Suomi on ihan selvästi melodisen death/doomin tyyssija. Meillä on esimerkiksi erinomaiset Shape of Despair, Desolate Shrine ja Swallow the Sun. Samaa sarjaa edustava porvoolainen deathdoomia ja post metalia sekoitteleva vuonna 2010 perustettu Antagonist Zero on julkaissut jo yhden EP:n ja debyyttialbumin. Jatkoa noille kahdelle levytykselle tuo elokuun kahdeksas päivä julkaistava No Tears -minilevy.Reilun puolen tunnin kokonaisuus koostuu kolmesta uudesta sävellyksestä sekä kahdesta coverista. Albumin ensimmäisenä kappaleena kuullaan melankolista, lievästi postia metalilta kuulostavaa riffijumitusta. Pääosin surumielinen ja raskas nimikkokappale kuulostaa Swallow the Sunilta, Draconianilta ja muilta vastaavilta haikeaa örinädoomia suoltavilta yhtyeiltä. Profound Oblivion jatkaa mallikkaasti samoissa lyijynraskaissa merkeissä, mutta kieltämättä nariseva puhdas laulanta kuulostaa doomsoundiin nähden irtonaiselta ja pahimmillaan häiritsevältä. Puhdas laulu tuntuukin olevan levyn tai yhtyeen pahin kompastuskivi, koska mitä enemmän vokalisti revittelee, sitä enemmän se vie huomiota raskaalta doom-pörinältä, joka muuten toimii varsin hyvin. Onneksi suomeksi veisattu Suru on kuitenkin laulannaltaan varsin hillitty teos ja surullinen tunnelma saavutetaan.
Yhtyeen oma materiaali on melko tavanomaista ja tasaista, vaikkakin toimivaa matalaviritteistä doomia. Cover-biiseissä onkin sitten ihmettelemistä. Monesti olenkin miettinyt, miltä kuulostaisi Jenni Vartiaisen laulu ja ääni sekä sävellykset hieman kokeellisemmassa maastossa. En ihan kuitenkaan odottanut ensimmäisenä kuulevani doom-coveria. Radiossa jo jokunen vuosi sitten puhki kulutettu näennäisen kaunis hituri taittuu tuomiometalliksi ihan keskitasoisin arvosanoin. Vaikka asu on täysin uusi, ei se vaan jostain syystä toimi niin hyvin kuin se ehkä voisi toimia. Myös puhdas laulanta on tässä yksi negatiivinen tekijä. Hyvä yritys kuitenkin. Toinen cover on omistettu länsinaapurimme swallowthesunmaiselle Doom:VS:lle, jolla onkin aika paljon yhteistä Antagonistien kanssa. Ja kas kummaa, se toimii erittäin hyvin, vaikka näkökulma kappaleeseen ei nyt niin uusi olekaan.
No Tears-minilevy on reilun puolen tunnin mittainen melankolinen kokonaisuus. Sillä on omat heikot kohtansa ja tyyli muutenkin on tasaisen varmaa ja ennaltakuultua tavaraa. Parhaimmillaan se kuitenkin on keskitasoa hieman parempaa doomia pienillä post-metal-elementeillä ja tarjoaa viihdyttävät 35 minuuttia. Toivon mukaan jatkossa kuulemme reilummin murinavokalisaatiota ja vähemmän laulantaa. Palaset ovat muuten niin hyvin kasassa, että odotettavissa voisi olla vaikka miten hienoja doom metal-kokonaisuuksia.
3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti