaan täyteen tupattu, mutta taustaelementeistä on saatu kaikki tarpeellinen irti. Oikeiden soitinten ja koneistettujen soitantojen harmonia on upeaa kuultavaa. Hanging Gardenin hiukan yli kolmevarttinen neloslevy iski takavasemmalta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Albumi on ehdottomasti vuoden suurimpia yllättäjiä eikä kärjestäkään kaukana olla. Pakkohankinta kaikille synkän metallin ystäville.

4,5/5

CD (25.09.15) 15,99€ / EMP.fi

Loputon Suo - Loputon Suo EP (2015)

Joensuusta ponnistava viime vuonna aloittanut black metal-yhtye Loputon Suo julkaisi ensimmäisen demonsa elokuussa. Omaa nimeä kantava kolmen kappaleen demon vaikutteiksi mainitaan muun muassa sellaisia merkittäviä yhtyeitä kuin Drudkh ja Agalloch.

Demo-eepeellä on mittaa vain 12 minuuttia, mutta siihen on ahdettu atmosfääristä synkkää fiilistä huokuva tunnelma. Avauskappale Kädet Valloittamaan on suttuisella soundilla polkevaa mustaa metallia, jossa on hieman omaa persoonaakin erottamaan yhtyeen tavisbläkistä. Minijulkaisun toimivammaksi kappaleeksi kuitenkin nousee vähän alle kolmen minuutin Deus Delirium. Kappaleeseen on saatu melko hienoja kitarointeja sekä melodioita ja vaihtelevuuttakin löytyy lyhyeen kestoonsa nähden runsain mitoin. Viimeisenä kuullaan Spiraali, joka on myös erittäin toimiva kappale. Hitaammat osuudet ovat erittäin toimiva lisuke ja kontrasti raskaammalle soitannalle.

Loputon Suo on esikoisdemollaan kyllä oikeilla jäljillä, mutta kolmen kappaleen aikana ei vielä esikuvien tasolle nousta. Materiaali on melko riskitöntä ja tasaista. Huomattavissa olevaan potentiaaliin ja persoonallisuuteen nähden kappaleet tuntuvat hiukan keskeneräisiltä tai vajailta. Silti materiaali onnistuu olemaan mielenkiintoista ja yllätyksettömyydestään huolimatta toimivia teoksia. Kyseessä on kuitenkin ensimmäinen julkaisu ja vieläpä demo, niin suhteellisen hyvin ovat asiat tässä vaiheessa. Jospa sitä atmosfääriosastoa kuullaan voimakkaammin seuraavalla julkaisulla.

3,5/5

Pyramids - A Northern Meadow (2015)

Yhdysvaltalainen Pyramids on taas yksi lisäys blackgaze/atmospheric/post-metal-osastolle. Yhtye on perustettu vuonna 2008, jolloin julkaistiin myös bändin nimeä kantava debyyttialbumi. Toista levyä on saatukin odottaa aloitusvuodesta saakka, vaikka erilaisia minijulkaisuja onkin vuosien varrelle mahtunut. Viime keväänä se sitten viimeinkin ulostautui Profound Lore-lafkan kautta otsikolla A Northern Meadow.

Useat tyylisuunnan edustajat ovat iskeneet vähintäänkin välttävästi meikäläiselle, mutta samalla genre on hyvin pitkälti ennalta-arvattavaa. Valtavaa syntikkamattoa, kaiutettuja rääkynävokalisointeja ja diskanttikitarointia odottaville Pyramids ei kuitenkaan tarjoa juuri sitä itseänsä. Ensimmäiset mielikuvat johtavat avant-garde black metalin edelläkävijään Ved Buens Endeen ja melankolinen puoli viittaa ainakin etäisesti My Dying Brideen. Myöskään rääkymistä ei levyllä kuulla, vaan monin paikoin Steven Wilsonilta haiskahtavaa laulantaa.

Levyn teemat voi hyvin päätellä silmäilemällä kansitaidetta ja kappaleiden otsikoita. Levy myös avataan erittäin valoisilla aiheilla: ensimmäinen kappale In Perfect Stillness, I've Only Found Sorrow huokuu kelmeää alakuloisuutta nimeä myöten. Laulajan leijaileva ääni tuo omaa sävyänsä riitasointuisille kitaran kirskunnoille. Hypnoottinen tunnelmointi jatkuu jälleen kerran upeasti otsikoidussa biisissä The Earth Melts Into Red Gashes Like The Mouths of Whales, josta voi vähän aistia samanlaista soundia kuin vanhoilla Summoning-julkaisuilla.

Ohueen kitarasoundiin ja nakuttaviin konerumpuihin on kuitenkin kätketty todella suuri lataus hämärää fiilistä. Kaaos ja kauneus vallitsevat jatkuvasti käsi kädessä. Indigo Birds sekä I am So Sorry. Goodbye. ovat mydyingbridemaiseen tyyliin masentavan riipaisevia tunnelmakuvia, joihin rujompi kitarasoundi tuo suunnattoman määrän elävöittävää kontrastia. Jollain tapaa tunnelma on hyvin doomia. Levyn viimeisessä kappaleessa, yli yhdeksänminuuttisessa Conciliencessa varsinkin.

A Northern Meadow on albumi, joka ei päästä kuuntelijaansa turhan helpolla. Tunnelmiltaan raskaat mutta moniulotteiset kappaleet pakottavat kuuntelemaan levyä kerta toisensa jälkeen ja löytämään raadollisen ulkokuoren taakse kätkettyä kaunista melankoliaa. Nyansseja on kuin Tikkurilan värikartassa ikään. Lisäksi Pyramids on omaksunut melko omaperäisen tyylin, jossa kaikki osat ovat yhtä hienovaraisesti esillä tai vastaavasti äänimaiseman sisällä piilotettuna. Lyhyesti sanottuna A Northern Meadow on voimakkaasti tunnelmallinen levy, joka tulee kestämään kuuntelua ja aikaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti tyylisuunnasta vähääkään kiinnostuneille.

4/5 

Tempel - The Moon Lit Our Path (2015)

Vuonna 2003 perustettu arizonalainen progressiivista sludgea soittava kahden miehen Tempel toimi ensimmäiset kymmenen vuotta nimellä Temple julkaisematta yhtään albumia. Pian nimenvaihdoksen jälkeen julkaistiin esikoislevy On the Steps of the Temple (2012) joka sai jatkoa äskettäin ilmestyneellä levyllä The Moon Lit Our Path. Yhtyeessä vaikuttaa, kuten edellä mainitsin, vain kaksi henkilöä: Rich soittaa rumpuja ja Ryan kaikkia muita instrumentteja. Vokalistia ei levyllä kuulla säkeenkään verran.

Instrumentaalinen atmospheric sludge metal on hieman erikoinen ratkaisu. Siltä se vähän kuulostaakin. Levyllä on viisi hieman vajaan kymmenen minuutin kestoista kappaletta, joista ensimmäinen Carvings in the Door on erittäin toimivaa alavireisen kitaran sävyttämää sludgea, joka kuitenkin tuntuu kaipaavan laulua rinnallensa. Hyvin saman tyylistä hitaampien kitarajumitteluiden ja vauhdikkaampien kompitteluiden vaihtelua tarjoaa nimikkokappalekin. Siinä sivussa vokalistin puuttumista ihmetellessä tulee yllättäen huomattua, miten hyvin tällainen toimii instrumentaalisenakin.

Raskassointisemman alkupuoliskon jälkeen albumi tarjoaa sludgen lisukkeena pieniä vivahteita death ja black metalista. Esimerkiksi loistava Descending Into The Labyrinth voisi olla esimerkiksi Enslavedin, Satyriconin ja Opethin vaikutuksen alaisena tehtyä fiilistelyä. Ja progressiivista vaikutetta on luonnollisesti mukana rytmiosastolla ja kevyemmissä väliosioissa. Post-metalia lähentelevillä tunnelmoinneilla alkaa Tomb of the Ancients, jossa pianon ja akustisen kitaroinnin kaunis introitus johtaa melodiseen metallisoitantaan. Viimeisenä soiva levyn pisin parintoista minuutin Dawn Breaks The Ruins on oikein haikean kuuloinen päätösraita. Melodioista tulee paikoitellen mieleen kotimainen melankolia á la Insomnium tai Swallow The Sun ja jälkeisrock-tunnelmoinneissa ja black metal-vaikutteissa maistuu eurooppalaiset mausteet.

The Moon Lit Our Path on laulajan puutteesta huolimatta mielenkiintoista fiilistelypohjaista instrumentaatiota. Tempel edustaa sellaista musiikkityyliä, joka todella kaipaisi jonkinlaista vokalisaatiota soitannan lisukkeeksi. Muilta osin levy ei juuri jätä valittamisen aihetta. Kappaleet ovat tuotannoltaan ja rakenteeltaan erityisen toimivia lajityypin edustajia, joista löytyy vivahteita ja vivahde-eroja. Ennen kaikkea The Moon Lit Our Path on kuitenkin miellyttävä 50 minuutin kokonaisuus, joka pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Jos tähän soitantaan vielä joskus lisätään persoonaa enemmän esille tuova vokalisti, puhutaan todella erinomaisesta yhtyeestä.

4/5

CD (Digipak) 11,99€ / EMP.fi

Myrkur - M (21.08.2015)

CD 18,99€ / EMP.fi

Tanskalainen yhden naisen black metal-projekti Myrkur julkaisi viime vuonna mainion debyytti-EP:n, joka saa tämän kuun 21. päivä jatkoa esikoisalbumin myötä. Lyhyesti, mutta ytimekkäästi otsikoitua albumia nimeltä M on ennakkoon hypetetty ympäri internetin ihmemaailmaa. Eikä ihme, sillä levyllä vierailee muusikkoja, joiden meriiteistä löytyy muun muassa Arch Enemy, Mayhem ja useampikin kaveri on joskus ja jollain tavalla vaikuttanut Ulverissa. Viimeisenä mainitun pääjehu Kristoffer Rygg on myös tuottanut albumin. Parin ennakkonäytteen perusteella Myrkurin esikoista kohtaan nousi melko kovat odotukset.

Levyn avauskappale Skøgen skulle dø pitää tiukasti kiinni suhteellisen korkeista ennakko-odotteista. Black metalia ja pohjoismaista dark folkia yhdistelevä kappale on kuin sekoitus Wardrunaa ja Ulverin Kveldssangeria sekä Bergtattia. 90-luvun puolivälin alkutekijöissään ollut atmospheric black metal ikään kuin herää uudelleen henkiin Myrkurin aka Amalie Bruunin käsittelyssä. Metallikappaleisiin on saatu paljon aavemaista ambientsävyä, viitaten jälleen Ulveriin ja sen myöhempiin saavutuksiin.

Black metal-vaikutteissa on tosiaan paljon vanhaa Darkthronea, Satyriconia ja Ulveria, mutta hienoa vaihtelua ja kontrastia sekä kappaleisiin että kokonaisuuteen tuo Amalian kaunis eteerinen ääni ja värisyttävän upeat ja oikeat pianosoitot. Selvyyden vuoksi Bruun hoitaa pianon ja kitaroinnin lisäksi sekä puhtaan että murinavokalisoinnin, taitaen molemmat äärilaidat erinomaisesti. Levyn alkupuolen raskaammat teokset Hævnen sekä Onde børn kuultiin jo alkukesästä ennakkoon, ja varsinkin jälkimmäinen on levyn upeimpia kappaleita. Samaa sarjaa edustavat myös erinomaiset Mordet sekä hypnoottinen Skaði.

Levyn kaikkiaan neljässä välisoitossa, kuten Vølvens spådom, liikutaan melodioden puolesta pohjoismaisissa folk-tunnelmissa. Lähinnä pianoon ja puhtaaseen lauluun nojaavat lyhyet kappaleet toimivat erittäin upeina tunnelmannostattajina raskaampien kappaleiden välissä. Nordys ja varsinkin veretseisauttava Byssan Lull ovat erittäin kauniita pianosoitantoja ja laulantoja. Vanhojen norjalaisten yhtyeiden lisäksi tunnelmassa on paljon samaa kuin post black metal/blackgaze-yhtyeissä Agallochissa ja Alcestissa. Jeg er guden, i er tjenerne sekä  Dybt i skoven ovat hyviä esimerkkejä atmosfäärisemmästä mustasta metelistä. Albumi päättyy neljänteen pianosoittoon, jonka yksinäinen kaihoisa melodia houkuttelee kuuntelemaan levyn alusta alkaen uudestaan.

M toimii paremmin kappaleidensa summana kuin yksittäisinä teoksina. 38 minuutin kokonaisuus muistuttaakin rakenteeltaan enemmän pienistä ja lyhyemmistä osista koostunutta Kveldssangeria kuin Bergtattia, vaikka musiikillisesti ollaankin lähempänä jälkimmäistä. Joka tapauksessa yksittäisistä helmipisaroista koostuva yönmusta ja kirkas metsäpuro on erittäin kaunis ja suurella tunteella tehty vanhaa black metalia ylistävä kokonaisuus, jonka tunnelma on todella luonnonläheinen. En ihmettele, miksi yksi lahjakkaimmista norjalaismuusikoista on halunnut lähteä tuottajaksi tälle levylle. M on yksi hienoimmista black metal -levyistä pitkään aikaan ja luultavasti vasta alkusoittoa tuleville, vieläkin upeammille kokonaisuuksille.

4,5/5

CD 18,99€ / EMP.fi

Leviathan - Scar Sighted (2015)

CD Boxset 16,99€ / EMP.fi

Joskus reilut kymmenen vuotta sitten lähes kaikki black metal -yhtyeet, joihin tuli tutustuttua, olivat kotoisin Norjasta tai sen välittömästä läheisyydestä. Nykyään tilanne tuntuu olevan päinvastainen: uusista tulokkaista tahi tuttavuuksista suurin osa tulee Skandinavian ulkopuolelta. Uutta perinnettä jatkaa minulle entuudestaan tuntematon, mutta jo 1998 perustettu yhdysvaltalainen Leviathan, joka on ehtinyt työstämään kokopitkiä demoja pitkän liudan sekä viisi virallista julkaisua tänä vuonna julkaistu Scar Sighted mukaanluettuna.

Toinen mielenkiintoinen fakta runsaammanpuoleisen piiloon jääneen levykatalogin lisäksi on se, että yhtyeessä vaikuttaa vain yksi henkilö, Wrest aka Jef Whitehead. Saman tyypin toista sooloprojektia, myöskin ambientia ja atmosfääristä bläkkiä vuosien 2002 ja 2005 välillä puskenutta Lurker of Chalicea on jopa joskus tullut ohimennen kuunneltua biisin tai parin verran.

Luvassa on melko tuhti paketti omalaatuista mustaa metallia ambienthöystöineen. Reippaan tunnin mittainen kokonaisuus käynnistetään yllättävän paljon Ulverilta ja sen erinomaiselta Shadows of the Sunilta (2007) kuulostavalla ambient-introlla. Seuraavat kappaleet esittelevät melko tuoreen kuuloista black metal -ilmaisua. Elementit ovat toki niitä samoja vanhoja ja hyviksi todettuja, mutta siis että ihan kuin 80-luvun black metal-Bathory soittaisi 90-luvun lopun Dödheimsgardia. The Smoke on Their Torment ja Dawn Vibration iskevät kuulohermoihin sopivan sunttuista pörinäsoundia. Atmospheric-osastoa toki on eetteripöllyssä kylpevässä soundissa, mutta onneksi "yhtye" nojaa silti tukevampaan ja perinteisempään black-sirkkeilöintiin ja riffittelyyn kuin lajityypissään tavanomaisempaan valtavaan syntikkamattoon. Levyn parhaimmistoon lukeutuva Within Thrall esitteleekin vanhahtavaa ja sitäkin maittavampaa riffittelyä, kuin ysikytluvun wanhat klassikot ikään.

Psykedeellisiä sävyjä on kosolti mukana. Kuten esimerkiksi mainiolla hypnoottisella bassotaustoituksella polkeva Gardens of Corprolite sekä vastaavanlainen A Veil is Lifted. Levyn loppupuolella tapahtuu uusi yllätys, kun tahtilaji madaltuu kyntämään doom metalin raskasta suomaata. Nimikkokappaleessa on havaittavissa jälkeisrokkia erään kauhuelokuvasoundtrackin tyyliin ja pirun hidasta, raskasta ja synkkää maalailemista. Levyn loppuhuminointi olisi voinut tulla jo tähän väliin, mutta kieltämättä All Tongues Toward on maistuva kappale ennen loppupörinää Aphonosia. Kylmä ja raskas loppu kokonaisuutena samoja viboja sisältävälle albumille.

Yhtyeen aikaisemmasta toiminnasta tietämättömänä Scar Sighted ainakin kolahti allekirjoittaneeseen täysin. Black metal ja muut elementit on sekoitettu ja yhdistetty niin upeasti, että lopputulos on kohtalaisen omintakeinen. Ehkä tätä olisi voinut joltain osin vähän tiivistää, mutta ei tästä silti pahaa sanottavaa ole. Leviathan esittelee tässä synkän, raskaan, voimakkaan ja tunnelmallisen black metal-albumin, joka kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun, jos alagenre vähääkään kiinnostaa.

4/5

CD Boxset 16,99€ / EMP.fi

 

Khors - Night Falls Onto The Front Of Ours (2015)

Itä-Euroopan black metal-tietämykseni on melko suppea, mutta taso on siihen nähden todella kova. Ukrainasta osaan nimetä nopeasti vain kaksi yhtyettä: Notkurnal Mortum ja Drudkh. Kolmantena porukkaan liittyi vuonna 2004 perustettu Khors, joka julkaisi tänä vuonna jo kuudennen täyspitkänsä Night Falls Onto The Front Of Ours.

Hieman vajaan kolmen vartin kokonaisuus alkaa maittavalla kappaleella No Oath No Tears No Knees!. Ensimmäisten sekuntien aikana ei mielenkiinto vielä ehdi nousta korkeimpiin sfääreihin, mutta hetken kuluttua kappale muotoutuu tunnelmalliseksi atmospheric black metaliksi, joka muistuttaa melko paljon Nokturnal Mortumia. Pakanaviitteitäkin yhtyeellä tietojen mukaan on, mutta musiikillisesti sitä ei helposti kuule. Ukrainan kielitaito taas on jäänyt opettelematta, ettei lyriikoidenkaan kautta paljoa irti saa. Kieltämättä tunnelmassa on kuitenkin jotain samaa eeppisyyttä kuin esimerkiksi Moonsorrowissa tai Falkenbachissa. Melodiapuolella yllättävä kiinnekohta hakeutuu Dimmu Borgirin Enthroned Darkness Triumphantin (1997) ja sitä edeltäneeseen Stormblåstin (1996) suuntaan. Samankaltaista herkkyyttä on kuultavissa kuin edellä mainituissa.

Tasaiselta, mutta voimakkaalta levyltä löytyy pari mieleenpainuvampaakin vedosta. Dead Birds Valleyn sekä For The Last Timen melodiset kitaroinnit ovat todella upeaa kuunneltavaa ja ensimmäisen kuuntelun jälkeen kumpainenkin jäi helposti soimaan päähän. Falkenbachmaisimmat eepokset löytyvät sopivasti levyn lopusta. Slight Web Solitude ja varsinkin levyn päättävä pirun hienolla vaikkakin yksinkertaisella riffillä varustettu My Cossack Valley ovat täyttä tunnetta puhtaimmillaan.

Tämän viimeisimmän levynsä perusteella en Khorsia sanoisi maailman omaperäisimmäksi yhtyeeksi, eikä se oikein tunnu saavuttavan, tai edes hakevan täyttä kliimaksia. Silti jokainen osa-alue on tehty niin täydellä sydämellä, että jo ensimmäisellä kuuntelulla mieleen tarttuu runsaasti koukkuja. Yhtye on siis onnistunut löytämään oman näköisen ja kuuloisen tyylinsä ja lokeronsa. Levyllä ei ole mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Vaikka yhteys Nokturnal Mortumiin on vain kumpaiseenkin yhtyeeseen vuonna 2014 liittyneellä kitaristi/vokalisti Jurgisilla, löytyy näistä silti hämmästyttävän paljon samoja piirteitä. Joka tapauksessa Night Falls Onto The Front Of Ours on erittäin upea ja tunnelmallinen black metal -albumi, että kaikkien atmospheric black metal -nimikkeestä kiinnostuneiden kannattaa tähän tutustua.

4/5

Myrkur - Onde Børn / "M" (21.08.15)

CD (21.08.15) 18,99€ / EMP.fi

Yksi viimeaikojen mielenkiintoisimmista tuttavuuksista on yhden naisen black metal -yhtye Myrkur. Tanskan maaperällä majaileva Amalie Bruun julkaisi ensimmäisen minilevynsä viime vuonna ja jatkoa sille on tulossa elokuussa esikoislevyn myötä. Nyt jo toinen julkaistu maistiainen Onde Børn lupailee erittäin maittavaa kokonaisuutta. Onde Børn kuulostaa niin paljon Ulverin jo klassikoksi muodostunutta esikoislevyä, ettei sitä todeksi meinaa uskoa. Jos koko levy tulee olemaan näiden kahden näytekappaleen tasoa, tulee se olemaan vuoden kovimpia julkaisuja.

Myrkur - M julkaistaan 21.8.

4,5/5

CD 18,99€ / EMP.fi

Kontinuum - Kyrr (2015)

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Toisen levynsä nimeltä Kyrr tänä vuonna julkaissut Kontinuum ei jätä kotimaatansa arvailujen varaan. Se on tietenkin omaperäisistä yhtyeistä tunnettu Islanti. Kolme vuotta sitten julkaistuun esikoislevyyn Blood Earth Magic en ole koskaan ehtinyt tutustumaan, joten en osannut asettaa odotteita tätä levyä kohtaan. Joka tapauksessa taustatietojen mukaan odotuksissa oli atmospheric/post-rock-kiekko.

Aivan väärin eivät odotukset menneet, mutta yllättäen pienten Solstáfir-viitteiden taustalla kuuluu selkeät The Cure-vaikutteet. Levyn avaavat Breathe ja I Huldusal kuulostavat kuin Solstáfir soittaisi U2:n Magnificentia hidastettuna. Melodiakulut ovat vähän samaa kuin esimerkiksi Depeche Modella ja karkein soundein esitetty herkkyys Sigur Rósia. Shamrain tai Anathemakin voisivat toimia hyvinä verrokkeina.

Kappalemateriaali on melko tasainen alusta loppuun, eikä yksittäisillä kappaleilla juuri suurta eroa toisiinsa nähden ole. Jos joitain kappaleita pitää ylitse muiden nostaa, niin alkukaksikon jälkeen Undir Punnu Skinni on yksi miellyttävimmistä tunnelmakuvista. Ulvermainen ambientmaisema Lone on myös erinomainen välisoitto. Loppuun on sommiteltu pari nopeampaa teosta, joista viimeisenä soiva Red Stream on ihan mukava raskaiden ja sludgemaisten kitaroiden jumittelukappale.
 
Jos kaipaa tajunnan räjäyttävää post-alkuliitteellä tai atmospheric-nimikkeellä markkinoitavaa musiiikkia, kannattanee kääntyä esimerkiksi Solstáfirin tai Sigur Rósin puoleen. Kyrr tarjoilee kuitenkin noin kolmen vartin mittaisen kauniin ja herkän äänimaiseman, jonka ei tarvitse sen enempää ollakaan. Ehkei tämä niin omaperäinen ole, mutta sarjassaan hyvin onnistunut tunnelmalevy, että sen mielellään kuuntelee useampaankin otteeseen. Eikä aivan tällaista tunnelmametal/rockia kuitenkaan liikaa ole tehty.

3,5/5  

CD (Digipak) 15,99€ / EMP.fi

Shape of Despair - Monotony Fields (2015)

CD 18,99€ / EMP.fi

Doom metal ja varsinkin sen death metaliin päin kallellaan olevat yhtyeet kolahtivat allekirjoittaneeseen joskus vuosituhannen alkumetreillä. Samoihin aikoihin myös kotimainen Shape of Despair julkaisi toisen levynsä Angels of Distress, joka on edelleenkin yksi yhtyeensä ja jopa koko funeral doom genren upeimmista teoksista. Sitä seurannut Illusion's Play ei yltänyt aivan edeltäjänsä tasolle, mutta pirun kova levy sekin oli. Sitten tulikin pitkä hiljaisuus. Yksitoista vuotta kesti saada ulostettua neljäs täysilaidallinen, mutta onneksi odotus on nyt ohi.

Monotony Fieldsista julkaistiin kolme näytekappaletta, joista tarkastin ennakkoon vain nimikkokappaleen. Se ol lyhyesti sanottuna kymmeneen minuuttiin pakattua täydellisyyttä. Useammankin laulutyylin taitaja ja useassa raskaan musiikin sopassa keitetty Pasi Koskinen on korvattu Throes of Dawnin Henri Koivulalla, joka tuntuukin oleva täydellinen seuraaja Koskiselle. Ehkä jopa Shape of Despairiin sopivampi kuin edeltäjänsä.

Levyn aloittaa kolme kymmenminuuttista järkälettä Reaching The Innermost, Monotony Fields ja Descending Inner Night. Painostava ja ahdistava tunnelma kylmää sielua kappaleiden edetessä laahaavan hitaasti kuin kaukaisen ja tuntemattoman kulman takana odottava kuolema. Pelkistetyn yksinkertaiset sävellykset purevat syvälle luihin ja ytimiin, kun taustalla viiltävä koskettimisto yhdistyy matalaan kitarasoundiin. Levyn lyhyin kappale The Distant Dream, joka on muihin kappaleisiin verrattuna noin tuplasti nopeampitempoisempi, on, hassua kyllä, kuin hidastettua Throes of Dawnia. Mielleyhtymä tosin saattaa johtua Koivulan puhtaasta laulusta ja yhtyeiden jonkun verran samankaltaisista tyyleistä.

Levyn puolivälissä vauhti hidastuu uudestaan ja pitäytyy loppuun asti viipyilevän verkkaisessa tahdissaan. Withdrawn ja varsinkin In Longing edustavat levyn alkupuoliskon kanssa samaa hämyisää sarjaa, mutta jonkun verran uudenlaisia sävyjä tarjoilee The Blank Journey. Kauniin intron jälkeen maisema hiljenee yksinäiseksi pianosoitoksi, joka muuttuu yhtäkkiä raskaaksi death/doomiksi. Hetkittäin soiva muista taustasoittimista riisuttu pörisevä kitara tuo mieleen Triptykonin. Upean päätöksen levylle antaa kauniiden pianomelodioiden sävyttämä Written in My Scars.

Monotony Fieldsin tunnelma on tiivis ja vangitseva kuin Vangeliksen maalauksellisissa soundtrackeissa yhdistettynä Angelo Badalamentin hypnoottisiin ja selkäpiitä karmiviin sfääreihin. Tämä yhdistettynä vielä hitaasti laahaviin rumputahdituksiin, alaviritteisiin kitaravalleihin ja Koivulan raastaviin murinavokalisaatioihin on täydellisyyttä hipova kokemus, joka pysäyttää ja jähmettää 75 minuutiksi paikalleen. Täydennyksen antaa päälaulajan sekä pitkäaikaisen naislaulaja Natalie Koskisen puhtaat ja herkkyyttä huokuvat laulut. Tässä on yksinkertaisesti yksi vuoden ehdottomasti parhaita levyjä, joka nousee pakostakin sinne Angels of Distressin kannoille.

5/5

 CD 18,99€ / EMP.fi

Ethereal Shroud - They Became the Falling Ash (2015)

Brittiläinen yhden miehen orkesteri Ethereal Shroud on noin kaksi vuotta ollut olemassa. Perustamisvuonnaan 2013 niin sanottu yhtye julkaisi saman tien esikoislevynsä ja tämän vuoden alkupuolella projektilta tuli ulos jo toinen albumi They Became the Falling Ash.

Ensimmäinen huomiota herättävä seikka levyn sisältöä tarkastellessa on sen massiiviset puittet. Noin tunnin mittainen kokonaisuus koostuu vain kolmesta todella pitkästä eepoksesta. Ensimmäisenä kuullaan Look Upon The Light, jossa selvästi liikutaan Summoningin viitoittamalla atmospheric black metalin synkeällä polulla. Äänimaailma tuo jonkun verran mieleen kyseisen yhtyeen Dol Guldurin (1996) aikaisen materiaalin. Melodiat ovat kieltämättä komeaa kuunneltavaa eikä eetterissä leijaileva tunnelma jätä kylmäksi.

Levyn raainta ja vauhdikkainta antia tarjoilee lyhyin, eli vain noin kymmenen minuutin mittainen Desperation Hymn. Hieman rankempi näkökulma antaa mukavia mielikuvia Satyriconin upeasta debyytistä Dark Medieval Times (1994). Toisaalta massiivisen syntikkamaalailun ja taustalla särisevän kitaran kauniita melodioita tapaavan soitannan yhdistelmästä tulee jonkun verran mieleen monelle varmasti täysin tuntematon suomalainen Vordven. Levyn tematiikasta yhtään poikkeamatta viimeinen kappale Echoes in the Snow on kahden aikaisemman kappaleen täydellinen jatke. Ja varsin upea loppuhuipennus.

They Became the Falling Ashista ei paljoa keksi sanottavaa. Se on omalla tavallaan todella hyvä ja erityisesti tunnelmansa puolesta toimiva. Soundeissakaan ei tavallaan ole vikaa. Ehkä muutamalla lisäidealla ja aavistuksen verran selkeämmällä äänenlaadulla tästä voisi saada paljon enemmänkin irti. Tarjoaa tämä kuitenkin todella upeita otteita kaikissa kolmessa kappaleessa ja varsinkin taustamusiikkina tämä on juuri sitä, mitä genren edustajilta toivookin.

3,5/5

Amestigon - Thier (2015)

Itävallan syvissä rivitöissä lymyää yksi jos toinenkin mielenkiintoinen synkkää musiikkia takova yhtye. Muun muassa Summoningin, Dargaardin ja  Abigorin jäsenistöstä koostuva Amestigon lienee kotimaansa vanhimpia black metal yhtyeitä. Yhtyeen nimi on levytystahtiinsa nähden melko tunnettu, sillä vuonna 1993 perustettu kokoonpano julkaisi esikoistäyspitkänsä Sun of All Suns vasta 2010. Sitä ennen kuultiin toki muutama EP ja pari split-albumia. Vastikään julkaistu Thier on siis järjestyksessään Amestigonin toinen kokonainen levy.

Edelliseen levyyn verrattuna Thier on massiivinen kokonaisuus. Liki tunnin mittainen albumi sisältää vain neljä kappaletta, joista lyhyin on vain reilun kymmenen minuutin mittainen. Nämä lyhimmät ja levyn ensimmäiset kaksi kappaletta kuulimmekin jo ennakkoon ja ne antoivat erittäin lupaavan kuvan tulevasta kokonaisuudesta. Levyn avausraita Demiurg edustaa tunnelmallista maisemabläkkiä parhaimmillaan ja sen kuvastosta löytyy pohjoisemman naapurimaamme vanhojen klassikoiden tuntua ja tummaa jylhyyttä. Jonkun verran postmetalmaisuuksia soppaan lisäävä ja numeroin otsikoitu 358 syventää synkkää visiota entisestään.

Ennakkoon kuultujen teosten jälkeen siirrytään levyn ennestään tuntemattomalle puoliskolle. Nimikkokappale Thier on levyn pisin teos 19 ja puolen minuutin kestollaan. Biisin introssa on aikaisemman kappaleen tavoin kotimaisen doom metal -yhtye Dolorianin kaltaisia kelmeitä puhtaita kitaramaalailuja. Soundipuoli yhdistääkin vanhaa kunnon black metalin estetiikkaa ja sludgelta, jopa Solstáfirilta maistuvaa rouheaa kitarasoundia. Levyn päättävä Hochpolung heittää viimeiset sorat eeppisessä loppujumituksessaan.

Thier on todella tunnelmallinen kokonaisuus, joka ei hetkeksikään päästä otteestaan. Pitkät kappaleet on taiten rakennettu jokaista yksityiskohtaa ja toistoa myöten. Se hakee vertaistaan Norjan vanhoista klassikoista, kuten Emperorista tai Ancientista, mutta yhteneväisyyksiä on myös Tharenin sekä Sileniuksen omien yhtyeiden kanssa. Jälkimmäisenä mainitun herran ulosanti tuokin mieleen hänen pääyhtyeensä Summoningin. Kuitenkin Amestigon edustaa tällä levyllään täydellisesti itseään ja täysin oman näköistä visiotaan. Lyhyesti sanottuna erinomainen levy ja varsinkin edelliseen verrattuna lähes täydellinen suoritus.

4,5/5

Total Negation - Zeitzeuge (2015)

Digiaika on mahdollistanut ja varsinkin helpottanut yhden miehen pöytälaatikkomusaprojektien perustamisessa, joita nykyään tulee melko usein vastaan. Tämän on keksinyt myös parissa vähemmän tunnetussa yhtyeessä musisoinut saksalainen multi-instrumentalisti Wiedergaenger, jonka atmospheric/depressive black metal-projektin Total Negationin viimeisin albumi Zeitzeuge on sooloartistin kolmas hengentuotos.

Reilun kolmen vartin mittainen Zeitzeuge sisältää kuusi 6-9 minuuttista kappaletta. Niistä ensimmäisenä soiva Betrachter avaa pakan ihan kivan kuuloisella kitaravetoisella tunnelmoinnilla. Näin ainakin aluksi. Levyn suurin karkeus ja ongelma tulee noin minuutin jälkeen vastaan ja se on suorastaan läpitunkevan karsea vokaalisuoritus. Tyylisuunnan huomioon ottaen taustalle miksattu rääkyminen tai vaihtoehtoisesti puhdas laulu kaikuineen kaikkineen toimisivat erinomaisesti, mutta suoraan sanottuna tällainen puolikarkea voihkiminen pilaa sen vähänkin tunnelman mitä kappaleilla on tarjota.

Toisessa kappaleessa Flüchtling on ihan mukavia oivalluksia ja jopa opethmaisuuksia, mutta ne vokalisaatiot, piru vie! Ihan sävellyksenä kappale on toimiva ja ehdottomasti levyn paras. Loput kappaleet ovatkin muodottomia ja tylsiä, eikä tarttumapintaa ole laisinkaan. Eikä siihen auta Kronzeugen eriskummalliset, kauhuelokuvan ja lastenlaulun sekoitukselta kuulostavat ksylofonisoitannat. Kappaleista tuntuu muutenkin puuttuvan punainen lanka ja alusta loppuun kantava ajatus. Viimeisen kappaleen viimeiset pari minuuttia jazzahtavien ksylofonien ääressä tuovat suunnattoman helpotuksen kun levy alkaa viimein hiipua kohti hiljaisuutta.

Zeitzeuge edustaa parhaimmillaan parin biisin ajan musiikillisesti ihan ok tason albumia, joka voisi jopa ainakin kertaluontoisesti toimia. Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen ideat vaan tuntuvat loppuvan. Runsaammalla koskettimiston ynnä muun lisukkeen käytöllö olisi ehkä saanut jotain enemmän irti. Tällaisenaan ja tällaisella laulusuorituksella varustettuna en voi sanoa, että tätä olisi ollut suuri ilo kuunnella. Mutta jo se vokalistin vaihtaminen parantaisi merkittävästi tasoa.

1/5